Selaat arkistoa kohteelle Kuulumisia (negatiivisia tosin).

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Paljon kaikenlaista (suurimmaks osaks negatiivista, mut myös positiivinen loppukevennys)

19.12.2016 jotain positiivista, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Sekavaa

Siinä et rupee hulluks kissanaiseks on monia hyviä puolia. Kuten: kissat ei ainakaan saa sua tunteen oloos alempi arvoseks, mitättömäks. Ne ei saa sua ajattelemaan itses tappamista, kuuntelemaa tiettyjä biisejä (tänään: https://youtu.be/Qm49FHYcLUE, toinen vaihtoehto olis: https://youtu.be/efErCBkwn50). Ei mitään edellä mainituista, päinvastoin kissat voivat lohduttaa ja auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Minkähän takia mieluummin valitsen kissat ja ”yksinäisyyden” kun toisessa vaakakupissa ovat ihmiset.

 

Tänään (su klo 00.00->) erehdyin juttelemaan erään ihmisen (A:n) kanssa. Se sai mut tuntemaan oloni niin arvottomaksi, mitättömäksi. Se onnistu lyttäämään mut aika alas. Viimeksi kun joku on saanu mut tunteen oloni sellaiseksi.. ..niin viimeksi se yks (exä) oli täällä. Kyyneleet yrittävät jälleen kivuta vapauteen, mutteivat nyt onnistu. Yritän pitää itseni tyynenä, rauhallisena kuin mitään ei olisikaan. En halua olla kenenkään vapaasti riepoteltavana, en olla kenenkään leikkikalu.

Jotkut harvat ihmiset ovat saaneet heräteltyä luottamustani muita kohtaan, että mulla olis viel toivoo tulevaisuudes. He ovat jotenkin onnistuneet saamaan mut aavistuksen verran ymmärtämään, etteivät kaikki käyttäydy ja toimi mua kohtaan kuin se yks (exä) Tänään edistymisessä otettiin takapakkia. Yritän ajatella, ettei se ihminen (A) välttämättä tarkoittanut, mitä sanoi ja sai aikaan, mutta ihmisistä kun ei ikinä tiedä..

 

Sieluni silmin näen jonkun tarttuvan kaulaani kiinni. Reagointini on salaman nopea, tarkoitukseni on helpottaa oloani, ennen kuin tajuntani hämärtyy. Yritän selvitä hengissä vielä muutaman hetken. Joidenkin tiettyjen ihmisten vuoksi yritän olla antamatta periksi, mutta elämä ja kuolema eivät ole omissa käsissäni. Ehkä sittenkin on aikani lähteä.

 

Olen tässä useamman vuoden yrittänyt saada itseäni ymmärtämään etten ole arvoton, että olen tärkeä. Tässä minua on eritysesti tukenut pari ihmistä. Vuoren rinnettä on niin monin verroin helpompi tulla alaspäin kuin kivuta askel askeleelta ylöspäin, niin tämänkin asian kohdalla. Keskustelun aikana yritin tosissani muistaa, että minäkin olen arvokas, mun ei tarvitse ryhtyä mihinkään mitä en tahdo. Kaikesta huolimatta tää yks onnistu järisyttämään pientä maailmaani vain muutamilla sanoilla. Tässä yksi, joka jäi parhaiten mieleeni, jos ei nyt sanasta sanaan niin kuitenkin aika tarkka lainaus: ”Vain huorat hinnoittelevat itsensä.” Suoraan sanottuna tyrmistyin, miten tää yks voi sanoa mulle niin. Muhun voi olla hidasta tutustua, päästä lähelleni ja ansaita luottamukseni, mutta vain sana vain sekunti ja musta pääsee eroon. Vain yksi teko/sana/mikä tahansa ja ei tarvii enää koittaa lähestyy mua.

 

Kaiken edellä kirjoittamani kirjoitin viime yönä (su aamuyöstä) n. klo 2-3.30.

