Selaat arkistoa kohteelle Niklas.

Hirttoköydestä

16.9.2015 itsemurha, Niklas, Tarina, ystävyys

Eilen oli Nicon synttärit ja Niklas kävi syömässä ja pelailemassa hänen luonaan. Nico oli täyttänyt vihdoin 14. Eipä sillä mitään merkitystä ollut. Nicon kuuluisi olla onnellinen, kun hän sai viettää edes yhdet mukavat synttärit, mutta jokin häntä edelleen vaivasi. Vaikka oli suunnitellut tätä kauan.

Nico istu risti-istunnassa ullakon lattialla. Edessään hänellä oli veitsi ja köysi. Hänen aivonsa raksuttivat täysillä. Hän erotti jokaisen punoksen köydessä ja jokaisen uran veitsessä. Köysi oli autotallista ja haisi bensalle. Veitsi taa oli ukin metsästys salkusta.

Hän päätti valita köyden. Nico otti köydestä kiinni, niin että se oli kaksin kerroin hänen kädessään. Hän teki köydellä solmun kaksinkertaisen narunpätkän ympäri, että siihen tulisi silmukka. Nico venytti silmukkaa suuremmaksi ja käveli ikkunalle. Hän katsoi alas ja näki kissan jahtaavan lintuja pellolla. Ensin se vaani ja sitten se loikkasi ilmaan, joka ikistä lihastaan käyttäen. Kukaan ihminen ei pystyisi samaan.

Samalla kun hän veti raskasta pöytää ikkunalle, niin hän kuuli kuinka hänen sydämensä jyskytti. Hän istui ikkunalaudalle ja heilautti jalkansa ulkopuolelle. Nico vilkaisi ala. Pudotus ei ehkä tappaisi häntä. Hänen olisi sidottava naru pöytään, ettei pudotus tappaisi. Sidottuaan narun hän istui ikkunalaudalle. Varmuuden vuoksi varmisti vielä köyden.

Nico sulki silmänsä ja nosti kädet ilmaan. Köysi painoi hänen kurkkuaan, mutta hän ei pudonnut. Joku aikoi kuristaa hänet hengiltä. Nicon olisi sama vain antaa hyökkääjän tappaa hänet,  mutta jostain kumman syystä hän silti tarrasi hyökkääjän kädestä ja heitti tämän niskansa yli. Hän ei ehtinyt nähdä hyökkääjää hämärällä ullakolla ennen kuin tämä pyörähti jalat maata viistäen potkaisten Nicon jalat ilmaan. Nico kolautti päänsä pahasti pöydän kulmaan.

Hyökkääjä painoi polvellaan Nicon palleaan ja hankaloitti hengittämistä. Ikkuna oli lämähtänyt kiinni tuulen voimasta ja nyt auringon valo valaisi aavemaisesti, pölyisen ikkunan läpi, hyökkääjän kasvot. Ne olivat kulmikkaat, varsinkin vankka leuka, niin nuorelle. Ruskeat silmät heijastivat suurta pelkoa. Pelkoa jota Nico ei ollut koskaan kokenut.

”Niklas?” Nico henkäisi. ”Niklas, mitä mörön pillua sinä täällä teet?” Nico ei kuitenkaan saanut vastausta kysymykseensä. Niklas vain tuijotti pelokkaan näköisenä Nicoa. Meni hetken ennen kuin hän tajusi. Nico käänsi päänsä häpeissään sivulle. ”Kiitos, voit poistua.”

”Älä käännä katsettasi pois! Älä jumalauta vieköön tee sitä! Mitä sinä oikein kuvittelit istuessasi ikkunalaudalla, köysi kaulalle sidottuna?” Niklas huusi, tarrasi Nicoa rinnuksista ja ravisteli tätä niin, että hänen päänsä kolisi lattiaan. ”Mikä muka sinulla on niin saatanan huonosti, että pitää kaverin nähden hirttää itsensä?”
Nico muisti vasta nyt että oli sopinut tapaavansa Niklaksen tänään. Heidän oli tarkoitus syödä eilisen tähteitä ja koota armeijaa Phantom Painissa. Oliko hän tehnyt sen tarkoituksella vai oikeasti unohtanut koko tapaamisen.

”Anteeksi… En muistanut…”, Nico sopersi edelleen Niklaksen polven alla.

”No et vittu näköjään!” Niklas karjui ja melkein itki, samalla hän väänsi Nicon vatsaa kipeästi ja sai hänet parkaisemaan. Äkkiä Niklas loikkasi pois tämän päältä ja kiepautti hirttoköyden solmun näppärästi Nicon kaulalta. ”Anteeksi kamalasti! Ei ollut tarkoitus satuttaa!” Nico yritti työntää tätä kädellä pois, mutta veti hänet sittenkin lähelleen, niin että hänen huulensa hipaisivat Niklaksen korvanipukkaa.

”Älä kerro kellekään ole niin kiltti”, Nico rukoili. Niklas ei vastannut.

