Selaat arkistoa kohteelle Kirjoittaminen.

Tähtien juhlaa, juhlat tähtien

11.12.2014 Kirjoittaminen, Muusiikin innoittama, Novellit

Tähtien juhlaa, juhlat tähtien

Aikojen päässä täältä läheisessä metsässä, oli hämärtävässä illassa aukiolla juhlat. Nauru ja puhe kaikuivat ympäri metsää tähtien juhliessa. Metsässä ei liiku muita, vain tähdet juhlimassa ja lentämässä ympäri metsäaukiota alkukesästä. Kevät on juuri jäänyt taakse, ja on kesän vuoro tulla esiin piilosta. Tähdet loistavat kirkkaana aurinkoneidon sulkiessa silmänsä pieneksi hetkeksi. Tähdet ovat iloisia hämärän laskeutuessa maailmaan, heidän loistaessa ainoana valon lähteenä utuisessa metsässä. Pimeys, koti. Se on sama asia heille sillä pimeys on heidän kotinsa, eikä kukaan pelkää kodissaan. Silti jos katsoo oikein tarkasti pensaaseen vähän matkan päähän, näkee kiiluvat tummat silmät. Tuuli heiluttaa vihreitä lehtiä, lähistöllä olevan puron vesi solisee hiljaa, luoden kuin musiikin johon tähtöset juhlivat. Heidän oma lentelynsä saa aikaan kauniin helinän ilmassa, mutta pensaan silmät eivät tyydy katsomaan sitä harvinaista tapahtumaa. Tähtien juhlaa. Pian se hyökkää pensaasta juhlien keskelle, tähtien nauraessa ja laulaessa. He kutsuvat hänet juhlimaan, mutta yhtä aikaa he ihmettelevät mikä on hän? Neljä jalkaa sekä musta takkuinen turkki, raskas hengitys huurtuu ilmassa vielä kevyesti. Koira se ei ole, eikä karhukaan. Kun tähdet vielä kerran pohtivat mikä on hän, he ymmärtävät, ettei hän ainakaan mikään metsän eläin ole eivätkä he ennen ole vastaavaa tavanneet. Tähdet eivät tunnista sitä, mutta antavat tulokkaalle mahdollisuuden, ja pyytävät häntä uudelleen juhliin. Juhlimisen sijaan se alkaa puhua täysin vieraalla kielellä, osa tähdistä alkaa pelätä ja menevät varuilleen tuosta voimakkaan tuntuisesta kielestä joka on myös hyvin karkeaa ja töksähtelevää. Aivan yllättäen aukiolle ilmestyy kuin tyhjästä kolme mustaa otusta lisää. Nyt tähdet alkoivat jo epäillä uuden ystävänsä aikeita sekä todellista luontoa, ja syystäkin, sillä ei aikaakaan kun heitä oli jo kymmenen. Silloin yksi hyökkäsi tähtien kimppuun, muiden seuraten sen esimerkkiä tähtien paetessa aukiolta. Ennen he olivat olleet onnellisina taivaalla yhdessä, mutta nyt he ovat erillään ja peloissaan, peläten mustaa petoa. Siksi kun nyt nostat katseesi tummalle taivaalle, näet hajallaan olevia vilkkuvia tähtiä. Ihmettelet miksi ne vilkkuvat osa vilkkuu, osa taas ei. Vilkkuvat tähdet ovat edelleen peloissaan, he pelkäävät edelleen petoa ja itkiessään suruaan he eivät jaksa loistaa aina. Silti ovat uudet tulokkaat joille tumma peto on vain satu. He ovat onnellisia eivätkä näe maailman pahuutta kuten edeltäjänsä, he katselevat alas sinisilmäisinä, toivoen että joskus pääsisivät juhlimaan alas. Mutta he eivät laskeudu, eivät enää. Sillä pelko on liian suuri este, silti aina on rohkeita yksilöitä jotka uhmaavat vanhimpia ja tulevat alas. Välillä he palaavat ylös taivaisiin, välillä he jäävät keskuuteemme. Ja niin syntyy onnelliset ja viattomat ihmiset, sillä heidän sisällään asuu pieni tähti joka loistaa puhdasta valoaan heihin.

