Selaat arkistoa kohteelle ystävyys.

Hirttoköydestä

16.9.2015 itsemurha, Niklas, Tarina, ystävyys

Eilen oli Nicon synttärit ja Niklas kävi syömässä ja pelailemassa hänen luonaan. Nico oli täyttänyt vihdoin 14. Eipä sillä mitään merkitystä ollut. Nicon kuuluisi olla onnellinen, kun hän sai viettää edes yhdet mukavat synttärit, mutta jokin häntä edelleen vaivasi. Vaikka oli suunnitellut tätä kauan.

Nico istu risti-istunnassa ullakon lattialla. Edessään hänellä oli veitsi ja köysi. Hänen aivonsa raksuttivat täysillä. Hän erotti jokaisen punoksen köydessä ja jokaisen uran veitsessä. Köysi oli autotallista ja haisi bensalle. Veitsi taa oli ukin metsästys salkusta.

Hän päätti valita köyden. Nico otti köydestä kiinni, niin että se oli kaksin kerroin hänen kädessään. Hän teki köydellä solmun kaksinkertaisen narunpätkän ympäri, että siihen tulisi silmukka. Nico venytti silmukkaa suuremmaksi ja käveli ikkunalle. Hän katsoi alas ja näki kissan jahtaavan lintuja pellolla. Ensin se vaani ja sitten se loikkasi ilmaan, joka ikistä lihastaan käyttäen. Kukaan ihminen ei pystyisi samaan.

Samalla kun hän veti raskasta pöytää ikkunalle, niin hän kuuli kuinka hänen sydämensä jyskytti. Hän istui ikkunalaudalle ja heilautti jalkansa ulkopuolelle. Nico vilkaisi ala. Pudotus ei ehkä tappaisi häntä. Hänen olisi sidottava naru pöytään, ettei pudotus tappaisi. Sidottuaan narun hän istui ikkunalaudalle. Varmuuden vuoksi varmisti vielä köyden.

Nico sulki silmänsä ja nosti kädet ilmaan. Köysi painoi hänen kurkkuaan, mutta hän ei pudonnut. Joku aikoi kuristaa hänet hengiltä. Nicon olisi sama vain antaa hyökkääjän tappaa hänet,  mutta jostain kumman syystä hän silti tarrasi hyökkääjän kädestä ja heitti tämän niskansa yli. Hän ei ehtinyt nähdä hyökkääjää hämärällä ullakolla ennen kuin tämä pyörähti jalat maata viistäen potkaisten Nicon jalat ilmaan. Nico kolautti päänsä pahasti pöydän kulmaan.

Hyökkääjä painoi polvellaan Nicon palleaan ja hankaloitti hengittämistä. Ikkuna oli lämähtänyt kiinni tuulen voimasta ja nyt auringon valo valaisi aavemaisesti, pölyisen ikkunan läpi, hyökkääjän kasvot. Ne olivat kulmikkaat, varsinkin vankka leuka, niin nuorelle. Ruskeat silmät heijastivat suurta pelkoa. Pelkoa jota Nico ei ollut koskaan kokenut.

”Niklas?” Nico henkäisi. ”Niklas, mitä mörön pillua sinä täällä teet?” Nico ei kuitenkaan saanut vastausta kysymykseensä. Niklas vain tuijotti pelokkaan näköisenä Nicoa. Meni hetken ennen kuin hän tajusi. Nico käänsi päänsä häpeissään sivulle. ”Kiitos, voit poistua.”

”Älä käännä katsettasi pois! Älä jumalauta vieköön tee sitä! Mitä sinä oikein kuvittelit istuessasi ikkunalaudalla, köysi kaulalle sidottuna?” Niklas huusi, tarrasi Nicoa rinnuksista ja ravisteli tätä niin, että hänen päänsä kolisi lattiaan. ”Mikä muka sinulla on niin saatanan huonosti, että pitää kaverin nähden hirttää itsensä?”
Nico muisti vasta nyt että oli sopinut tapaavansa Niklaksen tänään. Heidän oli tarkoitus syödä eilisen tähteitä ja koota armeijaa Phantom Painissa. Oliko hän tehnyt sen tarkoituksella vai oikeasti unohtanut koko tapaamisen.

”Anteeksi… En muistanut…”, Nico sopersi edelleen Niklaksen polven alla.

”No et vittu näköjään!” Niklas karjui ja melkein itki, samalla hän väänsi Nicon vatsaa kipeästi ja sai hänet parkaisemaan. Äkkiä Niklas loikkasi pois tämän päältä ja kiepautti hirttoköyden solmun näppärästi Nicon kaulalta. ”Anteeksi kamalasti! Ei ollut tarkoitus satuttaa!” Nico yritti työntää tätä kädellä pois, mutta veti hänet sittenkin lähelleen, niin että hänen huulensa hipaisivat Niklaksen korvanipukkaa.

”Älä kerro kellekään ole niin kiltti”, Nico rukoili. Niklas ei vastannut.

