Selaat arkistoa kohteelle oma historia.

Korkean vuoren rinteille

9.6.2015 itsetunnon vahvistaminen, kipu, matkanteko, oma historia, voimaantuminen

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

9.12.2014 avioero, oma historia, suru

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?

 

Turhaa pelkoa ja rakkauden läsnäoloa

27.10.2014 oma historia, voimaantuminen

moottoripeliPakostikin olen jossain määrin pelännyt historiaani menemistä. Olen pelännyt erityisesti sitä, millaisia syviä tunteita se minussa herättää ja kuinka ahdistuneeksi tulen. Ja pääsenkö kuinka helposti tunnnesyövereistä ylös ja takaisin elämään. Viime viikonloppuna sain osoituksen siitä kuinka pelkoni ovat olleet hyvinkin turhia.

Viime viikonloppuna näet menin käymään vanhoilla kotipaikoilla Raumalla. Se on historiassani se paikka, johon usein ajatuksissani palaan ja jossa muistan olleeni onnellinen. Raumalla lapset kasvoivat kouluikään. Raumalla vielä koko perhe oli koossa, vanhinta lasta myöten. Parisuhde kukoisti ja elämä oli tasaisen hyvää. Ei mitään superelämää, vaan tavallista arkea ja juhlaa kerrostaloasunnossa vanhan kivikirkon kupeessa. Raumalla sain paljon ystäviä, joihin pidän edelleen yhteyttä. Raumalla opin paljon hyvää omassa työssäni ja sain toteuttaa työtäni laaja-alaisesti hyvien resurssien puitteissa.

Muistan edellisen reissuni. Se oli täynnä itkua ja kipua. Olisin halunnut huutaa tuskani rannalla ja juosta niin pitkälle kuin jäitä riittää suoraan mereen. Jokin esti minua sitä tekemästä ja niin olen edelleen tässä, onneksi. Edellinen Raumanmatkani tehtiin tiedosten, että se tulisi olemaan viimeinen ikinä yhdessä, pariskuntana. Kuljimme joulun välipäiväliukkailla käsi kädessä ja hyvästelimme yhteiset mestat. Kipu oli kova. Siksi pelkäsin sitä, miltä tämä reissu tulisi tuntumaan.

Mutta tämä matka oli erilainen. En ollut enää se sama itkevä paju, vaan olin vahva  nainen, jonka oli helppo tavata vanhoja ystäviä, nähdä entisiä tuttuja rakennuksia ja jopa istua rakkaaksi muodostuneen kirkon penkissä ystävien ympäröimänä kenelle tuttavallisesti nyökäten, kenen kaulaan kapsahtaen, iloiten elämästä, joka on nyt, eikä eilen.

Koin voimaantuneeni ja saaneeni paljon rakkautta. Minua on rakastettu, mutta se ymmärrys, että minua edelleen rakastetaan, oli tärkeä ymmärrys. Minäkin rakastan niitä ihmisiä. Heille voi sanoa: muistatko silloin kun…

En halua pitää sisälläni turhaa pelkoa selviytymisestäni. Mitä sitten, jos vähän sattuu tai liikuttuu. Elämässä saa liikuttua. Ja ellei elämä joskus satu, voit yhtä hyvin kysyä itseltäsi: olenko edes elossa? Rakkaudessa on aina läsnä paitsi ilo, myös suru

Näkökulmia

1.10.2014 oma historia

pikkuheppaTapasin taannoin naisen, joka oli pahoittanut mielensä siitä mitä olin kirjoittanut. Siinä nyt ei ole  mitään kummallista. Kirjoituksieni suorasukaisuus voi todellakin satuttaa tai ainakin aikaansaada harmistusta tai sydämen tykytyksiä. Mutta harmistuksen syy oli tällä kertaa auki kirjoittamani tunteet siitä miten joskus koin tulleeni kohdelluksi. Ymmärrän hänen tunteensa, mutta samalla jäin miettimään sitä, millaista viestiä me annamme ulospäin toisille ihmisille. Kuka haluaa näyttää ulospäin sen että on tullut satutetuksi, tai että kokee yksinäisyyttä ja ulossulkemista? Minä en ainakaan halunut tuolloin näyttää. Kuitenkin ne asiat mitä olen kirjoittanut blogissani, ovat omia kokemuksiani ja sitä kautta todellisia asioita.

