Selaat arkistoa kohteelle Löytyykö enään ihmisiä.

Syvällä korvessa

10.4.2015 Löytyykö enään ihmisiä, Yleinen

Vilmanleveä oli pieni kylä Pohjois-Karjalassa. Kylä oli niin pieni, että sinne eivät osanneet linnutkaan lentää. Tai oli siellä yksi Talitintti joka nuoruusvuosinaan oli sinne eksynyt. Lintu oli ilmeisesti ensimmäisen kerran poikasenaan kokeillut siipiään ja lentänyt tänne Vilmanleveän-kylään eikä sieltä osannut enään pois lentää. Mikään täällä kylällä ei muuttunut. Jopa kellotkin siirtelivät viisareitaan aina vain samaan suuntaan. Mutta eli täällä kuitenkin jokunen ihminen. Yksi oli Jäykkäkepin Anselmi, joka sodassa oli pelännyt niin pirusti, että kaivautui vanhaan kellariin kun vihollinen hyökkäsi. Kellarissa hän sitten vietti aikaa kauan. Lopulta hän kuitenkin alkoi kaivamaan kellarin oven edestä maata pois jota kovassa tykityksessä oli maata pöllyttänyt oven edustan täyteen. Ulos päästyään oli hiljaista, ei kuulunut pyssyjen pauketta, ei linnun laulua, Anselmi ei tiennyt mihinkä olisi pitänyt lähteä. Oli ilmeisesti tullut rauha. Eihän Alselmi täällä asunut mutta jo hetken siltä alkoi tuntumaan.

Anselmi jäi sitten siihen paikkaan pitämään omaa talouttaan. Olihan hänellä jo kellari ja hyvä kellari olikin kun hänet kerran oli jättänyt eloon. Kovaa aikaa Anselmi eli kun sai kellarissa viettää elämäänsä. Vanha pyssynkorvike oli ainut esine joka hänellä oli. Sillä sentään sai ammuttua nälkäänsä joskus jäniksen. Joku jänis oli sodan pauhua juossut tähän kylään piiloon. Mutta kun Anselmi niitä jäniksiä ampuili syötäväkseen, niin ne alkoivat loppumaan. Oli lähdettävä kävelemään johonkin suuntaa, jos vaikka jokin tölli jostain löytyisi asuinpaikakseen.

Eräänä aamuna kun oli jäniksen syönnyt, lähti hän kävelemään metsään. Siellä hän käveli päivän tai kaksi kun eteen avautui vanha talo. Sitä kohti hän käveli pyssy selässään. Varovasti hän hiipi taloa kohden. Koska hänellä ei ollut tietoa asuuko siellä joku ja onko siellä vihollisia. Hänellä kun ei ollut mitään käsitystä onko sota jo loppunut.

Anselmi Jäykkäkeppi jäi ensin metsän reunaan seuraamaan, onko talossa liikettä. Ja kun päivän kyttäilyn jälkeen hän totesi itselleen, että hiljaista on, talo on tyhjä. Kuitenkin varoen hän hiipi metsästä talon seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja totesi siellä olevan kovinkin asutun näköistä. Kuitenkin pelokkaana hän nousi rappusia ylös ja vetäisi oven auki. Verannalta hän siirtyi pieneen eteiseen ja siitä vielä yksi ovi auki. Nyt hän oli keittiössä. Anselmi tutkaili silmillään keittiön varustusta. Löytyi pöytä ja tuolit. Pieni hella ja jotain astioitakin oli kaapissa. Anselmi siirsi pyssynsä nurkkaan ja otti karvahatun päästään, joka olikin jo aika kuuma näin kesän alussa.

Nyt tuntui siltä, että hänellä oli talo maakellarin sijaan. Paikkaa tutkittiin vielä tarkemmin. Makuutilat löytyivät toisesta huoneesta ja kellari oli talon alla. Siellä oli vielä perunoita kasallinen nurkassa. Puuliiteri oli ulkona ja kaivo pihalla. Kaikki tuntui hyvältä mutta mitä niiden perunoiden kanssa oikein syödään. Paikka tuntui olevan niin suojaisessa paikassa etteivät edes viholliset olleet sitä polttaneet. Mutta nyt Anselmia väsytti. Pitkään metsässä käveltyään hän päätti oikaista sänkyyn ja huilailla väsymyksensä pois.

Nukkuminen oli kuitenkin rauhatonta. Sota-ajan ampumiset saivat Anselmille nousemaan hien otsalle. Välillä hän heräsi hikisenä mutta vaipui jälleen uneen. Niin jatkui ukon nukkuminen. Ääniä kuului hänen suusta kun hän vaikeroiden pelkäsi sodan tiimellyksessä. Lopulta hän kuitenkin heräsi hikisenä ja siirtyi keittiöön. Hän kuuli pientä nyyhkytystä jossa. Mutta hän vain nosti olkapäitään, luullen sen äänen tulevan itsestä. Mutta pientä tuhinaa vain kuului edelleenkin. Niinpä hän alkoi katsellaan seuraamaan keittiön nurkkia. Pöydän takaa löytyikin lattialta nuori nainen. Nainen oli käpertynyt pieneen tilaan keittiön nurkkaan. Isäntä katsoi naista pitkään mutta oli hiljaa. Hän ei ollut puhunut viikkoihin mitään ja ensimmäisen sanan saaminen kurkusta olikin vaikeaa. Mutta jotain oli kyllä sanottava tuolle naiselle. Kovaa pinnistäen hän sanoi päivää, mitäs asiaa sinulla on. Nainen ei paljon hätkähtänyt vaikka nostikin hiukan päätään. Anselmi ajatteli jo olevansa toisen maan puolella. Mutta ajatteli kuitenkin kysyä tytöltä uudelleen, ”Mitäs sinä siellä lattialla istut”. Nyt nousi tyttö jo hiljaa ylös, hän olikin nuori, ei ehkä vielä ollut aikuinen. Hän käveli Anselmin luo ja varovasti antoi kättään tervehtimisen merkiksi. Anselmi myöskin tarjosi kättään ja niin oli tervehditty.

Molemmat istahtivat pöydän viereen ja Anselmi halusi kuulla tytön kertomuksen miksi hän oli tänne mökkiin tullut. Tyttö pelokkaana alkoikin kertomaan omaa taivallustaan. ”Oli tullut käsky lähteä evakkoon. Kiireellä pakattiin hevosen rattaille muutamia tärkeämpiä tavaroita ja kiirehdettiin tielle. Siellä oli jo jono hevosen vetämiä kärryjä ja meidän hevonen oli jonon viimeisenä. Naapurin tykistötuli oli jo lähellä ja hevosiin laitettiin vauhtia. Jossain vaiheessa ehkä kärrynpyörä osui kiveen ja putosin kärryltä maahan ja löin pääni. Heräsin kun neljä vihollis- sotilasta koleloi minua yhden jo vetäessä minulta housuja pois. Rimpuilin ja pääsinkin karkuun. Vauhkon lailla juoksin pitkin metsiä ja eksyinkin lopulta. Kärrykulkue oli jo hävinnyt maisemasta kun heräsin. He eivät voineet tulla enään minua etsimään kun vihollinen oli niin lähellä. Metsässä hortoilin kun viimein löysin tämän paikan”. Itku oli tytöllä vieläkin herkässä. Vanhemmat ja nuorempi veli olivat kadonneet ja hän oli yksin.

Anselmi kertoi oman juttunsa, siksi hänellä on nämä armeijan vaatteet päällä. Hänellä oli tullut suuri pelko ja kauhu ja hän aivan vahingossa löysi sen pienen kellarin johonka pääsi suojaan. Mutta nyt olisi aika päästä täältä ihmisten ilmoille. Mutta miten me täältä ihmisiä löydämme. Olisiko kuitenkin niin, että keittäisimme perunaa, mitään muuta ei kaapista löydy. Tyttö, joka Ainoksi esittäytyi, kysyi ”saisinko katsoa kaappeja jos löytyisi vaikka jauhoja. Niin Aino penkoi kaappeja ja jauhojakin löytyi. sitten vain vettä kattilaan ja alkoi kastikkeen teko. Mausteita pudoteltiin joukkuun ja soosi alkoi jo tuntumaan aika hyvältä. Perunat porisivat toisessa kattilassa.

Ruoka oli syöty joka tuntui pitkästä aikaa aika hyvältä. Lämmintä ruokaa eivät kumpikaan olleet syönneet ainakaan kahteen päivään. Aino meni ensin pihalle ja muisteli, että hän ei mennyt kertaakaan minkään tien yli. Siksi ajateltiin, että tuonnepäin heidän olisi lähdettävä.