 

 

Päivällä/illalla/yöllä (su, ma aamuyönä) jatkoin vielä lisää:

 

Paha oloni seurasi minua uniini. Kuten unet useimmiten tämäkin oli sekavahko, nyt kun päivän valossa sitä mietti ja ylipäätään unta tai siis painajaista on vaikea muistaa. Muistan vain palan sieltä, toisen täältä, en muista oikein mitään selkeästi, mutta voisin koittaa selkiyttää ajatuksiani ja kerätä ne pienet palaset. Ensinnäkin (kuten melkein aina) tämäkin painajainen tuntui täysin todelta yhtä todelta kuin nyt kirjoittaessani tätä tekstiä. Joissain kohdissa vaikutti kuin olisin ollut joissain kisoissa. Varmaksi en tiedä, mutta ainut mihin voisin verrata on pt-kisat (=partiotaitokilpailut). Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain joukkueessa, välillä olin täysin yksi. Uneni kisoissa ei pt-kisojen tapaan tehty erillaisia tehtäviä, paitsi loppupuolella, mutta se saattoikin olla jo eri juttu. Ei kuullosta painajaiselta, eihän. Painajaisen unesta tekee se, että koko unen ajan pakenin erästä henkilöä, en tiedä kuka tämä tyyppi oli, tunnenko hänet oikeasti vai en. Toisaalta hän tuntui erittäin tutulta kuin olisin tuntenut hänet hyvinkin, mutta tavallaan hän oli täysin tuntematon. Tietenkin unessa täysin eri asioista on tehty oma mixinsä (tunne sieltä, kasvot täältä, paikka tuolta ja henkilön luonne jostain aivan muualta).

Toisinaan hän sai minut kiinni, vaikka yritin kaikkeni ettei niin tapahtuisi, sillä tiesin hänen haluavan mulle vain pahaa. Koko painajaisen ajan läsnä olivat silmitön pelko ja suorastaan kauhu. (Kirjoittaessani kissani Cissy huomasi jälleen pahan oloni ja tuli kehräten viereeni, aivan kylkeen kiinni. Kuinka ihana prinsessani.) Aika alkupuolella unta pakenin tätä henkilöä jonkinlaiseen kauppaan, en mihinkään supermarkettiin tms., vaan jonkinlaiseen pienehköön liikkeeseen. Olin hetken turvassa, mutta sitten hän jälleen äkkäsi minut. Tuntui kuin olisin päässyt pakoon, mutta tuntui myös siltä etten liikkunut mihinkään. Siellä mies sai mut ensimmäisen kerran kiinni. Hän käveli exäni jalanjäljissä ja toisti tämän tekoja mm. lyöminen jäi painajaisesta vahvimmin mieleeni. En täysin tiedä miten pääsin pakenemaan, mutta muistaisin, ettemme olleet kaupassa kahden.

Juoksin ja piileskelin koko unen ajan ja välillä mies sai minut kiinni. Toisinaan tuntui kuin pakenisin jonkun kanssa, mutta mulla ei oo aavistustakaan kuka hän olisi ollut.

 

 

 

Jotta tämä ei tyystin menisi ahdistavien tunteiden ja tapahtumien käsittelyyn voisin ikään kuin loppukevennykseksi kertoa pari positiivisempaa asiaa tästä samaisesta päivästä:

1. Omistan siis kolme kissaa (Cindy 11v., Cissy 7,5v. ja Tiikeri 5,5v.), joista yks oksentelee harvasen päivä ilman mitään syytä. No viime yönä kun olin vielä hereillä (kirjoittelin juurikin tätä päivitystä) kuulin jälleen kerran kissan oksentavan. Usein Cissy oksentaa kaksi kertaa perätysten, joten ei ollut yllätys, että kuulin kissan puklaavan kahdesti. Kissan hieman vaihdettua paikkaa kuullosti siltä kuin se olisi ollut oksentamassa huoneessani. Siellä on sellainen pörröinen karvamatto, joka on kamalimpia materiaaleja siivota kissan laattaamisen jälkeen. En siis ollut huoneessani vaan alakerrassa sohvalla. Hyppäsin ylös ja olin rientämässä ylös tarkistamaan, ettei mun vaan tarvis siivota karvamattoani. Kuinka ollakaan silmiini sattui nojatuoli, jossa tämä ”superpuklaajamme” Cissy makoili. Olin et wtf, miks Cissy on tos, eiks se ollukaan Cissy joka äsken oksensi. Jatkoin matkaani, yläkerrassa selvis oksentajan olleen Cindy, jonka en taida muistaa koskaan oksentaneen. Eikä onnekseni mun matolle, vaan yhelle toiselle joka on paljon helpompi siivota. No tänään (su) jouduin sitten pesemään maton sillä kissa oli oksentanut turkkilaista jogurttia, joten pelkkä pinta putsaus ei piisannut. Oli mul kyl hiukan hölmö olo pestä mattoa kylppärissä eikä mattolaiturilla. Toinen asia joka häiritsi viel enempi, et kuuntelin joulumusiikkia, enkä tyyliin Suomipoppia/ Iskelmää/ Looppia/ jotain muuta jota yleens kuuntelisin. No kerta se ensmäinenki pestä mattaa kylppäris ja kuunnel joulumusaa.

