Selaat arkistoa kohteelle Olenko syönyt liian rasvaista ruokaa.

Olenko rasvapallon ympärillä pyörivä Tintti

15.4.2015 Olenko syönyt liian rasvaista ruokaa, Yleinen

Minun on pakko kertoa eräs tarina itsestäni. Se on tarina joka sai minut pysähtymään ja ajattelemaan itseäni. Toivon, että jokainen löytää/ottaa jotain itseensä tästä jutusta.

 

Kaikki alkoi viime lauantaista (11.4 2015) kun olin Hyvinkään torilla hyörimässä polittisten telttojen edustalla. Tietenkin heiluin enimmikseen Demarien teltan edustalla koska hyvää ehdokasta, Irma Pahlmania 268 koitamme olla auttamassa eduskuntaan. Aamusta yhdeksältä tulin paikalle ja lähdin pois klo 12. Näin jälkeenpäin ajattelin siellä oloa, ettei se ollut kaikkein pirtein päivä jonka olin saannut elää. Joskus tuli hiukan vaikeitakin hetkiä seisoskella torilla. Mutta enhän sitä tietenkään ensimmäiseksi ajatellut, että olisin kipeä jostain, ehkä vain väsynyt. Ja onhan ihmisen elämässä sellaisiakin hetkiä kun ei vaan tahdo kiinnostua mistään. Piiloon pitäisi mennä ja huutaa, ”En minä täällä ole”.

Kun sitten kahdeltatoista päätin nopeasti lähteä kotiin kun uskoin, että minusta ei taida olla paljonkaan apua teltan purkaamisessa. Tunsin käsivoimieni olevan aika heikko. Soitin pojalleni ja hän tulikin minut hakemaan autolla. Enkä vieläkään tajunnut mitään kun nostin jalkaani autoon. Jalkani tuntui äärettömän painavalta. No nousihan se pitkä jalka viimein autoon, että pystyin istahtamaan penkille. Toisen jalan sain salaa kädellä vetäen myöskin auton sisään. En ole sellainen tyyppi joka kaikista pienistä jutuista heti kertoisi ne viipymättä lapsille tai vaimolle. Matka meni minusta ihan normaalisti. Mutta pojan mielestä olin puhunut jatkuvalla syötöllä unohtaen pilkut ja pisteet.

Viimein olimme kotipihalla ja lähdin hissillä köröttelemään toiseen kerrokseen. Takin sain naulaan ja istahdin sohvalle kertoakseni vaimolleni kenet torilla oikein näin. Sain sanottua kaksi sanaa,”Mä näin”, sitten en saannut mitään sanaa suustani. Yritin toisen kerran ja sama juttu, ainoastaa suustani tuli sellaisia sanoja jotka eivät tähän juttuun mitenkään liittyneet. Eivätkä ne olleet kirosanoja. Tunsin suuren häpeän virtaavani ylitseni, olin avuton. Tässä se isi koittaa taas jotain selitellä eikä perhe ymmärrä mitään. Tosiaan häpesin tätä olotilaa kun en saannut sanaakaan suustani.

Ruoka oli valmis ja söin vähäsen. Ruokailun aikana sain pieniä juttuja sanottua vaikka tunsin, että kieli ei niitä tahdo saada aivan oikeaan muotoon. Sitten ruokailun jälkeen vetäydyimme olkkariin ja jotainhan piti mun taaskin sanoa. Olin aivan hukassa. Tuli sellainen tunne, että olin täysin kännissä enkä saa mitään sanomaa enään puheestani ulos ja mitä tulee ulos, ei siitäkään saa selvää. Heittäydyin sohvalle lepäämään ja peitin silmäni käsivarrella. Olin häpeästä aivan nolona. Kuulin vaimon äänen kun hän kehoitti mua lähtemään sairaalaan. Menin täysin ymmälle, sairaalaan, opetetaankos siellä puhumista. Koitin olla fiksumpi ja soitin hyvälle ystävälleni Harrille joka on lääkäri ja taitaa olla oikein ylilääkäri. Ihme kyllä silloin jotenkin asia tuli suustani ulos kun Harrille soitin. Hän kehoitti minua menemään viipymättä sairaalaan ja pitää ilmoittaa minun sekaisesta puhumisesta myös. Taas sairaalaan, kai sinne sitten pitää mennä. En oikein lämpene tälläisille ajatuksille. Ehkä siinä on se, että miehisenä miehenä ei kaikista vioista viitsi nyt lääkäriä vaivata. Ja kun vielä kaksi viimeistä kertaa on venynyt kahdeksan tunnin mittaiseksi. Keuhkokuume oli molemmissa aiheena ja toisella kerralla menetin tajunnakin ja putosin tuolilta lattialle neljänkymmenen asteen kuumeen takia. Lapsena sain kramppeja kun kuume nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaan. Sen korkeammalle se ei ole sen jälkeen noussutkaan kuin tuolla sairaalassa. Ehkä näihin kokemuksiin nojaten, en ole niin innokas sairaalaan menemään.