Vasta kun Nico päästi irti, niin Niklas onnistui nousemaan. ”Tule haetaan sipsiä alakerrasta.” Niklas meni omia matkojaan ja vasta kun Nico kuuli portaiden töminän, niin hän uskalsi nousta ylös. Niklas oli heittänyt köyden nurkkaan ja napannut veitsen mukaansa. Hirttäytymisessäkään ei ollut enää mitään mieltä. Hän tuhahti vihaisena ja suuntasi alakertaan.

 

hei hei, mitä kuuluu?!

6.6.2014 elämänilo, oma historia, valoa pimeydessä, ystävyys

enkelin-siivetMinulla oli aikoinaan iäkäs ystävä, jonka nimi oli Hanna. Hänellä oli usein tappana soittaa minulle illalla juuri kymmenen aikaan ja jutella pitkän tovin kaikenlaisista tapahtumista. Ystävyytemme eteni vuosien mittaan siihen pisteeseen, että enää ei tarvinnuta kaunistella asioita. Kun eräänäkin iltana Hanna soitti ja minä kysyin, että mitä kuuluu, Hanna, hän vastasi, että eikö tuohon kysymykseen yleensä pruukata vastata että kiitos hyvää. Minä totesin Hannalle, että ei pruukata, sillä minua kiinnostaa ihan oikeasti mitä sinulle kuuluu. Ja niin Hanna alkoi jakaa kipeitäkin asioitaan.

Miksi niin usein tulee vastatuksi vain että kiitos, hyvää kuluu, ihan hyvää? Tiedän kyllä, että sitä ei kaikille ihmisille halua eikä jaksa koko elämäänsä avata, eikä tarvitsekaan. Ja kun on oikein vaikeaa, ei uskalla tunnustaa sitä aina edes omalle itselleen. Ääneen asioiden sanominen kun saattaa olla suora tunnustus asioiden todellisesta laidasta. Entäpä jos sinä kuitenkin kysyisit toiselta tänään että mitä kuuluu? Mitä saisit vastaukseksi?

Kiitos kysymästä, rahat on ihan loppu, enkä tiedä millä ilveellä maksan ensi kuun vakuutusmaksun tai autonkorjauksen. Palkka ei riitä eikä tukia saa kuin nälkärajalla elävät.

Minä olen juuri joutunut työttömäksi, enkä jaksa ajatella, että enää tässä iässä voisin kouluttautua uuteen alaan. Työllistyminen on aika mahdotonta kun saman alan työttömiä työnhakijoita on jonoksi asti.

Kun nyt kysyit, niin voin kertoa, että olen oikeastaan aika yksinäinen. Opiskeluaikaiset ystävät ovat kaikki menneet naimisiin ja muuttaneet kuka minnekin enkä ole jaksanut ruveta etsimään uusia ystäviä, eikä täältä kotoa kukaan ole tullut minua hakemaan.

Olisitko valimistautunut saamaan tällaisia vastauksia? Ne saattavat tuntua ensin ylivoimaisilta, mutta saattaisivat antaa tilaa aidolle ja oikealle jakamiselle yleisen liirumlaarumin tieltä.

Ystäväni Hanna on päässyt jo taivaan kotiin. Hän tietää siis elämästä enemmän kuin minä. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia ja näkee kulmankin taakse. Ja hän saa olla yhdessä niiden enkelien kanssa, joita hän aina toisten matkaan toivotti. Hanna nimittäin toivotti jokaikisen puhelun päätteeksi: ”Ja paljon niitä valkoisia enkeleitä!”

Ja kysytään ihmeessä toisiltamme mitä kuuluu. Kaiken uhallakin. Vastuu on sillä, joka vastaa. :D

 

muuttuva status

30.5.2014 avioero, kiitollisuus, oma historia, voimaantuminen, ystävyys

ähtärin-kirkkoIstuin tänään kirkon penkissä, missä olen aikoinaan istunut monella eri statuksella varustettuna. Etukäteen vähän jännitin sinne menoa, sillä edellisestä kerrasta oli jo aikaa ja tuntuu kuin siitä elämästä olisi kulunut yksi vuosisata. Tietysti tilaisuuskaan ei ollut kovin toivottu, sillä olin saattamassa yhtä ystävää haudan lepoon.

Kun edellisen kerran istuin kyseisellä penkillä, olin saman seurakunnan työntekijä. Minulla oli status, joka oli paitsi positiivinen, myös itselleni merkittävä. Se oli status jonka olin itse  saanut luoda ja jonka arvottamiseen vain minä itse pystyin vaikuttamaan.

Olin istunut tuolla penkillä myös silloisen mieheni kautta annetulla statuksella puolisoni rouvana. Kaikki tiesivät kuka olin mutta eivät välttämättä millainen oikeasti olin, eikä se heitä kiinnostanut. heitä kiinnosti vain mieheni ja hänen olemisensa.