2. Pidän kovasti askartelusta, joten joulukorttien teko on mulle oikein mieleistä. Lähimmille ystävilleni teen kortit atomeista, en siis osta mitään valmiita. Tänä vuonna mun inspiraationi on ollut pahasti kadoksissa, joten en oo korttien kans oikeen päässy puust pitkälle. Eikä tilannetta helpota se tosiasia, ettei jouluaiheisia 3D-korttitarpeita löydy oikeen mistään. Tietenkin, mitä tärkeämpi ystävä kortin saa, sitä täydellisemmän perfektionistiminäni kortista haluaa loihtia.

No niin tälläkin kerralla tein yhtä korttia ties kuinka monta tuntia, välillä tuli kirjoitusvirheitä, joten piti aloittaa tekstin kirjoittaminen alusta tai joku kohta ei vaan miellyttänyt silmääni. Tätä tiettyä korttia mietin pitkä tovin millaisen siitä tekisin, millään en keksinyt mitään tarpeeksi hyvää ideaa. Sain kuitenkin hyvillä mielin laittaa kortin kirjekuoreen, sillä onnistun jälleen yllättämään itseni. Tiedän etten ole kirjoitustaidoiltani huonoimmasta päästä vaan olisin aikani mietittyäni keksinyt runonkin, mutta annoin itselleni anteeksi ja oikaisin etsimällä tekstin netin ihmeellisestä maailmasta. Koska kilpavarusteluni on kohdallaan eivät pinsetit yms. salaiset aseeni tälläkään kertaa jääneet pölyttymään vaan olivat suht ahkerassa käytössä, näitä omaa elämääni piristäviä asioita.

Toisinaan myös askartelu aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta suurimmaksi osaksi nautin siitä suunnattomasti. Iloni vai kasvaa kun näen onnistuneeni jälleen loihtimaan jotakin kaunista, vieläpä tyhjästä. Mieltä tietenkin lämmittävät myös toisten kehut, joita välillä kuulen. Juuri menneellä viikolla eräs kaverini muisteli kuinka ihanan kortin olinkaan hänelle viime jouluna tehnyt. Ei siinä voinut kuin hymyillä.

 

Nyt taitaa olla aika napata iltapillerit nassuun ja kiivetä yläkertaan Cissyn kanssa. Vaikka viime yönä fiilikseni olikin kurja, tänä iltana olen hymyillyt itsekseni aika paljonkin. En ole ihan varma mitkä asiat vaikuttavat parempaan fiilikseeni, mutta kyl mä ainakin yhden tavoitan, muttei siitä sen enempää. Hyvää yötä! :)

 

-Elina

Tän hetken fiilis

8.10.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Mun tän hetkistä fiilistä kuvaa aika hyvin yks biisi joka tuli vastaan, kun etsin mitä kuuntelisin nyt illalla. Onhan toi biisi ollu mun puhelimeen ladattuna jo ties kuinka kauan, nyt se vaan ilmoitti olemassa olostaan. Varsinkin toi musiikki tol viisii surumielinen kuvaa mun fiilistä. Toki osa noista sanoistaki, en sitä kiellä, mut jälleen mun kohdalla musiikki pääroolissa. Kuten biisit yleensäkin, tämänkin sanat voi tulkita useammalla tavalla, minulla on omani. Tulkintaani liittyy myös etusivun kuva: ”I’m alone without you” ihan hyvin vois lukee: ”I can’t live without you”.

