Selaat arkistoa kohteelle tunturit.

Sarek Nordtoppen

21.7.2018 tunturit

Nijakin solasta pääsisi Ruohtesvaggeen, mutta sinne lähteminen ei enää houkutellut. Pitkä laakso, ties millaisia jokien ylityksiä, arvattavasti hyttysiä liikaa ja joutuisi kiertämään Bierikin järven kautta pois, missä olin viime vuonna. Guhkesvaggea kohti siis seuraavan aamuna. Sää olisi edelleen ollut huiputuskelpoinen, mutta en jaksanut heti perään nousta johonkin toiselle huipulle. Lunta oli alhaalla poikkeuksellisen vähän vaikka vielä heinäkuun alkupuoli, joten kuljin aika läheltä Suottasjin jäätikön alareunaa. Jäätikkö on todella suuri ja joet jo heti jäätikön alla ovat pahoja ylitettäviä, mutta onneksi haarautuvat pian suistomaiseksi. Paikka oli kuin valtava soratyömaa, kilometrin alueella jättimäisiä sorakasoja ja valleja. Päädyin iltapäivällä Sarekin järven läheisyyteen ja jäin siihen leiriytymään.

Aamuyöstä heräsin aikaisin ja katselin yöaurinkoa. Huiputuskeliä olisi ihmeen kaupalla edelleen, pitäisikö siis lähteä katsomaan Nordtoppenin harjanteelle, kun viimeksi jäi huipulla käymättä. Juuri ennen lähtöä teltta hautautui pilvien sekaan. Täh, mistä nuo nyt tuli? Ihmettelin ilmiötä vähän aikaa ja odottelin mitä tapahtuu. Pilvet olivat ”hyvänlaatuisia” valkoisia pilviä, joten päätin lähteä aamukävelylle kuitenkin ylemmäs. Aavistukseni taisi osua oikeaan, olin kohta pilvien yläpuolella, kuten myös kaikki huiput auringonpaisteessa. Koko laakso ja kaikki tasangot alhaalla silmänkantamattomiin olivat valkoisen ”pumpulin” peitossa. Eikun tossua ylöspäin. Nordtoppenille pääsee näköjään helpoiten pohjoisharjanteelta, viimeksi olin itäharjanteella. Lumilaikkua siinä välissä joen jatkeena katselin sillä silmällä pääsisikö siitä kätevästi alas.

Kohta olinkin ylhäällä lumiharjanteen päässä mihin yritys viimeksi tyssäsi. Nyt lunta oli vähemmän, kivikkoa näkyvissä ja lumen pinta aikaisin aamulla vielä kovaa. Vahingoista viisastuneena (eli myös Kebnekaisen huipun viimeinen jääosuus jäi minulta menemättä muutama vuosi sitten liiallisen liukkauden takia) olin varustautunut kevyillä jääraudoilla, jotka saa pehmeisiin tossuihin, sekä pienellä hakulla. Harjanne vaikutti nyt ihan turvalliselta. Huipulta oli näköalat vaikka minne, mitä nyt Stortoppen vähän kiusana edessä. Tulipahan tuollakin käytyä. Ja lumilaikkua luisuen alas.

Enää pitäisi päästä pois Sarekista. Viimeisenä päivänä lähdin hyvin aikaisin aamuyöstä, koska jos tulee taas helle päivällä, en jaksa kulkea. Pääsin iltapäivään mennessä sillan kautta ja pajupusikossa rämpien Njavvejoelle asti. Pajukossa ilmeisesti on alhaalla polku, se menee porotuvan kautta tai hyvin läheltä sitä. Katselin kun kaksi henkilöä sieltä meni ja yritin seurata, lähinnä katkenneista oksista voi arvailla missä polku menisi. Nämä kaksi olivat ainoat ihmiset, jotka näin kuuteen päivään. Plus kaksi helikopteria. Kulkijoita on ollut niin vähän, ettei nämä ”vain ruotsalaisten tuntemat salapolut” pysy auki. Samoin Suorvaan laskeutuva polku koivikossa oli paikka paikoin lähes umpeenkasvanutta. Toisen kartan mukaan koivikkopolku alkaisi Njavvejokea seuraavalta joelta ja siinä olisi silta. Siltaa ei näkynyt, ”jos siellä joskus silta olikin, niin eipä taida olla enää”.

Kaiken kaikkiaan ei tullut käytyä kaukana Sarekin sisällä, mutta kahdella huipulla kuitenkin, ja maisemat olivat neljä päivää melkein koko ajan esteettömästi näkyvissä ekojen päivien pilvisyyden jälkeen. Sliehkokin rinteen ja Atjekkien ylängön kautta reitti on turhan hankalakulkuinen, sillan kautta Sarekiin pääsee puolet nopeammin, varsinkin jos tuntee polut.