Tekstiä, osa 1

8.12.2014 Jatkokertomus, Kirjoittaminen

”Hei! Voimmeko istua tähän, kun muualla on täyttä?” eräs tyttö kysyi takaatani pirteästi. Käännyin ympäri ja katsoin hämmentyneenä kuka puhui. Hänen mukanaan oli toinenkin tyttö, ja tunnistin molemmat tytöt muutamilta kursseiltani. En vain millään saanut heidän nimiään päähäni. Nyökkäsin arasti ja toinen tytöistä hymyili minulle kaunista sekä rohkaisevaa hymyä.
”Hei. Olen Emma ja tämä on ystäväni Elizabeth”, hän esittäytyi. Elizabeth näytti aivan enkeliltä, joka oli pudonnut alas taivaasta kaikessa loistossaan. Ääni jolla hän puhui, oli erittäin hento ja sointuva. Hänellä oli pitkät, kastanjan ruskeat hiukset, jotka olivat laineilla. Katson hänen kasvojaan ja hänen kasvon piirteetkin olivat sirot. Elizabethin koko olemus huokui hentoutta, ja hänen vartalonsa oli hoikka ja kurvikas. Tyttö näytti hauraalta ja kun hän käveli viereeni ja istuutui näytti kuin hän olisi tanssinut tai jopa lentänyt. Juuri tuollainen ulkonäkö oli jokaisen nuoren tytön unelma. Ymmärsin jääneeni tuijottamaan häntä ja katsoin nopeasti toista tyttöä, Emmaa. Emma taas oli hieman kookkaampi ja pyöreämpi, mutta se sopi hänelle ja hän oli silti kaunis. Hänellä oli punertavan ruskeat polkkahiukset, jotka yltivät silti hieman yli leuan linjan. Panin merkille heti myös sen, että molemmat käyttivät vain vähän meikkiä. Sen takia he näyttivät luonnollisilta verrattuna joihinkin tyttöihin koulussa. Lisäksi huomasin että Emmalla oli hammasraudat ylähampaissa. Hänellä oli mukava ja lempeän kuuloinen ääni, eikä hän liikkunut läheskään yhtä sirosti kuin Elizabeth. Minä en itse ollut läheskään yhtä kaunis kuin he. Olin laiha ja kurvikas, mutta siihen ne hyvät asiat sitten jäivätkin. Minulla oli luonnostaan pikimustat, suorat ja kiiltävät hiukset, joita vihasin. Niitä ei saanut kiharalle, vaikka halusin. Ne vain roikkuivat suorana selässäni, ellen ollut nostanut niitä ylös. Joidenkin mielestä ne olivat kauniit, mutten pitänyt niistä. Lisäksi näytin vanhemmalta kuin olin. Olin urheilullinen ja olin myös aika hyvässä kunnossa. Harrastin näet surffausta ja uintia. Minä rakastin vedessä olemista, ja kävinkin lähes päivittäin uimassa ja surffaamassa. Kävin aina uimassa meressä, ellei sitten ollut joku hirmumyrsky.
”Hei, olen Elise”, sanoin hieman arkana, sillä olin ujo vieraiden seurassa. Olin normaalisti reipas ja iloinen, mutta kun piti puhua ihmisille joita en tunne, se ei vain onnistunut.
”Hetkinen”, Emma sanoi, ”olemmeko olleet joskus ystäviä? Tai siis, kun sinulla on tutut kasvon piirteet”, hän jatkoi ja mietti enemmänkin itsekseen. Katsoin heitä epäluuloisina, mitä tämä nyt oli? Muutin tänne vasta viikko sitten toiselta puolelta maata. Vähitellen Emman kasvot kirkastuivat hymyyn.
”Oletko sukua Eathan Wiggintonille?” Nalea kysyi innoissaan.
”Hän on serkkuni. Minä olen Elise Wigginton”, vastasin hieman pelästyneenä sekä hämilläni. Ennen olin viettänyt vain viikonloppuja Eathanin luona täällä tai hän oli tullut meille. Nykyään tapaisin häntä useammin, sillä asuimme samassa kaupungissa. Emma hymyilee edelleen leveästi.
”Arvasin. Teillä on samanmuotoiset silmät ja kasvonpiirteissänne on myös jotain samaa”, hän sanoi ylpeänä oivalluksestaan. Olimme istumassa ruokalassa yhdessä lasiseinän viereisistä pöydistä. Meidän ruokala oli aivan tavallinen ruokala täälläpäin maatamme. Ruokalan suurin seinä oli lasia josta näkee ulos merelle. Ruokatiskit olivat heti ovien vieressä, jonka jälkeen avautui kaunis näkymä. Noin sata yksinkertaista pyöreää lasipöytää metalli jaloilla, sekä kuusi tuolia jokaisen pöydän ympärillä. Ja niiden taustalla levittäytyi kaunis maisema kaupungin yli aina merelle asti. Totta kai tämä oli hieman hienompi kuin minun vanhan kouluni ruokala, koska olimmehan nyt pääkaupungissa. Katsoin ympärilleni ja vierestämme meni punainen nauha joka erotti suosittujen alueen muusta ruokalasta. Suosittujen alue koostui pöydistä jotka olivat ruokalassa parhailla paikoilla, en ymmärrä miksi meidät täytyy nyt jo erotella niin vahvasti, se ei ole reilua eikä toteuta tasa-arvoa. Laskin katseeni lattiaan peittääkseni hämmästymiseni, siitä kuinka Emma tunsi Eathanin. Huomasin lattiassa naarmuja, kun tuoleja oli vedelty ajan myötä. Hymyilin itsekseni kun pohdin miten monia muitakin koululaisia tälläkin tuolilla oli kaikkiaan istunut.
”Me olemme olleet yhdessä jo puoli vuotta. Eikä hän ole maininnut koskaan ketään serkkua”, Emma sanoi tyynesti ja aloittaa syömisen. Kuin ei olisi sanonut mitään sen kummempaa kuin kommentoinut päivän säätä. Hämmennykseni muuttui kerta heitolla järkytykseksi ja nostin katseeni epäuskoisena häneen.
”Me olemme todella läheisiä, mutta hän ei ole sanonut mitään vaikka näemme toisiamme tosi usein”, sanoin ja epäusko kuulsi myös äänestäni. Rykäisin kerran ja jatkoin, ” Lisäksi hän on ainoa ystäväni täällä.”
”Hei jos Eathan on hyvä ystäväsi, niin sinun täytyy olla hyvä tyyppi. Hänhän on hieman valikoiva ystäviensä suhteen. Ja etkö olekin uusi täällä? Voit muuten kutsua minua Liziksi” Liz kysyi ja odotti minulta vastausta. Nyökkäsin ujosti ja katsoin häntä odottaen että hän jatkaisi.
”Voit istua meidän kanssamme täällä ruoalla ja voit olla meidän kanssa. Voimme esitellä sinulle kaupunkia joku päivä koulun jälkeen. Vaikutat mukavalta, vaikkakin hiljaiselta. Tai sitten olet vain erittäin ujo”, Emma sanoi iloisena, Lizin katsoessa minua rohkaisevasti. Käänsin katseeni häneen ja hymyilin ensimmäistä kertaa muuttoni jälkeen aitoa ja energistä hymyä.

