Selaat arkistoa kohteelle terapiatehdas.

28th day realisticity

3.3.2015 terapiatehdas, Yleinen

”Niin kauan kuin täyttää itsensä ongelmilla, ei ole tilaa ratkaisuille.” Siinä vasta oivallinen lause. Tänään mä kotiudun täältä Terapiatehtaalta. Mulla on ollut pari päivää hiukan perhosia vatsassa. Oon enteilly, aivan automaattisesti heijastellen, ilmeisemmin tuottanut tulevaisuuden näkymiä menneisyyden kokemuksista, että ei siit mittään tuule, tylsää mälsää, kärvistelyy vaan ja lopulta retkahtamista. Niinhän menneisyyden elämän tapahtumat ovat menneet. Ja niihin pohjautuvista kokemuksista olen tehnyt itselleni ison ongelman raittiina olemisen esteeksi.

Kyseinen ongelma ei ole muodostunut parissa päivässä. Olen ylläpitänyt sitä parin päivän ajan. Olen etsinyt ongelmastani murtautumiskohtaa. Sitä etsiessäni en vain löydä luomastani muurista kohtia mistä sorruttaa sitä, vaan kohtia mitkä korjata. Näin ollen kuvittelen retkahtamisesta syntyvän pommin varman, aukottoman putken jota minun pitäisi sitten kulkea, retkahtaa, toipua ja taas retkahtaa. Niin. Mulla on ongelma jota ylläpidän. Ratkaisu: minä lopetan sen ylläpitämisen.

Voin toistaa koulemaani asti ajatuksia käyttämisestä. Silti minun ei tarvitse käyttää päihteitä. Voin myös olla ajattelematta päihteiden käyttöä sekä käyttää niitä. Voin myös ajatella kaupan kassan nättiä tyttöä, rakastella häntä hellästi mutta lujaa aina hänet nähdessäni. Mutta en minä kuitenkaan syöksy hänen kimppuunsa, nosta hänen hamettaan ja tuuppaa melaani hänen pakaroittensa väliin. Mieli kyllä tekisi. Kehokin suorastaan huutaa: anna palaa! Selkeästi hän haluaa minun tekevän niin. Hymyilikin tuolla muka viattomalla enkelimäisellä tavallaan mulle kun taas ajattelin niin tekeväni. Joo, mulla on kokemuksia missä tosiaan harrastan seksiä enkelikasvoisen tytön kanssa. Ja niitä on useita. Siltikään mä en ole vieläkään toteuttanut tätä täysin mielivaltaisesti, milloin vain siltä vain sattuu tuntumaan.

Päihteiden käyttö on valinta. Seksin harrastaminen on myös valinta. Tähän valintaan vaikuttaa minun lisäkseni myös toinen (tai useampi) ihminen, etenkin heidän valintansa. Toisen ihmisen voi pakottaa päihteiden käyttöön, seksiin, ihan mihin tahansa paitsi riippuvuuteen. Tietty mulla olisi fyysiset vieroitusoireet, jos kaikki ottamani päihdeaineet elämäni aikana olisi vain joku muu tuupannut elimistööni. Aivan massiiviset vapinat ne olisivatkin, aivan varmasti. Mutta en usko että olisin millään tavalla oppinut muuten kuin itse addiktoitumaan päihteiden vaikutuksiin. Jos en edes tietäisi että minuun on tuupattu päihteitä, ihmettelisin varmaan mistä nämä olot johtuvat. Pyrkisin tekemään niitä asioita joita olen hyvissä oloissa tehnyt. Jos olen katsonut vaikka Kauniita ja Rohkeita kun minuun on salaa isketty heroiinia, aivan varmasti pitäisin Forresterien brookismia syynä mahtavaan ja orgasmistiseen fiilikseeni. Ratkaisuni tässä tapauksessa tämän käsittämättömän mielihyvän saavuttamiseen olisi siis toljottaa vanhoja boldareiden jaksoja ja mehustella sitä kun Caroline oli vielä hengissä. Caroline irrottaa nimittäin parhaat nuokut!!

Tästä päivästä, päivästä jolloin kotiudun, ei edes ole tulemassa sellainen kuin mielessäni sen ennakoin olevan. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että saan kyydin vasta illalla kotiini. Tästähän voisi masentua niin paljon, että lähden saman tien vetämään. Samantien111!!!1! Tai sitten en. Edelleen, mulla on tällä hetkellä helvetin hyvä olla. Puitteet eivät ole kovin kemialliset. Mulla on rima nimittäin aivan saatanan alhaalla. Hyvään oloon ja sen saavuttamiseen en näe enkä koe enää tarvitsevan erilaisia päihdeaineita. Hyvän olon saavuttamiseen en tarvitse enää muuta kuin tämän hetken kokemisen. Menneisyys on täynnä mörköjä. Tulevaisuus pelottaa. Mutta juuri nyt mulla on kaikki ihan ok, enemmänkin kuin ok. En ole saavuttanut unelmiani. Voin suhtautua siihen kitkerästi tai en. Siitä huolimatta olen nyt, juuri nyt selvin päin. Tämä ei sodi tavoittelemiani unelmia eikä arvojani vastaan. Kaikki on siis hyvin.

