Selaat arkistoa kohteelle Pitkä kävelymatka.

Maito se piristää lasta

9.6.2015 Pitkä kävelymatka, Yleinen

  Saavuin kaukaiseen kylään. Kurkkuni oli kuiva, johtuen tästä suunnattoman kuumasta päivästä. Hain tästä pienestä kyläpahasesta jotain paikkaa josta olisi saanut lorautettua jotain märkää suuhun. Mutta ei täällä tuntunut mitään löytyvän. Lopulta kuitenkin näin erään vanhan miehen hiljaa kävelevän tien reunaa. Päätin häneltä kysyä mahdollisesta kaupasta tai vaikka baarista jotain tietoa. Lähestyin tätä hiljaa kävelevää pappaa ja huusin hänelle. ”Anteeksi, anteeksi, -olisin vain kysynyt”, pappa nosti kätensä. Aivan kuin hänellä olisi ollut jokin muu asia kesken. Ja tuntui hänellä olevan jokin juttu meneillään. Hän puhui jotain asiaa ehkä toiselle ihmiselle, vaikka ei täällä Jumalan hylkäämässä kylässä kyllä ketään näkynyt. Mutta odottelin kuitenkin jos vaikka tämän vanhan miehen asia sille ”toiselle” ihmiselle kohta loppuisi.

  Kuljin tämän vanhan miehen rinnalla ja aina välillä koitin kysyä jotain tietoa juomapaikasta. Ei vain hänellä tuntunutolevan minulle mitään asiaa. Hänellä oli nyt joku tärkeämpi ihminen, jonka kanssa oli pitkä seurustelu kesken. Siinä me vain kuljimme rinnakkain tien laitaa tietämättäni minne me olemme menossa. Itse toivoin, että tulisi joku toinen ihminen vastaa jolta voisin juomapaikkaa kysellä. Mutta ei vain toisia ihmisiä näkynyt, pakko oli siis tämän papparaisen kanssa matkaa taittaa. Ehkä hän nyt johonkin taloon kääntyisi jossa voisin vaikka kaivosta vettä vetää ylös ja juoda. Mutta ei täällä kyllä talojakaan näkynyt, josta olisi voinut juomaa kysyä.

  Kovin alkoi jo tuntua siltä, että tämä vanhus on karannut jostain laitoksesta. Ei täällä ainakaan tuntunut olevan yhtään taloa, ei kauppaa, saatikka sitten baaria. Olimme kulkeneet rinnakkain varmaankin jo kaksi kilometriä, ainakin se siltä tuntui tämän janon myötä.
Maantie oli puhkonut läpi peltojen pitkät matkat mutta nyt tie tuntui siirtyvän metsäiselle taipaleelle. Itseäni vaivasi jo suunnaton tylsistyminen. Pappaan en saanut mitään yhteyttä, hän vain puhui ja puhui ja piti pienen tauon aina välillä. Ilmeisesti silloin puhui se vieras henkilö jota ei kyllä tällä tiellä näkynyt.

  Kulkumme jatkui maantietä edelleen. Puita kasvoi molemmin puolin tietä ja hiukan puunvarjot auttoivat tuomaan pientä viilennystä. Edessämme huomasin olevan jonkun tienhaaran, vai kääntyikö siitä pihatie. Jännittyneenä odotin mitä tämä pappa tekee, kääntyykö hän tälle uudelle tielle vai jatkaako hän tätä tietä eteenpäin.
Nyt olimme sen tien kohdalla, kääntyykö hän vai jatkaako hän samaa tietä eteenpäin. Kyllä hän kääntyi ja minä tietenkin kiiruhdin hänen peräänsä. Ja oli täällä talo, rähjäinen mutta kuitenkin talo. Pihalla tuntui olevan lapsia melkoinen joukko.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