Mietin keskustelumme jälkeen myös sitä, mistä tuntemuksemme nousevat. Sama asia eri aikoina voi tuntua ihan toiselta. Kokemukseni johtuivat siis eniten minusta itsestäni, ei pelkästään ympärilläni olevista ihmisistä. Tuona aikana olin väsynyt, kipeä ja yksinäinen, paljosta luopunut ja omaa paikkaani etsivä. En siis ollut maaperältä kovinkaan otollinen onnistumiseen. Minun tilanteeni näytti muista ihmisistä tuolloin varmastikin hyvältä. Hehän katsoivat asiaa omasta näkökulmastaan, eivät minun. Tämä on pelkästään luonnollista.

Seuraavaksi mietin sitä kuinka kuulin naisen äänestä myös syytöstä siitä, että en ollut kertonut juuri hänelle mitään. No, kenelle sinä kerrot mitäkin itsestäsi? Jokaisella meistä on oma reviirinsä, jonka yli ei halua astua. Toisilla se on laajempi ja toisilla suppeampi. Minulla se on joko tai, riippuen asiasta, olosuhteista tai elämäntilanteesta.

Olen pahoillani siitä, että jonkun täytyi pahoittaa mielensä, mutta en ole pahoillani siitä mitä kirjoitin. Blogini suurin tarkoitus on saada sanoittaa elämäniloa kahlitsevia asioita rehellisesti ja omasta itsestä katsoen ja sitä kautta yrittää löytää paitsi syitä ja seurauksia, myös ulospääsyä ja iloa. Historia on tehnyt minut tällaiseksi kuin olen ja minun on vain koitettava elää sen asian kanssa parhaan yrityksen mukaan.

Muutos ei synny, jos tunteet lakaistaan maton alle. Katkeruus tekee pesää paikkoihin mitä ei tuuleteta. En ole täydellinen, mutta toivon oppivani vielä jotakin. Erityisesti itsestäni.

 

Viimeiset veneet

26.9.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

minun sinun vai kenen oikeudet

4.9.2014 itsetunnon vahvistaminen, oma historia

matka-AinoLapsena minut opetettiin luopumaan ja antamaan periksi. Sitä opetettiin niin hartaasti, että oppiminen tapahtui ihan selkäytimessä. Esimerkiksi: kun sisaren kanssa saimme molemmat helmet ja jouduimme itse valitsemaan kumpi ottaa kumman, halusin antaa mielestäni kauniimmat vaaleanpunaiset sisarelle kun ajattelin hänen niitä haluavan. Itselleni jäi vaaleansininen vaihtoehto. Tai kun koin tulleeni väärin kohdelluksi isän taholta, piti minun mennä pyytämään isältä anteeksi eikä toisin päin. Omasta antaminen oli kristillistä ja oikein, niinhän tekivät Laupias samarialainenkin ja tietenkin Jeesus.

Tällainen oppi mielessä ja tekemisen meininki sydämessä lähdin suureen maailmaan ja turpaanhan siinä tuli, useaan otteeseen, eikä enää poskilihaksia riittänyt toisen kääntämiseen kun molemmat puolet olivat hellinä. Itsekkyyttä vastaan ei ole liikennevaloja eikä varoituskolmioita. Elämässä on vaan mentävä kolaritestinukkemaisesti tilanteesta toiseen.

Mikä on terveen itsekkyyden raja suhteessa narsismiin? Milloin minun pitää nousta puolustamaan itseäni ja mikä on vielä oikein toimittua?

Viimeisen kahden vuoden aikana olen usein tullut vastakkain kysymyksen kanssa: mitä sallin itselleni. Sallinko toisten määritellä oman hyväni? Sallinko toisten kävellä ylitseni? Sallinko muiden suunnitella ajankäyttöni? Sallinko itselleni kaiken sen hyvän mikä minuakin varten on varattuna jossain?