27th day, unescapism

2.3.2015 terapiatehdas, Yleinen

Olin aika pätevä niin rahan tekemisessä kuin säilyttämisessäkin. Mutta tuon pätevyyden toteen tuomisessa, en ole viime vuosina ollut kovin hyvä. Eri ihmiset ovat mulle jääneet rahaa paljon pystyyn. Huomattavasti enemmän kuin itse olen taas jäänyt toisille velkaa. Nämä useat, yksittäiset tapaukset ovat vuosien kuluessa kasautuneet melko massiivisiksi ajatuksiksi hyvin ahdistavissa tunnelmissa mielessäni. Nyt kun en enää pakene tosiasioita, multahan ovat kadonneet niiden välttelyyn soveltuvat päihteidenkäytölliset keinot, olen todella altis näiden tosiasioiden herättämille mietteille.

Monen sorttisia velka-aiheisia ajatuksia nousi eilen mieleeni. Koitin tuttuun tapaan käsittää ne kaikki kerrallaan. Ja siitä edespäin hoitaa ne mielessäni saman aikaisesti pois päiväjärjestyksestä. Mielellänihän minä ottaisin vastaan kaikki velkani ja maksaisin niistä saman tien pois omat velkani. Lopuilla rahoilla ostaisin itselleni yhtä sun toista luksusesineistöä. Ajatuksissahan tämä on mahdollista, ainakin periaatteessa. Mutta kyllä minäkin pystyn sen verran realismiin, että tiedän tämän tilanteen olevan ensinnäkin kovat työn takana ja toiseksi melko pitkälle mahdotonta saavuttaa. Mikä minua siis lopulta edes ahdistaa tässä velka asiassa niin suunnattomasti? Tieto siitä, että velkoja on vai tieto siitä, että niistä jokaista on mahdotonta saada hoidettu-tilaan?

Itsekeskeisyydessäni mieleeni pukkasi jo ajatusta itsemurhan tekemisestä. Siinä vaiheessa ymmärsin lähteä kävelyllä hakemaan hiukan laajempaa näkökulmaa ajatuksiini, poistumistietä ajatuksiini. Hetken mä tosiaan sainkin kävellä kunnes totesin, että nyt, juuri nyt ei minun kannata vielä päihdekuntoutuksessa ollessani tosiaan tehdä muuta näille ajatuksille kuin sietää niitä. Jos mä lähtisin täällä järjestelemään asioita, en olisi kovin läsnä kuntoutumisessa. Nämä velat ovat kaikki vanhoja tai vielä vanhempia. Tietty ne pitäisi hoitaa heti kaikki, olisi pitäneet jo. Mutta niitä kun ei vaan hoidettu. Tämä ei estä siltikään niiden hoitamista tulevaisuudessa. Koska en pelaa lottoa tai ole saamassa mitään isompaa rahakönttiä mistään, niiden hoitaminen tulevaisuudessa-heti on myös mahdotonta. Mutta jos hoidan edes yhden tuhannesosan vaikka joka toinen päivä, on se enemmän kuin ei mitään.

Eräs todella merkittävä ystäväni kehotti minua uskomaan ihmisen hyvyyteen. Tämä on oivallinen näkemys. Aluksi minusta tuntui siltä, että jos alan nyt sitten uskomaan ihmisen hyvyyteen, minua tullaan vedättämään aika huolella. Reaktioni tähän on virheellisen ajattelun tulos. Mulla on paljonkin kokemuksia siitä, että ihminen toimii hyvin itsekkäästi hyväksikäyttäen toinen toistaan. Tämä ei mielestäni täytä määritelmää ihmisen hyvyydestä toista kohtaan. Mutta jos uskon, että ihminen on hyvä toiselle, ei se tosiaankaan automaattisesti tarkoita sitä, että kaikki ihmiset syöksyvät kimppuuni hyväksikäyttämään minua. Jotkut varmasti tekevät niin. Mutta heidän pyrkimyksensä ei ole minun uskomisestani kiinni. Se on seuraus heidän uskomuksistaan, ei minunh, ei todellakaan.

Haasteellista on hoitaa niin itsensä kuin myös asiansakin kuntoon. Oman hyvinvointini kannalta nämä kummatkin tosin ovat erittäin tärkeitä hoidettavia. Mutta toinen niistä on toista tärkeämpi, itseni hoitaminen. Minähän niitä asioitanikin hoidan. Jos jättäisin itseni pois ja keskittyisin taas ulkoisiin asioihin, en usko että olisin kovinkaan kauaa raittiina. Jos taas en ole raittiina, kokemuksen mukaan asiat alkavat mennä päin persettä silloin.

26th day, self-forgiveness

1.3.2015 terapiatehdas, unet, Yleinen

Mä näin unta, että olin hammaslääkärissä. Se ei ollut varsin mukava uni, vaikka ei se oikeastaan pahaltakaan tuntunut. Faktat pöytään -sarjan uni. Hampaani ovat huonossa kunnossa. Ne on syytä korjata. Selvä homma, korjataanpa ne. Vaatiiko niiden korjaaminen jotain kipulääkitystä? Ei vaadi. Korjataan nyt vaan ja asia on sitten hoidettu. Nyt vaan vähän jomottaa vasemmalta alhaalta tuota yhtä hammasta. Pitänee siis mennä päivystykseen.