Eli nyt löytyi vähän lisää tekstiä jota yritän laitella tänne aina kun pystyn lisää :D Nimeä/Otsikkoa tälle tekstille ei ole että vapaasti saatte ehdotella jos tulee ideoita :D Lisäksi pahoittelut ettei eilen tullut mitään uutta, mutta päiväni meni pitkälti ilman konetta matkustaen :) Lisäksi koulussani on jälleen tullut kova essee suma vielä ennen lomaa joten en pysty lupaamaan enää päivittäisiä juttuja. Tästä tulee lisää tietoa huomenissa :) Toivottavasti nautitte tästä :D

Prinsessa Rosalind

6.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Prinsessa Rosalind

Astelen käytävällä kerrankin ollen yksin. Matkallani kuningattaren, äitini, luo en näe yhtään ainutta palvelijaa siistimässä paikkoja tai menemässä minnekään. Ihmettelen linnan tyhjyyttä hetken, kunnes tulen tanssisalin oville, missä näen vartijat seisomassa. Kävelen ovien eteen ja he avaavat ne minulle, astellessani saliin näen että meillä on vieraita. Tämän takia äitini siis oli käskenyt minun pukeutua uusimpaan pukuuni jonka sain häneltä toissapäivänä. Tervehdin äitiäni rauhallisesti hymyillen ja katsahdan vieraitani tervehtien myös heitä.
”Kuningas Rikhard, prinssi William”, tervehdin hymyillen ja niiaan. Kuningas Rikhard on viereisen valtakunnan kuningas ja William on hänen ainut poikansa sekä valtakunnan ainut perillinen.
”Prinsessa Rosalind, odotimmekin sinua”, kuningas sanoo ja kumartaa pienesti. Myös William hänen rinnallaan kumartaa mutta syvemmin ja näen hänen kasvoillaan iloisen hymyn.
”Mikä suo meille tämän ilon, että saavuitte pieneen linnaamme? En osannut odottaa teitä, joten olen pahoillani, siitä ettei linna ole parhaassa mahdollisessa loistossa”, sanon hymyillen ja pahoitellen.
”No itseasiassa olimme sopineet saapumisesta kuningattaren kanssa, äläkä silti huoli teidän linnanne on moittimattomassa kunnossa kuten aina”, prinssi sanoo ja kumartaa pienesti äidilleni joka nyökkää hymyillen.
”Mutta nythän meillä on siis syytä juhlaan, vai olenko väärässä Rikhard?” äitini kysyy ja parantaa asentoaan valtaistuimella. Kuningas nyökkää ja katsoo minua hymyillen sanoessaan:
”Niin no siksihän olemme täällä, eiköhän olisi aika aloittaa juhlien suunnittelu? Samalla tietenkin voimme päästää nämä kaksi kyyhkyläistä tutustumaan toisiinsa paremmin.” Katson äitiäni ja kysyn rauhallisesti peittäen suuren hämmennykseni:
”Anteeksi, mutta olen hieman hämmentynyt. Mistä siis on kyse?” Yritän kysyä mahdollisimman tahdikkaasti ja varovasti ettei kukaan loukkaantuisi.
”Kulta, tässähän on kyse häistäsi. Sinä ja William yhdistätte valtakunnat saaden toisenne itsellenne. Etkö muista kuinka puhuimme tästä aiemmin?” äitini kysyy ja katson häntä järkyttyneenä. Emme todellakaan ole puhuneet tästä enkä hyväksy tätä! Pakotan hymyn kasvoilleni vaikka haluaisin huutaa ja itkeä. Käännyn kuningasta ja Williamia kohti ja sanon:
