Selaat arkistoa kohteelle Rohkeus.

Life is PAIN, Get used to IT!

28.1.2018 Haaveiden toteuttaminen, Mustahuumori, Rohkeus, Uusi askel elämässä

Geena Davis on kyllä kova nainen ja puhuu asia. Minäkin haluaisin pukeutua naisagentiksi ja sanoa omalle lapselle tuon upean lausahduksen, kun hän on kaatunut luistellessaan ja katkaissut kyynärluunsa.

Vaan enpä uskalla, kun kuitenkin olisi joku kirjoittamassa Facebookkiin että ”siellä se kaukalossa transu huuteli omalle lapselleen aika rankkoja elämänohjeita” ja ei menisi pitkään kun olisi sosiaalihuolto ovella…muutama koputus ja sen jälkeen ovi potkaistaisiin sisälle. Pakko olisi lyödä ensimmäistä sisälle tunkeutuvaa veitsellä kaulaan ja kun tämä sosiaalihuollon täti tuupertuisi lattialle niin saisin käyttööni hänen aseensa, ei voinut muuta. Sen aseen josta ei ammukset lopu lainkaan…

Long Kiss Goodnight on siis tämän elokuvan nimi jos et tiennyt, tai siis sen jossa tuo legendaarinen aforismi lausutaan.  Ei mitään leffa-arvostelua ole tarkoitus tehdä mutta onhan se hieno leffa, ohjannut Suomalainen Renny Harlin ja Samppa Jacksonkin rallattelee sellaista biisiä että varmasti jää sinunkin päähän soimaan.

Life is pain, get used to it…tai mistä minä itse asiassa tiedän kuka sen loppupelissä ensimmäisenä sanoi? Ihan jos lähdetään aikojen alusta niin 200 miljoonaa vuotta sitten se olisi voinut olla Jeff Goldblum, kun yritti dinosauruksia rauhoitella. Tai sitten itse Jesse ristillä roikkuessaan. Voin myös kuvitella, että Hitlerillä olisi saattanut olla puheessaan kyseinen lause käytössä.

Lähdetään nyt kuitenkin siitä, että Renny Harlin käsikirjoittajana on sen keksinyt. Jotenkin tuosta suomalainen ajattelutapa paistaa läpi, SISU tai vastaavaa…kunhan vaan kärsii. Minua tuo lause on kyllä vienyt eteenpäin ihan sisäpiirivitsinä mutta olen myös huomaamatta hokenut kyseistä mantraa vaikeissa paikoissa ja se on jopa auttanutkin.

Leikkisästi kun taas yhtenä päivänä tuota lausetta päässäni pyörittelin niin aloin miettiä, että onko oikeasti näin? Onko se elämä vain kurjuutta ja sen mukana pitää mennä. Ettei vaan Renny ole iskostanut minulle tuota ajattelutapaa ja sen mukaan olen ”elänyt”? En usko, kyllä minä yhtenä päivänä nautinkin olostani.

”Eletään hetkessä” ja ”nautitaan niistä elämän pienistä asioista”, ai että kun minä yritän! Viimeksi kun palasimme lomalta Suomeen niin lähdin pojan kanssa rataslenkille ja asenne oli ”NYT NAUTITAAN KUTEN EILENKIN”. Puettiin päälle ensimmäiset kolme tuntia ja sitten pihalle hyppien…loska roiskui ja astuinpa koiranpaskaankin. Nou hätä, mikään ei pilaa tätä päivää (jonkun laulun sanat tuli mieleen)…matka jatkuu, viipottelen vaunuja eteenpäin mutta ei vaan meinaa kulkea. Sormet kyllä paleltui jo ja amputoin ne heti itse niin jää edes tyngät jäljelle…lumi pakkautuu eteen ja pistelee silmiä niin perusteellisesti että en näe eteeni. Pyyhin pyyhin, ihan suotta…ei täällä montaa ihmistä vastaan tule, nekin jotka tulee niin naama on vääntynyt alaspäin, väkisinkin alkaa mieli mus(er)tua. Käännytään takaisin ja poika vaunuissa miettii ääneen, että miksi ei voida olla Espanjassa…minäkin päässäni mietin aivan samaa mutta en tietenkään sitä ääneen sano. ”Täällähän on myös tosi kivaa, katso nyt…tuollakin on leikkikenttä”. Punnerretaan EI TALVIKUNNOSAPITOA– kyltin ohitse ja huomataan, että eihän täällä ole kiikkuja lainkaan…liukumäki on huimat kolme senttiä pitkä mutta onneksi on pehmeää lunta vastassa niin ei vaan satu mitään. No ei se mitään, alkoikin jo tulla kusihätä…

Mutta joo. Pointti tässä koko kirjoituksessa oli siis tuo yksi lause, joka tuntuu jotenkin suomalaisista paistavan läpi. Ei ole mukava lähteä töihin, mutta ei voi mitään…PAKKOHAN ne on nuo kahden uuden auton lainanlyhennykset maksaa ja enhän minä voi ilman merkkivaatteita elää. Sitä paitsi, joku muu on vielä onnettomampi.