Pahoitteluni YouTuben valikoimasta..

 

 

En toki ole ollu koko päivää tällä fiiliksel, mut nyt oon. Olin tänään nelisen tuntia mettäs poimimas suppiksia, ensin yks kaveri oli mun kans, hänen lähdettyään jäin viel yksin. Jonkin verran mielessä olivat ikävät ajatukset: itsetuhoisuutta, mutta myös randomilla: miten mun pitäis toimia jos ”onnistuisin” murtamaan jalkani. Onhan näitä selviytymistarinoita vaikka kuinka. Todellakaan mulla ei oo aavistustakaan, miten tuo putkahti mieleeni, kaiketi tämäkin kallistunee itsetuhoisuuden puoleen.

Olen ihminen, joka viihtyy omissa oloissaan, on ollut pakko tottua (kiusaaminen). Tavallaan pidän myös pimeydestä ja tavallaan taas se ahdistaa mua suuresti. Mulla on liian vilkas mielikuvitus ja se saa mut kuvittelemaan kaikenlaista. Jos missään on turvallisen ihmisen kanssa, se ei ole niin kamalaa, mutta jos ei ole tällaista turvallista henkilöä, missä tahansa voi olla kamalaa. Tavallaan pimeys pystyy kätkemään minut muilta, mutta kääntöpuoli: pimeys kätkee myös minulta kaiken. Tiettyjen tapahtumien jälkeen olen muuttunut säikymmäksi kuin koskaan aiemmin. Osittain on hyvä osata olla varuillaan, mutta oli asia mikä tahansa, jos se menee överiksi, se ei mene hyvään suuntaan. Toisinaan pelko pelastaa, toisinaa se luo vankilan.

En ainakaan muistaisi, että olisin kirjoittanut tätä tänne. Tästä asiasta tietää korkeintaan kaksi ihmistä mun lisäkseni (en pysty muistamaan olenko kertonut tästä yhdelle vai kahdelle kaverilleni). Viime talvena joku kerta pyöräilin iltamyöhällä pimeässä kotiin (ei mitään hajua mistä). Oli suht paljon lunta, eikä pyöräily ollut helpoimmasta päästä. Luulisin pyöräilleeni kotiin kirkolta eli 3km kotimatkaa, suunnilleen puolivälin paikkeilla tajusin jonkun miehen pyöräilevän mun perässä. Yleensä poljen lujempaa kuin monet muut, vain pyöröillessä mulle tulee fiilis: ”Ja sä et mua ohita”. En niin korvessa asu, etteikö täällä muita näkis liikkeellä, usein samaan suuntaan kulkevat vain katoavat ja kääntyvät jonnekin muualle. No tämä tyyppipä ei kadonnut, ei jäänyt edes jälkeen. Viimeisen vajaan kilsan pyöräilin niin lujaa kuin pystyin siinä kelissä. Kääntyessäni pyörätieltä meidän tiellemme näin kuinka minua seuraava pyöräilijä oli vain parin kymmenen metrin päässä minusta. Voisin myöntää kaiken olevan vainoharhaista kuvitelmaa, muttei ole. Omaa tietä polkiessani, se tyyppi vieläkin seuras mua ja vasta kun käännyin kotipihaan se ei enää seurannut. Muistaakseni olin silloin vielä yksin kotona, paniikki ei ollut kaukana. Tämän jälkeen olen pelännyt vastaavan tapahtuvan uudelleen. Silloin ei onneksi sattunut mitään, muttei kukaan tiedä mitä olisi voinut sattua. Tässä yksi syy pelkooni pimeää, vieraita ihmisiä ja yksin liikkumista kohtaan. En tiedä pystyisinkö tämänkään takia asumaan yksin, sekoaisin lopullisesti.

