Selaat arkistoa kohteelle Psykedeelit.

Ensimmäinen matkani

4.9.2016 Psykedeelit

Alkupalat

Naps. Sakset leikkasivat 5mm * 5mm -kokoisen mustan lapun diagonaalisesti kahtia.

”Siinä on. Laitat tän kielen alle ja imeskelet sitä seuraavan tunnin. Älä niele sitä, koska muuten happo imeytyy hitaammin.”, kaveri opasti.

Työtä keskettyä. Sitten odoteltiin. Kuunneltiin psykeä, maattiin sohvalla; juteltiin. Pilvi alkoi vaikuttamaan. Maailma tuntui letkeältä. Ajattelu ei ollut enää selkeää.

Maailma tuntui enenevässä määrin oudommalta. Tunsin rentoutuvani, näkökenttä sumeni, maailma tuntui yhä pehmeämmältä. Musiikki soi. Selkeimmin huomasin muutokset tajunnantilassa silmät kiinni. Maailma tuntui oudolta. Tunsin lievää aaltoilua ja huimausta. Pienikin kosketus tuntui voimakkaana.

”Taisin nähdä ensimmäisen visuaalini”, sanoi kaveri, ”katso kattoon”. Minä en harmikseni vielä nähnyt mitään, mutta katto ja koko huone aaltoilivat todella paljon. Ihan kuin tuo tuoli olisi mennyt pöydän sisälle? Mahdankohan nyt ihan nähdä oikein? Kyllä, tuo tuoli on pöydän jalan sisällä! Hetkinen. Televisioruudusta hyppäsi valkoisia kirkkaita pisteitä mustalle verholle. Ihan kuin öinen tähtitaivas. Musiikki terävöityi. Kuulin oman ja kaverin hengityksen äärimmäisen selkeästi ja paljon kovempaa kuin mitä oikeasti hengitimme.

Mittasuhteet vääristyivät. Ohjailin silmiäni kuin kameran zoomia konsanaan. Lopulta näin ensimmäisen visuaalini. Se oli heikko, violetti, spiraalimainen pallo, joka aaltoili muun huoneen mukana. ”Mä tiedän mistä eri väreistä punainen koostuu”, kertoo kaveri. ”Niin muuten minäkin”, vastaan. Värit olivat kirkaampia, paljon selkeämpiä ja tavallinen punainen, sininen, vihreä, oranssi todellakin koostui kolmesta, kadesta tai jopa useasta eri värisävystä. Se oli kaunista. Normaalisti punainen on punainen, mutta tämä punainen oli jotain ihan muuta. Se oli kauniimpi. Tämä oli muuntuneen todellisuuden ensimmäinen ulottuvuus: aistien terävöityminen ja sulautuminen toisikseen.

Tajusin myös kuinka pehmeä kaverin sohva on. Nyt tiesin todella millainen esine on pehmeä. Sohva tuntui upottavan minua syvemmälle, syvemmälle. Lopulta pelkäsin vajoavani sohvaan! Kuinka monia eri ominaisuuksien vivahteita meiltä jääkään yleensä huomaamatta! Sana pehmeä ei millään pysty kuvaamaan pehmeän olemusta. Se on vain ontto korvike kuvaamaan sitä, että jokin olisi pehmeä. Pehmeys pitää todella tuntea, ennen kuin sen voi ymmärtää.

Viidakkosaari

Sitten molemmilla oli pieni itseensä käpertymisen vaihe. Kaveri vaihtoi musiikin rauhallisemmaksi ja palasi sohvalle makaamaan. Minä istuin sohvalla risti-istunnassa silmät kiinni kädet mietiskelevästi leuan alla. Tämä oli lähes shamanistinen kokemus. Tunsin hiljentyväni, rentoutuvani ja pian muuttuvani ympäröiväksi huoneeksi. Olemukseni täytti koko huoneen. Hetkinen, tämä ei enää ollut huone, vaan meri. Aallot nielaisivat minut sisäänsä. Olin syvällä rauhallisessa meressä; tummansinisessä syleilyssä. Allani oli mustaa. Tunsin itseni rauhalliseksi. Tiesin kuuluvani tänne. Tunsin olevani merenneito, vapaa uimaan minne ikinä halusin. Tunsin olevani hohtava meduusa. Tunsin suurta ykseyttä merta kohtaan. Näin maailman vedenelävän silmin.