Onko todellakin näin? Minua alkoi työpaikassa ärsyttämään monikin pieni, raastava asia eikä niiden puiminen liity tähän muuten kun siten että työ josta pidin ei tuntunutkaan enää niin hohdokkaalle. Sitten kaiken kukkuraksi mietin, että kun vihdoin viikolla olen päässyt töistä klo 18 ja kotiudun puoli seitsemän aikoihin tai joskus myöhemminkin niin eipä siinä viikolla muuta elämää ollutkaan. Odotetaan viikonloppua. Odotetaan kesälomaa. Odotetaan eläkkeelle pääsyä. Odotetaan jotain mitä ei ehkä ikinä ehdi tulla.

Mitä sitten tein asialle? Irtisanoin itseni, taas. Nopeat liikkeet on näyttäviä. Vakituisesta työstä josta kaiken kukkuraksi tykkäsin ja koin myös olevani siinä suhteellisen hyvä. Nyt on hieman tyhjä mutta vapautunut olo ja kysymyksiä pyörii päässäni: ”Mitä sitä nyt alkaa tekemään, oliko oikea ratkaisu yms.?” Aika näyttää sen asian mutta ainakin voin olla siitä ylpeä, että otin jo yhden askeleen. Ei minusta onnellista tullut mutta onnellisempi kyllä.

Nim. Työtön -78

 

A Fantastic Fear of Everything

20.11.2016 Masennus, Rohkeus, Toivo, Yleinen

Pelko.

Jokainen meistä pelkää jotakin. Ei ole olemassa ihmistä joka ei pelkäisi jotakin tai jotakuta.

Toiset pelkää yksinäisyyttä, toiset pimeää. Toiset kuolemaa ja toiset elämää.

Mutta mitä tehdä kun pelko vie kaiken elämän halun,kaiken valon elämästäsi, kun pelko nousee niin suureksi että pelkäät kaikkea.

Minä pelkään kaikkea.

Minä pelkään nukahtaa, pelkään herätä,pelkään katsoa peiliin, mitä jos sieltä katsoo tuntemattomat kasvot, ja mitä kamalampaa… tutut kasvot.

Pelkään tiettyjä sanoja. Sanoja jotka sisältää suuria muutoksia. Sanoja joita sanotaan harmoniassa, sanoja joita sanotaa raivostuksissaan.

Pelkään muita ihmisiä, sinua ja itseäni.Pelkään ajatella, pelkään olla ajattelematta.

Pelkään valoja ja pelkään pimeää.

Pelkään kuolla, mutta pelkään elää.

Mitä tehdä kun pelko valtaa kaiken. Imee sinut kuiviin, imee sinut pimeyteen josta et pääse enää pois. Lakkaat olemassa toisten silmissä, ja lakkaat olemasta omissasi.

Pelkään selvittää sitä mitä tunnen, mitä haluan, mitä teen seuraavaksi, vai jäänkö paikalleni.

Pelkään toivoa, ja pelkään luovuttaa.

Pelkään rohkaisua ja pelkään inhoa.

Mitä jää jäljelle jos pelkäät kaikkea?

Itseinho,viha,katkeruus,tietoisuus siitä että sinä olet tässä ja nyt ja mietit ”miksi juuri minä”.

-FoxyGirll-

-FoxyGirll-

Pelko.

Kilistetäänkö?

4.5.2014 Masennus, Rohkeus, Toivo, Yleinen

imagesEilisen artikkelin myötä heräsi paljon muistoja lapsuudesta ja nuoruudestani.

Nykyään puhutaan paljon alkoholin käytöstä.Ja siitä kuinka aikuset ihmiset pystyvät kontrolloimaan juomistaan, eikä tarvita paapomista.

Saanen puuttua siihen hieman.

Muistan kotona kuinka paljon sitä käytettiin. Muistan äidin muuttuneen ihanasta,kiltistä ihmisestä, agressiiviseksi,räyhääväksi sekopääksi, jota oli turha juosta karkuun.

Isäni joi myös, mutta hän ei koskaan muuttunut niin että olisi tarvinnut pelätä.