Olin istunut tuolla penkillä myös itseni takia. Olin hakenut lohtua ja turvaa paikasta missä tunsin elämän olevan aidoimmillaan ja missä olin paljas Kaikkivaltiaan edessä. Se ei ollut huono paikka, eikä turha. Minä olin silloin juuri se kuka minä oikeasti olin eikä silloin statuksilla ollut todellista merkitystä.

Tänään istuin tuolla penkillä ystävänä ja ihmisenä. Muistelin erinäisiä kohtaamisia tuon ystäväni ja hänen vaimonsa kanssa. Muistelin niitä lämmöllä ja olin iloinen kun sain kulkea hetken matkaa näiden ystävien rinnalla.

Muistan selvästi ensimmäisen eroni ja sen kuinka selvästi tunsin erossa tapahtuvan statuksen muutoksen. Yksinhuoltajaäiti (suom. tämä ei voi tarkoittaa mitään hyvää eikä kunnollista), eronnut nainen, epäonnistuja jne. Kuitenkin nämä statukset olivat ikäänkuin muiden ihmisten luomia mielikuvia minusta ja niillä ei ollut todellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä. Ei yksinhuoltaja aina epäonnistu, eivätkä kaikki epäonnistumiset ole huonoja asioita.

Näin kirkossa ihmisten reaktioita. Oli niitä, jotka eivät olleet tuntevinaan ja sitten oli niitä, jotka tulivat halaamaan tai ainakin hymyilivät ystävällisesti.

Minkä statuksen antaisit itsellesi tänään? Minä antaisin itselleni ehkä seuraavat määreet: Selviytyjä, Rohkea, Uskaltaja, Avarasydäminen, ja sitten mikä tänä päivänä on minulle kaikkein tärkeintä:

iso-ruusu

 

     Ihana nainen! <3

 

 

Valmistujaisjuhlia

28.5.2014 elämänilo, kiitollisuus, Rakkaus, ystävyys

Kävin tänään uusien kollegoiden valmistujaisjuhlissa. Ihania nuoria ja vanhempiakin ihmisiä saivat vihkimyksen samaan virkaan missä minäkin olen. Tunsin paitsi iloa heistä, myös todellista ammattiylpeyttä saadessani edustaa omaa ammattikuntaani tuossa juhlassa. Virkapaitakin, joka normaalisti tuntuu epämukavalta ja on vielä huonon mallinen minulle, näytti mielestäni hyvältä.

Ihminen voi valmistua koulusta ja opinnoistaan, mutta mikä koulu valmistaisi itse elämään?

Elämänkoulun käyminen kestää ihan koko elämän. En usko niitä ihmisiä, jotka sanovat osaavansa ja tietävänsä ja kokeneensa jo kaiken tarvittavan. Minä toivottavasti saan oppia vielä vaikka mitä elämäni aikana, sillä toivon totisesti, että en kuole ja kupsahda seuraavan pariminuuttisen aikana. Mistä sitä sitten voi ottaa ja saada oppia?

Moni nuori sanoisi tähän heti että netistä. Joo, olen samaa mieltä. Netistä voi toki oppia kaikenlaista. Tänään olen oppinut netistä mm. sen, että säätila on toivottavasti lämpenemään päin ja että kissa voi laittaa päänsä jopa sellaiseen vieteriputkeen. Olen oppinut netistä myös, että Kim Kardashianin häämekosta ollaan montaa mieltä ja että rannalla ruikuttavat mepit voivat saada ulosjäännistään kipukorvauksia. Mummuni sanoisi tähän, että turhaa tietoa kaikki tyynni.

Minä olen oppinut varmasti eniten elämässäni muista ihmisistä. Kotoa sen, miten on hyvä toimia ja miten todellakaan en halua elämässäni toimia. Esimerkkien kautta. Koulutovereistani opin sitä, että pimuilla on aina kavereita, mutta meillä perustytöillä voi ystävyys kestää  jopa loppuelämän. Työtovereiltani olen oppinut mm. ammattiani. Ystäviltäni olen oppinut sen, että polvilleen joutuminen ei olekaan epäonnistumista, vaan oikeaa elämää ja ihanillakin naisilla voi elämässä mennä välillä huonosti.

Aviomiehiltäni olen myös oppinut paljon. Erityisen kiitollinen olen exä kakkosen opetukseen siitä, kuinka itsestään on pidettävä huolta, sillä jokaisen on seisottava omilla jaloillaan. Se on ollut tärkeä opetus ja opin sitä pikkuhiljaa, vieläkin opintiellä ollessa. Nykyinen aviomieheni on opettanut minua tietämättään kärsivällisyyteen, levollisuuteen ja luottamukseen. Opintoni ovat vielä kesken (onneksi, sillä kaiken oppineena olisin jo kuollut…), mutta en ole saanut vielä ainakaan jälki-istuntoa, enkä karttakeppiä. :D

Elämänkoulu on paitsi vaikea, kova ja hidas, mutta myös täynnä riemua, ihmetystä ja rakkautta. En halua vielä valmistua, vaan anon joka aamu lisäopetustunteja. Mutta joka kerta muistan pyytää, että opetus olisi, jos mahdollista, edes vähän lempeää.