Sitten rantauduin. Istuin rantahiekalla. Sininen meri velloi aaltoilevana täynnä rauhaa. Miksi täällä ei tuule? Halusin tuntea tuulen vireen ja nostatin sen tahdonvoimallani. Raikas kesätuuli tuntui kaikkialla kehossani. Kuulin laineiden liplatuksen ja tunsin niiden kosketuksen. Heilutin merenneidon kättäni kauas horisonttiin, koska kuvittelin näkeväni siellä laivan. Toivotin sille hyvää matkaa. Maailma oli täynnä musiikkia ja se tuntui vieraalta; olinhan vasta hetki sitten noussut kuivalle maalle.

Sitten käänsin päätäni. Katseeni osui erääseen kaverin seinällä olevaan seinälippuun, mutta en nähnyt lippua vaan laskokset ja muistin äkkiä Aldous Huxleyn kirjan Tajunnan ovet. Ne olivat maailman kauneimmat kangasrypyt. Niin moniulotteiset, niin kiehtovat. Sitä kolmiulotteisuutta ei todellakaan pysty sanoin kuvaamaan. Ei ihme että taiteilijat haluavat maalata kankaita. Laskokset ovat loputon maailma varjoja, värejä. Luolia ja tunneleita, laaksoja ja vuoria, jotka yhdessä muodostavat hypnoottisen kokonaisuuden. Kuinka monta hienoa taideteosta vilahtaakaan silmiemme ohi päivittäin kun emme vain huomaa näitä taideteoksia omista tai muiden vaatteista. Laskokset valtasivat mieleni. Halusin koskettaa niitä. Ryömin kohti seinälippua, kosketin sitä ja äkkiä tunsin kuinka jokin veti minua kauemmas seinästä. Jokin meren syvyyksistä? Olin hetken aikaa hieman hämilläni. Mitä tapahtui? ”Ei äkkinäisiä liikkeitä!”, muistan kaverin sanoneen. Jälkeenpäin kuulin kaverilta, että olin hänen mielestään juuri tipahtamaisillani rantakallioille. Olin ryöminyt sohvan reunalle ja se ehkä näyttikin hurjalta. Asiat olivat hallinnassani, mutta jos kaverin mielestä olin tippumassa päin kallioita niin hän oikeastaan pelasti minut.

”Nyt haluan viedä meidät Lothlorieniin, haltioiden luo. Minun täytyy vain johdattaa meidät sinne”, kaveri sanoo ja nousee vaihtamaan musiikiksi ehdottomasti parasta trippausmusiikkia ikinä! Soljummeko puukaupunkiin joutsenveneellä? Vai leijummeko? Taidamme tehdä molempia. Olo on täysin rentoutunut.

”Hei, mä haluaisin tietää miltä suihku tuntuu. Tuletko mukaan?”, kaveri kysyy. ”Miten ihmeessä voin olla kuiva, vaikka juuri nousin vedestä?”, ihmettelen. ”Kuivuit nopeasti”, kaveri vastaa. ”Nyt haluan johdattaa meidät toisiin maailmoihin”, kaveri sanoo ja se kiehtova tapa, jolla hän sen sanoo! On kuin näkisin hänet ensimmäistä kertaa ja haluan mennä hänen mukaansa. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Nousen ensimmäistä kertaa tripin aikana jaloilleni. Maailma huojuu. Tuntuiko minusta tältä joskus hyvin kauan sitten kun todella ensimmäistä kertaa nousin jaloilleni? Silmissä aaltoili, esineet aaltoilivat. Hetken aikaa koin myös selvän hetken ja muistin ajatelleeni että nyt olen saanut sitä mitä halusin, ota tästä tilasta kaikki irti. Pelkäsin nimittäin aluksi ettei puolikas lappu riitäisi mihinkään. Tulen vielä myöhemmin kiittämään kaveriani siitä että hän oli suositellut vain puolikasta.

