Selaat arkistoa kohteelle valoa pimeydessä.

Valo paljastaa

5.3.2015 Masennus, optimismi, valoa pimeydessä, voimaantuminen

helleaurinkoVaikka koko talvilomani ajan oli sateista ja pilvistä ja harmaata ja kuumeista ja flunssaista ja ikävää, olen kuitenkin nauttinut siitä, että päivän ja yön ero on selvä. Aamulla valo lisääntyy ja yöllä on pimeää. Ja päivä pitenee koko ajan vauhdilla. Kevät alkaa tuoksua ilmassa. Ja kun sataa, sanon itselleni: sada vaan, sillä jokainen vesipisara sulattaa lunta ja jäätä ja kevät tulee nopeammin. Ja kesä. <3

Kaipaan lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan väriä ja vehreyttä. Kaipaan pääsiäistä ja suklaamunia. Kaipaan vapaata järven pintaa ja pitkiä kävelylenkkejä varvassandaaleissa. Kaipaan kahvihetkiä puistonpenkillä satamassa. Kaipaan viinilasillista terassilla. Kaipaan hiekkarannan tuntua varpaidenvälissä. Kaipaan kesäyön automatkoja. Kaipaan ja odotan. ja tulen kärsimättömäksi.

Valo paljastaa likaisen ikkunan ja likatahran lattialla. Valo paljastaa kuraisen autonkyljen ja sängyn alle karkaavan villakoiran. Valo paljastaa myös mielessä hiipivän masennuksen ja surun. Paljastaa ja pelottaa, koska se myös vaatii tekemään asialle jotain. Jossain vaiheessa ne ikkunat tulee pestyä, koska ei enää kestä sitä tosiseikkaa, että ulkona lisääntyvä kauneus ei näy. Kun katu kuivuu ja aurinko paistaa, on aika kun autonkylki pestään hohtavan kiiltäväksi. Helppoa on ottaa imuri tai rätti, mutta miten mielen saisi vapaaksi masennuksesta ja peloista ja suruista?

Puhuminen puhdistaa. On puhuttava paitsi itselle myös toisille. Eikä vain niille, jotka ovat aina samaa mieltä. On uskallettava kääntää perspektiiviä. Itsestä ulos, ulkoa itseen, oikealle ja vasemmalle. Ja tärkeää on katsoa myös ylös. Umpikujassa voi katsoa vain ylös. Siellä on tilaa ja ilmaa ja taivas ja aurinko ja pilvet ja kuu ja tähdet. Ja kokonainen avaruus. Perspektiiviä minuuteen ja omiin pelkoihin.

Valo voi paljastaa myös kauneutta. Värejä ja tekstuureja. Nukkaisen posken ja tuikkivan silmän. Valo auttaa löytämään tien pimeydessä. Pelko voi poistua ja masennus ja suru.

sopeutumista ja kipua

8.1.2015 sairaus, valoa pimeydessä

aino-ja-kelloNivelkivut ovat tulleet takaisin. Tämä jatkuvasti muuttuva ilmanala on pahasta. Kylmä on pahasta. Kosteus on pahasta. Talvi on pahasta. Olen kankea ja särkyinen. Ja juuri nyt, kun pitäisi olla vahva ja reipas.

Sairastuin aikoinaan sarkoidoosiin salakavalasti yskimällä. Yskin puoli vuotta, kyljessä naksahti ja menin lääkäriin keuhkokuumeesta. Jouduin keuhkokuviin ja tulos: jotain vakavaa. Lisää tutkimuksia ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen helpotus: ei syöpää, mutta sarkoidoosi. Ikävä vaiva, voi parantua, lääkkeenä kortisoni. Ja sitten kotiin syömään pillereitä, kärsimään nivelkivuista ja turpoamaan muodottomaksi.

Kolme vuotta söin lääkkeitä ja sitten vihdoin olin siinä kunnossa, että pärjäsin ilman. Kroonistuin, mutta olen pärjännyt ilman lääkettä nyt tammikuusta 2011. Tänä talvena vain on tuntunut nivelissä ja ytimissä enemmän kuin aikoihin. Syö naista tämmöinen.