Äidin juodessa, jouluina,juhannuksena,synttäreinä,vappuna, nimppareilla, maanantaisin,tiistaisin,keskiviikkoisin,torstaisin ja perjantaisin, myöskin lauantaisin ja sunnuntaisin.

Tiedän äitini taustasta asioita, että hänen nuoruutensa ei ollut helppo, ja jos nuorena näin äidistä että hän on masentunut ja lääkitsee itseään alkoholilla.

Isäni kyllästyessä kuuntelemaan äidin höyryämistä mm siitä ,että isäni käy vieraissa,hänellä on lapsia muualla, hän painui nukkumaan, jättäen minut ja äidin keskenään. Äidilläni on tapana juoda niin pitkään kunnes hän sammuu milloin minnekkin. Kannoin äitiä usein sohvalle nukkumaan ,kun se oli nukahtanut keittiön lattialle, tai pihalle tupakalle.En voinut nukkua ennenkuin tiesin että äitini nukkuu pehmeästi.

Huomaan kirjoittaessani tätä tekstiä, tunnen vääryyden tunnetta. En saisi kirjoittaa tätä, onhan hän silti äitini, ja tulee aina olemaan.

Silti jatkan enkä voi lopettaa.

Myös sukuni, juo hyvin paljon.

Muistan että aina kun olimme kylässä jossain, vanhempani ja sukulaiseni olivat kännissä kaksi päivää putkeen. Olin pieni, ja ei kukaan minun kanssa leikkinyt. Joko kuuntelin kauheaa musiikinpauketta, ihmisten tappelua, naurun pyrskähdyksiä, tai olin yksin.

Menin yksin nukkumaan, tappelujen raikuessa pitkin taloa. Se oli todella ahdistavaa, painoin usein kyynel silmässä tyynyn korviini, jotten kuulisi kaikkea, mutta aina kuulin kaiken.

Se oli äitini joka sanoi minulle että ”Kukaan ei voi koskaan rakastaa sinua”.

Seuraavana päivänä kukaan ei muistanut enää mitään..

Eräänä jouluna,ollessani 15-vuotias, vanhempieni tullessa pikkujouluista, olin jo nukkumassa.

Kuulin kun he rymisivät ovesta sisään, ja äitini huuto kantautui heti alitajuntaani.

Pien sen jälkeen huuto yltyi, ja isäni heitti äitini makuhuoneen lattialle ja käski tämän painua nukkumaan.Äiti ryntäsi luokseni, ravisti peittoa ja huusi että isäni on hullu.En muista milloin olisin pelännyt niin paljon.

Muistan pelälleeni jo hyvin nuorena, vanhempieni ollessa kännissä, sitä että kun äiti on pahalla päällä, ja isä menee nukkumaan, niin äiti tulee ja puukottaa minut hengiltä. Tai että isäni tulee ja ampuu äidin ja minut.

En tiedä mistä olen tälläiset kuvitelmat nuorena saanut,mutta joka yö pelkäsin nukahtaa.

Pelkäsin että en aamulla herää enää.

Yksi muistikuva on ollessani nuori, barbi leikki ikäinen, kun oli joulu.

Oli kuusi, oli ruokaa, ja ulkosauna!

Saunan jälkeen äidillä kilahtaa alkoholi nuppiin ja kaikkia naurattaa.Naapurit tulevat käymään, ja voi sitä kilistelyn määrää, kaikilla oli niin kivaa! Nukkumaan mennessäni tunnelma on mukava vaikka hieman naapurin mies pelottaakin.

Keskellä yötä, täysi hiljaisuus, kaikki on nukkumassa, ja naapuritkin jo menneet kotiin.Yhtäkkiä, joku hakkaa ovea ja huutaa apua. Herätän isää ja äitiä, jotka eivät jaksa herätä,joten menen rohkeana tyttönä avaamaan oven. Miksi meidän rappuset ovat ihan veressä? Katson oven taakse ja näen naapurin rouvan,jonka kyljestä valuu verta, ja hänen päässään on pitkä viilto. Rouva nappaa minusta kiinni jättäen yöpaitaani märän jäljen.

Rouva huutaa apua, ja lukitsee ulkooven, olen sanaton. En saa henkeä, koska pelkään niin kovasti, yritän huutaa isää mutta en saa ääntä.

Vihdoin isä nousee, mutta samaan aikaan naapurin mies tulee huutamaan ovelle, tilanne on kaoottinen. Poliisit tulevat ja vievät kummatkin naapureista pois. Äiti komentaa minut nukkumaan.

