Selaat arkistoa kohteelle väkivalta.

Aloitetaan parisuhteista

3.2.2017 Masennus, Parisuhde, väkivalta, Yleinen

Kahden lapsen yh-äitinä sain kaupan päälliseksi masennuksen, jota olen tietämättäni sairastanut jo vuosia..

Takana kaksi vaikeaa parisuhdetta lasten syntymisten jälkeen.. Ensimmäisen suhteen loppu oli jo ovella, kun eräänä päivänä huomasin heränneeni todellisuuteen. En minä tällaista elämää halua. Mies on jatkuvasti poissa, jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin, vaikka tiesinhän, että kivuista kärsi paljon. Lopulta näin, ettei kipulääkkeet enää riittänyt. Vieressä oleva ihminen oli täysin tuntematon ja tunki sisäänsä myrkkyjä. Olin pitkään jo elänyt sumun peittämässä elämässä. Silti kaikki oli ihan hyvin, muttei sitten kuitenkaan.

Ajatus ja toivo paremmasta elämästä sai minut lopulta luovuttamaan, vaikka pelkäsin jääväni kokonaan yksin. Tiesin kuitenkin, että olin antanut kaikkeni tuolle ihmiselle ja yhteiselle suhteelle, vaikken saanut mitään takaisin. Eron jälkeen pystyin taas hengittää ja se tunne on sanoinkuvaamattoman ihanaa! Henki kulkee vapaana ja näkee kaikki elämän ihanat mahdollisuudet.

Oli kuitenkin tunne, että jotain puuttuu. Ihminen, jonka kanssa katsoo elokuvaa, kenen viereen käydä nukkumaan ja ketä halata, kun joku surettaa.

Ei mennyt aikaakaan, kun olin täysin ihastunut. En edes muistanut, miltä se tuntuu. Tapasin miehen, jolla oli omiakin lapsia, enkä siksi pelännyt, kuinka tulee toimeen omieni kanssa. Me pärjättiin hyvin, ajatukset kasvatuksesta ja säännöistä meni yks yhteen ja arki sujui suhteellisen mutkattomasti.

Siinäkin suhteessa koitti aika, jolloin epäilykset heräsivät. Ihminen, jonka luulin jo tuntevani hyvin, salasi jotakin. Asunnosta alkoi häviämään tavaraa, milloin lasten lompakot, milloin omat säästöni ja lompakkoni käteiset. Kaupassa ei tarvinut käydä, mutta hän lähti silti, jos jotain pientä herkkua vaikka illaksi.. muistot palasi mieleeni huumeajoista, ei, eihän hän nyt voisi huumeita käyttää… mutta ehkä jonkin sorttista peliriippuvuutta ainakin. Pieni riippuvuus kuitenkin kasvaa nopeasti hallitsemattoman suureksi. Me etäännyttiin toisistamme. Aina kun ystävällisesti kysyin jostakin, hän suuttui, koska epäilin. En ikinä saanut vastausta mihinkään, en edes sinne päin. Siitä alkoi suhteen alamäki.. joka päivä epäilin kaikkea, en uskonut hänen sanoihinsa enää, ei puhuttu mistään. Olin mielimaassa joka päivä, mutta lähdin lasteni kanssa paljon muualle, koska en halunnut heidän kärsivän. Muualla sain olla oma itseni, mutta kotiin tullessa sain aina huutoa, koska olin ollut poissa. Mietin, kuinka lyhyessä ajassa toisesta voi tulla niin omistushaluinen, vaikka antoi meidän erkaantua niin kauas toisistamme?

Kun lapseni olivat mummolassa, halusin lähteä ulos ja niin lähdinkin. Ilman häntä. Tiesin, että riitelemme kotiin palatessani, mutta mielestäni se hetken vapaus oli sen arvoista. Silloin muistin taas sen tunteen, mitä on olla kahleista vapaa! Vaikka olin tyttöjen kesken tanssimassa, eikä mitään huolta mistään, hän koki olevansa petetty. Jokainen kerta, vaikka harvoin ulos pääsin, sain kuulla aivan törkeitä syytöksiä, huutoa ja haukkumista.. mutta nielin sen kaiken, koska tiesin, että haluan päästä eroon siitä ihmisestä.

Näin koitti jälleen eron hetki, joka oli paljon aiempaa vaikeampi, mutta lopulta onnistuin ja viesti meni perille…

Tai sitten ei.