Sinkkuelämää on sarja, jota usein mielelläni katson, koska se ei kosketa minun elämääni sitten edes löyhästi mistään kulmasta. Viimeksi näin jakson, jossa Carrie mietti sitä, onko naisella oikeus hänen kenkiinsä. Vaikka kysymys on pinnallinen näin äkisti ajatellen, varsinkin kun kysymys oli melkein 500 dollarin Manoloista, se sai minut ajattelemaan pintaa syvemmälle. Onko minulla oikeus määritellä itse sen miten haluan elää ja mitä hyvään elämään minun mielestäni kuuluu? No, Carriellakin oli oikeus kenkiinsä ja hän kantoi ne ryhdikkäästi ja kevyin askelin. Toivoin samalla, että minäkin pystyisin samanlaisin kevyin askelin elämään juuri sitä elämää mihin minulla on oikeus, ja juuri sellaisena kuin itse sen haluan.

Edelleen minulle on vaikeaa ottaa omia oikeuksiani haltuun, huono omatunto tulee kovin helposti. Mutta osaan jo kaivata kevytkenkäisyyttä ja joskus jopa astella niin. Ja yhä vähemmän annan itselleni luvan murehtua toisten mielipiteistä ja vallankahvoista. Tunnistan jo paremmin sen milloin joku tulee minun rajani yli ja pyrkii hallitsemaan. Ja silloin ainakin joskus osaan sanoa, että tätä minä en tahdo.

Elämä on oppimista. Ja valmiiksi en tule koskaan. Mutta oppimisen halu on kuin ekaluokkalaisella- edelleen.

mankelin läpi ja siitä yli!

12.8.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

kaikkeen tottuu…vai tottuuko sittenkään

27.7.2014 äitiys, oma historia

koivuOn asioita joita pitää itsestäänselvyytenä. Kuten lapsena koti ja vanhemmat, koulu ja kouluruoka, polkupyörälläajotaito ja auringonnousu. Aikuisena asiat mutkistuvat ja huomaa, että oikeastaan mikään näistäkään asioista ei todellakaan itsestäänselvyyttä ole.

Nuorena ajattelin, että minusta ei koskaan voi tulla äitiä, koska en oikeastaan ollut yhtään innostunut pienistä lapsista. Kun  muut ihastuen sössöttivät rattaissa istuvalle vauvalle, minä katsoin ja ehkä vähän hymyilin, mutta samalla ajattelin, että mitä ihmeen kummallisen maagisen ihanaa noissa nyt voisi olla. Ja sitten meni pari vuosikymmentä ja olin neljän lapsen äiti. Minulla oli lapsia, joihin olin kiintynyt ja joiden itkuja olin kuivannut.

Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana ja viimeiseni 35-vuotispäiväni aattona. Nyt vanhimmat lapseni ovat jo poissa kotoa ja nuorimmaiseni kulkee kahden kodin väliä. Kaikkeen tottuu- vai tottuuko sittenkään? Tänään minulla on äitiyttä takana kokonaista 27 vuotta ja 11 päivää. Minun kontolleni on annettu neljän ihmisen kasvattaminen pienestä siemenestä aikuiseksi asti, eikä se kasvattaminen tunnu siihenkään vielä loppuvan. Paljon minulta vielä kysytään ja paljon saan asioita sanoittaa. Kuitenkin toivon jokaisen löytävän oman tiensä, polkunsa ja tahtonsa.

Nyt kun nuorimmainenkin on paljon poissa kotoa, olo on vielä vähän tyhjä ja levoton. Onko hänellä kaikki hyvin? Onko hän onnellinen? Mitähän hän tekee juuri nyt? Ajatukset menevät tyttären mukana, vaikka kuinka yrittäisi ajatella vain omia juttuja. Ja aina, kun tekee itse jotain erityistä tyttären poissaollessa, on jotenkin huono omatunto.