Menen sänkyyni vaikka vieläkin tärisen. Kuulen isäni sanovan ”Mitä sie menit taas riitaa haastamaan”.

En tiedä vieläkään, yli kymmenen vuoden jälkeen, mitä sinä ihanan jouluisena iltana tapahtui.

Moni varmaan miettii näitä tekstejä lukiessaan että miksi en puhunut kenellekkään.

Olisitko sinä kertonut asioista kenellekkään, jos isäsi uhkaisi ampua koirasi?

”Omista asioista ei puhuta, omillaan on pärjättävä, keneltäkään ei saa ottaa apua vastaan”

Tuttuja lauseita varmasti monille.

Niin miten on,kilistetäänkö?

Kuka mitä häh?

29.1.2014 Asenne, elämä, elämänilo, eläminen, Haaveiden toteuttaminen, Huumori, Mustahuumori, Rohkeus, Uudet blogit, Uusi askel elämässä, voimaantuminen, Yleinen

Hei sinä, meitä kaikkia musta kuolo päähän koppaa!

Olet jostakin syystä ajautunut sivustolleni ja voi olla että minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa, mutta ennen kuin tehdään se ”johtopäätös” niin lukaise kuitenkin tämä lyhyt teksti loppuun.

Mitä aion tänne kirjoittaa?

Erittäin suurella todennäköisyydellä hyvin hyvin huonoa puujalkahuumoria, johon kuitenkin on verhoiltu oikeita ajatuksia mustasta maailmankatsomuksestani ja siitä ajatuksesta joka päässäni on jo pitkään pyörinyt: ”ELÄMÄ kulkee liian nopeasti, tee niitä asioita joista haaveilet. Niinpä, alkoipa oikein kliseisesti tämä juttu.

Varma asia on myöskin se, että aihepiiri tulee pomppimaan laidasta laitaan ja suosittelen suodattamaan osan tekstistä… tai ainakin miettimään että onkohan tämä kirjoittaja nyt ihan tosissaan. Järjissään ei ole, sen voin kertoa.

Mitä tarjottavaa minulla on sinulle?

Puhutaan siitä tosiasiasta, että jokainen meistä jossakin vaiheessa uneksii erilaisesta elämästä kuin mitä joutuu tarpomaan. Enkä nyt tarkoita, että sinun tai minun pitää vetää se kuuluisa syöpäkortti esille ja alkaa valittamaan että ”kyllä minulla on asiat ihan hyvin”. Todellisuudessahan tässä maailmassa ei ole olemassa mitään reilua…julmaa peliä. Oli sitten minkälaisessa ”uskossa” tahansa.

Niin, mitä minulla on sinulle tarjota? Ehkä se pieni kipinä jolla sinäkin saat omaa unelmaasi eteenpäin? Ehkä ei mitään.

Tottakai minä olen onnellinen siitä että perhe on terve, on katto pään päällä jne. mutta pitäisikö meidän silti HUKATA elämä siten että odottellaan eläkeikää ja kerätään varoja jotta voi ostaa sen mökin tai käydä ulkomailla? Ei pidä. Tässä vaiheessa voisin esittää kysymyksen: ”entä jos se kuolo koppaakin jo huomenna?” 

Miksi blogi?

Aloitin tämän blogin jo itse asiassa vuosia sitten ja ajatuksena oli, että teen tästä eräänlaisen muisti-/ päiväkirjan itselleni. No, kirjoitin välillä toista ”päiväkirjaa” ja tämä jäi odottamaan parempaa hetkeä. Olen myös huomannut että pidän kirjoittamisesta. Eräänlainen salainen haave olisikin se että tulevaisuudessa voisin osittain elättää itseäni tällä koska kohta kaksikymmentä vuotta olen myynyt itseäni.

Huomasin että, Oravanpyörä- tyylisiä blogeja on nykyään netti pullollaan, ehkä tämäkin on sellainen. V###ttaa kyllä jos tuntuu jotenkin sille että on ajanhermolla/ muodikas. Vituttaa moni muukin asia. Vähän tämä oma tekstikin toi mieleen jonkun Elämäntapavalmentajan, hyi.

No katsotaan mitä tapahtuu, ainakin toinen blogitekstini on jo vanhentunut…se oli nimeltään ”kuusivuotissuunnitelma” ja siitä on jo neljä vuotta mennyt. Aikataulussa kuitenkin ollaan tavoitteen suhteen. Silti poistan sen ja kirjoitan jotain uutta höttöä ja kerron myös hieman että minkälainen kirjoittaja taustalla on. Kiinnosti sinua tai ei.

/J