Kipu on tuttua. Olen alkanut ajatella erään mietelmän tavoin: sinä aamuna kun mistään ei satu, olen kuollut. Mutta joskus vaan kivusta ärsyyntyy enemmän kuin toiste. Ja joskus sitä vaan olisi oltava pystyvä ja kestävä ja voimakas. Omasta tahdostani, en kenenkään vaatimuksesta.

Exä ei ymmärtänyt kipua, eikä heikkoutta eikä väsymystä. Toisella. Olin varmasti suuri pettymys, kun en ollut sellainen hiihtäjämaratoonarijuoksijakilpapyöräilijä kuin hänen nykyinen puolisonsa on. Minä vain en ollut, enkä ole. Ja minun pitää elää sen asian kanssa. Ja kivun.

Toisen on vaikea sopeutua asiaan, mikä ei suoraan kosketa itseä. Toisen nahan alle ei vaan pääse, eikä pään sisään. Eikä toisen tuntemuksia voi tuntea. Mutta voi kuunnella ja haluta ymmärtää.

Eilen, kun kerroin miehelleni, kuinka särkyinen olen, hän istui viereeni ja laski kätensä kipeälle nivelelle. Pelkkä lämmin käsi toi apua ja lohtua. Tulin kuulluksi ja onnelliseksi ja kohdatuksi. Myötätunto auttaa sopeutumistaistelussa ja rakkaus parantaa pahimman kivun. Taidankin toivottaa hyvää yötä ja mennä nauttimaan annoksen särkylääkettä.

niin minä sinulle kuulun

30.11.2014 elämänilo, Rakkaus, valoa pimeydessä

vihkisormuksetMeillä oli viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Aloitin taas alusta näiden vuosipäivien laskemisen. Mietin etukäteen, ja vähän pelkäsinkin, onko siinä enää mitään hohtoa. Tuntuuko enää miltään viettää jälleen kerran ensimmäistä hääpäivää? Tiedän, että moni fundamentalisti naurahtaa ja sanoo, että vain ensimmäisellä kerralla pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta voin kertoa heille kaikille, että kyllä tällä päivällä oli minulle merkitystä. minä halusin juhlia ja viettää sitä ja sanoa miehelleni, että vaikka et olekaan ensimmäinen mieheni, olet minulle se merkittävin, tässä ja nyt. Sinä olet.

Muistan hyvin niitä tunteita mitä vihkipäivääni liittyi. Paljon rakkautta ja jopa tyttömäistä riemua kampaajalle mennessäni. Valmistelut tehtiin itse, myös ruuat. Valmistin ilolla jopa oman hääkimppuni, josta tuli kaunis ja valkoinen. Halusin pukeutua valkoiseen. Teemaväri, sanoi mieheni. Ja jopa tunsin itseni ihan oikeaksi morsiameksi.

Rahaa oli vähän, ei ollut suuria timantteja, eikä merkkivaatteita. Mutta oli uusi mekko ja huivi, hopeahilekengät ja kaksi hopeista vihkisormusta itsetuunaamassa rasiassa. Ja mikä tärkeintä: vierelläni alttarilla seisoi juuri sellainen mies, jota pystyisin rakastamaan koko loppuikäni. Vaikka kuka sanoisi mitä. Ja vaikka kuka arvostelisi ja nyrpistelisi.

Vuosi on mennyt ja tunne toisesta on syventynyt ja kasvanut. Ensimmäinen hääpäiväkin on jo takana. Ja sitä juhlittiin. Pikkuisen ja sopivasti. Rahaa ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Mutta rakkautta on jopa enemmän kuin silloin.

minä olen

27.11.2014 elämänilo, itsetunnon vahvistaminen, suru, valoa pimeydessä, voimaantuminen

syyslehtiäKuinka syvällä surussa ihmisen täytyy käydä, jotta oppisi näkemään selvemmin?