Suihku tuntui taivaalliselta. Vesi hyväili ihoa ja tuntui välillä katoavan, vaikka tasan tarkkaan seisoin suihkun alla. Tästä johtuva hämmennys oli kiehtovaa. Suihkussa meillä molemmilla taisin olla trippiemme kohokohdat. Minä osasin muuntaa tila-avaruutta ja hengittää veden alla. Tunsin kuinka seinä muuttui lattiaksi, lattia katoksi. Ajalla ja paikalla ei ollut mitään väliä. Kaveri osasi muuttaa veden ihan minkä makuiseksi tahansa: viskiksi, mehuksi. Minäkin kokeilin. Vesi kutitti kieltä. Hetkeksi vesi tuntui maistuvan sitruunamehulta, sitten greipiltä. Kuvittelin pureskelevani mitä herkullisinta pihviä ja vesi tuntui muuttuvan kiinteäksi suussani. Purskahdin nauruun. Tämä todellisuus, jonne olin itseni saattanut tuntui satoja kertoja kiehtovammalta ja ihanemmalta kuin normaali todellisuus. Tila-avaruuden muuntelusta pidin kaikkein eniten ja se tuntui voimakkaimmin silmät kiinni. Tuntui siltä, että olimme koko ajan olleet lattialla. Yhden vesipisaran kosketus säteili koko kehoon ja yhdessä vesipisarat tuntuivat sanoinkuvaamattoman hienoilta. En tuntenut että olisin märkä. Vesi tuntui luonnoliselta iholla.

Kun avasin silmäni ja katsoin suihkutilan seinää (Vaiko lattiaa? Kattoa? Eipä sillä ollut väliä.) minusta tuntui että suihkutila oli suurentunut. Seinä ei ollut seinä, vaan savuinen ja utuinen pimeys, jossa suihkutila jatkuisi ja jatkuisi. Sitten seinä paljasti kaakelinsa, jotka tanssivat lumoavasti. Silmät kiinni koin erittäin selvästi mitä tarkoittaa käsite ”laajentunut tajunta”. Se on sitä että pienikin tila tuntuu valtavalta salilta ja sitä että tuntee olemuksensa olevan kaikkialla. Olet monessa paikassa yhtäaikaa. Kaverini taas pystyi matkustamaan ajassa ja hän jopa kertoi nähneensä minun nuortuvan suihkussa 11-vuotiaaksi. Itse en tällaista aikamatkustamista kokenut missään vaiheessa.

Katsoin kaverin kasvoja. Ne muuntuivat ja elivät hyvin jännittävästi. Kaveri sanoi, että olin muuttumassa käärmeeksi. Sellaiselta minusta oli tuntunutkin. Kiemurtelin, koska tuntui siltä, koska tuntui niin hyvältä. Kaverin kommentin jälkeen todella tunsin hetken olevani käärme. Kaverin kasvot muuttuivat samalla hetkellä; kasvonpiirteet katosivat spiraalin muodossa mustaan porttiin. Kaverin kasvot muuttuivat portiksi. Tämä oli hieman pelottavaa, joten suljin silmäni. Käärmefiilis katosi myös. Käännyin kohti seinää. Seinä muuttui maaksi ja koin uuden muodonmuutoksen. Minusta tuntui että olin krokotiili. Ryömin hitaasti maalla, tunsin häntäni ja kuononi ja että tallustelin lyhentyneillä käpälilläni kohti jokea. ”Sinä muutut eläimiksi” ”Kyllä. Näetkö että minä olen haukka?” Levitin käteni niin kuin ne olisivat olleet siivet. Muutin ne siiviksi tahdonvoimallani. Tunsin äkkiä hyvin voimakasta egyptiläisyyttä. Käärme, krokotiili, haukka; kaikki nämähän ovat hyvin egyptiläisiä eläimiä. Halusin lentää, mutten pystynyt. Suihkutilan rajallisuus tuntui siivissäni. Oli liian ahdasta lentämiseen. Aloin pikkuhiljaa haluta pois suihkusta. Olin silloin tällöin kurkistanut suihkuverhon taakse. Vessa oli muuttunut mielenkiintoiseksi tunneliksi, jonka toinen pää oli ensimmäisellä kurkistuksella tuntunut pelottavalta, mutta alkoi kiehtoa uteliaisuuttani. Kaveri jäi hetkeksi suihkuun, kun minä olin jo kuivaamassa itseäni. Pyyhe tuntui erilaiselta. Se tuntui hetken olevan osa minua. Se liimautui ihooni.