”Suokaa anteeksi, tämä oli minulle täysi yllätys ja minun täytyy sulatella tätä hetki, yksin.” Kiirehdin pois salista juosten enkä välitä arvokkuudesta. Juoksen huoneeseeni ja löydän Annan petaamasta sänkyäni. Hän kääntyy hätääntyneenä ympäri kun paiskaan ovet auki. Anna on hovineitoni, jonka oikea nimi on Anna-Lisa ja hän on myös paras ystäväni. Hän siirtyy nopeasti oville ja sulkee ne hiljaa ovien natistessa. Istun sängyllä itkien pää käsiini haudattuna kun patja notkahtaa Annan istuessa viereeni ja ottaessaan minut halaukseen. Murrun nykyään liian usein hänen nähden, hän on jo ehtinyt tottua siihen että tulen itkien. Velvollisuuteni ovat käyneet rankoiksi enkä enää meinaa jaksaa, mutta nyt tämä on jo liikaa. Tiedän että valtiomme on pieni ja talous romahtamassa, mutta silti se että menen naimisiin Williamin kanssa vasten tahtoa? Valtakuntani ja kansani vuoksi? Totta kai minun täytyisi tehdä se, mutta silti kerrankin ajattelen itseäni. En vain voi naida häntä koska hän ei todellakaan ole se jota rakastan.
”Onko kaikki hyvin prinsessa?” Anna kysyy hiljaa ja silittää hiuksiani.
”Kuningatar on naittamassa minua prinssi Williamille”, kuiskaan hiljaa ja katson Annaa silmiin. Hän vetää minut uudelleen voimakkaaseen halaukseen ja kuiskaa hiljaa:
”Se on valtakunnan ja kansan parhaaksi, uskottavasti tekin tiedätte sen. Sekä sen että se on jo solmittu eikä sitä enää muuteta.”
”Tiedän, mutta en silti halua koska en rakasta häntä enkä koskaan tule rakastamaan häntä”, kuiskaan kyynelehtien.
”Prinsessa kaikki kyllä järjestyy vielä, tulette vielä rakastumaan Williamiin sillä hän on komea ja hyvä käytöksinen sulhasesi. Saatte hienoja lapsia jatkamaan vallassa ja tulette onnelliseksi”, Anna sanoo ja halaan häntä. Hetken jälkeen hän jatkaa sanoen hiljaa:
”Tulkaa prinsessani, laitan hiuksesi uudelleen ja teidän kannattaa pestä kasvonne kylmällä vedellä rauhoittuaksenne.” Käyn nopeasti huuhtomassa kasvoni ja Anna harjaa hiuksiani uudelleen kun oveen koputetaan hiljaa. Anna kiirehtii avaamaan oven ja William tulee sisään hiljaisesti. Hän pyytää minua hiljaa seurakseen parvekkeelleni jotta voisimme keskustella rauhassa. Siirryn hänen käsipuolessaan parvekkeelle, kun Anna jää siivoamaan kampauspöytääni.
”Olen pahoillani, en tiennyt siitä ettei sinulle oltu kerrottu”, William sanoo hiljaa surullisena. Nyökkään ja katselen puutarhaa allamme kun William tulee lähemmän minua kysyen surullisena:
”Olen pahoillani että tätä ei voi enää muuttaa. Mutta haluan tietää, olisiko sinulle mahdotonta kuvitella elämää kanssani?” On, vastaan heti sisälläni mutta ääneen sanon vain:
”Ei tietenkään prinssi, mutta tämä vain oli täysi yllätys minulle.” Hän nyökkää ja kumartuu suutelemaan minua. Vastahakoisesti suostun, koska tämä minun on tehtävä jotta kansani pelastuu. Mutta koko suudelman ajattelen tosi rakkauttani, Annaa.