 

Sarekin päädyssä Nijakilla

19.7.2018 tunturit

Sarekiin piti taas päästä katsomaan mitä olisi tarjolla. Suunnitteluni oli olematonta, lähden jostain kävelemään ja tulen samaan paikkaan takaisin, ruokaa mukaan niin paljon kuin jaksan kantaa eli noin viikoksi. Lähtöpaikkoja kävellen on kaksi, Kvikkjokk tai Suorva, joista arpominen osui jälkimmäiseen. Lähdin yrittämään tavanomaisen koivikkopolun sijaan Sliehkokin rinteen kautta. Poroaiden vierustaa menee polku, joten koivupusikon ohittaminen tältä puolelta on helppoa. Sen jälkeen seuraa turhankin jyrkkää mäkeä runsaat kolmesataa metriä ylös. Lähtiessä reppu oli tietenkin ylipakattu miten sattuu ja kaikkein painavimmillaan. Ekana iltana päädyin siis vain Sliehkokin järven rannalle telttailemaan. Kaunis paikka sinänsä.

Seuraavana aamuna kulkukeli näytti ihan kelvolliselta vaikkakin pilviseltä. Pääsin kohtuullisen nopeasti Atjekkien järvien ja Suorvajärven väliselle nimettömälle joelle, jonka ylitys osoittautui aika inhottavaksi. Noin viisi sivuhaaraa pajupusikoissa, kova virtaus sekä pohjakivet irrallisia pyörylöitä. Pääsin juuri ja juuri yli päähaarasta leveimmästä äkkipäätä löytämästäni kohdasta. Ylityksen jälkeen hyvä sää loppui, pilvirintama saavutti kokoajan maata nuoleskellen ja yritin jatkaa järvien rantaa ja Atjekkien ohi niin pitkälle kuin mahdollista. En päässyt pitkälle, kun olin täysin hernerokkasumussa, näkyvyyttä hädin tuskin kymmentä metriä. Olin epämääräisten järvilämpäreitten ja kiviröykkiöitten välissä, missä suunnistamisessa ilman näkyvyyttä ei ollut mitään järkeä, joten leiriydyin jonkun pikku järven rantaan. Kulkumatka jäi ihan turhan lyhyeksi tältä päivältä.

Sumu hälveni yön aikana vaikkakin näkyvyys huipuille puuttui edelleen. Jatkoin hankalakulkuisemman alueen läpi ja Tjievrajärvien yläpuolelta Sarekin rajan yli tasaisemmalle ylängölle. Täälläpä puolestaan alkoi nousta niin pirunmoinen vastatuuli, että oli pakko leiriytyä ennenaikaisesti Gassavarasjien välissä olevan järven rantaan. Jo toinen päivä peräkkäin kun kulkumatka jää vajaaksi, eipä hääviltä näyttänyt tässä vaiheessa retken anti.

Kolmas aamu kaiken muuttaa voi. Yhtäkkiä esirippu oli vedetty edestä ja maisemanäytös alkanut. Sarekin korkeimmat huiput ja Ahkka kokonaan näkyvissä aamuauringossa. Jess, nyt vaan äkkiä johonkin näköalapaikalle. Nijak edessä pisti silmään erikoisen muotoisena, siis sinne. Ensin Suottasjin jäätikköjoen monihaaraisen suiston ja suoalueen yli rämpiminen ja sitten nousua ylemmäs Nijakin järven rantaan. Teltta hulppealle paikalle odottelemaan ja pikkurepun kanssa loivemmalta puolelta Nijakin huippua kohti. Lunta oli rinteellä kohtalaisen vähän ja se oli liian upottavaa ylösnousuun. Pari paikkaa kivikoissa oli jyrkähköä siihen nähden, että kivikko oli pienehköä irrallista pyörylää tai laattakiviliukurataa. Piti olla varovainen. Huipulle kuitenkin pääsi ja täältä 1922 metrin korkuisesta Sarekin ”päädystä” näköaloja oli vaikka mihin asti. Päivä oli ollut pitkä ja jäin järvelle nukkumaan. Paikka on muodoltaan vähän altis tuulenpyörteille. Muutaman kerran heräsin kun telttaa ravisteltiin ihan kunnolla.