  Siirryin papan perässä samaa matkaa sisällä. Jotenkin tuttu hän oli tälle perheelle kun ei mitään tervehdystä kuulunut. Itse tervehdin mutta en kuullut mitään vastakommenttia takaisin. Kysyin vielä, että “Saisinko juotavaa, on turkasen kova jano”. Naisen ääni kuului huoneen peränurkasta puisen sängyn päältä, “Vieras ottaa vaan ämpäristä itse”. En nähnyt minkäänlaista kuppia pöydällä ja en oikein tohtinut itse kaapistakaan ottaa. Siispä join suoraan kauhasta joka oli kaiketi sitä varten vesiämpärin päälle laitettu. Otin vielä toisenkin kauhallisen ja sitten hakeuduin lähemmäksi naista joka laihana istui sängyn laidalla. Koitin ensin päästä pienellä letkauksella jutun alkuun. “Löysin tämän miehen tuolta matkan varrelta ja koitin häneltä kysellä, mistä jotain juomaa löytyisi. Mutta hänellä tuntui olevan aivan toisenlaiset asiat meneillään. Siksi ajattelin hänen perässään vai kävelevän, ehkä jokin vesipaikka jostain löytyy”. Pimeästä nurkasta nainen katsoi minua suoraan silmiin. Hetken päästä hän aukaisi suunsa ja kovin vastahakoisesti hän lausui muutaman sanan. “Se on minun isäni. Jotain sille on tapahtunut kun puhuu ja puhuu aina vaan”.

  Katselin lapsia, jotka olivat sisällä. Niitä laskujeni mukaan oli kahdeksan ja ulkona oli seitsemän lasta. Mielenkiintoni heräsi ja kysyin naiselta vielä, että “Onko tässä naapurinkin lapsia, kuin näinkin paljon heitä on”. “Ei täällä ole naapureita, kaikki omia ovat”. Nyökyttelin ja katselin pienempää poikaa joka oli kaiketi kahden vuoden ikäinen. Hän nousi naisen syliin ja kaivautui löysän puseron alle äidin rinnuksille. Sitten huudettiin Erkkiä useampaan kertaan. Kunnes yksi pojista sanoi Erkin menneen äidin tissille syömään. Kauhistui, että tuon ikäinen vielä käy itsekseen äidin rinnasta vetelemässä maitoa. Äitikin siinä tokaisi, että “Poika käy siellä syömässä ja sitten hän nukahtaa sinne paidan sisään. Sieltä minä sitten hänet valutan tälle sängylle nukkumaan”. Rohkaisin vielä mieltäni kysymään, että “Missä Teidän mies sitten oikein on”: “Hän lähti töitä kyselemään kun maantien silta tuli valmiiksi. Ehkä tulee sieltä sitten kun siihen on hyvä aika”.

  Oudolta tuntui tämä elämä köyhässä perheessä. Kai se niin sitten on kun jalkapelillä saa kulkea paikasta toiseen. Vielä koitin kysellä tämän paikkakunnan nimeä. “Tämä on Muussinpohja” sanoi nainen. Itse aloin kartastani katsomaan tämän nimistä paikkakuntaa, vaan ei löytynyt. Kysyin vielä, että mikä olisi suurempi paikkakunta tässä lähellä. “Möhköhän se on” Se paikkakunta kyllä löytyi. Nyt huomasin, että olin kulkenut aika paljon ohi siitä paikasta johonka minun piti mennä. Katselin karttaa ja huomasin erään tien menevät aivan Möhkön läheltä, ehkä sitä kautta pääsisin perille.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  Pyysin vielä, että saisinko ottaa kahteen pulloon vettä suoraan tuolta kaivosta. Lupa tuli ja lapset voivat auttaa minua. Kiittelin vedestä laihaa naista joka juuri pudotti perheen pienemmän puseronsa alta sängylle nukkumaan. Lapset auttoivat kaivosta veden minun pulloihin. Heitä kiitin ja lähdin kulkemaan matkaa eteenpäin.

  Maantielle päästyäni vielä ihmettelin tämän perheen elämää. Luulin jo välillä, että tämä itsekseenpuhuja on perheen isä. Mutta ei sitten ollutkaan. Isä on kyselemässä töitä tai sitten tekee jossain töitä mutta matkan takia ei pysty käymään kotona. Tai voihan se olla niinkin, että joku ohikulkija on käynyt tämän laihan naisen kanssa sängyssä tekemässä lapsia. Jos ei täällä ole enää isää. Miten tämä perhe oikein pärjää.