Tälläinen toinen, hieman lyhyempi novelli löytyi jostain tiedostoista kesältä :D toivottavasti tykkäsitte :)

Catherinen tarina, Osa 3

5.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 3

 

Robert nousee portaat hänen perässään ylös ja näkee, kuinka hän ottaa kaapista esiin valkoisen puvun, johon on kirjottu erittäin harjaantunein ottein punaisia kukkasia. Catherinen silmistä näkee, että siihen liittyy paljon muistoja. Ja Robert itsekin muistaa, kuinka Catherine saapui kyseinen mekko yllään Robertin juhliin. Robert kävelee Catherinen luo ja hän lausuu selvästi kauan harkitut sanat nyt ääneen:

”Haluaisin käyttää tätä hääpukunani. Samoin kuin juhlissasi aikaisemmin, kun etsit itsellesi kumppania. Valkoisia kukkasia punaisissa hiuksissa. Punaisia kirjottuja kukkasia valkoisessa mekossa.” Catherine toistaa kihlatulleen sanat jotka hän on lausunut jo kerran aikaisemmin. Silloin hän tosin lausui ne palvelusväelle. Hänen silmäkulmastaan karkaa kyynel, kun puku tuo hänen mieleensä niin paljon onnellisia muistoja. Muistoja äidistä ja isästä elossa, sekä päivästä jolloin hän ja Robert menivät kihloihin. Mutta samana päivänä noin vuosi sitten, tauti vei hänen molemmat vanhempansa.