 

Vuojnestjåhkkå

18.8.2017 tunturit

Seuraavana aamuna oli jo valitettavasti aika suunnata erämaasta ihmistenilmoja kohti. Lähdin suorinta reittiä Bierikin järven rantaa takaisin. Sää oli mitä parhain edelleen, kolmeen päivään ei yhtään sadetta. Tullessa oli sillan ylityksen jälkeen leiriydyttyäni ollut iltasadetta ja seuraavana aamuna sumua. Muuten olisin poikennut Vuojnestjåhkkån huipulla jo tulomatkalla. Nyt säästä näyttäisi tulevan taas koko päiväksi hyvä, joten tilaisuus olisi sääli jättää käyttämättä. En vaan oikeastaan olisi jaksanut enää vetäistä kilometriä ylös ja alas.

Katselin alhaalta sopivaa reittiä ja äkkäsin erään joen yläpuolelta lähtevän lumilaikun, joka jatkui harjanteelle asti. Jep, helppo alastulo varmistettu ja teltta jokien väliin mistä se helposti löytyy. Nukuin pari tuntia ja toiset pari tuntia meni syömiseen, sitten lähdin tolkuttoman hitaasti raahustamaan ylös. Huipulla käyntiin meni vain kuusi tuntia, mutta ainoastaan ennätysnopean (noin tunnin verran) alastulon ansiosta, luisuttelin puolet matkasta lunta pitkin. Sinänsä aikailla ei enää voinutkaan sään muuttumisen takia. Pårten suunnassa näkyi huipulta mustat pilvet ja parissa tunnissa ne ehtivät Vuojnestille. Juuri pääsin teltalle kun myräkkä alkoi.

Seuraavana päivänä ihan energiat lopussa piti vaan lähteä kävelemään paluumatkaa. Sillan ylityksen jälkeen se pirun märkä soinen pajupusikkoalue vei viimeiset mehut ja oli pakko pystyttää teltta ja ruveta lepäilemään. Oli lämmintä ja hyttysiä pilvin pimein. Syöminenkään muuten kuin teltassa ei kovin kivaa. Siinä kun torkuin tauolla, niin alkoi kuulua valtavaa pörinää. Ihmettelin, koska helikopterit on kielletty alueella. Mutta se oli pelastuskopteri ja kurssi näkyi olevan suoraan korkeimmille huipuille. Olin nähnyt aamulla Spijkkan rinteellä kiipeilijäryhmän, jonka meno tavallaan ei hyvältä näyttänyt, eli olisivatko juuri nuo olleet pulassa. Tunnin päästä meni samaan suuntaan vielä toinen kopteri, joten pisti miettimään oliko jotain vakavampaa sattunut.

Reissulla tuli huippumaisemia katseltua ihan maisemaähkyksi asti, paikka on kuin taideteos ja hyvä onni tällä kertaa sään suhteen. Toinen puoli on sitten vaikeakulkuisuus.

 

Låddebakte

16.8.2017 tunturit

Ei ollut nyt aikaa tai jaksamistakaan lähteä seikkailemaan ihan mihin sattuu enää, joten retki jatkui seuraavaksi parhaimmalle (tai pahimmalle) turistinäköalapaikalle eli Låddebaktelle. Se on aikalailla keskellä Sarekin aluetta, loiva toisesta suunnasta ja hiukan yli puolentoista kilometriä korkea, ja joka ilmansuuntaan on katsottavaa. Väkeä siis riitti tuolla polulla ja mikäpä siellä yhdellä kauneimmista järvistä on telttaillessa. Tusina ilmeisesti tanskalaisia tuli vastaan sekä useita muita ryhmiä.

Itse en raahannut telttaa tuonne kun en kuitenkaan jatkaisi sinne kauemmas, vaan pystytin teltan valmiiksi odottamaan Bielatin alarinteelle ja lähdin päiväretkelle. Tämä oli onnistunut päätös, koska karttaankin merkitty polku rinteessä Låddebaktelle on aika ”mielenkiintoinen”. Nauratti pikkurepun kanssa, mutta ei naurattaisi raskaalla repulla ja sateella liukkaalla tuo olisi yhtä kiroilua ellei suorastaan vaarallinen reitti.

 

Sarekissa näköalojen perässä

14.8.2017 tunturit

Käväisin pikaisesti viikon näköalakävelyllä Sarekissa. Lomapäiviä oli vähän ja piti valita vain yksi paikka, se näköjään minulla on Sarek. Sää oli hämmästyttävän hieno koko ajan, vain pari pientä iltamyräkkää, muuten auringonpaistetta ja kaikki huiput näkyvillä.

Menomatkalla repun raahaaminen sujui jotenkin tuskaisesti. Alun lähestymismarssin olisi halunnut päästä nopeammin, jotta ehtisi nähdä uusiakin paikkoja. Suorvan maisemat olen jo niin moneen kertaan nähnyt. Kahdessa päivässä pääsin padolta Bierikin järven kautta lähelle Ruohtesvaggen risteystä. Telttailin siellä Mahtujågasjin lähettyvillä.

