Selaat arkistoa kohteelle mielenterveys.

Kohti terveempää mieltä

13.3.2016 mielenterveys

Moikka kaikille ja tervetuloa seuraamaan matkaani kohti psyykkistä hyvinvointia.

 

Heti varoituksena, että ensimmäinen postaukseni tulee olemaan rönsyilevä! :) Seuraavissa postauksissa aloitan keskittymään yhteen aihe-alueeseen kerrallaan, jolloin tekstiä on miellyttävämpi ja helpompi lukea. Better times are ahead siis tässäkin suhteessa haha!

 

En tiedä miten aloittaisin elämäni ensimmäisen blogipostaukseni! Mutta kuten otsikkokin jo kertoo, tänä vuonna aion tehdä sen; päästä masennuksesta eroon ja oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä. Perustin blogin, jotta voin jakaa omia ajatuksiani ja kokeilujani masennuksen ja ahdistuneisuuden hoidossa ja toivon, että muut saisivat tästä apua myös omaan elämäänsä, jos kärsivät samantyyppisistä ongelmista.

 

Aloitan siis esittelemällä itseni ja hieman taustaani – matkani tähän missä olen nyt.

Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä. Olen aina ollut kova jännittämään ja punastelun pelkääminen on ensimmäinen muistoni ahdistuksesta ja siitä, kuinka ihanan vapauttavaa oli olla menemättä kouluun, koska sai tuntea itsensä vapaaksi ahdistuneisuudesta ja punastumisen pelosta.

Kerron vaiheistani myöhemmin enemmän, mutta tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että olen 22-vuotiaana riippuvainen rauhoittavista lääkkeistä.

 

Kyllä, luit aivan oikein. Riippuvainen lääkkeistä. Saatat ajatella, kuka ihme hörhö siellä kirjoittelee. Omaan korvaani lääkeriippuvainen kuulostaa niin hirveältä, että en edes pidä itseäni lääkeriippuvaisena, vaan kuvittelen olevani joku erityistapaus, joka nyt vaan sattuu nauttimaan lääkkeiden popsimisesta. Mutta, että lääkeriippuvainen! Enhän minä voi olla, eihän se sovi ollenkaan siihen päässäni olevaan ihanteeseen menestyneestä ja onnellisesta ihmisestä.

 

Nyt osalla saattaa putkahtaa mieleen stereotyyppinen mielikuva lääkeriippuvaisesta narkkarista, joka viettää elämäänsä eristyksissä ulkomaailmasta rasvaisine hiuksineen ja notkuvine pizzalaatikkoineen.

 

Onko onnea vai ei, että tätä ei minusta päällepäin huomaa? Sen ymmärsin vasta viime viikolla, kun kerroin miehelle (olemme tapailleet 1,5 vuotta) ahdistuneisuudestani ja mielenterveysongelmistani. Hän ei vieläkään voi uskoa niiden pitävän paikkansa ja epäilee niiden todenperäisyyttä. Lääkkeistä en uskaltanut kertoa mitään. Sitten tajusin, että ei tietenkään kukaan huomaa ahdistuneisuuttani, syönhän joka päivä kaksin- ellei jopa kolminkertaisen määrän rauhoittavia lääkkeitä suositeltuun päiväannostukseen verrattuna, jotta en tulisi hulluksi sisällä olevan ahdistukseni kanssa.

 

Se ihana tunne, kun rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkaa tuntumaan, ja pakottavat ja syyllistävät ajatukset alkavat vaimentua päässä, hengitys rentoutuu, alkaa naurattamaan, kasvojen ja koko kehon jännitys katoaa. Olen vapaa. Tiedostan kuitenkin takaraivossani olevan pienen pienen vaimennetun ajatuksen, joka muistuttaa siitä todellisuudesta, joka palaa kun lääkkeiden vaikutus lakkaa.

 

Mutta takaisin oman itseni kuvaukseen, sillä varmasti kiinnostavampaa seurata matkaa, kun tietää hieman minkälainen ihminen täällä ruudun takana kirjoittelee. Olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija Helsingistä, tulen varakkaasta perheestä, pidän itsestäni huolta käymällä salilla ja syömällä terveellisesti, minua on siunattu (ainakin ulkomaailman kommenttien perusteella) hyvillä geeneillä, millä tarkoitan siis sitä, että ulkonaiseti poikkeava en ole, vaan ulkonäön puolesta minulla on kaikki edellytykset elämään normaalia elämää. Pyrin antamaan itsestäni mahdollisimman siistin, sosiaalisen ja normaalin vaikutelman niin uusille tuttavuuksille kuin aivan läheisemmilleni. Ehkä perfektionismi juuri onkin kaikkien ongelmien takana. Vaikeutta hyväksyä epätäydellisyyttä itsessä ja sitä kautta myös muissa. Ajattelen usein kaikkea mikä on vialla sen sijaan, että keskittyisin siihen mikä on hyvin ja mistä olen kiitollinen. Tämä virheellinen ajattelumalli on siis saatava muuttumaan ja olen onnellinen siitä, että olen huomannut ja tiedostanut sen (haha heti positiivista ajattelutapaa kehiin ;) ).

 

Eräs päivä vanhempieni kanssa keskustellessani sain lopullisen romahduksen, kerroin lääkeriippuvuudestani ja maailmanlopulta tuntuneiden itkupotkuraivareiden jälkeen menin YTHS:lle (Ylioppilaiden Terveydenhoito Säätiö) hakemaan sairashoitokertomukseni (tai mikä lie onkaan) ja marssin terveyskeskukseen toimittamaan asiakirjat sinne, koska sieltä olin saanut ajan lääkärille reilun viikon päähän. YTHS:llä minulle todettiin kylmän viileästi, että mielenterveysosasto on minuun yhteydessä kuukauden sisällä. MIETTIKÄÄ KUUKAUDEN! Jos olisin aikeissa tappaa itseni, niin tuo kuukausi olisi todellakin liian pitkä aika. Olen aikaisemmin hakenut useasti apua monien eri tahojen kautta, muun muassa YTHS:n kautta ja mistään en ole saanut tarvitsemaani apua. Aina vain uusi masennuslääkeresepti kouraan ja kotiin. Hyi, en aio enää kertaakaan pilata yhtään päivää elämästäni masennuslääkkeiden kauheiden sivuvaikutusten kourissa. Tällä kerralla aion itse ottaa vastuun parantumisestani ja jatkan yrittämistä kunnes pääsen tavoitteessani; terve mieli.

 

Terveyskeskuksessa minut otettiin vakavasti ja kuin sattuman kaupalla psykiatrinen sairaanhoitaja sattui olemaan vapaana ja pääsin heti hieman jutustelemaan hänen kanssaan, mikä oli parasta mitä minulle on koko tämän vuoden aikana tapahtunut. Sairaanhoitaja oli itsevarma, lämmin ja tsemppaava ja loi minuun heti uskon, että tästä selvitään yhdessä. Hän varoitteli etukäteen, että, on varmasti vaikea ja uuvuttava prosessi edessä, mutta loppujen lopuksi palkinto odottaa tien päässä. Hän käytti kuvausta, että psykoterapia (hän ei siis ole laillistettu psykoterapeutti vaan oman tiensä kulkija, ja auttaa ihmisiä maalaisjärjellä) on ikäänkuin kirja –jokainen sivu on käytävä läpi, mutta sitten kun jokainen asia on käsitelty, voidaan kirja sulkea.

 

Tätä tavoitetta kohti lähden siis etenemään päättäväisemmin kuin koskaan.