Selaat arkistoa kohteelle voimaantuminen.

Korkean vuoren rinteille

9.6.2015 itsetunnon vahvistaminen, kipu, matkanteko, oma historia, voimaantuminen

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Vahvistun koko ajan

27.5.2015 elämä on lahja, Elämänhallinta, elämänilo, Harmonia, voimaantuminen

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Uusi sivu käännettävänä

31.3.2015 elämänilo, Harmonia, optimismi, voimaantuminen

IMG_4060Aikaa on kulunut ja hampaankolossa on yhä vähemmän asioita. Eräs ystävä puhui kahdesta vuodesta, minä ajattelen, että toipuminen kestää koko elämän, eikä siltikään koskaan tule ennalleen. En tiedä, onko edes tarvetta. Takaisin paluuseen ei ole mahdollisuuksia, ei edes astraalitasolla, saatikka fyysisesti ja oikeasti.

Eilen illalla kotona oli hyvä jutteluhetki. Tiedäthän niitä hetkiä, kun molemmat ovat vapautuneita ja läheisyys antaa luvan olla rehellinen ja avoin pohjia myöten. Se on niitä hetkiä, kun tulee sanoneeksi asioita ihan oikeasti ja oltua auki ja vapaa. Siinä hetkessä minäkin totesin olevani onnellinen ja vapaa suuremmista katkeruuksista. Hengitin tässä ja nyt, en mennyttä enkä tulevaa.

Uskon edelleen ihmisyyteen, vaikka näenkin, että on ihmisiä, jotka elävät myös toisia ihmisiä varten ja sitten on niitä, jotka tallovat edeltään aina yhden ihmisen kerrallaan. Uskon rakkauteen, vaikka näenkin itsessäni arpia, jotka vihlovat huonolla säällä. Uskon tulevaisuuteen, vaikka hetki sitten toivoin kuolevani puukoniskuihin selässä ja sydämessä. Uskon siihen, että minä tulen nousemaan ja että saan kauneimmat siivet ever. Eikä uskoni Jumalaan kuollut, vaikka häntä kovasti haukuin ja soimasinkin huonoista korteista ja pahasta raekuurosta. Heinäsirkoista ja paiseista puhumattakaan.

jäinen puuVielä jokin aika sitten näin joka paikassa ällöttävän onnellisia ihmisiä ja olin heille niin kateellinen, että leukaperissä kiristi. Tänään tiedän, että toisten kadehtiminen ei lisää piiruakaan omaa onnellisuuttani, eikä muiden menestys ole minulta pois. Ja uskon vakaasti, että minullekin on pala kakkua olemassa, jossa on valkosuklaakuorrute ja nonparelleja.

Uusi sivu on käännettävänä ja se on jo käännetty. Vielä en osaa ajatella itsestäni kovin suuria. Häpeän omaa jätettyä itseäni. Mutta onneksi nyt osaan jo uskoa elämään. Tulossa on uusia sivuja, uusia voittamisen arvoisia esteitä, valloittamisen arvoisia vuoria. Ja jos ei niin olisi, olisin vain yksi pieni hapan pihlajanmarja, joka talven jälkeen löytyy tallattuna lumen alta kovasti  jäätyneenä. Siihen en suostu. En vain suostu.

kaikki elämäni rakkausvarannot

12.3.2015 elämänilo, Rakkaus, voimaantuminen

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! :D

 

 

Valo paljastaa

5.3.2015 Masennus, optimismi, valoa pimeydessä, voimaantuminen

helleaurinkoVaikka koko talvilomani ajan oli sateista ja pilvistä ja harmaata ja kuumeista ja flunssaista ja ikävää, olen kuitenkin nauttinut siitä, että päivän ja yön ero on selvä. Aamulla valo lisääntyy ja yöllä on pimeää. Ja päivä pitenee koko ajan vauhdilla. Kevät alkaa tuoksua ilmassa. Ja kun sataa, sanon itselleni: sada vaan, sillä jokainen vesipisara sulattaa lunta ja jäätä ja kevät tulee nopeammin. Ja kesä. <3

Kaipaan lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan väriä ja vehreyttä. Kaipaan pääsiäistä ja suklaamunia. Kaipaan vapaata järven pintaa ja pitkiä kävelylenkkejä varvassandaaleissa. Kaipaan kahvihetkiä puistonpenkillä satamassa. Kaipaan viinilasillista terassilla. Kaipaan hiekkarannan tuntua varpaidenvälissä. Kaipaan kesäyön automatkoja. Kaipaan ja odotan. ja tulen kärsimättömäksi.