Kuinka rikki ihmisen täytyy mennä, jotta oppisi tuntemaan syvemmin?

Kuinka paljon ihminen voi syventyä ja ymmärtää?

 

Suru on jotenkin muuttanut minua. Onnekseni se ei ole muuttanut minua katkeraksi, mutta se on koko ajan läsnä, jopa ilossani. Joitakin asioita olen oppinut näkemään selvemmin. Esimerkiksi: jonkun toisen ihmisen surun. Joskus jopa silloin kun ihminen itse ei sitä haluaisi paljastaa. Ja sitten olen oppinut näkemään selvemmin valon. Jopa keskellä pimeyttä ainakin pienen pilkahduksen, sen pilven taakse yrittävän tähden. Olen oppinut näkemään selvemmin myös ääriviivoja, ikänkuin hahmottamaan ympärilläni olevaa vähän paremmin.

Kun menee tarpeeksi rikki ja joutuu aloittamaan itsensä kanssa kaiken ihan alusta, on kuin kaikki aistit terästyisivät. Selitän vähän: Rikki mennessään ihmistä ei enää kiinnosta turha ja tarpeeton. Merkitystä on vain yksinkertaisilla, tärkeillä asioilla. Kuten esimerkiksi elämisellä itsellänsä. Tai sillä, kun jaksaa aamulla käydä suihkussa ja voi tuntea lämpimän, puhtaan veden laskeutuvan pitkin vartaloa päästä varpaisiin. Voi sulkea silmänsä ja tuntea veden, ei vain nopeasti suorittaa peseytymistä. Eikä auringonpaiste enää ohita minua huomaamattani. Pysähdyn ja haluan tuntea sen lämmön kasvoillani.

Kuinka paljon ihminen voi syventyä? Koska tulee pohja vastaan kovana ja läpäisemättömänä? Vai tuleeko se koskaan? Mikä on ihmisen raja? ja  missä se raja ylitetään ja mennään ihmeen puolelle?

Minä olen kokenut ihmeen. Surusta nousemisen ihmeen. Ajoittaisen ymmärtämisen ihmeen. Ja tuntemisen ihmeen. Ihmeitä on ja niitä tapahtuu.

Minä olen.

Ollaan ihan rauhassa

18.11.2014 elämänilo, optimismi, valoa pimeydessä

Vaikeuksia ei kukaan toivo, eikä pyydä. Ensimmäinen asia, mitä kotoa pois muuttava nuori ajattelee, on se, kuinka hienoa on itse päättää omista asioistaan. Siitä mitä syö ja koska ja siitä, milloin menee nukkumaan ja koska herää. Tai siitä, ketä kutsuu milloinkin kylään käymään. Ja yleensä ei ajattele tulevia vaikeuksia. On olemassa vain toivo ja vahva luottamus siitä, että siivet kantavat kyllä ja kaikki asiat vaan jotenkin selviävät. Itsestään.

Elämä kuitenkin harvoin on juuri toivotun laista. Joskus paattimme ottaa vain vähän pohjakosketusta, mutta entäs sitten, kun pohjaan tulee reikä, vettä alkaa tulvia veneeseen ja uppoaminen on vähintäänkin lähellä? Mistä silloin ammennamme voimaa, rohkeutta ja sitä toivoa tai luottamusta?

Minä olen saanut ehkä jo syntymälahjana merkillisen optimismin. Vaikka asiat meinaavat kaataa ja upottaa (betonirengas nilkoissa on vaikea pysyä pinnalla), niin kuitenkin jossain vaiheessa nousee luottamus siihen, että kyllä tästäkin vielä, jollain merkillisellä tavalla, ehkä jo huomenna, päästään pintaan ja nähdään auringonvalo ja taivaansini. Kiitos tästä syntymälahjasta! Se on pelastanut minut monesti.

Optimismi on vähän niinkuin rauha, joka laskeutuu hartioille kesken stressaavan tilanteen. Se on kuin taskulamppu, jonka duracelparisto ei lopu, vaikka tunneli on kuolettavan pitkä ja pimeä. Optimismi on kuin suojelusenkeli, joka pitää kädestä rohkaisevasti kivun keskellä.

laituriOptimismi ei ole kuitenkaan sinisilmäisen sokea, vaan se näkee ja tietää kyllä asioiden ja tilanteiden vakavuuden. Kun olin nuori, minua vähän pilkattiin kotona tästä optimismistani. Kyllä elämä vielä sinuakin opettaa- tyylillä. Ja  minä melkein uskoin, että elämän kuuluu olla vain tuskien taivalta ja hymyn täytyy pyyhiä pois, sillä eihän tässä mitään hauskaa voi olla. Hauska on syntiä tai ainakin jotenkin paheellista. Onneksi en uskonut sisimmässäni, vaan kuulin optimismini äänen: Usko unelmiisi, tyttö! Koet vielä paljon ihanaa.

Ei tullut pelkästään ihanaa. Tuli myös kipua ja surua. Mutta optimismi on auttanut minua avaamalla silmiäni näkemään kulman, jonka takaa voikin tulla jotain uutta ja hyvää. Uusi alku ja uusi yritys vaikka joka päivä.

Ja optimismi on se, joka kuiskaa korvassani: Ollaan vaan ihan rauhassa, kyllä tämäkin tästä, usko pois.

Riidankylväjä vai sovinnonrakentaja

17.11.2014 kiitollisuus, Rakkaus, valoa pimeydessä

rakkausEilen tunsin olevani oikea riidankylväjä. Kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle aamusta alkaen. Nostin esille aiheita, jotka normitilassa eivät olisi olleet yhtään haitallisia, mutta juuri tuossa mielentilassa aikaansaivat pahaa mieltä ja tappiomielialaa. Itkin ja puhisin ja pahoitin mieltäni. Ja toisen. En olisi saanut enkä halunnut. Oikeasti, käsi sydämellä.

Tuollainen riidan kylväminen on kuin lumipallo. Kun kerran aloittaa, ei jotenkin vaan saa aihetta katkeamaan ja sitä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, kunnes tulee paha maku suuhun ja itsekin tuntee itsensä ihan luuseriksi. Ja sitten kaduttaa. Kovasti. Oikeasti, käsi sydämellä.

Enkä varmaan osannut illalla edes pyytää anteeksi. Tein kyllä semmoisia pieniä sovinnon elkeitä. Katsoin silmiin, hymyilinkin. Annoin suukon ja toisen. Mutta jotenkin vaan se anteeksipyyntö ei tullut ulos suusta. Ja sitten nukuin vielä huonosti kaupantekijäisiksi, kiitokseksi itselleni huonosti suoritetusta päivästä. Onneksi toinen tuntui vierellä nukkuvan ihan hyvin.

Luulisi, että tähän ikään ja elämänkokemukseen asti olisi jo oppinut laittamaan asioita vaakakuppiin ja mittaamaan sitä, mikä on kannattavaa ja mikä ei. Esimerkiksi: kannattaako alkaa nassuttaa pienistä asioista, kun vaakakupin toisella puolella on paljon hyvää ja kaunista? Voin sanoa, että ei kannata. Kurja fiilis. Huonosti nukuttu yö. Morkkis ja henkinen krapula.

Voi, kun osaisin olla semmoinen sovinnonrakentaja. Ihminen, jonka lähellä olisi hyvä olla ja joka osaa punnita oikein asioita ja tärkeyksiä. Aina en vaan osaa, enkä jaksa, enkä edes tahdo. Olen siis ihminen, enkä pyhimys. Mutta toivottavasti edes vähän enemmän rakkauden rakentaja.

 

Valon pisaroita

28.8.2014 elämänilo, valoa pimeydessä

taivasOn olemassa monia vertauksia pienistä iloista kuten: tähtipöly, valonsäde tai valon pisara. Pieni asia, mutta kaunis vertaus ja hetkenä suuri. Miksi me ihmiset sitten tavoittelemme suurta onnea keinolla millä hyvänsä?

