Selaat arkistoa kohteelle Masennus.

Aloitetaan parisuhteista

3.2.2017 Masennus, Parisuhde, väkivalta, Yleinen

Kahden lapsen yh-äitinä sain kaupan päälliseksi masennuksen, jota olen tietämättäni sairastanut jo vuosia..

Takana kaksi vaikeaa parisuhdetta lasten syntymisten jälkeen.. Ensimmäisen suhteen loppu oli jo ovella, kun eräänä päivänä huomasin heränneeni todellisuuteen. En minä tällaista elämää halua. Mies on jatkuvasti poissa, jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin, vaikka tiesinhän, että kivuista kärsi paljon. Lopulta näin, ettei kipulääkkeet enää riittänyt. Vieressä oleva ihminen oli täysin tuntematon ja tunki sisäänsä myrkkyjä. Olin pitkään jo elänyt sumun peittämässä elämässä. Silti kaikki oli ihan hyvin, muttei sitten kuitenkaan.

Ajatus ja toivo paremmasta elämästä sai minut lopulta luovuttamaan, vaikka pelkäsin jääväni kokonaan yksin. Tiesin kuitenkin, että olin antanut kaikkeni tuolle ihmiselle ja yhteiselle suhteelle, vaikken saanut mitään takaisin. Eron jälkeen pystyin taas hengittää ja se tunne on sanoinkuvaamattoman ihanaa! Henki kulkee vapaana ja näkee kaikki elämän ihanat mahdollisuudet.

Oli kuitenkin tunne, että jotain puuttuu. Ihminen, jonka kanssa katsoo elokuvaa, kenen viereen käydä nukkumaan ja ketä halata, kun joku surettaa.

Ei mennyt aikaakaan, kun olin täysin ihastunut. En edes muistanut, miltä se tuntuu. Tapasin miehen, jolla oli omiakin lapsia, enkä siksi pelännyt, kuinka tulee toimeen omieni kanssa. Me pärjättiin hyvin, ajatukset kasvatuksesta ja säännöistä meni yks yhteen ja arki sujui suhteellisen mutkattomasti.

Siinäkin suhteessa koitti aika, jolloin epäilykset heräsivät. Ihminen, jonka luulin jo tuntevani hyvin, salasi jotakin. Asunnosta alkoi häviämään tavaraa, milloin lasten lompakot, milloin omat säästöni ja lompakkoni käteiset. Kaupassa ei tarvinut käydä, mutta hän lähti silti, jos jotain pientä herkkua vaikka illaksi.. muistot palasi mieleeni huumeajoista, ei, eihän hän nyt voisi huumeita käyttää… mutta ehkä jonkin sorttista peliriippuvuutta ainakin. Pieni riippuvuus kuitenkin kasvaa nopeasti hallitsemattoman suureksi. Me etäännyttiin toisistamme. Aina kun ystävällisesti kysyin jostakin, hän suuttui, koska epäilin. En ikinä saanut vastausta mihinkään, en edes sinne päin. Siitä alkoi suhteen alamäki.. joka päivä epäilin kaikkea, en uskonut hänen sanoihinsa enää, ei puhuttu mistään. Olin mielimaassa joka päivä, mutta lähdin lasteni kanssa paljon muualle, koska en halunnut heidän kärsivän. Muualla sain olla oma itseni, mutta kotiin tullessa sain aina huutoa, koska olin ollut poissa. Mietin, kuinka lyhyessä ajassa toisesta voi tulla niin omistushaluinen, vaikka antoi meidän erkaantua niin kauas toisistamme?

Kun lapseni olivat mummolassa, halusin lähteä ulos ja niin lähdinkin. Ilman häntä. Tiesin, että riitelemme kotiin palatessani, mutta mielestäni se hetken vapaus oli sen arvoista. Silloin muistin taas sen tunteen, mitä on olla kahleista vapaa! Vaikka olin tyttöjen kesken tanssimassa, eikä mitään huolta mistään, hän koki olevansa petetty. Jokainen kerta, vaikka harvoin ulos pääsin, sain kuulla aivan törkeitä syytöksiä, huutoa ja haukkumista.. mutta nielin sen kaiken, koska tiesin, että haluan päästä eroon siitä ihmisestä.