”Olemme viidakossa”, sanoo kaveri, kun suihkuepisodi viimein on ohi. Nojaan vessan oveen ja parhaillaan soiva musiikki tuo todellakin mieleen viidakon. Olemme edelleen sillä samalla saarella, johon rantauduin kauan sitten. Viidakko alkoi melkein heti rantaviivan jälkeen. -Katso, tuon sinulle viidakon hedelmän. Whoa! Kaverin kädessä oli keltainen, hohtava viikuna. Se oli kauneinta ikinä näkemääni. Sen hohto oli yliluonnolinen ja se näytti niin herkulliselta, että olisin maistanut sitä, ellen yhtäkkiä olisi tajunnut että sehän oli vain tyhjä, muovinen sitruunamehupullo! Eihän sellaista voi syödä! Mielikuva hohtavasti viikunasta teki minut joka tapauksessa onnelliseksi. Olimme viidakossa. Millään muulla ei ollut väliä.

Divine Moments of Truth

Halusin juoda vettä. Istuin kaverin tiskipöydän ääreen sohvajakkaralle otettuani kraanasta vettä. Juominen tuntui käsittämättömän kummalliselta. Ei miellyttävältä, eikä epämiellyttävältä. Tämä kuvaus sopi sillä hetkellä kaikkeen tuntemaani. Katsoin mustan mukin pohjalle. Mukin reunat tulivat minua kohti vaikka pidin mukia paikallaan. Kyllä, reunat olivat muuttuneet pyöriväksi spiraaliksi, jotka tavoitteli minua. Mukin pohjalla näkyi jotain ja se tuntui uhkaavalta, mutta en ymmärtänyt pelätä.

”Auta minua! Olen vajoamassa!”. Autan kaverin samalle sohvajakkaralle istumaan. ”Tule tälle samalle kielekkeelle istumaan niin olet turvassa. Niin et huku mereen.” Olemme meren keskellä pienellä luodolla. Istumme sylikkäin. Katsomme rannalla lojuvaa kiveä, joka kaverin mielestä onkin pieni saari nähtynä korkealta ilmasta. Pystymme molemmat muuttamaan näkemämme lattialla olevan möykyn joko kiveksi tai saareksi. Olemme avaruudessa tai jossain hyvin korkealla ja näemme saaren tai sitten vain kiven rantahiekalla.

Kaveri tutustutti minut jääpaloihin. Niiden sulaminen iholla. Niiden ihana viileys terävöityneen tuntoaistin peittämällä iholla oli jotain niin upeaa, että muistan sen lopun ikääni.

Kenelle sinälle minä puhun?

Tapahtui seuraavan kahdenkymmenen minuutin aikana: pukeuduimme, kävelimme kauppaan. Kaveri osti kaupasta satsuumeja, suklaata, popkornia, pizzaa ja limua ja tämän jälkeen kävelimme takaisin kaverin asunnolle. Täysin arkinen toimenpide, eikö niin? Mutta hapossa, täysin kaoottinen ja surrealistinen kokonaisuus:

Portaat jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat. Tuleeko tästä loppua ollenkaan? Kuinka kauan olen kävellyt näitä portaita alas. Ne eivät loput ikinä! Maailma on pysähtynyt. Vaikka kuinka kävelen eteenpäin, en tunnu koskaan pääsevän perille. Olen kuin juoksumatolla. Käännyinkö minä juuri 180 astetta ja kävelen päinvastaiseen suuntaa? Mikä kaupunginosa tämä on? Olemmeko yhtäkkiä tulleet keskustaan? Ihmisiä tulee vastaan. ”Tuota! Minusta ei oikeasti taida olla sinne kauppaan menijäksi!” Ihmiset tuntuvat jämähtäneen paikoilleen. Portaat. Keltainen aurinko.