Voisin kirjoittaa sinulle tänä iltana, että onnea on elokuun aamun vielä lämmin sadesumu kasvoilla. Tai kirkkaan yötaivaan yksi tähti, joka muistuttaa siitä kuinka pieni olet ja saat olla. Onnea on käsi, joka etsiytyy käteesi. Olipa se sitten puolison tai tyttären tai vaikka ystävällisen työtoverin. Onnea on aamukahvi kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla istuen. Ja toisen syli.

Paljon en pyydä, vain tarpeellisen.

Minä tarvitsen tähtipölyä ja valon säteitä. Tarvitsen kättä ja syliä. Minä tarvitsen aamukahvini. Ja niitä valon pisaroita.

Pyydänkö liikaa?

Jumalani, miten olenkaan elänyt!

8.7.2014 elämänilo, valoa pimeydessä, voimaantuminen

valkokukatViime päivinä olen jälleen kerran mennyt mielessäni perustuksiini, sisimpääni, ja löytänyt oleellisimman asian mitä  minulla on  koskaan ollut: oman itseni.

Olen jälleen opetellut katsomaan ympärilläni olevaa elämää ja huomaamaan sen kauneutta ja merkityksellisyyttä. Erilaiset tuoksut, jotka tulvivat kukista, vastaleikatusta nurmikosta, naapurin keittiöstä, järvestä, kesäisestä aamusta tai siitä lämpöä hehkuvasta hämärtyvästä illasta. Tai miehen niskasta.

Olen opetellut sanomaan ystävällisiä sanoja niillekin, jotka katsovat kovin silmin tai mielellään ohittavat sinut ylimielisesti. Olen nähnyt onnellisia vanhuksia päiväkävelyllä helteisessä kaupungissa ja pieniä lapsia uimaleikeissä. Ja katsoessani heitä, olen iloinnut heistä jokaisesta. Sillä olen huomannut olevani elossa.

Minä ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat löytää ilon päivänkakkarasta, tai paljaista varpaista rantavedessä, tai tuulenvireestä kasvoilla. Mitä  voi kukaan haluta enemmän? Tiedän, että kaikille se ei riitä. Tiedän, että jotkut tarvitsevat rahaa, valtaa ja kunniaa. Tai tiukat vatsalihakset tai merkkilaukun. Hyviä asioita, mutta pintaa, katoavaa. Ilo ei katoa, eikä rakkaus, vaikka joskus ne joutuvat muuttamaan muotoaan ja löytämään uusia esiintymistapoja.

Eilen illalla nautin siitä, kun sain tanssia. Vähän vain ja olohuoneen lattialla, mutta hetki oli merkittävä ja suloinen. Farkkusortsit ja T-paita, mutta jalassa hopeahilekorkkarit, 12cm. Olen opetellut heräämään eloon, tai oikeammin sanottuna olen valinnut elämän. Mikä voi satuttaa vielä- no, monikin asia, mutta nyt, juuri tällä hetkellä haluan olla onnellinen.

kynttilätKerrotaan, että kun Edith Piaf oli kuolemaisillaan, hän tokaisi onnellisena: Jumalani, miten olenkaan elänyt!

Näin, siinä se. Ei katumusta tehdyistä virheistä, sillä anteeksiantamuksen luoja on ne asiat jo käsitellyt kauan sitten. Ei surua elämättömästä elämästä eikä niistä mahdollisuuksista, jotka ohitit. Ei mitään noista. Vain onnea, iloa ja kiitollisuutta siitä elämästä, jonka on kokenut mahdollisuutena. Kyyneliä, kiitos, kyllä!! Rakkautta, kiitos, mielelläni!! Sydänsuruja- oi tottakai, sillä ilman niitä en ymmärtäisi olla onnellinen. Pettymyksiä kiitos myös, sillä vain polvillaan olemalla voi nähdä elämän sen oikeasta perspektiivistä.

