Selaat arkistoa kohteelle tulevaisuuspelko.

Viikonloppukuulumisia ja näkemyseroja

2.11.2014 avautumista, sukulais-suhteet, tulevaisuuspelko

Terve.
Johan oli kiva viikonloppu mökkeilemässä. Taisi olla nyt viiminen kerta ennen talvea kun mökillä oltiin. Talvellakin sinne kyllä voi mennä mutta kyllä se vähäisempää on.

Oltiin neljästään niin, että mun puolison vanhemmat oli siellä kans. Heidän kanssa on kyllä ihan kiva olla, mutta nyt tuli kyllä koko kuukauden annos täytettyä jo heti kuun ekana päivänä. Hoh hoi.
Se on niin hienoa, kun anoppi yrittää olla kovin kiva ja tehdä juttuja mun kanssa, mutta sitten kun se menee siihen ”minä tiedän paremmin” vaihteelle niin ei helkkari. Ja varsinkin kun mä itse tykkäisin tehdä asioita itsekseni ja omaan tahtiini, niin hän sitten yrittää jotenkin ”innostaa” tai jotain… ja se on sellasta sähläämistä ja sekoilua.

Appiukko alkoi illalla vääntää jotain juttua jostain asia X:stä ja sitten kun otin siihen kantaa, hän myhäilee vaan että ”niin niin niin.. se nyt on tietysti sinun tapa ajatella.. ” Että jepjep. Mitäköhän muuta tässä sitten väitin. Hän kuitenkin hermostuu sitten kun ”kokoajan puhutaan telkkarin päälle vaikka ohjelmaa piti katsoa” ja mä olin just aikasemmin itekseni kironnut että hittoako me kiirehdittiin saunasta telkkarin ääreen kun hän jauhaa jostain puuhommista poikansa kanssa niin ettei seuraa ollenkaan telkkaria.

Ja sitten kun anoppi alkaa TAAS kerran väittää, että mun mielialalääke aiheuttaa riippuvuutta ja että kokonaan tarttis lopettaa sellasten syöminen. Totesin ettei tuo aiheuta ja hän sitten nauraa että ”no koita sitten olla ilman niin katotaan millanen olo tulee”. Totesin sitten että käsittääkseni lääkkeen juju on siinä että kun niitä ottaa niin on parempi olla, ja kun ei ota niin on pahempi olla. Ei se aina tarkoita vieroitusoiretta, jos on huonompi olla kun ei ole ottanut mielialalääkettään.
Ja sitä paitsi, kun mä oon ihan tyytyväinen nykytilanteeseen enkä oo hänelle ikinä itkenyt sitä että mun tarttis voida olla ilman lääkettä. arhg.

Noin. avautumista.
Kyllä ainakin ahdistus helpotti.

Minkälaista appivanhempien suhtautumista muut mielenterveytensä kanssa painivat on kokeneet?

Kiitti.

Aika parantaa haavoja

31.10.2014 lapsettomuus, tulevaisuuspelko, Yleinen

Selvästikään ei ole ollut tarvetta kirjoittaa kesän aikana. Se todellakaan tarkoita missään nimessä sitä, etteikö ahdistusta tai masentuneisuutta olisi ollut olemassa. Voi kyllä on.
Kevät tuli, kesäkin. Sain ammattikorkeakouluopintoni suoritettua. Tutkintotodistus on hyllyssä, kauniissa kansissa. Jes mä tein sen.
Siinä se kesä sitten meni ihmetellessä että mitäs sitä sitten ihminen tekee elämällään. Töitä ei ole löytynyt eikä niitä ole hirveenä etsittykään. Laiska ja masentunut ihminen kun on.
Olen jopa miettinyt että onko jonkin asteinen adhd kaukana musta? ei välttämättä. Innostun hommista ja jätän niitä kesken. (niinkun tää blogikin, vaikka toisaalta, mun oli tarkoituskin kirjoittaa tätä sillon kun siltä tuntuu. musta itsestäni. ja nyt taas tuntuu – vasta.)

Ekan kerran vuoden kestäneen psyk.sairaanhoitaja-tapaamisten aikana pääsin ja pystyin ottamaan tuon jo aikaisemmissa teksteissä (esittely ja eka postaus) mainitun lapsettomuusasian esiin. Lapsettomuus. Se on aina kirous ja kärsimystä tässä yhteiskunnassa. Tai siltä musta tuntuu.
Lapsettomuutta käsitellään mediassa. joo. se on ihan kiva. Mutta aina siltä kantilta että ko. pariskunta surkeana toivoo ja yrittää omaa lasta mutta mitään ei vaan kuulu. Meitä on toisenlaisiakin lapsettomia.
Ja toinen lukunsa on sitten tällaisten lapsettomien omat vanhemmat. Niiltä aina sillon tällöin kuulee udeltavan että ”jokos teistä kohta isovanhempia tulee”… tai muuta mautonta ja ällöttävää.
Noh, psyk.hoitajalleni asiasta puhuin ja hän otti sen hienosti. Musta tuntuu että se on taas mun elämäni isoin asia. Työttömyyden ja tulevaisuuspelon lisäksi. Helkkari.

Kiva kun kävit.
Kirjoittelen lisääkin.koitan. tuu uudestaan.