Aino Silmänlumous ja Anselmi Jäykkäkeppi lähtivät astelemaan metsään ja koittivat pitää matkallaan suoraa linjaa. Ehkä sieltä jossain vaiheessa tulee vaikka jokin tie vastaan. Käveltiin tunti mutta aina vaan oltiin metsässä. Huilattiin jonkin aikaa ja taas lähdettiin kävelemään. Jälleen pysähdyttiin ja ei vain tietä tullut vastaan ei edes polkua ylitetty. Kovin tuntui tuskaiselta matkanteko. Vielä lähdettiin astelemaan ja tuntui, että metsä muuttui vain synkemmäksi. Jäykkäkeppi kysyi jo Silmänlumoukselta, että ”Oliko siinä kylässä montaakaan asuntoa missä asuit”. ”Oli siellä kaksi taloa ja metsää vain jokapuolella. jos piti jotain ruokaa hankkia niin matkaan lähdettiin aamulla ja illaksi juuri kerittiin kotiin”. Tuo kertomus ei kovinkaan iloiseksi saannut kummankaan mieltä. Miten suuri onni se olisi jos juuri tultaisiin junkun asunnon pihaan.

Matkaa jatkettiin ja ilta vaan tuntui tulevan juoksien vastaan. Nyt oli kohta katseltava jokin luola missä voisimme yön viettää. Mutta sellaista paikkaa ei vielä ainakaan tullut kohdalle. Siispä vain jatkettiin sen etsimistä kävellessä eteenpäin.

Anselmi Jäykkäkepillä tuli mieleen ajatus, että kyllä mun pitää joku ihminen löytää, että voisin ilmoittautua eläväksi olijaksi. Muutenhan vaimo lasten kanssa joutuvat laittamaan tummat vaatteet päälle ja menemään haudalle. Ilta alkoi jo hämärtymään kun alkoi kuulumaan jotain kaukaista ammuntaa. Tuleeko sieltä vihollinen vai mitä siellä ammutaan. Anselmi otti jo kiväärinsä esille ja nyt matkaa tehtiin varovasti. Joka puolelle katsottiin, ettei jouduta vain vangiksi.

Nyt saavuttiin erään jyrkänteen reunalle. Alhaalla oli sotilaita, Suomalaisia sotilaita. Hiivittiin lähemmäksi katsomaan jos selviäisi, miksi he täällä ovat. Laskeudittiin alemmaksi rinnettä pienten näreiden suojatessa näkyvyyttä. Anselmista tuntui, että Suomalaiset sotilaat ovat saanneet kiinni vihollis sotilaita.

Ehkä me voimme mennä nyt tuonne. Niin lähestyttiin sotilasjoukkoa. Suomalaisia sotilaita siellä oli. Heidän näkemisensä tuntui kun olisi tullut jokin suuri voitto. Asiakin selvisi miksi täällä ammuttiin. Pieni Suomalaispartio oli saannut kiinni muutaman vihollis- sotilaan. Ilmeisesti olivat eksyneet näihin korpiin. Alkoivat ammuskelemaan yhdellä kiväärillä, että saimme heidät nopeasti köysiin. Ilmeisesti ovat eksyneet omistaan.

Sotilaat olivat katsomassa löytyykö vielä meikäläisiä elossa olevia. Ja pitäähän ruumiitkin viedä pois. Odottelemme tässä kuljetuapua. Helpotuksen tunne laukesi kun Aino ja Anselmi tiesi pääsevän pois täältä jossain vaiheessa. Vielä tietenkin aikaa menee mutta onhan se kivempaa odotella kun on enemmän kavereita odottelemassa.

Viimein oli tullut autoja heitä ja vainajia hakemaan. Yön yli siellä odoteltiin, mutta onneksi saivat jotain pientä syötävää sotilaiden repuista.

Viimein päästiin kokoontumispaikalle. Vainajat siirrettiin autoista jonnekkin ja Aino kävi kyselemässä, mistä hän voisi kysellä vanhemmistaan. Kaikki siltä seudulta tulleet siviilit on siirretty tuohon kouluun. Aino lähti juoksemaan kouluun ja Anselmikin halusi vielä heidät nähdä. Yhdessä he astuivat koulun ovesta sisään ja katselivat ihmisiä ympärillään. Ei vain tuntunut Ainon perhettä löytyvän mistään. Mutta lopulta nurkasta löytyi hänen punasilmäinen äiti ja isä sekä veli. Onnen riemaisut pääsivät vanhemmilta kun iloinen Aino käveli heidän eteen. Siinä sitten halattiin oikein kovaan ja lopulta Aino halusi esitellä Anselmin. Ainon isä katseli tuimaan Anselmia ja kuiskasi Ainolle, että, ”Et kai ole hänen kanssaan ollut sillain”. ”En tosiaankaan, Anselmi pelasti mut sieltä erämaasta”.

Näin päättyi sota ja eksyneet Aino kuin Anselmikin pääsivät elävien kirjoihin.



piki

Katso vielä os. pikivaantaa.suntuubi.com