Kaupassa. Sama trendi jatkuu: maailma menee hitaasti madellen ohi, vaikka kävelisin kuinka nopeasti. Kuinka monta kertaa olemmekaan kiertäneet tätä kauppaa ympäri? Ihmiset alkavat jo mulkoilla meitä. Voi ei! Vartijoita! Kaikkialla on vartijoita. Kaikki tietävät mitä me ollaan tänään tehty. Kohta joku soittaa poliisit.

Kassalla. Kaveri saa kuin saakin maksettua ostokset, huomaa unohtaneensa kauppakassin ja tekee sellaisen kassalta saatavasta muovipussista. Nyt. Keskity. Keskity. Älä puhu tai sano yhtään mitään, tai muuten kaikki saavat tietää että olet aineissa ja sitten alkavat hankaluudet. Noin. Nyt olemme ulkona. Paniikki. Paranoia. Epävarmuus. Henkisesti niin kurja ja paha olo kuin olla voi. Tunsin ihmisten katseet, tunsin heidän ajatuksensa. He kaikki tuomitsivat meidät. Kaikki tiesivät. Minnekään en voinut paeta. He saartoivat meidät. Heitä tuli vastaan ja heitä oli meidän takanamme ja he kaikki supattivat meistä.

Paluumatka oli samanlainen kuin menomatka. Maailma ei mennyt eteenpäin vaikka kuinka kävelimme. Käännyimmekö taas 180 astetta? Olemmeko eksyneet? Missä olemme? Dementikosta taitaa tuntua tältä, eikä tämä ole kivaa. Kun mistään ei enää ole varma. Puristin kaverini kättä ja välillä halusin että pysähdymme. Kaveri oli ainoa, johon tässä kaoottisessa mielentilassa luotin. Hän oli majakkani. Jos hän olisi missään vaiheessaa ollut liian kaukana tai kadonnut näkyvistäni, olisin alkanut huutaa kauhusta. Sitä minä tunsin: kauhua, pelkoa, inhoa, paranoidisuutta, epäluottamusta maailmaa kohtaan. Kaverin käsi oli ainoa turvallinen asia. Kaveri tiesi, minne mennä. Luotin häneen sokeasti.

”On muuten ihme, että selvittiin tänne asti.” kaveri sanoo. ”Kaikki näkivät. Kaikki tiesivät.” ”Täytyy vain toivoa ettei tästä tule isompaa juttua.” ”Mitään pahaa ei tapahtunut.” ”Me vaan käytiin kaupassa ja ostettaan vähän asioita.” ”Mitään pahaa ei tapahtunut, oltiin ehkä vähän sekaisen oloisia.” ”Niin, sekavia ja niin selkeesti jossain ihan muussa kuin kännissä.” ”Ihmiset tietävät.” ”IHMISET TIETÄVÄT!”