Eilen onnistuin todistamaan itselleni taas kerran olevani väärässä. Kirjoitin aamulla, mietittyäni 7-8:n vuoden ajan miten lähestyisin tätä henkilöä, hänelle. Tässäkin isoimpana esteenä oli ennakoimani tunnereaktio, sama reaktio joka esti minua hankkimasta uutta kirjastokorttia sekä kysymässä opiskelijaoikeutta opintotoimistosta. Oletin hänen olevan todella, todella vihainen minulle. Mielestäni olisin kyllä jopa ansainnut sen. Loukkasin häntä aika pahasti toistamiseen. Heijastin paskaa itsetuntoani häneen, ruokin pohjatonta itsetuhoani hänen kauttaan. Ja vieläpä nautin siitä silloin jotenkin hyvin sairaalla tavalla. Tein tapani mukaan muka tietoisesti täysin vääriä valintoja. Luulin olevani vain itsekäs, mutta se oli äärimmäistä itsekeskeisyyttä. Jos olisin ollut itsekäs, valintani olisivat johtaneet minun hyvin voimiseen. Tämän sijasta valintani johtivatkin todella tuskaisiin mielentiloihin. Reaktioni niihin oli lisätä päihteiden käyttöä. Tuskastuneisuus lisääntyi. Saatoin siihen lisätä itseni hallinnan tunnetta vaihtamalla päihteitä toisiin päihteisiin tai vähentämällä jonkun päihteen käyttöä lisäämällä toista. Voin erittäin pahoin. Tiedostin pahoinvointini. En vaan pystynyt tavoittamaan syytä sille pahoinvoimiselle. Tein väärin itseäni kohtaan. Tallasin arvojani nostamalla mielestäni täysin toissijaisia arvoja ensisijaisten arvojeni tilalle. Hoidin pelkästään pahoinvoimista pahoinvointilääkkeitä vetelemällä.

Nyt, ehkä 12:sta vuoden aktiivisen tuskaisuuden jälkeen, pystyn vihdoin näkemään sen, mikä silloin mätti. Voin niin pahoin, että en pahoinvoinnin synnyttämien vahvojen negatiivisten tunnesykkyröiden takia pystynyt mitenkään hoitamaan pahoinvointiani, kulkemaan pahoinvoinnin vuoren huipulla ja etsimään sieltä sen kolon, josta pahoinvoinnin virtaus alkaa. Pystyin kyllä ilmaisemaan sitä pahaa oloani. Kerran rankan viikonlopun juhlinnan jälkeen sunnuntaina aamuyöstä kippasin naamaani kasan kotoani löytämiä psykedeelisiä sieniä. Kun en sitten muutakaan keksinyt, aloin viiltelemään itseäni. Tajusin sitten yhtäkkiä, mitä oikein teen, pelästyin ja kirjoitin äidilleni tästä tapahtumasta. Tästä alkoikin sitten psykiatrinen kierre masennuslääkkeillä sekä psykoterapiateatteri.

Todellinen syy sille, miksi olen parhaat seuralaiseni lopulta karkottanut, on oikeastaaan ollut seuraava. Sisimmässäni olen jokaista heistä rakastanut suunnattomasti. Olen kuitenkin käyttäytynyt päinvastaisesti. Olen tiedostanut sen johtuvan päihteiden käytöstä. Arvoni ovat kertoneet minulle, että mun täytyy lopettaa päihteiden käyttö. Niistä saatu nautinto on täysin toisarvoista rakastamani naisen kanssa saatuun yhteiseen nautintoon. Täysin toisarvoista! Mutta pohjaton epävarmuuden tunne, tilanteisiin sidottu pystymättömyys ja pelko epäonnistumisesta saivat minut valitsemaan päihteiden käytön jatkamisen. Koin massiivista pahoinvointia keikkuessa päihteiden käytön ja parisuhderakkauden väliä. Pahoinvointini johti tietenkin kumppanini pahoinvointiin. Kumppanini halusi vain auttaa minua, saamaan minut parempaan olotilaan. Minä taas en halunnut tuoda pahaa oloani kumppanilleni. Kun en muutakaan saattanut rakkaani eteen tehdä, jouduin tekemään aina lopulta kipeän valinnan. Esittää kovaa ja jättää hänet. Esittää kovaa ja välinpitämätöntä vaikka minua suunnattomasti sattui. Sattui enemmän kuin hammaslääkärissä sattuu. Oikeudenmukaisuuden tunteeni, pidän edelleen oikeudenmukaisuutta itselleni tärkeimpänä arvona, mukaan tämä oli ainoa oikea teko mitä saatoin tehdä. Tiesin satuttavani hetkellisesti rakastani. Mutta tiesin varsin hyvin hänen pääsevän siitä pian yli. Asetuin mielelläni itse maahan makaamaan sillaksi, jotta hän pystyisi kävelemään ylitseni ja jättämään minut ja suhteemme menneisyyteen. Lisäksi mä vieläpä annoin mojovan mäiskäyksen tai useamman hänen lautasilleen, saaden aikaan vihan tunteen minun jättämiseen.