  En jäänyt kuitenkaan tätä asiaa enempää miettimään, vaan jatkoi kävelyä eteenpäin. Levitin kartan leveilleen erään tasaisen kiven päälle. Katselin matkaa sinne Möhköön, jonne oli menossa. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä. Ajattelin, että rivakkaan kävelisin, niin ehkä kahdeksan aikaan olisin perillä. Katsotaan nyt sitten kuinka minun kuntoni riittää. Hiljaista täällä oli, ehkä se sai minut välillä pelkäämäänkin. Väsymys tietenkin auttoi asiaa. Siksi löysinkin aivan tien vierestä mukavan kepin joka toimi samalla kävelykeppinä tai jos sattuisi joku päälleni hyökkäämään. Ehkä se antoi pienen varmuustekijän tuo keppi.

  Olin yhtäjaksoisesti kulkenut jo toista tuntia kun eteeni avautui suora tie. Miehiä oli toisella puolella tietä noin kymmenkunta. Tunsin itseni pelokkaaksi kun astelin pitkin tietä. Tiesin, että miehet kaivavat tien ojaa mutta silti. Voihan heillä olla mielessä vaikka ryöstää minut. Rahaa minulla ei paljonkaan ollut mutta eiväthän he sitä tiedä. Astelin kuitenkin rauhallisesti tietä pitkin lähestyen miehiä. Miehet kyllä katsoivat minua mutta ei mitään kummempaa kuitenkaan tapahtunut. Siis jatkoin matkaani eteenpäin vaikkakin askeleet pitenivätkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  Kun ojaa kaivavat miehet olivat jääneet tarpeeksi kauas ajattelin pysähtyä huilaamaan metsän reunaan. Otin kartan esiin ja katselin tilannetta, missä kohtaan suunnilleen olin. Tuntui kuin matkaa olisi enää noin sama matka kuin sieltä perheen luota tähän paikkaan. Minulla oli vielä evästä hiukan matkassa ja tietenkin sieltä talosta saatua vettä. Tankkasin itseni ja lähdin viimeiselle taipaleelle.

  Nyt oli päässyt Möhköön. Sieltä löysin ensimmäisen talon josta kävin kysymässä paikkakunnan runoilijaa. Olin hänet tavannut aivan sattumalta Helsingissä. Ja yhteiset sävelet löytyivät tavatessamme heti. Olimme tämän tapaamisen sopineet seuraavaksi kesäksi, ja nyt tässä ollaan. Olin päässyt omalla autolla aika pitkälle mutta sitten tuli rautateillä ongelmia. Tavarajunasta oli katkennut akseli ja niin oli juna jätettävä. Matka tuntui kohtuullisen helpolta kävellä perille mutta kun suunnistajan taitoa ei ollut lainkaan niin eksyin kuitenkin. Viisikymmentäluvun kartat olivat aika suurpiirteisiä. Kaikki rakennuksia ei ollut niin tarkkaan piirretty ja osa teistäkin puuttui. Sama oli teiden nimissä, nimiä ei teillä ollut lainkaan.
Runoilija löytyikin tässä aivan läheltä. Ei ollut enää pitkä matka kun tämän erakon tapaan.

 

  Saavuin runoilijan pihaan ja astuin rappuset ylös koputtaakseni oven. Mutta ovi aukesikin samalla ja tuttu mies hymyili katsoessaan minua. “Tervetuloa minun matalaan läpeeni. Huomasin varmaan jo, että olen maistellut hiukan viinaksia”. Astuin sisään ja riisuin repun selästäni pois. Lasi tuotiin heti minun eteeni pöydälle. “Otetaanko pienet hörpyt, että päästään paremmin tutuiksi”. Niin kolisteltiin kuppi ja toinenkin ja juteltiin tilanteista sieltä ja täältä. Runoilija Mällykkä oli iloinen mies. Hän osasi kertoa asiat niin hauskasti, että nauraa sain mielin määrin. Eikä meidän tänään pitänyt työasioista puhua ja tutustua oikein kunnolla. Kaikki sanomiset ja kertomukset olivat kaikki sellaisia, että ne olisi pitänyt saada kirjattua ylös. Ja vaikka filmille, että olisi saanut nauraa isompikin määrä ihmisiä. Saunassa käytiin ja pulahdettiin talon takana olevaan pieneen lampeen. Kylmää vesi oli, koska se tuli suoraan lähteestä. Mutta kyllähän sitä saunasta sinne meni ja kun vielä oli veren vauhtikin niin kova.