Vasta kun Nico päästi irti, niin Niklas onnistui nousemaan. ”Tule haetaan sipsiä alakerrasta.” Niklas meni omia matkojaan ja vasta kun Nico kuuli portaiden töminän, niin hän uskalsi nousta ylös. Niklas oli heittänyt köyden nurkkaan ja napannut veitsen mukaansa. Hirttäytymisessäkään ei ollut enää mitään mieltä. Hän tuhahti vihaisena ja suuntasi alakertaan.

 

Lähes tavallinen päivä

13.9.2015 Koulu, Muutos, Niklas

Nico heräsi taas normaalisti, normaaliin aamuun. Söi tavallisen aamiaisen tavallisessa pyjamassaan ja kävi sopivan lämpöisessä suihkussa, jonka tuttuun tapaan väänsi jääkylmälle herättääkseen itsensä tavalliseen tylsään päivään.

Nico on laiha poika, mutta tyytyväinen siihen ettei häntä sentään lihavaksi haukuta.

Suihkun jälkeen hän tavalliseen tapaan vilkaisee peilistä ja hieraisee leukaansa tunnustelen mahdollisia haivenia, mutta sai taas pettyä. Parta ei kasvanut vieläkään.

Kun isovanhemmat nukkuivat vielä ja vanhempani olivat töissä, niin Nico sai rauhassa ilmakuivatella itseään. Onnekseen isovanhemmat olivat eläkepäivinään halunneet muuttaa Jumalan selän taa, joten jos kukaan ei autosta katsellut kiikarilla sisälle asuntoon, niin Nico sai pomppia siellä alasti, niin paljon kuin häntä huvitti.

Kello alkoi lähestyä puolta kahdeksaa, joten hän pakkasi reppuunsa tylsät koulukirjat ja muutaman kirjastosta lainatun fysiikan kirjan. Sitten hän puki päälleen vaaleansinisen hihattoman paidan, sopivan löysät farkut, niiden alle valkoiset bokserit ja mustat sukat jossa oli tumman sininen viiva nilkan kohdalla. Eteisestä hän vielä nappasi ylleen valkoisen hupparin, jonka selässä oli kuvioituna pienenpienistä korpeista, iso pää kallo joka näytti molemmin käsin keskaria.

Taas hän sai tavalliseen tapaansa juosta kuin tuli perseen alla linja-autoon, koska lähti viime tingassa, vaikka tiesi auton tulevan aina etu-ajassa. Hän istuutui omalle vakipaikalleen, joka oli toinen penkki kuskista taempana ja ikkuna paikka totta kai. Ikkuna paikalla hän arvioi ihmisiä, kuinka sosiaalisia he olivat ja paikan kohdalla hän pyyhki kaikki merkit itsestään. Jos joku istuu takana, niin hän haluaa näyttää muille joko syrjäytymisensä tai jos istuu toisen kanssa, niin haluaa rauhaa. Kun istuu edessä, niin on valmis keskustelemaan linja-autokuskin kanssa, joka taas kaipaa sosiaalisuutta ja avoimuutta. Keskellä olo taas meinaa sitä että haluaa peittää erillaisuutensa tai tuoda ne ne nimenomaan esille. Muualla istuvat ovat tavallisia, eli tylsiä.

Vaikka Nico olikin tottunut tavallisiin ja tylsiin päiviin, niin hän ei pahastunut erikoisistakaan muutoksista päivän rutiineihin.

Nico oli nyt kuudennella luokalla ja oli keskiverto oppilas. Joissain aineissa hän oli kympin oppilas ja joissain sai sinnitellä päästäkseen ne läpi. Koulu kuitenkin turhautti koska kaikki olivat niin apaattisen tavallisia. Kukaan ei koskaan kiusannut, mutta kukaan ei pitänyt hauskaakaan. Se oli osittain opettajan vika koska hän keksi niin tavallisia mukavia asioita, että kukaan kaikilla oli aina mukavaa,

Toisessa rinnakkais luokassa F:llä oli koko ajan sotaa käytävillä. Joskus riidat saattoivat yltyä pieksäjäisiksi ja joku saattoi lähteä nenä verta – ja silmät kyyneliä valuen kotiin. Taas D:llä kaikki olivat kavereita keskenään ja jos ei tuöltu toimeen keskenään, niin sitten ei tultu. He jättivät toisensa rauhaan ja pitivät käytävillä pomppupalloturnajaisia aloittivat lähes joka ruokasodan ruokalassa, johon kukaan meidän luokan oppilaista ei osallistunut koska emme halunneet jälki-istuntoa.

Tuo päivä, kolmas päivä ensilumen jälkeen, muutti koko koulunkäynnin ja vapaa-ajan elämän Nicolta. Ensilumikalenteri oli Nicon luokan opettajan keksimä oma juttu. Hän eli vain kahta vuoden aikaa. Talvea ja Kesää. Kesä alkoi kun koko välitunti-alue oli puhtaana lumesta ja talvi taas alkoi kun ensilumi satoi maahan. Eikä Nicon luokan oppilaat saaneet luokassa keskustella päivistä muulla tapaa.