Jumalani, miten olenkaan elänyt!!- Kiitos…

Odottelua ja selittelyä

29.6.2014 itsetunnon vahvistaminen, valoa pimeydessä, voimaantuminen

taustakuva11.jpgIhminen odottaa jotain varmaan koko ikänsä. Elää semmosta sitku-elämää. Sitten kun saan opiskelut valmiiksi… Sitten kun saan työpaikan… Sitten kun saan lapsia… Sitten kun lapset ovat isoja… Sitten kun olen eläkkeellä… Ja sitten huomaa, että on tullutkin se hetki: Sitten kun kuolen.

Jos ihminen viettää koko elämänsä ikäänkuin siinä seuraavassa hetkessä, huomaa hän tuon hetken tullessa, että elämättä jäi, myöhäista on, huono homma. Ei voi mitään.

Sitten on ihmisryhmä, joka elää taas mutku- elämää. Enhän minä voi itseäni kuunnella tai toteuttaa kun on kaikenlaista. Mutta kun pitää odottaa… Mutta kun silloinkin… Mutta kun ei äitikään koskaan… Mutta kun se on niin vaikeaa… Ja taas tulee se hetki, jolloin mutkut ei enää auta, vaan odotettaisiin todellista actionia tässä ja nyt.

Odottavan aika on pitkä. Minäkin odotan tällä hetkellä kuumeisesti kesäloman, sen kauan kaivatun, alkamista. Enää viisi päivää, viisi pitkää päivää. Toivon, että niihin päiviin kuuluisi sopivasti toimintaa, jotta aika kuluisi nopeammin. Ja mitäkö sitten lomaltani odotan? Olenko liittänyt siihen tarpeeksi vai liikaa mutku- ja sitku- asioita?

Olen yrittänyt omassa elämässäni toteuttaa nytku-elämää. Kokemukseni ja elämänvaiheeni ovat ehkä olleet tälle elämäntyylille sopivaa kasvualustaa. Tämä hetki on tärkeä, se kaikkein tärkein, sillä vain se on läsnä ja olemassa. Nyt kun olen tässä, haluan olla kanssaihmisilleni läsnä. Sillä en voi tietää kuka on rinnallani huomenna. Nyt kun istun tässä, laitan silmät kiinni ja kuuntelen sydämeni ääntä. Sillä en tiedä, lyökö se minulle enää huomenna. Nyt kun olen kotona, otan läheisiäni kädestä kiinni ja sanon, että rakastan heitä nyt, tässä. Sillä en tiedä, voinko sanoa sitä enää huomenna.

Minä odotan lomaa, mutta se ei saa estää minua elämästä nyt. Ja koska elän juuri nyt, en halua selitellä itselleni enkä toisille mitään olemattomia. Ei siis pelkkää odottelua, eikä mitään selittelyä, vaan NYT!

 

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa 1

24.6.2014 oma historia, valoa pimeydessä

1982Nuori Ainoleena, vasta ylioppilaaksi valmistunut ja vuosi on 1982. Paljon haaveita ja ajatuksia. Välivuosi edessä ja siihen mahtui töitä ja oopperaa. Opiskeluun haku ja pääsy Kauniaisiin SRO:oon ja Helsinkiin konservatorioon. Naimisiin meno 1984 ja opiskeluja.

Ensimmäiset työvuodet ja poikien syntymä. Monta muuttoa, omakotitalorakennus ja avioero. Monta haavetta kariutui ja usko kaikkeen hyvään sai kolahdukset. Mutta myös monta uutta voimavaraa löytyi ja usko siihen, että selviytyy sittenkin sai kunnon oraat.

 

1998Vuosia vierähti edellisestä kuvasta 16 vuotta, ollaan siis vuodessa 1998. Pitelen sylissäni hyvän ystävän vauvaa ja itselläni on vatsassa uusi tuleva lapseni. Olen löytänyt uuden onnen ja elämä näyttää jälleen parempaa poskeaan. Ilo on silmissä asti.