Aamulla keli oli edelleen hyvä ja päätin lähteä ylhäälle katselemaan pääseekö siellä johonkin huipuille. Laaksonpohjia pitkin kulkemiset ei oikeastaan enää itseä kiinnosta. Menin ensin lumia pitkin ja ennen jäätikköä siirryin kivikkoharjanteelle. Oli kylläkin suuri kiusaus jatkaa suoraan jäätikköä Sarekin korkeimman harjanteen juurelle, riski tippua mihinkään vaikutti hyvin pieneltä… Menin ylöspäin Svarta Spetsenin loivinta rinnettä, kunnes loiva osuus päättyi yhtäkkiä pystysuoraan jyrkänteeseen, missä keikkui kiviä ja lunta suunnilleen tyhjän päällä. No eikun takaisin ja pari yritystä löytää reittiä toisen jyrkänteen vierestä. Sinänsä huipulle ei olisi ollut mitään vaikeampaa kiipeilyä eikä liian jyrkkää, mutta kivet keikkuivat väärällä tavalla enkä halunnut turhaan alkaa ottamaan mitään riskiä kivien alle jäämisestä. Ihan pikkukiviä siinä huipun alla ei enää ole, vaan tippumassa on melkein metrin lohkareita. Jäipä siis tuonnekin huipulle menemättä. No lohdukkeeksi pieni päiväkävely Tjåggnoriksen harjanteella ja 1643 metrin huipulle. Ihan hauska näköalapaikka sinänsä.

 

Sarekissa Pårten ympäristössä

18.8.2016 tunturit

Ajoin Kvikkjokkiin, missä en ole aiemmin käynyt ja tarkoitus oli nähdä Sarekin eteläistä osaa ja huiputtaa Ruotsin helpoin kaksitonninen. Reittini kiersi Pårten ympäri Luohttolahkon ja (ei mitenkään suunnitellusti) Lullihavaggen kautta. Sää olisi voinut olla parempi, koska olosuhteet meni turhan kylmäksi, märäksi ja ylhäälle satoi lunta.

Kvikkjokkista lähtiessä joutui ensin muutamiksi kilometreiksi Kungsledenille. Ihan laidasta laitaan väkeä tuli vastaan sekä mennessä että tullessa. Pårekin polun puolella sen sijaan oli enää hyvin vähän kulkijoita, kunnes Pårten juurelle päästyäni en nähnyt neljään päivään yhtään ihmistä. Alun metsikköosuudella satoi vettä, vaikka eipä se sinänsä haitannut, kun mitään nähtävääkään ei ollut. Leiriydyttyäni Pårten juurelle Sähkokjoen varteen sade loppui, mutta pohjoisesta alkoi tuulla ja ilma kylmetä. Yöllä herätessäni huippujen päällä pyöri lumisadepilvet ja lunta satoi teltallekin asti. Jaaha, se siitä harjannekierroksesta, juuri kun lunta olisi ollut harvinaisen vähän, niin satoikin uutta lunta.

Aamulla lumisade oli loppunut ja pilvet väistymässä. Kävelin Bårddetjåhkkalle 2005 m huipulle. Hiukan sai liukastella puoliksi lumessa olevilla keikkuvilla kivillä. Näköalat etelään olivat esteettömät, mutta paksu pilvirintama oli parkkeerannut pohjoisen puolella olevien huippujen päälle. Outoa, pilvet eivät liikkuneet mihinkään suuntaan, nököttivät vain siinä paikallaan. Katselin maisemia sen verran kuin näkyvyyttä oli ja päätin mennä alas toista kautta 1425 m satulasta, kun siinä näkyi lumilaikku, jota luulin voivani lasketella helposti pari sataa metriä alas. No, kun pääsin sinne asti sain havaita ko. paikan olevan hyvin jyrkkää. Lumi oli sohjoista, joten kaipa siinä luisumisen saisi pysäytettyä jos niikseen tulee, mutta eipä tuossa reitinvalinnassa paljon järki päätä pakottanut.