  Aamulla herättiin ääni möristen. Aine mitä illalla juotiin oli taiteilijan itse tekemää lientä. Ehkä juoman vahvuus oli hiukan liian kova. Mutta alkoi se päivä tästä lähtemään hiljalleen käyntiin. Siihen auttoi tietenkin runoilijan liemi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  Iltapäivällä oltiin jo työntouhussa. Tarkoitus oli saada kirjoitettua näytelmäkirja kaksistaan. Pertti Mällykkä hoiteli humoristisen puolen tarinan etenemisen lisäksi.
Minulle jäi myöskin tarinan eteneminen ja nämä vakavammat puheenvuorot. Päivällä muutama tunti kirjoiteltiin ja iltaisin maisteltiin taas talonjuomaa. Aika kului leppoisasti ja mukavaa oli kun sai hauskoja juttuja kuunnella. Illalla koputettiin oveen ja ovi aukaistiin. Keski- ikäinen nainen seisoi ovensuussa. Ai Kyllikkihän se siellä on. Kyllikki käy minua välillä katsomassa. Joskus yhden päivän hän katselee, joskus menee parikinpäivää. Kyllikki istuutui meidän seuraksi ja hän sai myöskin lasin eteensä.

  Ilta kului leppoisasti. Naurua riitti kun Mällykkä aukaisi suunsa. Juttelua jatkettiin vielä saunan lauteilla, kun lopulta juomisen tuoma väsymys kaatoi meidät petiin.

 Talon isäntä heräsi naisensa vierestä ja minä toisen huoneen vieras sängystä. Päivällä jatkettiin kirjoittamista talon viinan kera. Näytelmä oli saanut jo valmiin rungon ja sitä aloimme sitten täyttämään. Jotenkin tekstiä syntyi vauhdilla, ehkä kyytipoika auttoi tilannetta. Yksi viikko tähän oli varattu ja tuntui, että se riittää hyvin. Korjauksia jää tekemään talon isäntä kun pirtti muutenkin rauhoittuu. Näin näytelmää rakennettiin eteenpäin, toivottavasti tilaaja oli tästä mielissään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

   Niin viikko kului ja minun oli lähdettävä pois. Kyllähän täällä olisi viihtynyt jos ei olisi talonviinaa tullut joka päivä. Nyt piti vain miettiä kuinka pääsisin junalle helpoimmin. Mällykällä oli tähänkin ongelmaan kuulemma ratkaisu. “Käydäänpäs katsomassa minun sotakonetta”. Astelimme ulos ja aukaisimme ulkorakennuksen oven. Silmäni pyöristyivät kun näin sivuvaunullisen moottoripyörän. “Se on Saksalainen pyörä. Löysin sen sodan loputtua tästä aivan läheltä. Kunnostin sitä kesäisin ja hommasin siihen Suomalaiset rekisterikilvet. Vahva jyskyttäjä se on ja on kiva käydä kaupassa kun ei tarvitse kävellä”.

  Lähdön hetki tuli väistämättä eteen. Oli reppu pakattava ja siirryttävä ulos. Mällykkä käynnisteli pyöräänsä joka viimein lähti päästäen sinistä savua ympäristöön. Minä kiipesin sivuvaunuun ja sitten sitä lähdettiin. Tuntui metkalta istua sivuvaunussa mutta matka kuitenkin taittui hyvää kyytiä kuitenkin. Kolmekymmentä kilometriä tuntui aivan pieneltä ajalta. Asemalla tuli Mällykkä vielä minua saattamaan junalle asti. Puristettiin kättä ja lopuksi vielä halattiin. “Lähetän sulle sitten rahaa kun sitä itsekin ensin saan. Nousin junaan ja kirjoittajakaveri jäi vielä vilkuttamaan kun juna lähti.

  Näin sain tutustua suureen runoilijaan. Itse hän ei pitänyt itseään mitenkään kummallisena ihmisenä, oli kuulemma vain mukavaa heitellä sanoja toisten sanojen perään.

 

Kuvat Hyvinkäältä

 

Piki