Mutta joo tällaisia ajatuksia tällä kertaa, toivottavasti nukahtaisin pian, jotta pääsisin ajattelemasta mua piinaavia ajatuksiani

 

 

-Elina

Parin viimepäivän ajatuksia 24-27.9

27.9.2016 Kuulumisia (negatiivisia tosin)

(Maanantain ajatuksia) No suoraan sanottuna viikonloppu oli aika rankka. Kun on rankkaa psyykkisesti, lopulta se näkyy fyysisenä väsymyksenä.  Taisin haukata liian ison palan ton PJ (=partiojohtajan koulutus sisältää mm. johtamistehtävän kuten leirin järjestämisen) homman kanssa. Eilen (su 25.9) illalla kun tulin kotiin olin ihan uuvuksissa, ajatukset olivat tyyliä: hermoromahdus, haluisin sairaslomalle elämästäni, ei työuupumus vaan elämäuupumus..  Koko ajan mun tarvis tehdä useampaa työtä samaan aikaan 120 lasissa, mutten jaksais muuta kuin nukkua. Eikä tietenkään tää mun väsymykseni lopu edes nukkumalla. Oon hukassa, en tiedä miten mun pitäis toimia :'(

(Ajatuksiani la n. klo 18->) Ei mikään kauheen paras fiilis. Huomaa taas että oon ollu reilun vuorokauden isommassa porukassa. Oon enemmän se joka haluaa vetäytyä omaan rauhaansa (edes välillä). Ottaa hengitystilaa, tilaa omille ajatuksille. Yksin voi olla juuri sellainen kuin on, ei tarvitse välittää muista mitään.  En kunnolla osaa sanoa miksi olen näinuuvuksissa, ehkä siks että täällä kurssilla tullut niin tiivistä settiä, niin paljon suuria asioita. Vaikka monista asioista olen jotain kuullutkin, mutta kaikkiin aiempiin tietoihini olen saanut paljon uutta, tietoni ovat syventyneet. Tiedä häntä olenko saanut hieman liikaa pureskeltavaa, liian paljon muistettavaa kerralla. Kyyneleet ja romahtaminen eivät olleet kaukana. (Vähän myöhemmin samana iltana->) Mua alkoi todella oksettamaan eräiden tyyppien jutut (ei siis mitään erikoista, ihan vaan asioita jotka menee multa yli, joita en kestä kuunnella, joita toisaalta joutuu kuulemaan joka päivä). Miten ihmiset voivat kuvitella, et kaikkia kiinnostas ja naurattais alkoholi ja seksi (+kaikki siihen liittyvä)? En pysty käsittämään. Mua lähinnä alkaa oksettamaan, muistot jotka monilta puuttuvat tulvivat tajuntaani.

Kurssilla puhuttiin lauantaina mm. EA:sta ihan perus hätäensiavusta ja jopa hiukan psyykkisen puolen jutuista. Totesin siin et vaiks tarkoittaisi hyvää, voi tahtomattaan pahentaa tilannetta (oli just puhuttu entä jos joku esim. leirillä uhkaisi tappaa itsensä miten tulis toimia). Sanoin vaan täyden totuuden, vaikkei tuskin kukaan sanojani tainnu tajutakaan, eihän ne tienny musta mitään.  Okei joo se yks tyyppi ei ollu samas ryhmäs jonka kanssa EA:sta juttelin, mutta silti satutti. Olin yksin yhdes majoitusrakennuksen huoneessa, sit yhtäkkii se yks kurssilainen tuli sin hakemaan kamojaan ja kysy multa mitä teen. Totesin vaan et tapan aikaa ja kuuntelen musiikkia. Siihen se meni sanomaan: tai kunnes aika tappaa sinut. Ehkä pystytte ymmärtämään mua, miks sanat satutti, vaikka oonkin aika varma, ettei se tarkoittanut satuttaa. Silti ei paljoa mieliala noussut siitä..

Tänään tiistaina (27.9) fiilikset ovat olleet aika matalalla. Oon ehkä ollu tavallista alakuloisemmalla fiiliksellä koko päivän. Vaikken ole tänäänkään tehnyt paljoa mitään, olen silti ollut koko ajan valmis nukkumaan. Huokaus. Loppuisipa tää ainainen väsymys edes nukkumalla, mutta ei, ei tää lopu milloinkaan. Menisin niin mielelläni nukkumaan, vaikka heti (klo 18), mutten voi koska syysleiriin liittyvä kokous alkaa seitsemältä.

-Elina

Surkea olo, itsetuhoiset ajatukset vakio seuranani

15.8.2016 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen, Raiskaus ja väkivalta muistot, Sekavaa

Sisältää päämäärätöntä sanojen yhdistelyä. Ei mitään uutta auringon alla)

 

Huono olo. Heikottaa. Ruoka ei maistu. Mikään ei tunnu miltää. Mikään ei kiinnosta. Mitään en jaksa tehdä. Itkettää. Olo on surkea. Olisipa joku jonka viereen voisin käpertyä turvaan, muttei ole eikä suurella todennäköisyydellä tulekkaan. En pysty päästämään ketään tarpeeksi lähelle. En pysty luottamaan. En pysty rakastamaan. Mun on jostain syystä paljon helpompi kestää fyysistä kipua kuin tulla rakastetuksi. Kun joku (ei perheenjäsen, hieman eri juttu) (varsinkin miespuolinen!) sanoo rakastavansa minua, välittävänsä minusta yms. ajatukseni valtaa suru, koska en pysty “samaan”, en pysty rakastamaan, en ketään. Sen sijaan, että joku rakastaisi minua, toivoisin hänen satuttavan minua. Kai fyysinen kipu on vain niin paljon helpompi kestää, ymmärtää kuin rakastaminen. Osittain saattaa liittyä myös siihen, että vihaan itseäni, lähes kaikkea itsessäni. Esim. en ole ollenkaan sujut ulkonäköni kanssa, minulla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, en jaksa olla tällainen. Ehkä (tiedostamattani) en voi ymmärtää, hyväksyä, että joku voi hyväksyä minut juuri tällaisena kuin olen. Että joku voi todella nähdä minussa jotain kaunista, jota en itse näe. (Tätä on niin vaikea selittää, saada joku ymmärtämään mitä tarkoitan, yritän silti parhaani, vaikka tuskin onnistun.) Oloni on niin tyhjä. Itse asiassa tällaisiin tilanteisiin liittyy lähinnä vain kaksi läheistä ystävääni. (Minun on niin vaikea puhua heille tästä, toivottavasti edes toinen näkisi tämän tekstin, anteeksi etten pysty puhumaan tästäkään.) En itsekään osaa käsitellä tätä asiaa, ymmärtää tätä, saati saada ymmärrystä muilta. Tunnen oloni niin surkeaksi, epäonnistuneeksi, vialliseksi, rikkinäiseksi, epänormaaliksi.  Toivon että tämä loppuisi, muttei tämä taida loppua koskaan, jään tällaiseksi niin pitkäksi aikaa kuin elän. Se taas tarkoittaa sitä että tulen elämään yksin. En tule koskaan löytämään ketään kenen antaisin rakastaa, ketä pystyisin rakastamaan, kenelle pystyisin puhumaan, keneen pystyisin luottamaan.. Ei, ei sellaista ihmistä ole olemassakaan.

 

Tiedän etten saisi, mutta silti syytän kaikesta itseäni. Miksi sitä, miksi tätä. Kuinka yksi henkilö voi teoillaan pilata koko loppu elämän(i). En taida päästä koskaan elämässäni eteenpäin. Tiedän kuinka helppoa on sanoa: “Älä jää paikoillesi”, “Jatka elämääsi”, “Anna anteeksi” yms. yms. Mutta on aivan eri asia kun on kokenut asioita joita minä (ja aivan liian monet muut) olen kokenut. Tiedän, monet myös pystyvät jatkamaan elämäänsä, mutta toiset eivät, minä kuulun viimeksi mainittuihin.

 

Oloni on kamala, eikä tippaa auta, etten tiedä mistä tämä johtuu, miksi tämä tapahtuu minulle. Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessäni valtaosan viime päivistä. Kukaan jonka kanssa olen ollut tekemisissä ei ole nähnyt “esitykseni” taakse. Mua suututtaa, kun en vain voi näyttää totuutta, näyttää kuinka hajalla olen, kuinka uupunut ja heikko olen. En pysty vaikka tavallaan haluaisinkin. Pystyn katselemaan vierestä näkemään itseni kuihtuvan hiipuvan olemattomiin.