Näin koitti jälleen eron hetki, joka oli paljon aiempaa vaikeampi, mutta lopulta onnistuin ja viesti meni perille…

Tai sitten ei.

Parin päivän jälkeen alkoi tulla järkyttävä viestien sekä puheluiden tulva. Niitä tuli monta kymmentä päivässä! Vuorotellen viesteissä oli ikävää ja syytöksiä. Aloin jo miettimään sen ihmisen mielenterveyttä. Olin maailman huonoin ihminen, koska en vastannut hänelle ja varsinkin silloin, jos satuin olemaan töissä. Ei mennyt aikaakaan, kun hän ilmestyi työpaikalleni uhkailemaan. Minun oli oltava työpaikkani edessä tiettynä kellonaikana, kun vuoroni loppui.. silloin nämä asiat kuulemma selvitettäisi. En itse ymmärtänyt, mitä selvitettävää missään oli, kun itse voin vihdoin niin hyvin. Mutta päätin, että teen vielä tämän hänen vuokseen, olihan hän ihminen, johon kerran olin rakastunut. Kai saisin hänellekin mielenrauhan.

Hän odotti minua ja käveli samaa matkaa kanssani, kun menin hakemaan lapseni hoidosta. Yritin rauhallisesti selittää, että haluan olla yksin ja samaan aikaan huomasin, etten löytänyt mitään keinoa, miten suhdetta olisi voinut edes jatkaa ja miksi. En saanut päähäni yhtäkään muistoa, joka olisi vallannut ikävän tätä ihmistä kohtaan. Ei päästy keskustelussa kovinkaan pitkälle, koska hän oli päässään kehittänyt mielikuvan, jossa minulla olisi uusi mies. Yritin selittää, ettei mitään miestä ole, mutta turhaan. Jälleen keskustelu yltyi riidaksi. Perillä pääsin hänestä kuitenkin eroon, ei hänkään halunnut näyttää raivoaan muille.

Kävelimme lasten kanssa kotiin hyvin mielin, he kertoivat mukavasta päivästään ja olin iloinen, että heidän päivänsä oli ollut täynnä mielekästä puuhaa. Omien ongelmien keskellä on virkistävää kuulla ja nähdä muiden onnellisuutta.

Hän tiesi seuraavat työvuoroni, muttei ilmestynyt enää työpaikalleni. Viestejä tuli yhä jatkuvasti. Ajattelin, että hän olisi vihdoin ymmärtänyt.

Eräänä iltana pääsin töistä ja jälleen hain lapseni hoidosta. Pääsimme kotiovesta sisään, kunnes joku huusi oven raosta nimeäni. Se oli hän. Missä hän oli ollut piilossa, koska en pari sekuntia sitten nähnyt yhtään ketään missään? Pysähdyin ja katsoin häntä. Hän oli aivan kännissä, vaikkei se sopinut hänelle alkuunkaan. Hän halusi ”viimeisen” kerran puhua mun kanssa, mutta vastasin ei. Rappukäytävässä hän alkoi huutaa, joten lopulta sanoin, että tule sitten sisään huutamasta, niin ei naapurit häiriinny. Hän syytti ja syytti, olin pettänyt häntä ja minulla oli toinen mies.. Aivan sama, mitä sanoin, ei hän uskonut. Alkoi nousta omakin raivo pintaan siinä kuunnellessa. Sinä iltana se tuntematon, syyttävä mies oli väkivaltainen. Tämä ei kuitenkaan yllättänyt minua, vaikkei koskaan aiemmin ollutkaan käynyt käsiksi. Ehkä olin vain ihan liian väsynyt koko elämään.. Hän alkoi repimään minua paidasta, veti hiuksista, heitti pitkin seiniä ja lattioita. ”SINÄHÄN et mulle käännä selkää tai poistu paikalta, ku MULLA on asioita selvitettävänä!”

Lapset kuuli ja näki sen kaiken, kuinka heidän äitiä satutetaan.