Tein yleensä myös huonoja valintoja kulloisenkin naiseni valitsemisessa. Jätin aina vakaan suhteen hypätäkseni toiseen, johonkin mahdottomaan mutta hyvin houkuttelevaan suhteeseen. Valintani eivät suinkaan olleet vääriä. Ne olivat vain yleensä hyvin tuhoisia. En voikaan syyttää huonoista kokemuksistani ketään muuta kuin itseäni. Tajuan vihdoin sen, että jos naisystäväni tappaa itsensä, se ei ole minun syytäni. Mutta on täysin oma vikani, että olen antanut sen vaikuttaa minuun. En mä häntä tappanut. Mutta valitsemalla hänet, mä kyllä tapoin hyvin tehokkaasti mahdollisuudet omaan onnellisuuteeni ja tämän ihmisen kohdalla useammin kuin kerran. Jäin sitten syyllisyydentunnoissani toistamaan samaa kaavaa hänen kuolemansa jälkeen.

Oon tosiaan ollut aika onneton tapaus. Mutta se ei ole johtunut varsinaisesti muusta kuin ahtautumisesta oman elämäntilanteesta syntyneeseen laatikkoni. Olen puolustanut kuviteltua reviiriäni, tekemällä raivoikkaasti nopeita valintoja käyttäen tarkkaa, mutta erittäin lyhyttä tähtäintä valinnan tarkentamiseen. Lopulta olen päätynyt laatikkoni kulmaan, kuvitellut sen olevan koko tila missä voin enää olla, ja pistänyt pystyyn uudet seinät kaventaen elintilaani entisestään. Sillä tavalla turvallisuuden tunne kyllä kasvaa, mutta se sitten onkin ainoa positiivinen seuraus tästä toiminnasta.

25th day, unboxed

28.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Huh mikä päivä eilinen oli. Kävin aamupv hakemassa kaveriltani säilöstä sinne jättämäni lääkkeet. Siellä oli penttiä ja tramalia. Niitä oli jonkin verran. Laitoin ne reppuun ja menin STOP-Huumeille Ry:n tiloihin hillumaan. Siitä sitten punttikselle ja takaisin syömään. Ilokseni törmäsin yhteen kivaan tuttuun tyttöön. Hän on pidemmän linjan raitistuja. Menimme yhdessä käymään entisellä koulullani katselemassa maisemia, Haaga-Helian Pasilan toimipisteestä näkee aika julmettoman pitkälle. Se ei ollut kuitenkaan syy koululle menemiseen. Pari vuotta olen miettinyt sieltä valmistumista. Mullahan on edelleen IT-Tradenomin kaikki perus- ja myös erikoistumisopinnot käytynä lopputyötä lukuunottamatta. En vaan ole uskaltanut vahvan häpeän tunteen takia mennä opintotoimistoon tiedustelemaan valmistumismahdollisuuksien realisoimista. Täti siellä tiskin takana ei reagoinutkaan odottamallani tavalla. Niin kuin ei reagoinut se kirjaston tiskinkään takana oleva täti käydessäni hakemassa uutta kirjastokorttia.

Lääkkeet repussa lähdin sitten käymään tutuilla. Laskin lääkkeet siellä. Kaikessa rauhassa join kahvia samalla. Käteni eivät edes hikoilleet. Jätin heille osan, ja muut osat laitoin erikseen pakkauksiin. Join kahvit loppuun, jäin vielä kolmeksi vartiksi keskustelemaan tuttuni kanssa ja lähdin sitten näkemään seuraavia tuttuja. Näin tuttujani, heitin heille heidän himoitsemansa paketit. Poistin siis ihan kaikki piilottamani lääkkeet. Voin sanoa, että vittu että vitutti pitää niitä repussa, tehdä aluksi kaikkea muuta ja lopulta kun pääsin nistä sitten eroon, koin jonkin asteista syyllisyyttä. Kerroin tästä syyllisyydestä läheisille, keille lääkkeitä poistin. He vakuuttivat, etten ole millään lailla syyllinen heidän omaan, itse luomaansa helvettiin vaikka kokisinkin ylläpitäväni sitä heittämällä heille lääkkeitä. Varsinaisesti en ole syyllinen heidän itse itselleen luotuun helvettiin. Mutta en mä oikeestaan koe, että auttaisin heitä poispäinkään siitä. Pikemminkin päinvastoin mä mahdollistan sen helvetin jatkuvuuden ja estän sen mahdollisen katkeamisen. Näistä syistä en aio enää ottaa mitään lääkkeitä päälleni ja niitä poistella. Ja myös siitä syystä, että niiden hallussapito vituttaa mua suunnattomasti. Mua vituttaa se, että mulle tulee ota vähän -ajatuksia päähän. Ja että mulla on mahdollisuus, erittäin hyvä sellainen tunkea käteni vain taskuuni ja ottaa. Mutta kun en halua ottaa. Tuo tennisottelu päässäni alkoi hyvin nopeasti vituttamaan mua. Okei, kaikki ammatinharjoitukset ansiomielessä vituttanevat ajoittain. Hyvät tulothan tossa lääkkeiden myymisessä ovat eivätkä ne ole verollisia. Mutta niiden kaupittelutoiminnan harjoittaminen vitutti mua tosi paljon. Lisäksi se aiheutti vieläpä kohtuullisen paljon syyllisyyttä. Harvemmin ammatin harjoittamisesta syyllisyyttä syntyy, vaikka kuinka paljon vituttaisi jonkun asian pakolli hinkkaaminen. Siispä viittaan kintaalla koko toimintaan ja keskityn johonkin hyvinvointiani, ei vitutustani tukevaan toimintaan, koska mun ei todellakaan ole mikään pakko enää hankkia pimeitä tuloja. Kivahan se ois jos ois enempää rahaa, mutta ei raha mua koskaan onnelliseksi tehnyt. Ja mulla todellakin on kokemuksia siitä kun rahaa riittää, silloin sitä vittu riitti ja koko tämä ajatuskin alkaa jo riittää!!

Kävin Punavuoren NA-kokouksessa alkuillasta. Näin siellä muutaman tutun ja sain kosketuspinnan muutamaan uuteen tuttuun. En ottanut puheenvuoroa. En kokenut siihen riittävää hinkua. Aluksi ahdisti, jännitti ja kuumotti ja pelotti siellä istuminen. Laitoin silmät kiinni ja keskitin ajatukseni itseeni. Avasin silmäni ja aloin tarkkailemaan itseäni siinä istumassa ja tarkkailemassa ihmisiä. Negatiiviset tunteet ja kielteiset ajatukset väistyivät ja antoivat tilaa pelkille neutraaleille havainnoille. Muiden puhuessa ja minun kuunnellessani fiilikseni paranivat koko ajan. Ryhmän loputtua minua pyydettiin jopa syömään. Olen todella iloinen siitä. Mulla on ollut tämän 10 vuoden aikana aika suunnattoman pahoja vaikeuksia kiinnittyä NA-ihmisiin. Olen pelännyt heitä ja heidän onnistumisiaan onnellisuuden saavuttamisen tiellä. Olisin toki lähtenyt muuten, mutta olin väsynyt ja halusin ehdottomasti lähteä kävelylenkille lapsuuden kodin maisemiin.

Törmäsin kadun kulman ohitettuani yhteen päihteitä käyttävään tuttuun. Hän pyysi minua jäämään juttelemaan kanssani. Katsoin NA-ihmisten lähtevän yhdessä vasemmallani ja edessäni näin surkean ihmisriekaleen. Jäin hetkeksi juttelemaan. Hän odotti, yllätys yllätys Rotta-Villeä Rovaniemestä. Kertoi taas siitä kehityksestä paljon, mitä +päihdepiireissä tapahtuu. Kaverini, siis ei se vitun ville, oli lopetettuaan ja käytyään Lyricavieroitusoireet, jostain mulle epäselväksi jääneestä syystä taas refloissa kyseisestä tuotteesta. Mahtava juttu! Hyvä meno! Teki mieleni jäädä odottelemaan sitä vitun Rotta-Villeä, pamauttaa tossua suuhun, takaraivoa katuun ja pistää jätkä liekkeihin, tulella ei hehkutuksella. En jäänyt sitä kuitenkaan tekemään. Sitä nakertajaa olisi pitänyt varmaan jäädä odottamaan aika moneksi tunniksi… Toivotin kaverilleni kaikkea hyvää ja onnea ja jätin Rottikselle päinvastaisia terveisiä. Kyllähän mä siihen vielä halutessani törmään, jos tosiaan koen mun hyvinvoinnin kannalta ehdottomaksi käydä sitä niittimässä. Katsotaan sitä sitten kun jos se ikinä ajankohtaiseksi tulee. En usko että tulee.

Eilinen todisti minulle, että pystyn astumaan ulosmieleni asuttamasta laatikosta. Olen edelleen kuula kirkkaana ja kroppa puhtaana. Kiitos siitä kuuluu ei jumalalle, vaan itselleni. Yli-itselleni tarkemmin ottaen =)

24th day boxedlessness

27.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Tänään menen kaupunkiin käymään. Olen siellä yön yli. Hieman jännittynyt tunnelma, joskin se on jopa minun itseni ymmärtämä. Siis periaatteessa mulla ei todellakaan ole mitään hätää. Pohjalla mulla on edellinen käyntikerta, joka meni täysin kuula kirkkaana ja elimistö kaikesta päihteestä puhtaana. Juuri siinä pilee mieleni asettama vaara. Tiedän pystyväni samaan, joten mulla ei ole syytä varsinaisesti tehdä niin. Saan halutessani tehdä eri tavalla ja vetää vaikka muutaman oluen ja jotain seuloille näkymättömiä määriä mitä hyvänsä päihteitä. Niin, saanhan mä joo, mutta päihteiden käyttäminen, siis määrästä riippumatta, sotii täysin tämän hetkisiä arvojani vastaan.

Aiemmin olen saanut itseni taipumaan, pyörtänyt toimintani arvojani vastaan vitullisella selittämisellä, siis tietoisesti ohittanut arvoni pakottamalla itseni halujeni orjaksi kohtaloani syyttäen. Anteeksi mikä osa kohtaloa määrittyy mielihaluilla? Olisihan se hirmu mielekästä, jos kohtalo olisi aina sama kuin mielihalujen kohde. Näinhän voisin juuri jälkeenpäin, elämäni kaikotessa ruumiistani todeta: ”Mitä minä sanoin.”. Mutta kohtalo on aikaan sidottu mielen harha. Se on sarja hetkellisiä valintoja. Näin minä uskon. Valintoihin taas vaikuttavat milloin mitkäkin tekijät. Sen saan ihan itse päättää, vaikkakin toiset seikat painavat tilanteesta riippuen enemmän ja toiset vähemmän.

Mielihalujani ja niiden tyydyttämiseen tai pikemminkin välttämiseen kohdistuvia, automaattisesti syntyviä ajatuksia mielihalujen tyydyttämisestä en voi estää. Mutta voin aina estää itseni toimimasta niiden mukaisesti. Vaikka kuinka hajottavalta se tuntuisikin, silloin hajoavat pelkät seinät siitä laatikosta missä minä kuvittelen olevani. Seinien päälle pirstaloituminen saattaapi aiheuttaa haavaumia, mutta enpä ainakaan tukehdu suljetussa laatikossa hapen loppumisen takia.

23rd day suspiciousness

26.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Edellisenä yönä näin unta päihteistä. Kuten sitä edeltävänäkin. Edellisenä yönä näin unta aika isoista kasoista päihteitä eri tilanteissa. Niitä tilanteita en tarkemmin muista, mutta ne soivata minulle mahdollisuuden vetää kamaa kuin kamaa ja huolella. En kuitenkaan unessani halunnut päihteitä enää ottaa. Totesin, etten tarvitse niitä. Edeltävänä yönä taas näin unta, että olin erään tytön kanssa sängyssä. Hän nukahti ja huomasin pari pirisäkkiä ja kappaleen subua yöpöydällä. Sain päähäni sitten kyhätä niistä vedot. Mulla oli ajatus etten saisi tehdä niin ja tunne että teen jotain kiellettyä, tämän tytön kieltämää asiaa ainakin jos salaa alan niitä tuotteita käyttämään. Kyhäsin aika massiiviset vedot valmiiksi. Olin niitä aikeissa vetää jolloin tämä tyttö heräsi ja ihmetteli mitä teen. ”Een mä tässä mitään” minä sanomaan, värkit toisessa ja kuppi toisessa kädessä säkit auki ja subumurenet pöydällä.

Hyvin näitä pureskellessa huomaan miten helposti mieleni muuttuu. Miten helposti täysin hetkellisesti ajatukset, mieleni ilmaisut ja vastalauseet sen ilmaisemalle vievät minut mukanaan toimimaan ajatuksen herättämällä tavalla. Johtopäätös tästä: mitä tahansa ajattelen, minun ei tarvitse toimia ajatuksenani.

Itsensä nalkkiin saaminen tuntuu ihan ekana ahdistavalta. Sen ottaa tavallaan hyvin henkilökohtaisesti. Alkaa raivoikkaasti puolustautumaan, väittämään itselleen vastaan ja hyökkäämään itsensä kimppuun taas takaisin. Sitä ei voikaan itsekeskeisyyden keskellä edes tajuta. Itsekeskeinen ei nimittäin havaitse itseään. Silloin alkaa purkamaan tästä aiheutunutta ahdistusta muiden kuin itsensä kautta, syyttäen tai puolustaen milloin mitäkin asiaa tai ihmistä, vaikka todellisuudessa, itsensä ulkopuolelle asettuneena voikin vain havaita ikään kuin itsensä nyrkkeilykehässä, aivan yksin hakkaamassa itsensä välissä olevaa ilmaa, välillä ottamassa vastaan kunnon ilmaiskua. Hyvin tärkeää puuhaa kerrassaan, eikö olekin?

22nd day, spirituality

25.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Eilen kävin verkostopalaverissa tapaamassa A-Klinikan ja tukiasuntolan asuinpaikkani työntekijöitä, sopimassa jatkokuvioista. Jäi jotenkin hieman kitkeränvivahteinen maku suuhun tästä tapaamisesta. Tämä maku johtuu omasta tilanteen sävytyksestä. Olen tyrinyt pari kertaa asumisen aikana ottamalla päihteitä asumisen aikana sekä myös säilyttämällä subutex-palaa päihteettömässä asuinympäristössä. Ensimmäinen pintaan nouseva tunne tällaisen käsittelystä on syyllinen häpeä. Automatisoitunut reaktiotapani tietenkin on kärkäs puolustautuminen, syyllisyyden tunteen puolustaminen syyttämällä asian pinnalle nostanutta osapuolta syyttelystä. Onneksi tajusin asettua hyvin nopeasti itseni ulkopuolelle, rikkoa luomastani itsekeskeisyyden laatikosta sitä tukevat seinät. Asumisen puitteet antava osapuoli ei tässä halua tuomita minua, vaan oli huolissaan olenko nyt vihdoin tosissani jättänyt päihteiden käytön ja assuntooni varastoinnin. Niin, oonhan mä ehkä joskus aiemmin väittänyt näin tehneeni. Mutta olenko mä niin tehnyt? Eeen… :B