 

Pääsisinpä vain pois täältä, voisinpa vain nukkua pois. Kuinka kuluttavaa onkaa ajatella suurimman osan ajasta a) tapoja joilla voin itseäni satuttaa, b) suunnitella miten saan hengen itseltäni. En tiedä kuinka lukemattoman monta suunnitelmaa olenkaan käynyt ajatuksissani läpi jotta saisin tämän tuskan loppumaan.

 

Näkymättömät kädet kietovat sormensa kaulani ympäri ja puristavat. Oloni muuttuu veltoksi voimien huvetessa ruumiistani. Näköni hämärtyy. Äänet häipyvät taka-alalle merkityksettöminä. Musta tyhjyys ympäröi minut kauttaaltaan. Musta hiljainen tyhjyys, jossa ei tarvitse tuntea yhtään mitään, voi vain olla, nukkua ikuista unta, tietäen sen kestävän loputtomiin..

 

-Elina
Ps. Myöhemmin ehkä (paino sanalla ehkä) jaksa kertoa muutaman sanan kesälomastani ja vastata kommenttiin jonka sain muistaakseni edelliseen postaukseen. Toivon jaksavani ja löytäväni aikaa, sillä todellakin haluan yrittää avata ajatusmaailmaani ja koittaa kertoa tarkemmin mitä tietyillä asioilla tarkoitan.

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Tyhjyyttä

21.4.2015 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tänään heräsin hyvissä ajoin, kiitos veljen joka minua kiusatakseen oli laittanut kamalaa ääntä pitävän herätyskellonsa soimaan. Menin alas ja söin samalla, kun katselin telkkaria.  Koska täytin 18, minun pitää mennä pankkiin hoitamaan raha ja vakuutus jutut kuntoon, menen tänään ja huomenna. Paperissa, jonka posti toi minulle, vinkattiin katsomaan netistä pankin sivuilta etukäteen jotain juttuja. Muistin sen aamulla. Vierailin sivuilla pikaisesti, mutta kyllästyin pian, kun en ymmärtänyt mitään. Menin takaisin omaan huoneeseeni, siellä kissani Cissy nukkui ja kehräsi vuoteellani. Kun se huomasi minut, se maukaisi kuin kutsuakseen minut nukkumaan viereensä. Menin lähes puoleksi tunniksi makoilemaan tyytyväisesti kehräävän kissan viereen. Supattelin sen korvaan, ”En jaksa lähteä kouluun”, ”Haluaisin jäädä vain sun viereen”, ”En jaksa niin paljon vastuuta (pankkijutut ym)”, ”En halua lähteä ulos”, ”En jaksa, haluan vain nukkua.”   Mietin koko ajan jaksanko oikeasti nousta ja lähteä liikkeelle vai jäänkö vain nukkumaan.  Mietin ja vilkuilin kelloa. Mun pitäisi lähtee 10.00 pyöräilemään, bussi tulisi 10.25., koululla olisin varttia myöhemmin. Joutuisin odottelemaan 11.15. asti, jotta pääsisin syömään, tunti alkaisi 11.45 ja päättyisi opekokouksen takia jo 12.30 (normisti 13.00). Bussi lähtis 12.55 ja pankissa piti olla 13.30, olin siellä jo varttia aiemmin. Pankissa aika meni nopeasti ja siellä vierähti lähes 50 minaa! Mulla oli yli puol tuntia aikaa ennen bussin lähtöä kaupunkiin; kävin lainaamassa kirjastosta Leonie Swannin Ihmissutta ken pelkäisi dekkari kirjan ja kävin kaupassa hakemassa hieman välipalaa, koska pääsisin vasta illalla kotiin. Bussista päästyäni reipasta kävelyä Nesteelle, jossa minun piti tavata äitini ja hänen ystävänsä. Menimme katsomaan näyttelyä Torinon käärinliinoista. Sieltä sai pari esitettä mukaan, otin myös kouluun historian/uskonnon opettajalle vietäväksi. Hän varmaan ilahtuu. :)