Kun lopulta kysyin, miten pääsen hänestä eroon, oli minun kerrottava asiat, mitä hän halusi kuulla, joten”myönsin” kaikki virheeni ja petokseni, joita ei oikeasti edes ollut ja sanoin, että rakastan häntä, hän rauhoittui ja suostui poistumaan. Sain rauhoitettuani myös lapseni ja sanoin, ettei tuo mies enää ikinä astu jalallaan meidän kotiin. Heillä ei olisi mitään pelättävää ja meidän elämä jatkuu ilman häntä. Kroppaani alkoi ilmestyä mustelmia… ihan joka paikkaan, paitsi päähän. Luojan kiitos! Jatkoin töissä käymistä ja sain sanottua asiasta työkavereilleni, jotka lupasivat pitää huolen, ettei se mies pääse lähellekään minua siellä.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin eroon siitä hirviöstä. Aika kyllä parantaa, vaikkei saata unohtaa kaikkea. Oli vaikeuksia nukkumisen kanssa, joka laukaisi viime vuosia kestäneen masennuksen.. kyllä, olen silti onnellinen noistakin suhteista, kuinka ne lopulta kasvattaa ja auttaa nauttimaan pienistäkin asioista!

A Fantastic Fear of Everything

20.11.2016 Masennus, Rohkeus, Toivo, Yleinen

Pelko.

Jokainen meistä pelkää jotakin. Ei ole olemassa ihmistä joka ei pelkäisi jotakin tai jotakuta.

Toiset pelkää yksinäisyyttä, toiset pimeää. Toiset kuolemaa ja toiset elämää.

Mutta mitä tehdä kun pelko vie kaiken elämän halun,kaiken valon elämästäsi, kun pelko nousee niin suureksi että pelkäät kaikkea.

Minä pelkään kaikkea.

Minä pelkään nukahtaa, pelkään herätä,pelkään katsoa peiliin, mitä jos sieltä katsoo tuntemattomat kasvot, ja mitä kamalampaa… tutut kasvot.

Pelkään tiettyjä sanoja. Sanoja jotka sisältää suuria muutoksia. Sanoja joita sanotaan harmoniassa, sanoja joita sanotaa raivostuksissaan.

Pelkään muita ihmisiä, sinua ja itseäni.Pelkään ajatella, pelkään olla ajattelematta.

Pelkään valoja ja pelkään pimeää.

Pelkään kuolla, mutta pelkään elää.

Mitä tehdä kun pelko valtaa kaiken. Imee sinut kuiviin, imee sinut pimeyteen josta et pääse enää pois. Lakkaat olemassa toisten silmissä, ja lakkaat olemasta omissasi.

Pelkään selvittää sitä mitä tunnen, mitä haluan, mitä teen seuraavaksi, vai jäänkö paikalleni.

Pelkään toivoa, ja pelkään luovuttaa.

Pelkään rohkaisua ja pelkään inhoa.

Mitä jää jäljelle jos pelkäät kaikkea?

Itseinho,viha,katkeruus,tietoisuus siitä että sinä olet tässä ja nyt ja mietit ”miksi juuri minä”.

-FoxyGirll-

-FoxyGirll-

Pelko.

12.10.2016 Masennus, Yleinen

Hei. Olen alle kolmikymppinen nainen joka haluaa kertoa näkemyksiään masennuksesta ja siitä mikä siihen on johtanut ja minkälaisia esteitä tässä elämän varrella on ollut.Tulen puhumaan hyvin suoraan kokemuksista ja tuntemuksista mitä olen lapsuus-, nuoruus-, sekä aikuusiälläni kokenut tai mitä koen, osa on hyvinkin iloisia ja osa ei. Kaikki ovat tervetulleita lukemaan mun kokemuksia ja kommentoimaankin jos siltä tuntuu mutta toivoisin että turhat ihmisen hyvät tai huonot arvostelut jätettäis pois, koska tarkotuksena ei ole arvostella tai loukata ketään. Minäkin olen vain yksi pieni ihminen täällä suuressa maailmassa ja vaikka kuinka huutaisin asiani se on pelkkä hiljainen kuiskaus.

Kysymyksiä…

19.9.2016 Depressio, Masennus

15.9.2016

Aamu ei lähde taas millään käyntiin.