Valo paljastaa likaisen ikkunan ja likatahran lattialla. Valo paljastaa kuraisen autonkyljen ja sängyn alle karkaavan villakoiran. Valo paljastaa myös mielessä hiipivän masennuksen ja surun. Paljastaa ja pelottaa, koska se myös vaatii tekemään asialle jotain. Jossain vaiheessa ne ikkunat tulee pestyä, koska ei enää kestä sitä tosiseikkaa, että ulkona lisääntyvä kauneus ei näy. Kun katu kuivuu ja aurinko paistaa, on aika kun autonkylki pestään hohtavan kiiltäväksi. Helppoa on ottaa imuri tai rätti, mutta miten mielen saisi vapaaksi masennuksesta ja peloista ja suruista?

Puhuminen puhdistaa. On puhuttava paitsi itselle myös toisille. Eikä vain niille, jotka ovat aina samaa mieltä. On uskallettava kääntää perspektiiviä. Itsestä ulos, ulkoa itseen, oikealle ja vasemmalle. Ja tärkeää on katsoa myös ylös. Umpikujassa voi katsoa vain ylös. Siellä on tilaa ja ilmaa ja taivas ja aurinko ja pilvet ja kuu ja tähdet. Ja kokonainen avaruus. Perspektiiviä minuuteen ja omiin pelkoihin.

Valo voi paljastaa myös kauneutta. Värejä ja tekstuureja. Nukkaisen posken ja tuikkivan silmän. Valo auttaa löytämään tien pimeydessä. Pelko voi poistua ja masennus ja suru.

Minulla on paljon

14.1.2015 elämänilo, Harmonia, kiitollisuus, muuttaminen, optimismi, voimaantuminen

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

minä olen

27.11.2014 elämänilo, itsetunnon vahvistaminen, suru, valoa pimeydessä, voimaantuminen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Mikä saa muuttua ja mikä ei

10.11.2014 avioero, Elämänhallinta, itsetunnon vahvistaminen, voimaantuminen

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

Rakkauden arvoinen

8.11.2014 elämänilo, Rakkaus, voimaantuminen

Mitä minä vielä toivoisin elämältä?

lehti-kivetykselläOlen ylittänyt jo elämäni puolivälin. Pystyn sanomaan tämän hyvinkin varmasti, sillä tuskin elän satavuotiaaksi. Olen kokenut sekä pieniä, että suuria asioita ja nähnyt vuosien vierivän yhä nopeammin ohitse. Tai onko sittenkään oikein sanoa vuosien vierivän ohi, kun olen ollut niissä syvästi läsnä joka päivä ja joka hetki. Ei elämä mene ihmisen ohi, eikä sitä voi katsella kuin elokuvaa sivusta. Elämä tuntuu ja sattuu. Elämä kasvattaa ja lannistaa. Elämä ilahduttaa ja kiihdyttää. Elämä naurattaa ja itkettää. Näitä tunteita me emme siis voi ohittaa ulkokohtaisesti. Tai jos sinusta tuntuu, että olet oman elämäsi sivustakatsoja, ei ole yhtään liian myöhäistä hypätä kyytiin nyt, tänään.

Mitä siis vielä toivoisin elämältä kaiken jälkeen ja keskellä? Eniten minä toivoisin rakkautta. Sitä, että kaikki läheiseni saisivat kokea suuren rakkauden ja sitä, että itse olisin rakkauden arvoinen. Mikä tekee ihmisestä rakkauden arvoisen? Ketä minun on helppo rakastaa?

Rakastan aitoutta ja nöyryyttä. Rakastan sitä, kun toinen on oikeasti olemassa omine hassuine piirteineen ja tunteineen. Rakastan sitä, kun joku antaa itsestään toisille. Rakastan sitä, kun ihmiset kokoontuvat yhteen vain yhdessäolemisen riemusta. Rakastan sitä, kun halataan tavatessa. Rakastan sitä, kun kysytään oikeasti: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?”. Ja rakastan sitä, kun toinen silittää hiljaa kättäni aivan kuin huomaamatta, tekemättä siitä suoritusta tai vaatimusta. Olen siis saanut paljon rakkautta.

Mutta olenko kaiken tuon rakkauden arvoinen? Osaanko minä rakastaa ja antaa itsestäni toisille? Olenko pyyteettömästi läsnä, vai etsinkö omaa etuani? Ja pelkäänkö edelleen, että jonakin päivänä tuo rakkaus loppuu ja minut hylätään?

Elämä on rakastamisen arvoista. Vaikka se sattuu tai antaa päiviä, jolloin ei tunnu miltään ja kaikki on beigeä, tai harmaata, tai mustaa. Tänä aamuna heräsin levollisena uuteen päivään ja uuteen toivoon. Ja se toivo oli juuri tämä uusi päivä.

 

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

27.10.2014 oma historia, voimaantuminen

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru