Selaat arkistoa kohteelle tarinat.

Is

Luku 1

6.4.2015 fiktio, tarinat, Yleinen

Jälleen Jaana istui yksin huoneessaan ja yritti olla ajattelematta mitä jos. Jossittelu ei auta. Ei se ollut koskaan auttanut.                                                                          Kovaääninen nauru hätkähdytti hänet hereille mietteistään. Hän vilkaisi huonettaan, joka oli, kuten yleensä, varsin mitäänsanomaton. Sängynpeite, jolla hän nytkin istui, oli vaaleansininen. Vasemmalla ikkunan edessä oli tummanruskea työpöytä, jolla oli tavallista sälää – kyniä, papereita, roskia. Pöydän vieressä lattialla nököttävä paperiroskis oli täyttynyt jo ajat sitten, eikä Jaana jaksanut tai muistanut koskaan käydä tyhjentämässä sitä. Jaanaa vastapäistä seinää ison osa peittivät peittivät kirjahylly ja vaatekaappi. Kirjahylly oli tummanruskea, niin kuin pöytä, ja kaapin ovet olivat maalattu valkoisiksi. Lattiaa peitti musta matto.

Jaana huokaisi. Isän kaverit ne taas olivat, remusivat keittiössä. Kännissä, kuten aina.

Äidin kuoleman jälkeen isä oli ollut sellainen. Turvautunut kaveriporukkaansa, ollut useimmiten kännissä. Selvinä päivinään hän osasi olla mukava ja hauska isä, mutta surumielinen. Ei enää entisensä. Isä oli nykyään vain sen isän kuori, joka Jaanalla oli ollut pienenä. Rikki, ontto sisältä.

Nyt Jaana ei halunnut jäädä kuuntelemaan miesten hauskanpitoa, vaan avasi huoneensa ikkunan ja livahti sitä kautta ulos. Heillä oli onneksi vain yksikerroksinen omakotitalo, joten ei ollut vaikea poistua sitä kautta. Jaana oli tottunut siihen; ei ollut kivaa kulkea sisäkautta keittiön ohi, kun isän kaverit olivat paikalla huutelemassa.

Kaunis sää kohotti Jaanan mielialaa. Oli perjantai-iltapäivä, toukokuun loppu, ja aurinko paistoi sinisellä taivaalla, jolla leijaili vain pari pilvenhattaraa. Lintu lauloi heidän pihallaan olevassa puussa.                                                                                         Jaana kahlasi rehottavan nurmikon läpi. Isä ei hirveästi välittänyt hoitaa puutarhaa. Siellä oli se puu, portin vieressä pari rehottavaa pensasta ja talon edessä kukkapenkit, joissa oli kasvanut kukkia viimeksi… No, joskus. Sama se. Jaana astui portin läpi kadulle ja oli törmätä pikkupoikaan, joka juoksi hänen ohitseen toisen perään. Poika sai kaverinsa kiinni, hihkaisi ”Hippa!” ja he juoksivat pois. Heidän ikäisenään minäkin olin onnellinen, Jaana ajatteli, katui ajatusta saman tien ja hätisti sen pois kuin häiritsevän kärpäsen. Ei hän joka päivä ollut näin synkkä; olihan äidin kuolemasta jo monta vuotta. Mutta tänään ei ollut varsinaisesti hänen päivänsä.

Jaana päätti suunnata läheiseen puistoon, josta oli aina pitänyt. Hän lähti kävelemään katua pitkin, ja vastaan tuli joukko teini-ikäisiä tyttöjä, ehkä Jaanaa vuotta nuorempia. He tukkivat melkein koko kadun, joten Jaana väisti oikealle jolloin reunimmainen tyttö tuuppasi häntä. Luultavasti vahingossa, muttei huomannut tai viitsinyt sanoa mitään vaikka Jaana melkein kaatui autotielle. Jaana vastusti houkutusta huutaa perään. Mitä se auttaisi? Eivät nuo idiootit kuitenkaan välittäisi.                                                        Koulussa Jaanalla ei ollut ystäviä. Hän oli erilainen kuin muut, ja sitä paitsi hiljainen. Hän ei osannut selittää erilaisuttaan. Hän ei vain pitänyt samoista asioista kuin muut. Jaanalla ei ollut mukavaa kotona eikä koulussa. Hänen elämänsä ei ollut kovin mukavaa.

Puistossa oli varsin rauhallista. Niin kuin yleensäkin, ja juuri siksi Jaana viihtyi siellä. Puistoa reunusti tuuhea pensasaita. Siellä oli pieni leikkikenttä lapsille, suihkulähde ja monta penkkiä. Muuten maata peitti vihreä, leikattu nurmi mutta puistossa kiersi sorapolku. Se oli mainio paikka rentoutua ulkona.

Leikkikentällä telmi pari lasta samalla kun heidän äitinsä istui lähellä lukien lehteä ja vahtien heitä sivusilmällä, ja kauempana vanha nainen istui penkillä lukemassa kirjaa. Muuten oli autiota. Jaana astui eteenpäin mennäkseen penkille istumaan, mutta silloin jokin syöksyi häntä päin ja Jaana lensi parkaisten rähmälleen.

”Anteeksi!” hätääntynyt pojan ääni kuului ylhäältä. Jaana kierähti selälleen ja näki suunnilleen ikäisensä, 16-vuotiaan pojan, jolla oli tuuhea ruskea tukka, suora nenä ja hätkähdyttävän siniset silmät. Pojalla oli päällään mustat shortsit ja vihreä t-paita. Pojan vieressä lojui musta polkupyörä. Hän ojensi lihaksikasta kättään Jaanaa kohti auttaakseen tämän pystyyn. ”Se oli vahinko! Minun piti väistää juoksevaa lasta ja menetin hallinnan. Oletko kunnossa?”                                                                        Pojan silmissä oli huolestunut ja säikähtänyt katse, ja Jaana tiesi että tämä oli oikeasti pahoillaan. Jaana rauhoittui ja tarttui käteen. Se oli lämmin ja sileä. ”Olen kunnossa, ei se mitään”, hän vakuutti ja poika veti hänet jaloilleen. Jaana pyyhkäisi kädellään vaatteitaan pari kertaa ravistaakseen isommat roskat pois. ”Oletko varma? Tulin aika lujaa, enkä ollenkaan kerennyt väistää”, poika vastasi ja veti pyöränsä ylös ettei se tukkisi kulkuväylää. ”Ei hätää, olen ihan totta kunnossa”, Jaana toisti. ”No hyvä”, poika sanoi helpottuneena ja potkaisi pyörän tuen alas ja asetti sen viereensä seisomaan. Sitten hän ojensi kätensä, tällä kertaa kätelläkseen. ”Olen Toni”, hän sanoi ja Jaana puristi kevyesti hänen kättään. ”Jaana.” Toni katsoi häntä uteliaasti. ”Näytät hämmentyneeltä.” Ajoit äsken melkein päältäni, Jaana ajatteli, mutta tiesi itsekin ettei kyse ollut siitä. ”Yleensä ihmiset eivät ole näin mukavia”, hän sanoi. ”Taidat olla aika yksinäinen?” Toni arvasi. Jaana katsoi hänen hätkähdyttäviin silmiinsä, jotka toivat mieleen kirkkaan jäätikön, paitsi että ne eivät olleet kylmät ja kovat. Jaanasta tuntui, että ne porautuivat hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, pystyivät kertomaan Tonille hänestä kaiken. ”Niin voisi kai sanoa”, Jaana mutisi. Toni hymyili surullisesti. ”Tunnistan tyypit, joilla on kotona ongelmia. Olen itsekin sellainen.” Jaana katsoi häntä ällistyneesti. ”Sinun ei ole pakko kertoa, mutta toisinaan avautuminen auttaa. Minun isäni on kuollut, ja äitini ei hirveästi välitä minusta. Elän sen kanssa. En minäkään välitä hänestä”, Toni kertoi. Hänen äänestään kuului, ettei se ollut täysin totta, mutta hän pärjäsi. Niin kuin Jaanakin oli pärjännyt jo vuosia. Jaanan ei ollut tarkoitus kertoa – mitä hänen ongelmansa kuuluivat vieraille ihmisille – mutta sanat karkasivat hänen huuliltaan. ”Äitini on kuollut, ja sen jälkeen isä on lähinnä ollut aineissa. Hän on työtön, eikä juuri lähde kotoa muuta kuin kavereidensa luo.” Toni nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja voit luottaa siihen, että oikeasti ymmärrän.” Ja Jaana uskoi sen. Sen vain näki, että Toni oli rehellinen. Ja tuntui siltä, kuin jotain raskasta olisi leijailut pois hänen sydämeltään. Kerrankin hän pystyi jakamaan tunteensa jonkun kanssa.

”Tiedän, että tapasimme juuri”, Toni sanoi empien, ”mutta olen menossa syömään. Haluaisitko tulla mukaan?” Yleensä Jaana olisi toki varuillaan, jos vieras ihminen pyytäisi häntä mukaansa, mutta hän piti Tonista. Hän jokseenkin luotti tähän. Ja hänellä sattui olevan sen verran rahaakin mukana. ”Minne?” hän kysyi. ”Tiedän tässä lähellä yhden kivan kahvilan”, Toni kertoi. ”Sieltä saa mahtavia katkarapuvoileipiä.”

”Pidän katkaravusta.”

”Hyppää kyytiin sitten.”

Toni asettui pyöränsä selkään, ja Jaana asettui tarakalle. ”Pidä kiinni”, Toni sanoi. Jaana tarttui häntä vyötäisiltä kiinni. Hän tunsi käsissään kihelmöintiä. Ja Toni lähti matkaan.