Pää on ihan jumissa ja väsyttää hirveästi.

Ei kiinnosta tehdä mitään.

Haluisin vaan mennä peiton alle ja kadota.

En haluu taas kohdata yhtä päivää ja sinnitellä iltaan asti ja alkaa miettiä kuinka selviän yöstä.

Ruoka maistuu edelleen huonosti. Pystyn syömään muutaman haukun mutta jos yritän syödä enemmän, tulee huono olo.

Hirveän syyllinen olo, että oon nyt sairaslomalla ja toinen työntekijä joutuu tekemään mun työvuorot.

Mä en kovin herkästi jää sairaslomalle ja tää on eka sairasloma tässä työssä.

Ahdistaa ajatus, että mulla olisi tää sairaus koko mun loppuelämäni tai,että mulle tulee tän seurauksena muitakin sairauksia.

Kaikki sanoo, että mun pitäisi yrittää mennä ulos ja liikkua, mutta mä en vain jaksa.

Mä en jaksa mitään.

Mä en jaksa ajatella, mä en halua ajatella, mä en halua tuntea… mitään.

Miksei voi vaan unohtaa ja alkaa alusta?

Koska mä näen auringon taas?

Koska mä taas kuulen lintujen laulun?

Koska mun palelu loppuu?

Koska mun kroppa antaa periksi?

Koska mun pää lopettaa?

images

Vihollinen

18.9.2016 Depressio, Masennus, Yleinen

Musta tuntuu, että mun pää on mun pahin viholliseni….

Paska juttu siinä on se ettei siitä pääse eroon. Mä en voi ruuvata sitä irti ja laittaa laatikkoon pois näkyvistä ja ottaa esille, kun tuntuu että jaksais taistella sitä vastaan.

Se on kokoajan mukana, eikä se melkein koskaan ole hiljaa.

Välillä mua pelottaa, että mä häviän taistelun mun omalle mielelle ja luovutan.

Kuinka voi ajatukset sattua niin paljon?

Mä en halua ajatella , miettiä enkä muistaa. Mä haluaisin pyyhkiä viimeiset 10 vuotta pois mun muistoista.

Mä en halua muistaa meitä, häntä… sattuu liikaa.

Nää viimeiset kuukaudet on vaan pahentanut kaikkea mitä ennestään päässä muutenkin pyöri.

Yöt on pahoja….. en meinaa saada unta ja sittenkun saisin, mä pelkään että näen unta…

Unia, joissa kaikki on hyvin, mutta kun herään iskee karu totuus vasten kasvoja ja mä itken…

Pahoja unia… herään ja tajuan että kaikki onkin totta.

Kuolemaa mä mietin joka päivä, enemmän tai vähemmän.. siitä seuraa joka kerta hirveä syyllisyys. Eniten mun lasten takia.

Mä olen särkynyt… enkä jaksa keräillä sirpaleita ja yrittää liimata itteäni kasaan. Mä pikemminkin istun lamantuneena ja tuijotan kaikkia sirpaleita osaamatta tehdä asialle yhtään mitään…

Mä olen ”keksinyt” jutun, jolla selviän päivittäisestä kivusta ja kuolemantoiveesta. Se saa mun ajatukset hetkeksi pysähtymään. Mua hävettää, että teen niin, mutta en keksinyt muutakaan.

Mä teen sitä kun olen yksin ja kukaan ei ole näkemässä. Fyysinen kipu helpottaa henkistä kipua ja voin hetken toimia taas.

Hävettää, kun tuntuu että läheiset säälii mua. Mä en kestä muiden sympatiaa ja myötätuntoa mua kohtaan.

Mä vihaan itteäni!

Säälittävä luuseri!

Kopioitu päiväkirjasta

Alunperin kirjoitettu 14.9.2016

Vähän itsestäni….

18.9.2016 Masennus, Yleinen

No niin nyt pitäisi sitten keksiä mitä itsestänsä kirjottaisi…..

Ehkä tää on se vaikein postaus… tai sitten ei.

Elikkä sairastan vaikeaa masennusta (Diagnoosina: Vaikea masennustila, ilman psykoosia)

Sairaus tuli ensimmäisen kerran päivänvaloon noin 6 vuotta sitten, hermoromahduksen herättämänä.

Itse en ennen sitä ikinä ajatellut että sairastaisin masennusta, vaikka mun tapauksessa epäillään että sen on aiheuttanu

nuoruudessa tapahtunut isän kuolema.

Olin jotenkin onnistunut ”Blokkaamaan” sen tietoisuudestani.

Kävin depressiohoitajalla joka ensin ohjasi mut verikokeisiin, joista katottiin kilpirauhasarvot.

Ne oli normaalit, joten mut lähetettiin psykoterapeutin puheille, josta ei ollut mitään muuta apua kuin se että, määräsi lääkkeet.

Sille ihmiselle en voinut puhua ollenkaan ja ahdisti aina kun sinne joutui meneen.

No kirjoitti reseptin Citalopram orion 5mg:lle ja Ketipinor 10mg:lle.

Diagnoosina silloin keskivaikea masennus.

Aloitin lääkehoidon ja ensimmäinen päivä oli pää aivan takussa ja jatkoin käyntejä depressiohoitajan luona.

Hoitajasta oli enemmän apua kun tästä psykoterapeutista.

Sain loppujen lopuksi vuoden sairasloman, koska en kyennyt enää töihin. Siihen liittyy muutakin, mutta menen tarkemmin

siihen aiheeseen jossain muussa postauksessa.

Söin lääkkeitä ja jossain vaiheessa citalopram vaihdettiin escitalopramiin, ketipinor pysyi samana.

Sitten tulin raskaaksi ja lopetin lääkityksen.

Mä olin onnellinen, eikä mitään vieroitusoireita ikinä tullut… Elämä hymyili.

Sitten tänä kesänä tapahtui asia, joka rikkoi mut täysin ja tadaa! masennus tuli takaisin 10 kertaa pahempana

ja koko raakuudellaan. Siitäkin kirjoitan tarkemmin jossain toisessa postauksessa.

Tällä hetkellä yritän pysyä elämänsyrjässä kiinni ja selviytyä päivistä, kahden lapsen äitinä se on todella vaikeaa.

En edes odota että tätä kukaan lukisi, mutta ehkä tämä helpottaa mun oloa kun kirjoitan tänne ja pidän jonkinlaista

julkista päiväkirjaa….

Masennus todellakin on sairaus, jota en kenenkään kohdalle toivo.

c10d2321fae343ab84e6eeba1dd0b439

Mitäs nyt?

27.6.2016 Masennus

Kesäkuu lähestyy loppuaan ja loman alkuun on pari viikkoa. Kesäihmisellä pitäisi siis olla kaikki todella hyvin, mutta mun sisällä on iso musta möhkäle, joka vie ilon pois tästäkin hetkestä. Se iso möhkäle on keskivaikea masennus yhdistettynä sydänsuruihin sekä muutenkin sekavaan elämäntilanteeseen… Miten tästä voi selvitä eteenpäin?

Mun masennusta on hoidettu psykiatrian polilla säännöllisillä tapaamisilla psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa sekä tietenkin aika ajoin lääkärin kanssa myös. Lääkitystä on säädelty moneen otteeseen, koska masennuksen lisäksi diagnoosilistaan kuuluu myös paniikkihäiriö ja ahdistuneisuus. Siinäpä onkin fiksailemista, että saadaan jonkinlainen toimiva lääkitys. Onneksi sellainen on nyt jossain määrin löytynyt ja olen sen verran toimintakykyinen, että pystyn hoitamaan työni jollain tasolla. Nyt kuitenkin tuntuu, etten enää jaksaisi mitään, koska tuntuu että kuolen sydänsuruihin. Masennus ja ahdistus ottavat yhä enemmän valtaansa ja sisuskalut pyrkivät ulos ihan vain siksi, kun on niin paha olla. Ainoa millä voisi oloa helpottaa on ahdistukseen tarvittaessa määrätty Xanor, mutta kun joka päivä ei siihenkään saisi turvautua. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut kovin usein turvautumaan rauhoittaviin, että selviän päivän jotenkin läpi.