 

Kartanon rouvan kamarineito auttaa nuorta Catherinea pukeutumaan kauneimpaan leninkiin, jonka hän omisti. Kampaaja laittaa hänen hiuksiaan ja hänen äitinsä tulee katsomaan, kuinka hänen tyttärensä laittaminen juhlakuntoon onnistuu. Äiti on erittäin tyytyväinen tyttärensä ulkonäköön ja kamarineito lähtee auttamaan talon rouvan takaisin sänkyyn. Sillä kulkutauti on valitettavasti ottanut talon rouvan sekä herran tiukkaan otteeseensa. He ovat molemmat heikossa kunnossa, ja Catherinen äitikin juuri ja juuri jaksoi nousta ylös sängystä. Kun Catherinen hiukset ovat kauniilla letillä pään ympäri, niin että siihen on pujoteltu valkoisia kukkasia, hän menee peilin eteen.

”Valkoisia kukkasia punaisissa hiuksissa. Punaisia kirjottuja kukkasia valkoisessa mekossa. Vastakohdat kiinnittävät huomiota toiseen ja näin ylleni kutoutuu täydellinen kauneuden verkko, josta ei pakoon pääse”, nuori neiti Catherine sanoo hyväksyvästi kampaajalle ja ompelijalle. He hymyilevät huojentuneesti ja ompelijatar sanoo:

”Oivasti muotoilitte kauneutenne kiteytyksen muutamaan lauseeseen, joita jokainen kuulija jääköön miettimään ja ihailemaan. Olemme kiitollisia siitä että saamme palvella yhtä kohteliasta ja kaunista neitiä kuin te neiti Catherine. Toivomme että tulevaisuudessa huolitte meidät vaatimattomat palvelijasi edelleen työskentelemään arvon neidille.”

”Teette molemmat kiitettävää jälkeä ja kielenkäyttönne on oivallista. Kun joskus tulevaisuudessa tulen kotikartanoni jättämään ja tarvitsen uskollisia palvelijoita, muistan kyllä teitä. Voitte poistua”, Catherine sanoo hymyillen lempeästi ja nyökkää heille. He poistuvat reippaasti huoneesta ja Catherine katsoo itseään peilistä.

”Nyt on tilaisuuteni”, hän kuiskaa hiljaa ja suoristaa ryhtinsä. Robertin perhe pitää juhlat, joissa heidän poikansa on tarkoitus valita itselleen kumppani. Catherine menee portaat alas eteisaulaan ja hän laskeutuu portaat hallitusti ja rauhallisesti, käsi sileällä mahonkikaiteella saumattomasti liukuen. Hän siirtyy rauhallisesti vanhempiensa huoneeseen ja käy hyvästelemässä heidät. Hänen isänsä on erittäin huonossa kunnossa, ja hänen täytyy vain toivoa, että hän on edelleen elossa, kun hän tulee takaisin. Hevosvaunut odottavat ovien ulkopuolella ja Catherine astuu niiden kyytiin raskain mielin. Jos hän nyt saa Robertin miehekseen, hänen vanhempansa ovat hänestä ylpeitä. Jos he ovat edelleen elossa, kun hän tulee takaisin.

 

Catherine havahtuu muistoistaan kun hän huomaa Robertin ojentavan hänelle pientä samettipussia. Hän katsoo Robertia odottaen ja Robert ottaa pussista esiin kauniin timanttisormuksen.

”Catherine, otatko tämän sormuksen vastaan? Se on isotätini vanha, ja hän halusi että se tulisi suojelemaan liittoamme. Kuten se on aikoinaan suojellut hänen ja hänen miehensä liittoa. Ainoa asia mikä heidät koskaan erotti, oli kuolema. Isotätini toivoi että se sama suojaus siirtyisi meidän väliselle liitolle. Otatko kihlajaislahjani vastaan?” Robert kysyy hermostuneena ja antaa timanttisormusta Catherinelle.