Kaikkeen tottuu…27 vuodessa olen tottunut äitinä olemiseen, toisten unien valvomiseen, isojen ruokamäärien tekemiseen, kouluaamujen herättämiseen ja haavojen paikkaamiseen. Nyt sitten odotan sitä, koska ihminen tottuu siihen kun lapset eivät ole kotona, eivätkä tarvitse sinua. Ehkä minä siihenkin vielä totun…joskus…

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

26.6.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. :D

Ainoleenan tarinaa kuvin. osa2

25.6.2014 oma historia, voimaantuminen

2006Vuosi 2006 vierähti töitä tehdessä. Tyttöryhmää, nuorisotyötä, kouluvierailuja, kerhojen organisointia, isoskoulutusta, leirejä, retkiä, perusduunia. Oma paikka alkoi hahmottua työmaailmassa, mutta kotipaikkakunnalla tunsin olevani turha ja yksin. Minut tunnettiin, mutta kukaan ei oikein tullut juttelemaan. Kun kävin koululla sopimassa lasten kouluasioista, minua ei otettu todesta, mutta kun mies kävi hoitamassa asioita, heti alkoi tapahtua. En ollut tottunut sellaiseen. Aloin höperöityä ja kotona olin paljon neljän seinän sisällä kun en kuulunut joukkoon.

Yllä oleva kuva otettiin Tallinnassa 20-vuotta valmistumisesta- kurssimatkalla. Oli kiva nähdä mitä kenellekin kuuluu. Oli myös ihanaa löytää uudelleen rakas opiskelutoveri, joka muutama vuosi myöhemmin kuoli syöpään. Saimme jakaa elämäämme ja kokea yhteyttä vielä kerran.

20072007 ja uusi muutto miehen työn takia. Tällä kertaa perheemme naiset halusivat sitä kiihkeästi. uskoimme ja luotimme siihen, että tyttären pahaksi äitynyt koulukiusaaminen loppuisi paikkakunnan vaihdokseen. Näin ei valitettavasti käynyt. Muuten muutto oli silti positiivinen.

Asuimme Ähtärin keskustassa isossa pappilassa järven rannassa. Minulle se oli unelmien täyttymys, asua palveluiden lähellä mutta saada oma ranta ja laituri. Työmatkani kasvoi 70- kilometriseksi.

Keskimmäinen pojista pääsi ripiltä ja minä aloitin opiskelut työn ohessa ammattikorkeakoulussa Pieksämäellä. Samana syksynä sairastin pahan välilevyn pullistuman, joka teki elämästäni välillä täyttä tuskaa. Kipulääkkeiden voimalla töihin ja takaisin. Tätä kesti kesästä jouluun. Joskus syksyllä aloin yskiä…

2008Vuosi 2008 oli vaiherikas. Kun yskimistä oli kestänyt yli puoli vuotta, menin keuhkokuviin. Sieltä laajempiin tutkimuksiin ja kahden epäonnistuneen keuhkotähystyksen jälkeen minulla todettiin paha keuhkosarkoidoosi. Paikat olivat kipeät, käveleminen välillä todella vaikeaa ja yskiminen herätti monena yönäkin valvomaan. Paitsi että piti tajuta olevansa vakavasti sairastunut, piti opetella elämään jatkuvan kivun ja kokoaikaisen yskimisen kanssa. Laulaminen ja soittaminen oli välillä lähes mahdotonta. Kitaraa en pystynyt soittamaan lähes ollenkaan, sillä sormet olivat niin kipeät.

Vahva kortisonilääkitys, joka jatkui kome vuotta, alkoi muuttaa ulkonäköä. Mies väitti, että ei oikeastaan haitannut, mutta minä näin naamasta, että kyllä haittasi. Ja se, että en päässyt aina liikkumaan. Kipu traumatisoi minut entistäkin liikkumattomaksi. Sain kuitenkin jouluna opiskelut päätökseen ja valmistuin. Olin onnellinen siitä, että kuitenkin pystyin siihen kaikesta huolimatta. :D

Kuva on otettu 10-vuotishääpäivämatkalta Tallinnasta.