Seuraavan aamuna oli tarkoitus jatkaa matkaa, mutta tuuli oli aivan mahdotonta ja niskaan satoi vuorotellen vettä, räntää ja rakeita. En jaksanut montaakaan kilometria kun oli pakko pystyttää teltta, olisin jäätynyt muuten. Maisema oli kyllä hauskaa, puolen kilometrin jyrkkä rinne alas Njoatsosvaggeen. Keli parani hiukan ja jatkoin jonkin matkaa Ruopsokjåhkan kanjonin viereen yöpymään. Aamulla olikin hauska kiipeily päästä joesta yli, hiukan jyrkät seinämät, mutta minähän en mitään kierrä ennen kuin on pakko. Vedet oli tosi alhaalla joka paikassa, joten kahlaaminen ei tällä kertaa ollut se ongelma. Jatkoin ylängöllä runsaassa 1200 metrissä matkaa, kun näkyvyyttä oli. Seuraavaksi päädyin Balgatjåhkan kanjonille, aika hurja jyrkänne. Päätin mennä ylhäältä, vaikka eipä tuosta olisi alas päässytkään. Mutta vähän myöhemmin näin alhaalla herttaisen vesiputouksen ja sehän piti päästä näkemään lähempää. Kannattaisi vaan pysyä valitsemallaan reitillä, mutta näinpä saa jännitystä. Laskeuduin ihan liian jyrkästä paikasta alas, kivet oli vielä irtonaisia, jokainen kivi mistä otin kädellä kiinni lähti irti. Tämän älyttömyyden jälkeen pääsin putoukselle mistä jatkoin joen vartta Luohttolahkolle. Valitettavasti pilvet jämähtivät 1600-1700 metriin eikä huippuharjanteita näkynyt tältäkään puolelta.

Tässä vaiheessa en oikeastaan edes tiennyt mihin olin menossa. Edellisten päivien lyhyitten kulkumatkojen takia en ehtisi Rapadaleniin, minkä olisin halunnut myös nähdä. Niinpä päätin oikaista erään laakson kautta paluumatkalle. Nämä ”oikaisenpas tästä” ideat näyttää tosin johtavan Sarekissa aina hankaluuksiin. Kuljin 1544 m ”huipun” kautta missä pilvet roikkui juuri pään päällä ja lähdin laskeutumaan Lullihavaggeen. Reitti näyttikin alkuun hyvältä, mutta jännitys alkoi tiivistyä pääseekö sieltä kuitenkaan. Viimeiset sata metriä olivatkin sitten taas sitä liian jyrkkää. Yritin ensin parista paikasta toiselta puolen ja jouduin perääntymään, koska kivet alkoivat luisua jalkojen alla. Ainoa mahdollisuus päästä alas olisi toisen puolen lumilaikku, joka valitettavasti ei jatkunut alas asti, vaan sielläkin joutui kivikkoon. Noh, alas pääsin ja olin ihan poikki ja tökkäsin teltan jokien väliin. Joku muukin oli siinä telttaillut, oli oikein kiviä kammettu pois tieltä.

Lullihavagge on oikeastaan aika karmiva paikka, siellä on pelkkää kivikkoa, jyrkät seinämät molemmin puolin ja se kapenee vaarallisen pieneksi. Hipsuttelin mahdollisimman vikkelästi kivivyörypaikasta ohi. Lumessa oli muittenkin kulkijoitten jälkiä, mutta tuskin tämä mikään suositeltava kulkureitti on. Vettä satoi koko päivän ja meinasin paleltua. Joutui pystyttämään taas teltan keskellä päivää suojaksi. Nyt oli ajatuksena vain päästä pois. Näkyvyyttä huipuille ei tältäkään puolelta siis ollut. Kiersin takaisin Pårten eteläpuolelle muutaman kilometrin päähän Pårekista yöpymään. Aamulla oli alkanut tuulla niin kovaa, että teltta meinasi hajota purettaessa, yksi kaari hiukan vääntyi. Loppupäivä meni polkua marssiessa takaisin Kvikkjokkiin.

Kuudesta päivästä 2-3 päivää satoi jotain ja sää oli minun makuuni liian talvinen eli kylmä. Varusteita piti kaikin kikoin yrittää varjella kastumiselta. Taidan olla liiankin askeettinen varusteitten suhteen. Mutta minkä sille voi, jos repun paino on saatava jonnekin enintään kymmeneen kiloon, kulkeminen muuttuu muuten liian hitaaksi. Pelivaraa ei nyt jäänyt yhtään ja tunaroimalla jotain olisin ollut tuossa kelissä jo oikeasti pulassa. Sain kuitenkin huiputettua ensimmäisen kaksitonnisen ja jokin noissa Sarekin mahtavan mittaluokan maisemissa erityisesti viehättää, joten tuskinpa tämä viimeiseksi reissuksi tuonne jäi.