Tämä elämä tuntuu liian sekavalta painiessa näiden terveydellisten seikkojen kanssa. Painolastina mukana on myös asumuseroon liittyviä pohdintoja sekä palavan rakkaussuhteen päättymisen tuska. Unohtamatta omien lasten selviytymiseen liittyviä pelkoja ja syyllisyydentuntoa. En jaksaisi tätä mitään, vaan haluaisin pois omasta elämästäni, mutta lasten takia mä aion jotenkin selvitä tästä hetkestä päivä kerrallaan. Joskus tosin tuntuu, että se on minuutti tai sekunti kerrallaan…

Koen, että asioiden kirjoittaminen ja sitä kautta asioiden myöntäminen, helpottaa ajatussotkua edes hieman, joten siitä syystä puran tuntojani tämän blogin kautta. Ja jos omat kokemukseni auttavat jotakuta toista, niin silloin tällä möhkäleellä on jokin tarkoitus.

 

VITTTUUUUUU!!!

12.12.2015 Masennus, Yleinen

TAPPAKAA KAIKKI VITTU

Mä en jaksa sua vitun kusipää omaohjaaja. Vittu yritäppä ymmärtää et ittensä kaa tappeleminen ei oo mukavaa. Luovutan. Taas. Mä en niiku jaksa tapella päiväst toisee itteeni ylös sängystä, itteeni syömää. LIHOMAAN. Sit kouluun kuulemaan paskaa. Koulussa syömään ja masentumaa lisää ku kuuluu pelkkää paskaa.
Jos joku mun kiusaaja joskus lukis tätä ja ymmärtäis miks vitussa alotin joskus viiltelyn. Alotin sen sillo, ku ajattelin, että saisin asialla huomioo ja sääliä. No tuli enemmän paskaa ja se oli kivaa. Kivaa satuttaa itteään. Oon vähä sadisti. Jes.

Ajatella, asiasta tuli aika iso. Se on pakkomielle, rutiini. Tuntuu, että jos en viiltele ni mä en elä. oon vaa joku zombi. Zombi, joka yrittää pitää muilla hyvää mieltä ja auttaa muita. Auttaa muita jaksamaan tääl vitun paskassa. Laitan tänne mun runoja. Kukaan ei oo koskaan lukenut niitä. Nyt on.

”Tuli tehtyä taas jotain ja mietin et mitä vittuu/

huomaan et joku taas mun elämästä tippuu/

sitku ihastun johoki jätkää/

se petti mut ja poltan taas sätkää/

ne sanoo ”jätkii tulee ja jätkii menee”/

mut haluun ottaa mallii siit mitä muutki tekee/

mun elämä ja sydän jäi Joalle/

siis oon kertonu siit, sille ihanalle pojalle/

joa autto ku oli vaikeeta/

joa näytti mulle kui ihanaa oli rakastua/

ja pitää muita hyvänä/

opin miten siihen samaistua/

joa mun itsetuntoo nosti/

lähti hartioilta sekin lasti/

joa opetti mua kehumaan itteeni/

sano, et voisin palkita sen myöhemmi/

mut sit tuliki se kesäpäivä/

rikoin joan sydämmen ja omani/

entiiä mitä teen, raavin päätä ku ois täitä/

joa ei sano mulle enää ”rakas oot somani”/

ny joalla on nea se ei joa petä/

haluaisin sen päivän perua/

en halunnu tätä!/

tähän pahaan oloon ei auta mikään/

kukaan ei usko, ei taas sitäkään/”

Ups..

11.12.2015 Masennus

Oho, ups..

Unohin ottaa aamulääkkeet. Poikaystävä jätti, jes. En ees itke. Oon nii passiivinen. Ei vittu. Jalka nii ihanas kunnos. Hyvä mä.

EN JAKSA ENÄÄN!

10.10.2015 Masennus

En kestä! En jaksa enään. Jos en pääse osastolle niin en kestä tätä tunnetta. Tämä on kauheaa. Mulla on ollut tänään ihan kivaa, leivoin kaverin kanssa. Silti masentaa todella paljon ja itken silmät päästä !

ARGH. Viiltely on jo jokapäiväistä… Oon alkan näkee taas harhoi ja kuulee äänii.. :(