2009Seuraavana vuonna, 2009, työmatkani vaihtui 70 kilometristä 70 metriin. Sain aloittaa työt pitkästä aikaa kotiseurakunnassa ja vielä uudessa työssä, mihin olin juuri saanut pätevyyden. Uudessa työssä sain olla noviisi, opettelija ja minua opasti ihana eläkkeelle kohta siirtyvä pitkän linjan työtoveri, joka osasi auttaa monessa asiassa. Sain taas tuulta siipien alle, vaikka henkilökohtaisessa elämässä koin ison menetyksen sukulaisten taholta. Minulla ei siis enää ollut heitä.

Perheemme kävi läpi isoja surullisia asioita, mutta kuitenkin koimme olevamme yhtä ja samaa porukkaa. Vanhin poikakin oli saamassa elämäänsä taas kuntoon ja oli kiinteästi yhteydessä meihin. Työnteko auttoi monessa surussa ja antoi iloa.

Minä sairastelin, mutta aloin jo tottua asiaan. Ei ole helppoa ymmärtää olevansa kroonisesti sairas ja sietää oma rajallisuutensa. Kuva on otettu lomamatkalta Kreetalta. Kortisonin vaikutus alkaa jo hyvin näkyä kuvissa ja ulkonäössä.

20102010 olin lihavimmillani. Näytin täyteen pumpatulta vaahtokarkilta. Kun käsivartta painoi, siihen jäi sormien painuma. Oli pakko hankkia isompi sormus ja yhä suurempia vaatteita. Olin surullinen asiasta, mutta lääkäri kielsi ajattelemasta muuta kuin voimien keräämistä ja oikeanlaista lepoa. Tämä kaikki tapahtui työn ohessa. Yritin lopettaa lääkitystä, mutta kun huomasin, että en meinannut pystyä kävelemään pihan poikki, lopetin kokeilut alkuunsa. Nuorin pojista pääsi ripiltä. :D

En kehdannut laittaa tähän niitä pahimpia valokuvia. Kaikki tämän ajan kuvat minusta ovat surullisia. Poskeni pullottavat ja silmäni ovat syvällä päässä. Halusin laittaa tähän vähän itseäni kunnioittavamman kuvan työtehtävästä vappukonsertista. Huomatkaa pinkit irtoripset. :D

2011Tammikuussa 2011 sain ilouutisen: keuhkoni olivat melkein puhtaat ja sain lopettaa pikkuhiljaa lääkityksen. Vaikka vielä jouduin syömään särkylääkkeitä, auttoi kortisonin lopettaminen pudottamaan painoa ja tiputinkin sitä kolmessa kuukaudessa 9 kiloa! Sain kehuja ystäviltä ja työtovereilta.

Samana keväänä mies alkoi haikailla uutta työtä ja vaikka minä olisin saanut vihdoin vakituisen työpaikan, jouduin hyppäämään todella rankkaan tilanteeseen: työttömäksi työnhakijaksi. Aloitin kyllä YAMK-opinnot, mutta ne aikaansaivat vain sen, että minua ei hyväksytty saamaan mitään päivärahaa ja tilanne näytti kohdallani aika toivottomalta. Samalla perheemme pieneni entisestään, kun molemmat nuoremmat pojat jäivät Ähtäriin tekemään opintojaan loppuun.

Opettelin tekemään työpaikkahakemuksia ja hainkin uusia paikkoja yötäpäivää jo epätoivoa hipoen, kunnes sain uuden mahdollisuuden ja palasin vanhaan toimenkuvaani, ensin nuorisotyöhön 3kk:ksi ja sitten sain vuoden pestin erityisnuorisotyöstä.

Elämä alkoi taas voittaa, mutta samalla se alkoi myös omalla tahollaan murentua ja kadota. Onneksi ihminen ei näe kulman taakse, sillä jos olisin tiennyt etukäteen mitä on tulossa, en olisi jaksanut kestää työttömyysjaksoa ja epätietoisuutta, enkä miehen poissaoloja senkään vertaa.