Tuona Nicon elämää niin kovasti muuttavana päivänä, kolmantena päivänä ensilumien jälkeen luokkaan tuli uusi oppilas. Ja niin kuin tavallisestikkin, opettaja pyysi häntä esittäytymään.

”Hei, olen Niklas ja muutin tänne vanhempieni matkassa. Isäni sai jonkin luomu påäähänpistoksen ja päätti perustaa oman maatilan vasta kuolleen setänsä tilalle. Eli jos ette pidä minusta, niin voitte syyttää läsnäolostani isääni, Pertti Pinoniemeä”, hän sanoi teennäisesti hymyillen.

Koko kuuden vuoden ajan Nicon luokka oli pysynyt samana. Kuitenkin nyt. Viimeisen vuoden alussa tuo erityinen, kyyninen ja naisten ihanne, tuli ja pilasi kaiken.

”Kiitos oikein paljon”, opettaja sanoi hymyillen ja osoitti uuden oppilaan paikan, joka oli Nicon vieressä. Hän oli saanut istua yksin kokonaiset kuusi vuotta ja laskea salaa lukion fysiikkaa ja piirtää ihan omissa oloissaan ja opiskella sitä mitä huvitti. Nyt tuo uusi tulokas tuli ja pilasi kaiken.

”Sotket ryhmäfysiikan”, Nico kuiskasi uudelle pojalle.

”Anteeksi mitä?” Poika kysyi vaikka oli kuullut kysymyksen. ”Huomaan että meitä on nyt minut mukaan lukien parillinen määrä, mutta eikös se ole melko tasapainoinen luku?” Nico tiesi olevansa poikaa fiksumpi ja normaalisti hän olisi vain kohauttanut olkiaan, mutta jokin Niklaksessa sai Nicon tuntemaan itsensä uhatuksi.

”Laskit väärin. Nyt meitä on pariton määrä!” Nico tiuskaisi hiljaa. ”Huomaatko? Minä istun oikeassa reunassa ja opettaja vasemmassa, siis meistä katsottuna. Oli täydellinen harmonia kunnes sinä saavuit ja istuit viereeni.”

Niklas ei vastanut, joka suututti Nicoa jostain kumman syystä. Niklaksen otsa rypistyi ja hän vilkaisi kerran ympärilleen. Nico ei ollut varma mitä tämä aikoisi. Niklas repäisi vihkostaan sivun ja piirsi ison nelikulmion. Viisi ruutua pitkän ja kuusi ruutua leveän. Sen jälkeen hän alkoi piirtelemään pisteitä. Ensimmäiselle riville vain yhden joka oli vasemmassa reunassa, toiselle joka ruutuun, kolmannelle joka ruutuun, neljännestä hän jätti toisen pois ja viimeisestä hän jätti viiedennen pois. Niklas katsoi tyytymättömänä vihkon palasta. Sitten hän vielä, ihan kuin, varmuuden vuoksi yhdisti aina kaksi pistettä viivalla toisiinsa.

”Kyllä täällä minun mielestäni on parillinen luku?” Niklas mutisi itsekseen.

”Rasmus on poissa”, opettaja keskeutti Niklaksen mietteet. Tuo möhömahainen kaljupää oli kumartunut Niklaksen olan yli ja tuijotti paperia. ”Tuo tyhjä kohta tuossa”, hän sanoi ja tökkäsi nakkisormellaan tyhjää ruutua. ”Ja hienoa tuo sinun ajattelumallisi, opettajasta tasavertaisena henkilönä. Arvostan sellaista.”

Nicon teki mieli läimäyttää Niklasta avokämmenellä, mutta hillitsi itsensä juuri ja juuri. ”En huomannut Rasmuksen puuttuvan”, Nico mutisi vihaisena.

”Tiedän. Tajusin sen heti kun sanoit että meitä on pariton määrä”, Niklas vastasi iloisena ja sai Nicon raivon vain ryöppyämään entisestään. Nico ei käsittänyt miksei Niklas voinut vain kehuskella sillä että oli oikeassa ja opettaja kehui häntä.

Nicon teki jo mieli tarttua tätä kurkusta kiinni ja kuristaa tuo jätkä kuoliaaksi. Kuin pyynnöstä Niklas kuitenkin sanoi jotain mikä lepytti Nicoa, jottei hän tekisi niin. ”En kuitenkaan huomannut laskea itseäni mukaan… Tajusin sen vasta myöhemmin ja kun aloin piirtämään paikkoja, niin silloin vasta tajusin sinun laskevan opettajankin mukaan.”

”Hei pojat on hienoa että tulette noinkin hyvin toimeen, mutta olisitteko nyt hiljaa kiitos.” Välttääkseen jälki-istuntoa pojat hiljenivät ja siirsivät katseensa kirjoihinsa. Nico rikospsykologiaan ja Niklas autojen mekaniikasta kertovaan kirjaan.