Parin päivän jälkeen alkoi tulla järkyttävä viestien sekä puheluiden tulva. Niitä tuli monta kymmentä päivässä! Vuorotellen viesteissä oli ikävää ja syytöksiä. Aloin jo miettimään sen ihmisen mielenterveyttä. Olin maailman huonoin ihminen, koska en vastannut hänelle ja varsinkin silloin, jos satuin olemaan töissä. Ei mennyt aikaakaan, kun hän ilmestyi työpaikalleni uhkailemaan. Minun oli oltava työpaikkani edessä tiettynä kellonaikana, kun vuoroni loppui.. silloin nämä asiat kuulemma selvitettäisi. En itse ymmärtänyt, mitä selvitettävää missään oli, kun itse voin vihdoin niin hyvin. Mutta päätin, että teen vielä tämän hänen vuokseen, olihan hän ihminen, johon kerran olin rakastunut. Kai saisin hänellekin mielenrauhan.

Hän odotti minua ja käveli samaa matkaa kanssani, kun menin hakemaan lapseni hoidosta. Yritin rauhallisesti selittää, että haluan olla yksin ja samaan aikaan huomasin, etten löytänyt mitään keinoa, miten suhdetta olisi voinut edes jatkaa ja miksi. En saanut päähäni yhtäkään muistoa, joka olisi vallannut ikävän tätä ihmistä kohtaan. Ei päästy keskustelussa kovinkaan pitkälle, koska hän oli päässään kehittänyt mielikuvan, jossa minulla olisi uusi mies. Yritin selittää, ettei mitään miestä ole, mutta turhaan. Jälleen keskustelu yltyi riidaksi. Perillä pääsin hänestä kuitenkin eroon, ei hänkään halunnut näyttää raivoaan muille.

Kävelimme lasten kanssa kotiin hyvin mielin, he kertoivat mukavasta päivästään ja olin iloinen, että heidän päivänsä oli ollut täynnä mielekästä puuhaa. Omien ongelmien keskellä on virkistävää kuulla ja nähdä muiden onnellisuutta.

Hän tiesi seuraavat työvuoroni, muttei ilmestynyt enää työpaikalleni. Viestejä tuli yhä jatkuvasti. Ajattelin, että hän olisi vihdoin ymmärtänyt.

Eräänä iltana pääsin töistä ja jälleen hain lapseni hoidosta. Pääsimme kotiovesta sisään, kunnes joku huusi oven raosta nimeäni. Se oli hän. Missä hän oli ollut piilossa, koska en pari sekuntia sitten nähnyt yhtään ketään missään? Pysähdyin ja katsoin häntä. Hän oli aivan kännissä, vaikkei se sopinut hänelle alkuunkaan. Hän halusi ”viimeisen” kerran puhua mun kanssa, mutta vastasin ei. Rappukäytävässä hän alkoi huutaa, joten lopulta sanoin, että tule sitten sisään huutamasta, niin ei naapurit häiriinny. Hän syytti ja syytti, olin pettänyt häntä ja minulla oli toinen mies.. Aivan sama, mitä sanoin, ei hän uskonut. Alkoi nousta omakin raivo pintaan siinä kuunnellessa. Sinä iltana se tuntematon, syyttävä mies oli väkivaltainen. Tämä ei kuitenkaan yllättänyt minua, vaikkei koskaan aiemmin ollutkaan käynyt käsiksi. Ehkä olin vain ihan liian väsynyt koko elämään.. Hän alkoi repimään minua paidasta, veti hiuksista, heitti pitkin seiniä ja lattioita. ”SINÄHÄN et mulle käännä selkää tai poistu paikalta, ku MULLA on asioita selvitettävänä!”

Lapset kuuli ja näki sen kaiken, kuinka heidän äitiä satutetaan.

Kun lopulta kysyin, miten pääsen hänestä eroon, oli minun kerrottava asiat, mitä hän halusi kuulla, joten”myönsin” kaikki virheeni ja petokseni, joita ei oikeasti edes ollut ja sanoin, että rakastan häntä, hän rauhoittui ja suostui poistumaan. Sain rauhoitettuani myös lapseni ja sanoin, ettei tuo mies enää ikinä astu jalallaan meidän kotiin. Heillä ei olisi mitään pelättävää ja meidän elämä jatkuu ilman häntä. Kroppaani alkoi ilmestyä mustelmia… ihan joka paikkaan, paitsi päähän. Luojan kiitos! Jatkoin töissä käymistä ja sain sanottua asiasta työkavereilleni, jotka lupasivat pitää huolen, ettei se mies pääse lähellekään minua siellä.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin eroon siitä hirviöstä. Aika kyllä parantaa, vaikkei saata unohtaa kaikkea. Oli vaikeuksia nukkumisen kanssa, joka laukaisi viime vuosia kestäneen masennuksen.. kyllä, olen silti onnellinen noistakin suhteista, kuinka ne lopulta kasvattaa ja auttaa nauttimaan pienistäkin asioista!