 

Storsteinfjelletin jäätiköllä

18.8.2016 tunturit

Osallistuin jäätikkökurssille Norjassa Storsteinfjelletin ympäristössä. Säät suosivat ja pääsimme kiipeämään myös korkeimmalle huipulle 1893 m ja toisena päivänä kävimme 1622 m sivuhuipulla. Jäätiköllä kävely ei kovin ihmeellistä puuhaa sinänsä vaikuttanut olevan, ainakaan tällaisella helpolla jäätiköllä missä lumet on sulaneet railojen päältä ja railot pieniä. Toisaalta varustemäärä joka pitäisi raahata jäätikön ylitystä varten on kohtalaisen suuri: jääraudat, hakku, köysi, valjaat ym. pientä. Mitään oman reissun reittiä ei siis turhan takia viitsisi suunnitella jäätikön kautta, jos muualtakin kohtuudella pääsisi, ihan vaan varusteitten raahaamisen takia. Näissä köysihommissa myös siellä köyden toisessa päässä olevan kaverin pitäisi olla luotettavaa lajia.

Myös kallioilla kiipeiltiin vaihtelevalla tyylillä. Sähläsin vähän sitä sun tätä, kumma kun minulle ei ole yksin tekiessä juurikaan sattunut mitään, mutta porukassa alkaa heti tapahtumaan. Lisäksi alkoi tuntua latvasta puuhun menolta, tyypillistä mulle. Noh, kurssin antia pitää vielä sulatella. Huiputimme lopuksi Hamaroyskaftetin kivipilarin. Se ei ollut korkea, vain 613 m, mutta näköalat merelle ja Lofooteille olivat sitäkin paremmat.

Kuvia Storsteinfjelletiltä.

Kuvia Hamaroyskaftetilta.

 

Kuvagalleria Sarekista

18.7.2015 tunturit

Sarekissa käyty

17.7.2015 tunturit

Saavuin iltapäivällä Suorvaan. Parkkipaikalla tuli niin kova sadekuuro, ettei viitsinyt kusellakaan käydä. Ajattelin tuliko turha reissu taas. Vedin retkivaatteet päälle kuitenkin ja otin repun takakontista, ylimääräisenä hätävarana otin vielä kertakäyttösadetakin matkaan. Padon tietä kävellessä tuli vielä pientä ripottelua kunnes lakkasi. Toisella puolella patoa etsin rannasta poroaitausten vierestä karttaan merkityn polun alkukohtaa. En löytänyt, vaan päädyin pusikkoon rämpimään. Osuin purolle, jota seuraamalla päädyin purojen haarautumiskohtaan ja polulle. Tässä oli oikein silta yli eikä tarvinnut siis kahlata. Halusin jatkaa samana päivänä vielä pois rinteen koivikosta ja yritin seurailla polkua. Välillä se hävisi mudan, veden ja kaatuneitten puitten sekaan. Ylhäältä löysin ihan kelvollisen teltanpaikan puron ja sulamattoman lumilipan vierestä. Nätit maisemat alas järvelle. Kolmen miehen porukan näin telttailemassa hieman alempana. Viimeiset ihmiset, jotka seuraavaan viiteen päivään näin.

Aamulla innolla kamat kasaan ja jatkamaan matkaa puuttomalla rinteellä. Jokien ylitykset huolestutti, koska sulamattomia lumia oli tänä vuonna vielä harvinaisen paljon. Ensimmäinen karttaan merkitty joki oli helppo ja sen jälkeen helppoa jopa polkua pitkin etenemismarssia kohti Sarekia. Maisemana oli Slugga, Spadnejåhkan putoukset ja laaksoa alhaalla. Seuraava Niabbejåhkan kahlaus olikin heti vaikea. Lähdin ylös etsimään matalampaa kahlauspaikkaa. Ei muuten ikinä tiedä pitäisikö mennä ylös vai alas hakemaan ylityskohtaa. Kahtia haarautuvasta osasta jokea lähdin menemään yli. Eka puoli oli helpompi, mutta toinen haara siinä ja siinä. Yhtään syvempi ei olisi saanut olla. Noin puolta säärtä syvemmistä en kahlaa, koska se ei yksinkertaisesti onnistu, kuten sain huomata myöhemmin juuttuessani vahingossa polvensyvyiseen, josta en meinannut päästä edes takaisin enää. Kun Niabbesta oli selvitty olikin useita kilometrejä ilman ylityksiä ja helppoa kulkua rinteellä.

Iltapäivällä saavuin sitten Nienndoon. Eka Niendojoki osoittautui sitten ylipääsemättömäksi. Olin ihan murheissani, että tähänkö tämä reissu jo heti päättyi. Tämä oli ainoa joki, missä vielä oli sulamatonta lumisiltaa päällä, mutta se oli hengenvaarallisen näköinen, millä minuutilla tahansa romahtamassa. Ei tulisi mieleenkään lähteä tuollaisesta leikkimään. Menin alas laittamaan teltan pystyyn, kun ei muutakaan ollut tehtävissä. Yritin kartasta katsella vaihtoehtoisia reittejä, kuten Ähparin kiertoa. Mutta sitäkin varten olisi pitänyt toisesta joesta päästä yli. Yöllä teltan ohi kulki suuri lauma poroja mylvien. Heräsin siihen enkä pahemmin saanut enää nukuttua.