AA- ja NA-tyypeistä koostuva sekalainen kolmikko kävi täällä eilen kertomassa päihderiippuvuutensa kanssa työskentelyynsä perustuvaa kokemusperäistä tietoa. Tilaisuus oli erittäin lämminhenkinen ja kannustava. Kumpikin liike on minulle entuudestaan tuttu. Pelkoni ja epäluuloni niissä käyviä ihmisiä kohtaan vaan on estänyt minun ryhmissä käymistä ja kiinnittymistä 12:sta askeleen henkiseen toipumisohjelmaan. Aiemmin olen reagoinut siihen pelkällä älykkyyden käytöllä. Kritisoinut sitä. Etsinyt siitä kompastuskohtia. Tämän laatuinen tarkastelemistapa etenkin henkisissä asioissa on kuitenkin hyvin rajoittunut, eikä sillä pääse juuri mihinkään omassa kehittymisessään. Ohjelmassa ei tosiaan ole kysymys mistään konkreettisesta ulospäin suuntautuneesta jumalan palvonnasta. Ohjelmassa tehtävät askeleet suuntautuvat omaan itseen. Niiden toteuttaminen on hyvin vapaamuotoista. Tässä ei suinkaan ole kyse uskonnollissävytteisistä kulttiriiteistä. Kysymys on tietoiseksi tulemisesta oman itsensä toiminnoista. Minä suuntaan tarkkaavaisuuteni riippuvaisuuteen taipuvan luonteeni itseni kehittämiseen ja dynaamisesti kehittyvään muutokseen, enkä pelkän aivokemiani rajoittuneeseen säätelyyn ja kemian puolelle ja toiselle heilumisesta aiheutuvien mielikuvien kanssa pelehtelemiseen.

21st day, infiltration

24.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Parahin kollegani lähti eilen kotiinsa. Hänen hoitojaksonsa loppui sovitusti. Tuntui hyvältä kun puhelin soi ja hän oli linjalla. Hänen teki vitusti mieli vetää kamaa. Pyysin häntä kertomaan mistä tämä johtuu. Kuulemma kylällä on pirun paljon kahta eri piriä ja toista niistä hällä on itsellään aiemmin ollut. Jos tosiaan asia on näin. Että piriä jota hänellä on joskus ollut on nyt ihan vitusti, tarkoittanee se sitten sitä että se on todella, todella jatkettua. Myöskään mielihalut eivät lähde mihinkään vetämällä piriä. Ehkä vartiksi lähtevät, mutta vain tullakseen voimakkaampina takaisin. Ja siinä ällökiihottuneessa stimulaatiotilassa tyydyttämättömät mielihalut eivät tosiaan tunnu yhtään herkullisimmilta kuin selvänä ollessa, päin vastoin. Tiedän hänen selviytyneen eilisestä päihteettömänä. Ei hän muuten illalla ennen nukkumaan menoa sitä minulle kertoisi. Olen suunnattoman ylpeä hänestä, vaikka uskoin ja tiesin hänen onnistuvan tässä tavoitteessa. Hän tosiaan asetti minulle hyvin korkean standardin hoidon jälkeen olemiseen. Kaikkein korkeimman, mutta myös laadullisesti parhaimman standardin, täysin päihteettömänä olemisen. Kiitos siitä.

Tarkkaile tarkkailijaa, erittäin hyvä slogan. En tarkoita sitä, että jos saan jonkun painostavan ahdiksen päälle jonkun minuun kohdistuneesta katseesta, alkaisin toljottamaan kahta enemmin häntä takaisin. Tarkoitan sitä, että tässä tilanteessa siirrän huomioni itseeni tarkkailemassa häntä ja itseäni. Kuulostaa suhteellisen mahdottomalta järkevästi ajateltuna. Silti se on täysin mahdollista, koska järjenkäyttö on aikuiselle ihmiselle hyvin pitkälti itseään ohjaavaa toimintaa. Kummastelinkin sitä, että miksi ihmeessä mulla on usein parempi olo jossain täysin uudessa tilanteessa, täysin uudessa ympäristössä kuin samassa turvallisena kokemassani tilassa, johon olen jo ehtinyt muodostaa jo tietynlaisen tavan olemiseen ja toimimiseen. Keskittynen täysin uudessa tilanteessa ja tilassa täysillä meneillään olevaan hetkeen. En ole vielä kerinnyt maalaamaan mielessäni tilannetta ja toimia, ajatella ja tuntea tämän maalauksessani näkyvää kuvaa toistamiseen imitoiden.