Oli ihan jees päivä, parasta oli varmaan tänäänkin kävellä ympäriinsä virallisessa partiopaidassa (sininen paita, pillinaru, vyö ja tietenkin partiohuivi), siniset pillifarkut, hyvät kävelykengät ja aurinkolasit silmillä. Aurinko pakkasi menemään pilven taakse ja tuuli aika paljon, mutta nautin silti. Nyt on siis partioviikko, siksi partioasu. Ihanaa kun ei aamulla tarvitse miettiä mitä laittaa päälle kun voi vetää virallisen niskaan, helppo viikko vaatteiden puolesta. Perjantaina kun menen äidin kanssa teatteriin, menen sinnekin partiovaatteissa. <3

 

 

Screenshot_2015-04-21-22-27-45-1

 

 

Eilisen fiilistelyjä vielä hieman: eilen oli kiva päivä, olin pirteä ja hyvällä tuulella. Taitoryhmässä ei tarvinnut kärsiä päänsärystä, koska kaikki neljä nuorta, jotka polttavat, olivat pois. Vain minä ja yksi toinen olimme paikalla, me ketkä emme ole olleet vielä kertaakaan pois. Kappale joka soi eilen päässäni, on tullut sanottua täällä jo aika monta kertaa, mutta se on ehdoton tsemppaus biisi minulle. Kelly Clarkson: Stronger (/What doesn’n kill you).

 

Tänään siis meni huonommin kuin eilen, mutta kai tämä tästä..

 

 

-Elina

Kamala alakulo

7.4.2015 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Screenshot_2014-12-12-19-06-20-1

 

En sanoisi olevani pohjalla. En toki. Mutta tämä ainainen alakuloisuus tappaa minua. En jaksa mitään. En jaksa puhua, olla sosiaalinen. En jaksa välittää, mistään. En jaksa kiinnostua, mistään. Kaikki tuntuu turhalta ja aivan liian raskaalta. Hymy on kadonnut, tilalle on tullut apaattinen katse kera välinpitämyyden. En jaksa. Tämä on niin raskasta. Ai mikäkö elämässäni olisi raskasta, jos tiedät koulussa lukkarini: 3×75 min luovaa kirjoittamista, 120 min kuvista, 3×75 min kemiaa, 3×75 min uskontoa ja 75 min liikkaa, yksi hyppytunti, taidan siis jättää sen filosofian pois. Koulu alkaa aamulla ma ja ti klo 10, ke ja pe 7.40 ja to 8.40 (<– ajat koska joudun lähtemään kouluun, koululla voin joutua odottamaan tunnin alkua jopa tunnin). Mikä tuossa nyt niin pahaa on? Ei sinänsä mikään.. Mutta kun lisää, että joudun matkustelemaan busseilla päivittäin ja kahdesti viikossa joudun matkustamaan terapian vuoksi eri kuntaan.. Ei se ole kovin rentoa. Terapiassa käynti vaatii yllättävän paljon voimavaroja.

 

 

Screenshot_2014-12-12-19-14-06-1

 

Viimeiset kolme päivää ovat soljuneet alakuloisuuden usvassa. En ole jaksanut edes rooli hymyä nostaa huulilleni. En jaksa välittää, vaikka ihmiset näkisivätkin. En jaksa.

 

 

Screenshot_2014-12-10-16-14-35-1

 

Kaverit pitävät lähelläni vilkasta keskustelua, en jaksa osallistua, vaikka yleensä sen tekisin. En halua mitään säälipisteitä kakkosluokan oppilailta. En tarvitse niitä, mitä minä niillä tekisin. Seuraavalla tunnilla olen kuitenkin jo poissa toisessa paikassa. En ole samalla aaltopituudella heidän kanssaan. En osaa olla heidän kanssaan. He ovat paljon, paljon kaikkea muuta kuin minä. En jaksa opiskella heidän tahdissaan. En jaksa sitä tätä ja tota.  Masentaa!  Saattavat moikata käytävällä, ehkä moikkaan takaisin, ehkä en, riippuu jaksanko.

 

 

Screenshot_2014-12-08-16-45-16-1

 

Tyhjyys. Hiljainen. Hämärä. Tyhjyys. Ei iloa. Ei naurua. Vain surua. Alakuloa. Masennusta. Väsymystä. Pohjatonta väsymystä.

 

 

Screenshot_2014-09-27-01-17-23-2

 

 

 

 

Tyhjin tunnelmin

-Elina