Aamulla menin ensimmäiseksi hakemaan vettä purosta ja huomasin samalla, että vesi oli yön aikana laskenut huomattavasti. Pääsisin sieltä alhaalta haarautuvasta kohdasta jokea helposti yli. Vähän yli nilkkaan oli vettä. Äkkiä pakkasin kamat ja jatkoin matkaa. Samoin toinen Nienndojoki oli helppo tapaus, vesi samoin alhaalla. Olinkin sitten riemukseni päässyt sillalle ja siis oikeasti pääsin Sarekin alueelle. Sää muuttui koko ajan vain helteisemmäksi, aurinko paistoi ja maisemat täysin näkyvissä koko ajan. Lumilaikkuja rinteet täynnä. Jatkoin Guhkesvaggeen kohti Sarekin huippuja. Sieltä ne kulkiessa pikku hiljaa paljastuivat esiin muitten tunturien takaa. Guhkesvagge oli lumetonta ja helppokulkuista. Olinkin nopeasti Nordtoppenin juurella. Laitoin teltan pystyyn jonkun Sarekjoen sivuhaaran vierelle, ehkä vajaa 1000 metrin korkeudella. Söin ja lepäilin. Ajattelin olevani liian väsynyt lähtemään ylös, mutta torkkujen jälkeen vaikutti olo ihan riittävän levänneeltä ja koska tuulikin oli tyyntynyt, sää olisi ihanteellinen. Eikä seuraavan päivän säästä tietenkään voi tietää, olisiko koko paikka pilvessä, joten parasta käyttää tilaisuus hyväkseen.

Lähestyminen varsinaisen nousun alkuun oli jo rasittava, vähän väliä lumilaikkuja, joista ei ihan varma ollut uskaltaako niistä mennä yli. Lumen pinta oli sohjoinen, mutta ei kuitenkaan upottanut liikaa. Varsinainen kiipeäminen olikin sitten vuorotellen lumialuetta ja kivikkoa. Välillä olin harhautunut harjanteen reunalta liikaa jyrkemmälle puolelle ja hiukan turhan jyrkkää paikka paikoin oli. En lähde jyrkempiä ikinä kiipeilemään, tuossa alkaa olla kivien vyörymisen vaarakin jo. Raskasta oli nousta tietenkin, ja pidin vauhtia yllä, koska ilta kyseessä ja yö mahdollisine pilvineen tulossa. Uurastuksen jälkeen vihdoin huippualue alkoi, ja siellä olikin hulppeata, ei juurikaan lunta. Hurjat jyrkänteet ja jossain kumisi ja ryskyi jäätiköille tippuvaa lunta. Näin pilvirintaman lähestyvän, mutta pääsin Nordtoppenin esihuipulle n. 1960 m. ennen pilviä. Pitemmälle ei olisi päässytkään, koska viimeinen harjanne Nordtoppenille oli lumen peitossa ja liian vaarallisen näköinen. Lumi oli kuitenkin sulamassa. Mutta tämäkin huippu oli hulppea, näköalat molemmin puolin ja Akka kokonaan ilta-auringossa näkyvillä.

Aika pian lähdin takaisin alas. Lumilaikkuja pääsi paljon helpommin alas kuin kivikoita, molempia jouduin menemään. Lumen pinta oli onneksi riittävän sulanutta, jotta siinä pystyi vauhtia jarruttelemaan. Alhaalla harhauduin sitten johonkin ihan väärälle ”tasanteelle” josta en meinannut päästä alas takaisin teltalle millään. Jouduin kiertämään ylimääräistä, ja teltalle päästyäni olin ihan täysin poikki. Eväitä olisi ollut mukana, mutta oli niin huono olo jotenkin, etten pystynyt niitäkään syömään.

Seuraavan päivän pidin lepopäivänä. Illalla tosin lähdin siirtämään telttaa muutaman kilometrin eri paikkaan, sama maisema alkoi tympäistä ja oli sitä paitsi kylmä paikka johon aurinko ei paistanut yöllä. Löysin varmaan retken parhaan telttapaikan Tjiervajågasjia vastapäätä. Siinä oli mahtava vesiputous, jota valitettavasti ei päässyt yli joesta lähempää ihailemaan. Mutta hulppeat näkymät tältä telttapaikalta joka suuntaan, takana Sarek ja sivulla kaukana Akka.