Aika ahdistavalta tuntuu jo ajatuskin siitä, että sen sijaan että varsinaisesti tekisin minua häiritseville asioille niin etteivät ne minua häiritsisi, yrittäisin mielessäni alituisesti järjestellä niitä jollain tavalla mielekkäiksi. Nyt, juuri nythän mulla on mahdollisuus löytää ratkaisu ja ennen kaikkea toteuttaa tämä ratkaisu ongelmiini. Miksi ihmeessä siis pyörittäisin eri ajanhetkiin kohdistuvia tulevaisuuden näkymiä mielessäni? Ihmiset vaikuttavat yleensä pitävän tärkeämpänä ratkaisua kuin itse ratkaisemista. Hetken voikin tuntua tosi upeelta ja helvetin älykkäältä, ajatella itsensä olevan superviisaas tyyppi. Hetken päästä tuota asiaa mehustellessa, alkaakin tulla aika vajaavainen ja pelokas olo. Siksikö, että on menettämässä tämän täysin hetkellisen, itseaiheutetun ja vain mielen sisäisen emootionsa? Silloin alkanee pelottamaan menettämisen tunne ja alkaa armoton vastaanpaneminen.

Ei jumalauta. Mitenköhän ihmeessä oikein pärjää maailmassa, jos se on noin vaikeaa pelkästään omassa mielessä? Kertokaapa minulle se.

20th day, uncontextuality

23.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

Kävin eilen Tervalammen ruokalan keittiössä verestämässä viimekesäisiä muistojani. Tarjouduin vapaaehtoiseksi heittämään tiskikeikan ilman mitään palkkaa. Ilmeisesti apuni tuli tosiaankin tarpeeseen. Siellä ei ollut tarpeeksi kuntoutujia Tervalammen Kartanon Kuntoutuskeskuksen puolelta. Siellä paiskin perusteellisesti ja hyvillä mielin hommia, toisin kuin aivan ensimmäisessä palkkatyössäni Helsingin Kylän Extrapalveluiden kautta mm. Café Esplanadin keittiössä vuonna 1997.

Keksin uuden tavoitteenkin itselleni. Aion rikkoa sisälläni majailevat, itseeni kiinnittyneet kaamaisuudet, jotka vievät minut erilaisissa tilanteissa välttämään ikävältä tuntuvia tunteita ohjaamalla toimintaani. En vältä enää niiden minua tavallaan hirvittävien, mutta silti sisällöltään lopulta täysin tyhjien tunteiden kokemista. Hirvittää, kauhistuttaa! Määä panikoin! No mitä sitten? No sitten mä panikoin ja varmasti kauhistunut fiilis nousee entisestään. Panikoin sitten oikein huolella. Ja menetän henkeni tämän paniikin takia. Varmasti kuristava tunne todellakin vie henkeni, mutta ei se edelleen tapa minua eikä vahingoita kuin tunnetasolla. Paniikkia lietsovien ajatusten, kehon tuntemusten havainnoinnin sijaan olisi varmaan parempi tarkastella niitä syitä, mistä paniikkioireet alun alkujaan edes syntyvät. Havaita panikoinnin eteneminen itsessään. Tunnustella aivan kaikessa rauhassa, miltä se paniikki oikein tuntuu. Pelolta, vihalta vai epävarmuudelta? Mikä oikein pelottaa, suututtaa ja/tai tuntuu housut-alas-vetävältä? Ja ennen kaikkea ovatko ne asiat oikeasti sellaisia, että niihin tarvitsee edes reagoida juuri nyt?

Psykologiassa teorian tasolla puhutaan skeemoista. Sillä tarkoitetaan ennalta tulkittua tilannetta. Nämä tulkinnat laukaisevat sarjan toimintatapoja, jotka ovat miltei käsittämättömiä, erittäin pinttyneitä pakonomaisia toimintatapoja. Näitä toimintatapoja taas nimitetään moodeiksi. Haluan rikkoa näiden väliset rajani. Joo, varmasti tarvitsen selkeitä toimintamekanismeja selviytymiseeni liittyvissä tilanteissa. Mutta tarvitsenko todella niitä välttyäkseni kuolemalta? Joo, varmasti joissain tilanteissa, joissa henkeni on oikeasti uhattuna. Niitä tilanteita ei kovin montaa vaan vuodessakaan edes eteeni varsinaisesti tule. Onko sitten tarpeellista sotkea esim. sosiaalisen nöyryytyksen tilanteita henkensä menettämiseen? Onko? Onko, onko! No ei ole.

 

19th day forwardness

22.2.2015 terapiatehdas, Yleinen

2/3 kuntoutuksesta on suunnilleen takana. Olen saavuttanut jo itselleni aseittamani tavoitteet. Tulen toimeen tunteitteni kanssa ja osaan ilmaista niitä. Olen tietoinen luonteeni olennaisimmasta vajaavuudesta, jämäkkyyden puutteesta. Työskentelen tämän ominaisuuden kanssa aktiivisesti. Olen alkanut elämään tervettä itsekunnioitusta vaalien ja ajattelemaan enemmän itsekkäästi ja vähemmän itsekeskeisesti. Olen myös tietoinen mielihaluistani, niiden mieliteoiksi muodostumisesta, näiden eroista ja hyväksyn niiden molempien kokemisen sekä tietoisesti että tiedostamatta. Tässä vaiheessa lienee sitten aika asettaa itselleni lisää tavoitteita. En vain osaa oikein kohdentaa niitä.

Olen alkanut miettimään enemmän ja enemmän tulevaisuuttani. Se on mielestäni erittäin hyvä asia se. Taidan viettää tämän päivän miettiessä näitä. Lopetan tän artikkelin siis tähän.