Mutta nyt sitten lähdin kun kerran lääkäri sanoi. Tottahan minä viisaampaa uskon. Poika tuli hakemaan ja sairaalaan päästyäni ilmoittauduin heti ulko-oven vieressä hoitajalle. Hoitaja katsoi minua tapittavin silmin. ”Etkö ymmärtänyt tulla vähän aikaisemmin kellohan oli jo16. Sitten hyökättiin seuraavalle luukulle jossa tuli nimilappu ranteeseen, että tietävät vainajan palauttaa oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen muo kiidätettiin kävellen käytävää eteenpäin tilaan jossa oli muutama sänky. Sänkyyn mut määrättiin menemään ja ottamaan yläruumis paljaaksi ja vetämään sairaalanpaita päälle. Ja sitten…

Ensin laitettiin verenpaine mittaus päälle. Ja kun se oli tehty, sydänfilmi anturat kiinnitettiin rintaan. Tämäkin vaihe oli lyhyt ja nyt kiireellä tulikin jo tyttönen putkilokärryjen kanssa. Toistakymmentä putkiloa verta hän imasi käsivarrestani. Nyt tuotiin jo mulle iltapalaa. Uskoinkin, että olen täällä kauemmin kuin kahdeksan tuntia. Tämä syöminen selvisikin vasta syötyäni, että se on sairaalan iltapala.

Seuraavaksi tuli tyttö nykimään mun sängynpäästäni. Sängyssä oli jotain vikaa ja hän pyysi, että voisimmeko mennä pyörätuolilla. ”Mulle sopii vaikka mentäisiin kävellen”. Se ei kuitenkaan sopinut, vaan hentoinen tyttö työnteli tälläistä 85 kilon lihakasaa jossa tuo 5 kiloa on aivan liikaa retkottamalla vyön päällä. Nyt otettiin pääkuva ja samalla keuhkokuva ja taas palattiin sinne huoneeseen jossa jo aikaisemmin rötköttelin. Verenpainemittaus laitettiin päälle joka aivan itsekseen lähti mittamaan mun ylä- ja alapainetta. Sydämmenlyönitkin tulivat siinä kylkiäisenä mukaan.

Lääkäri kävi kyselemässä, onkohan kaikki kokeet jo otettu. ”Ilmeisesti jos olen oikein ymmärtänyt”. Lääkäri katosi tutkimaan mun reseptejä, mistä minut on oikein tehty nykyään.

Lääkäri palasi uudelleen ja kertoi, että kaikki muu näyttää olevan melko hyvin mutta vasemmalla puolella ohimossa on suonessa jotain möhnää joka sai puheeni epäselväksi.

Näin, minussa on sitten vikaa. Jonkin näköinen huolto minua sitten odottaa. Minua on kohdannut infarkti. Kuitenkin tämä pieni läntti suonessa oli ilmeisesti tullut jo kaksi viikkoa sitten kun minulla tapahtui samanlainen tapaus, että puhe alkoi sammaltamaan.

Tyttö tuli jälleen antamaan minulle komentoja. Hän lempeällä äänellä pyysi minua nousemaan pyörätuoliin. Mutta ensin voisit vetäistä nämä sairaalan housutkin jalkaan koska paita sinulla jo on. Sitten istumaan pyörätuoliin ja muovisäkki syliin jossa oli mun sivilivaatteet. Sitten alkoi matka jonnekkin. Minua kuljetettiin pitkin käytäviä ja huoneita. Kuljimme läpi odotustilan jossa kansa odotteli pääsyä lääkärin luokse. Katseet kääntyivät minuun joka tukka pystyssä kiiti pyörätuolilla kohti Neurologian osastoa. Hävetti ihmisten tuijottaminen. Tunsin itseni sellaiseksi ihmiseksi jota viedään kiireellä pihanperälle, ettei kukaan vain enään tälläistä ihmistä näkisi koskaan. Olin kuin hyljättyjen rattailla, häpeällisenä, joka oli ruokaillut väärin. Ja nyt siitä tulee tuomio.

Viimein saavuimme Neurologian osastolle. Työntäjäni, tämä iloinen hauska tyttö käänsi ohjuksemme hissistä käytävälle. Nyt meidän olisi löydettävä joku henkilökuntaan kuuluva hoitaja. Sellainen hoitaja löytyikin, joka iloisesti nauravana kyseli minun nimeäni. Sen kerroin ja hoitaja pyysi ajamaan ovesta kuusi sisään. Hän tuli myöskin itse perässä, ja minua työntävä tyttö lähti omalle osastolleen. Häntä kiittelin tasaisesta kyydistä. Sänkyni vieressä esitteli uusi hoitaja minulle muutaman kysymyksen ja sen jälkeen olin tavallaan vapaa. Hoitaja poistui huoneesta ja samalla huoneeseen saapui mies jolla oli myöskin sairaalan pyjama päällä. Siinä me esittäydyimme ja selvisi miksi tämä minun petikaveri on tänne tullut. Meillä tuntui olevan samanlaiset taustat. Hän oli kaverin vaaliesitteitä jakanut ja tuupertunut tiedottomana tielle. Ambulanssi oli hänet tuonnut aamupäivällä tähän huoneeseen. Hänellä oli Alzheimerin tauti. Minusta tuntui pahalta ajatella hänen kohtaloaan. Mutta hän oli pirteä koska kesäkuun alusta hän pääseen Helsinkiin leikkaukseen jossa hänen päähän asennetaan jokin sähköinen vehje, vieläpä Suomalainen keksintö. Heille joille tämä laite on asennettu, tuntuu se pelaavan erittäin hyvin. Se laite pitää kantajansa hereillä ja antaa niinkuin pientä potkua hänelle koko ajan. Samalla se kaahailee niitä pahoja juttuja hänestä pois.

Omat juttuni tästä Infarktin jättämästä jäljestä tuntuivat äärettömän pieneltä. En oikein tahtonut viitsiä sitä kertoakkaan, mutta kerroin kuitenkin kun petikaveri sen halusi kuulla.

Lopetan tämän ensimmäisen osan tähän. Kirjoitan loppuosa heti ehkä huomenna jatkoksi perään.

 

Lue vielä os. pikivaantaa.suntuubi.com  Koitan sinnekkin saada jotain pientä kerrottavaa.



piki