Jatkoreitin suunnitelmaa en ollut tarkasti tehnyt. Seuraavana aamuna varhain viiden kieppeillä päätin lähteä yrittämään joki- ja järvisokkelosta takaisin Stora Sjöfalletin alueen puolelle. En halunnut venyttää retkeä pidemmäksi, vaan yrittää nyt aika suoraviivaisesti tuolta takaisin Suorvaan, jos vain onnistuu. Kuten arvasin vaikeudet jokien ylittämisissä alkoivat heti. Yli ei ollut menemistä ja kun lähti kiertämään yläjuoksulle tuli uusia sivuhaaroja vastaan, joista myös ei päässyt yli. Kiertelin tällä tyylillä pääsemättä oikeastaan mistään yli aina Vardasjåhkan monihaaraiselle osalle, josta oli matala suistomainen kahlaus mahdollinen. Sitten enää yksi ylityspaikka tarvittiin ja se onneksi löytyi ja olin ”vapailla vesillä” Tjievrajärvien länsipuolella. Päätin yrittää yli Tjievrajärvien välistä ja siellä olikin matala hyvin leveä suistokahlaamo. Pääsin siitä ihan noin nilkan matalasta tai aika paljon kiveltä kivelle. Aamupäivä vielä oli ja vesi matalalla, mutta kun olin pari tuntia pitänyt ruoka- ja lepotaukoa ylityksen jälkeen oli vesi noussut jo huomattavasti, enkä ehkä enää olisi uskaltanut siitä tulla.

Koska ilma oli edelleen todella hyvä, niin päätin jatkaa vielä matkaa. Lähdin näköalareittiä 1200 metrin satulasta 1074 -järven kautta Atjekeille. Länsirinne oli kokonaan sulaa ja helppokulkuista, mitä nyt nousua sen 300 metriä. Mutta satulan jälkeen itärinne olikin sulamaton, joten laskettelin lumilaikkuja 1074 -järvelle asti. Järvet oli suurelta osin jäässä. Reitti oli kyllä nätti ja mielenkiintoinen. Jäin telttailemaan järven alapuolelle jokien risteyskohtaan. Siinä oli kahlaamon näköinen paikka ja ajattelin veden vielä aamuksi vähän laskevan. Sulamatonta lunta oli tuossa runsaassa tonnissa vielä paljon ja isot lumilipat jokien ympärillä. Aurinko paistoi lämpimästi yölläkin, joten vähän murehdin, jos vesi ei laskekaan vaan tulviminen voisi jopa lisääntyä.

Aamulla kahlaus oli kuitenkin helppo ja pääsin paluumatkalle Vuoskelvaggeen. Se oli suureksi osaksi sulanut, mutta lumilaikkujakin oli, ja ne olivat jo varsin sohjoisia, niin että oli vaarassa upota jalka läpi. Varovainen sai siis olla, kun päätti ylittää lumen. Pikku järvien kohdalla pidin ruokataukoa. Loppumatka koivupusikon polulle oli näköalareittiä. Tosin kuljin liian pitkään ylhäällä ja viimeisessä laskeutumisessa polulle jouduin viheliäiseen pajuryteikköön ja jyrkkään ennen kuin pääsin alas. Polku oli tosin ihan vesimutalammikkoa paikkapaikoin.

Sarekissa kulkeminen tosiaan otti mehut pois ja patotiellä raahustaessa olin ihan sippi, eikä paljon jalka enää noussut tiestä ylös. Illalla olin autolla takaisin ja lähdin ajamaan pois. Padolla vastaan oli tullut pari pirteätä rinkkaporukkaa, eivät vissiin arvanneet mihin olivat menossa. Kun lumilaikut olivat sulamassa sohjoksi, kulkeminen ja tulviminen saattoi olla muuttumassa vielä pahemmaksi kuin minulla oli ollut. Sää oli ollut sateeton koko ajan. Ei edes yösateita viiteen päivään, aika ihme. Stressaavaa oli jännittää mistä joista pääsee yli, tai pääseekö edes takaisin. Pariksi päiväksi enemmän olisi ollut ruokaa mukana, mutta en uskaltanut pitempää lenkkiä tehdä, jotta jää pelivaraa ja pääsen poiskin. Kilometreinä tämä lenkki oli aika vähän, mutta esim. jokien kohdalla ylimääräistä matkaa kertyi kiertelystä etsimässä ylityspaikkoja.

Kaiken kaikkiaan oli erikoinen reissu sään ja olosuhteitten puolesta. Tästä riittää muisteltavaa vielä vanhana mummonakin. Enää pitäisi joskus päästä näkemään eteläisempää Sarekia…