Raskaana oleva rakastunut nainen on aina kaunis. Ja hän tuntee suurta voimaa kantaessaan uutta elämää. Loppuvuodesta syntyi rakas tyttäreni, joka jo syntymässään osoitti vahvuutensa.

 

 

2001Nyt vuosia on mennyt edellisestä vain kolme. Ollaan vuodessa 2001 ja asutaan Raumalla, minulle ehkä tähän asti rakkaimmalla kotipaikkakunnalla. Lapset kasvavat, työtä on paljon ja työtovereista on tullut hyviä ystäviä. Asun aivan Rauman Pyhän Ristin Kirkon vieressä. Vanhin poika pääsee ripiltä ja löytää ystäviä, jotka ovat yhä edelleen hänen hyviä ystäviään. Minä asun jälleen kerrostalossa, mutta se ei tunnu yhtään huonolta vaihtoehdolta.

Tässä kuvassa minua huvittaa tuo aika vaalea hiuskuontalo. :D En oikein osaa olla blondi, mutta tuossa se ei näytä yhtään liian pahalta.

2002

Nyt ollaan vuodessa 2002. Punatukka on taas elementissään.

Tämä kuva otettiin työtarkoitukseen kun piti mainostaa koulupastorivastaanottoa koulun käytävillä. Kuva kertoo jotain siitä ilosta millä tein töitä Raumalla. Meillä oli hyvä tiimi ja paljon yhteisiä juttuja myös työajan ulkopuolella.

 

 

20032003 ja pojat alkavat olla jo aika isoja. Vanhin poika on ysillä ja nuoremmat heistä neljännellä ja toisella luokalla. Tämä kuva on otettu syksyllä jo vähän kirpeään aikaan. Ensimmäiset ajatukset Raumalta poismuuttamisesta alkoivat olla puheissa. Mies oli ollut samassa työpaikassa jo vuodesta 1997 ja halusi edetä urallaan elämänsä ensimmäistä kertaa.

Vaikka itse koin suurta tyydytystä omasta työstäni, ymmärsin toisen halun saada jotain enemmän ja tiesin, että jos asia konkretisoituu, minun on aika repiä itseni taas irti ja mahdollistaa toiselle hänen urakehityksensä.

 

20042004. Vanhin poika aloitti lukion, mutta ei ollut onnellinen. Alkoivat monet häiriökäyttäytymisen vuodet, joita laskuja hän vieläkin maksaa omassa elämässään. Pitäisi olla jokin laki, joka suojaisi nuoria aikuisia nuorena tehtyjen taitamattomuuksien seurauksista. Miehen tyytymättömyys työssä toi ymmärryksen siitä, että Rauma ei tule olemaan loppusijoituspaikka vaan välietappi. Kovin rakkaaksi muodostunut. Minulla taas työt olivat kovassa vauhdissa ja olisin halunnut tehdä sitä pidempään samassa paikassa.

Tämä hassu poseerauskuva on otettu Turkissa lomamatkalla. Olen illalisilla yhdessä linnassa. :D

20052005 ja muutto pois tutuista ympäristöistä keskelle Suomea, kauas merestä. Kauas vanhimmasta pojasta, joka jäi lopettamaan kouluaan Raumalle. Ei siitä mitään tullut. Koulu jäi kesken ja poika muutti isälleen vähäksi aikaa. Minä aloin sairastella. Tuli refluksi ja sappikohtaukset. Sappi poistettiin, mutta sisäinen kipu pojan pärjäämisestä koveni.

Muut lapset taistelivat paikasta auringon alla uudessa koulussa kavereita hakien. Toiset paremmalla toiset huonommalla menestyksellä. Tyttären koulukiusaamiskierre alkoi. Ja minä ikävöin. Aloitin kyllä työt uudella paikalla, tosin kolmen vuoden sijaisuudessa. Työt sain hyvin alkuun, mutta hirvitti ajatus siitä, että ne loppuvat ja miten minulle sitten käy. Mies alkoi kukoistaa ja löysi paitsi esimiespaikan, myös harrastuksia. Me muut tultiin vain perässä.