Nyt tiedän miltä skitsofreenikosta tuntuu, enkä enää naura asialle. Joka sekunti tunsin puhuvani täysin eri ihmiselle ja olin itsekin eri ihminen. Kaverini oli milloin ystävällinen, se ihana ihminen, joka puhui minusta pelkkää hyvää, mutta jo seuraavassa hetkessä hän oli sarkastinen, toisinaan pilkkaava ja ivallinen, ja sitten taas se hyvä ja ymmärtävä. Kävin yhden minuutin aikana saman keskustelun kymmeniä kertoja aina uuden ihmisen ja uuden itseni kanssa enkä kunnolla muistanut mitä edellisessä keskustelussa oli käyty läpi. Mitä kaupassa tapahtui? Olimmeko nolanneet itsemme? Olimmeko jääneet hapottelusta kiinni? Olinko minä sanonut tai tehnyt jotain tyhmää? Ystävällinen naama kertoi ettei mitään tapahtunut, ei yhtään mitään pahaa. Sarkastinen ja pilkkaava naama taas vihjaili ilkeästi sinne suuntaan, että koko elämäni on nyt mennyt pilalle. Olin kauhuissani. Tiesin vain sen, että oma mieleni oli totaalisen pirstaleina. En pystynyt luottamaan itseeni, enkä ollut varma, millaiselle kaverille puhun seuraavaksi. Tunsin itseni idiootiksi pilkallisen naaman edessä, rauhalliseksi ystävällisen naaman edessä. ”Minä en tiedä kenelle sinälle minä puhun? En ole enää varma itsestäni. Miten voin olla varma enää mistään, kun en ole varma edes omasta todellisuudestani?” En todellakaan enää naura skitsofrenialle, tältä se tuntuu. Tältä tuntuu olla hullu. Halusin pois. Heti paikalla pois.

”Oletko sinä paranoidisella hetkellä vai paremmalla hetkellä? Uskaltaako sinulta kysyä tätä?” kaveri kysyy ja kun katson hänen naamaansa, näen siinä pahansuovan ilmeen. Hän sanoisi että on jymäyttänyt minua ja tulen jäämään tällaiseksi koko loppuiäkseni. Trippi ei loppuisi koskaan. Painoin pääni sohvaan ja sanoin että olen paranoidi. Ja hyvä ettei kaveri kysynyt. Hän olisi kysynyt, tuntuuko minusta nyt samalta kuin siinä Blair Witch 2:ssa, jossa se noita oli ottanut kaikki nuoret valtaansa ja he tekivät asioita joita eivät enää muistaneet tehneensä. Tämän kun olisin siinä tilassa muistanut, olisin varmasti menettänyt järkeni tilapäisesti kokonaan.

Häiritsevintä oli, etten ilmeisesti puhunut tämän psykoosin aikana hirmuisesti. Kaveri sai koko ajan inttää: ”Sanoisit jotain. Puhuisit mulle. Onko kaikki hyvin. Sano jotain.” Mutta minusta tuntui, että puhuin koko ajan ääneen. Kävin kymmeniä keskusteluja yhtä aikaa sekä itseni että kaverin kanssa. Jossain vaiheessa tajusin olleeni hiljaa koko ajan ja minun piti tarkistaa olenko puhunut mitään. Todellisuus oli siellä jossain, mutta nyt sinne oli hyvin, hyvin vaikea päästä. Enkä ollut aina edes varma mikä oli totta ja mikä mielikuvitusta. Vakuutin itselleni että kaikki oli hyvin. Sitten mikään ei ollut hyvin. Kaverin ääni oli muuttunut todella omituiseksi. Kaveri ei missään vaiheessa ollut muuttanut puhetyyliään, mutta minusta hän lässytti ja leperteli minulle kuin lapselle, ihan kuin olisi pitänyt minua jälkeenjääneenä. Paranoidisella hetkellä ainakin siltä tuntui. Se myös ärsytti, mutta en uskaltanut mainita siitä. Pelkäsin sarkastisen ja ivallisen naaman nauravan minulle jos suuttuisin. Hyvällä hetkellä ääni taas rauhoitti minua ja välillä havaitsin kaverin äänen olevan täysin normaali; minä vain kuvittelin että hän leperteli. Tämä trippi kyllä loppuu aikanaan, älä ole huolissasi.

Ihmisyyden ymmärtäminen & suloiset jälkipöhnät

Tästä lähin lempileffoihini kuulluvat sellaiset suloistakin suloisemmat animaatiot kuin Ponyo rantakalliolla ja Nemoa etsimässä. Katsoimme nämä leffat peräjälkeen. Leffat tuntuivat ihanan pitkiltä ja joista varsinkin jälkimmäinen oli värimaailmansa puolesta silmänruokaa. Leffojen tuoma henkinen anti on pureskeltu Analyysi-kappaleessa tarkemmin. Tiivistettynä, tunsin kasvaneeni ihmisenä.

Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Puoli kolmen aikoihin menimme nukkumaan. Trippi oli selvästi loppumassa. Tuntui erilaiselta, mutta ei mitenkään sekavalta enää. Maattiin kaverin kanssa sängyllä ja keskusteltiin tripin aikana koetusta. Katto aaltoili vielä hyvinkin paljonkin, mutta tähän tämä trippikertomus päättyy. Tajusin vielä ennen nukahtamista, että pääni oli täysin tyhjä kaikesta mahdollisesta turhasta, jota sinne oli vuosien aikana kertynyt. Pää tuntui kevyeltä. Tunsin olevani minä, sellaisena kuin minun olisi aina pitänyt olla.

Analyysit tripin tärkeimmistä kohdista

Kenelle sinälle minä puhun kertoo henkilökohtasen demonin – epävarmuuden – kohtaamisesta ja oli onni että se oli koko trippini ainoa huono hetki ja kiitin kaveria monta kertaa siitä, että olin tosiaan suositellut minua ottamaan vain puolikkaan lapun. Tiedän, että olen ollut paranoidinen ja hyvin epävarma maailmaa kohtaan. Ihmisiin ei voi luottaa ja tietysti kaikki supattavat minusta pahaa minkä kerkiävät. Kaikki johtuu menneistä kouluvuosista, jolloin olin todella koulukiusattu, kaikki ne yhdeksän vuotta. Sellainen piina muuttaa ihmistä. Kaikki se epävarmuus ja paha olo tulivat tässä esille. Tunsin sen kaiken mädän ja inhottavan maailman, sen turvattomuuden; sen minkä takia elämä muiden ihmisten kanssa on ollut niin vaikeaa. Koska pelkään elää. Koska pelkään ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja haluaisin niin kovasti olla miellyttämässä kaikkia koko ajan ja jos vähänkin epäonnistun tunnen olevani kurjimmista kurjin maan matonen, jota kukaan ei arvosta. Mutta maailmahan on juuri sellainen millaiseksi sen kuvittelemme, ja jos emme pysty päästämään vääristyneistä mielikuvista irti, maailma ei tule muuttumaan. Minulle voisi tehdä hyvää etten enää kynsin hampain yritä miellyttää kaikkia – sellainen ei vain onnistu. Voisin lakata murehtimasta, mitä muut ajattelevat minusta. Olla oma itseni sellaisena kuin tunnen itseni olevan. Helppoja totuuksia sanoa, mutta käytännön toteuttaminen on paljon vaikeampaa. Ei kukaan minua vainoa. Ketään vastaantulijaa ei kiinnosta kuka minä olen eikä kukaan halua tuomita minua. Syylisyyden tunto on tervettä silloin kun on tehnyt jotain väärää, mutta olemssaolostaan ei kenenkään tarvitse pyytää anteeksi. Tämä on ainoa keino epävarmuuden demonin voittamiseksi ja haluan tosissani tehdä töitä sen eteen.

Kaveri kertoi myöhemmin, että oli henkisellä tasolla tutustunut minuun uudestaan ja kun hän laittoi Ponyo rantakalliolla – leffan pyörimään, olin vakuuttunut että hän oli ymmärtänyt minut täysin. Parempaa leffaa hän ei olisi voinut keksiä sille paranoidiselle ja itseensä käpertyneelle minälle, joka kantoi harteillaan koko maailman syytökset. Leffa oli alusta loppuun pelkkää hellyyttää ja kaikki sen hahmot tuntuivat puhuvan minulle. En ole koskaan itkenyt niin paljon minkään leffan aikana. Tunsin voimakasta samaistumista Sosuken äitiin, kärttyisään mummoon ja lopulta Ponyon äitiin.

Sosuken äiti oli aika temperamenttinen, ihan niin kuin minä. Herkkä suuttumaan kun asiat eivät mene minun pillini mukaan. Vanhana tulen ihan takuulla olemaan yhtä kärttyinen kuin se mummo, jos en ala muuttamaan elämäntyyliäni. Mummot olivat kuin peili. Jos alkaisin pikkuhiljaa nähdä maailman rauhallisemmassa valossa, olisin vanhana yhtä valoisa kuin ne muut mummot, muussa tapauksessa olisin kärttyinen ja katkera vaikka olisin elänyt miten hyvä elämän tahansa. En halua olla katkera. Tajusin silmänräpäyksessä että minulla ei oikeastaan ole mitään syytä olla masentunut mistään. Kaikki on hyvin. Elämäni on kunnossa; minun ei tarvitsisi olla masentunut.

Ponyon äiti, Suuri Äitimeri, oli ilmetty minä. Koin voimakasta samastumista tripin alkupäässä kokemasta yhteydestä mereen. Ja se avoimuus. Olen oikeasti hyvinkin avoin ihminen kaikelle uudelle, mutta suurimman osan ajasta yritän kynsin hampain pitää vanhasta totutusta kiinni (niin kuin Ponyon isä) enkä päästää mitään uuttaa sisälleni. Mutta miksi? Jos kerta olen avoin ja ystävällinen niin miksi haluan peittää sen. Miten ylipäänsä olen tähän asti onnistunut näyttelemään sellaista ihmistiä, joka en oikeasti tunnu olevan. Haluan olla tasan tarkkaa oma itseni, en enempää enkä vähempää. Haluan olla tasan tarkaan vain sitä mitä pystyn olemaan.

Leffan tuomia ajatuksia ei voi sanoin kuvata riittävästi. Samalla tavalla kun koin aistieni tärävöityneen, myös tunteeni olivat terävöityneet. Koin leffan tapahtumat herkemmin, ymmärtäen niiden henkiset vivahteet; ystävyyden yksinkertaisuuden: ”Minä pidän sinusta ja sinä minusta.” Piste i:n päälle oli kaverin kommentti leffan lopussa: ”Jos sinuakin vain rakastettaisiin niin sinäkin voit olla ihminen.” Voiko leffalle enää parempaa tulkintaa sanoa, kun Ponyo viimein suutelee Sosukea ja muuttuu ihmiseksi. Tunsin kovan kuoreni sulavan. Kaikki täällä tarvitsevat rakkautta. Se on se voima joka sulattaa ihan kaiken pahan pois. Mutta se on ollut tunteena minulle hyvin vieras ja etäinen. En tarkoita että nyt ymmärtäisin sen täysin, mutta sen tuottaman lämmön myötä voin varovaisesti sanoa että opin ensiaskeleita; tällaista minun olisi pitänyt tajuta jo kauan sitten. Miten olen voinutkin ollakin niin kova ja kolkko ja vielä valehdellut nauttineeni siitä?

Nemo ei ollut henkisesti yhtä avartava leffa, tosin tunteet olivat edelleen pinnnassa ja kyyneleet valuivat. Eniten nautin leffan värimaailmasta. Kalat olivat ihanan värikkäitä, suorastaan hohtavia ja leffan seikkailuhenki tarttui minuun. Tajusin yhtäkkiä millaiselta faijasta on tuntunut kun minä olin pieni. Kuinka huolissaan hän on minusta ollut, kun olen ollut ainoa lapsi. Tiesin ja tunsin yhtäkkiä millainen kallis ja rakas taakka olen joskus ollut ja miksi faija on ärsyttänyt vain yrittäessään suojella minua. Ei faijaa voi moittia. Hän on omista ongelmistaan huolimatta ollut minulle paras isä koskaan.

Tässä vielä tiivistetysti tämän tripin anti neljässä lauseessa.

  1. en enää halua jännittää turhista asioista elämässäni

  2. en pakene asioita, en mennyttäni

  3. haluan olla vapaa, oma itseni; ei suorituspaineita

  4. enkä yritä olla liikaa, olen juuri sitä mitä pystyn olemaan