 

Valitettavasti novelli on nyt loppu mutta jotain uutta kyllä on tulossa myöhemmin kunhan saan jotain työstettyä :D

Catherinen tarina, Osa 2

3.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 2

Kun hänen kyntensä painuvat kämmeniin, pieni kipu havahduttaa hänet takaisin nykyhetkeen. Kyynel vierähtää silti hänen poskelleen, mutta hän vain pyyhkäisee sen nopeasti pois. Kukaan ei huoli vaimokseen heikkoa naista, hän ajatteli ja suoristi ryhtinsä.

”Halusit tavata Catherine”, kuuluu hänelle tuttu ääni pensaiden lomasta. Siitä huolimatta hän säpsähtää, sillä hän ei ollut kuullut Robertin tuloa. Hän kääntyy ympäri rauhassa ja katsoo kihlattunsa kasvoja, kun tämä kävelee hänen luokseen. Nuo tummat hiukset ja komeat kasvonpiirteet, toivottavasti periytyvät heidän lapsilleen. Ne ovat harvinaiset ja erittäin komeat täälläpäin maata, täällä maalla. Ne ovat Catherinen ensimmäiset ajatukset kihlatustansa. Robert on häntä päätä pidempi ja roteva sotapäällikkö. Onnekseen sodassa, jossa hän oli mukana, hän ei ollut joutunut tulitukseen. Hän oli palannut kotiin ainoana ongelmana kylmyys ja nälkä. Edes päälliköillä ei ole aina parhaat mahdolliset oltavat. Mutta nyt Catherine on päättänyt kysyä kihlatultaan erään kysymyksen, jota on hautonut sisällään jo kihlauksen ensi päivistä asti.
”Jos haluat, voimme kunnostaa sukuni kartanon ja muuttaa sinne. Ettei tarvitsisi enää asua vanhempiesi kanssa. Sukunne kartano on hieno, mutta haluaisin silti oman kartanon. Ja nyt olen perinyt tämän”, Catherine sanoo ja valikoi sanansa huolella, jottei loukkaisi kihlattuaan tai olisi hänelle liian töykeä.
”Se on aivan ymmärrettävää Catherine. Varsinkin kun meille on odotettavissa perheenlisäystä piakkoin”, Robert sanoo ja tarjoaa käsivarttaan. Catherine kietoo kätensä Robertin käden ympärille, ja antaa kihlattunsa taluttaa hänet puutarhan läpi lähemmäs taloa.
”Haluaisitko käydä sisällä katsomassa kartanon kuntoa?” Robert kysyy rauhallisesti. Catherine nyökkää hillitysti, vaikka hänen silmistään näkee, että hän on innoissaan.
”Se olisi oikein mukavaa. Voimme samalla katsoa ketä kaikkia meidän tarvitsee palkata avuksi kunnostukseen. Ainakin puutarhureita sekä siivoajia”, hän sanoo tyynellä äänellä vaikka pinnan alla kuohuu, hänen ojentaessa Robertille vanhan avaimensa. Robert jättää Catherinen kauemmas ja menee avaamaan oven. Kun ovi aukeaa naristen, molemmat kurkistavat varovasti sisälle. Catherine ei enää malta odottaa kauempana, vaan ryntää sisälle taloon.

Astun sisälle taloon ja katson Catherinea onnellisena siitä että hän tulee olemaan vaimoni. Seuraan kuinka hän liikkuu talossa tottunein askelin, välillä väistää narisevan lattia lankun lähes huomaamattomasti, kulkee täällä kuin ei olisi koskaan täältä poistunutkaan. Katson suurta kartanoa ja kaikkia huonekaluja peittää valkoinen kangas, jonka yllä on paksu pölykerros. Ilma sisällä ei kuitenkaan ole tunkkaista, kun ilma on hajonneista ikkunoista päässyt vaihtumaan. Valkoinen kangas heilahtaa ilmaan kauniissa kaaressa, ja paksu pölypilvi pöllähtää ilmaan, kun Catherine kiskaisee kankaan sohvan päältä pois. Sohva olisi pesun ja kiillotuksen jälkeen jälleen kuin uusi. Katson kihlattuni kauniita punaisia kiharoita hiuksia, vihreitä silmiä jotka huokuvat intoa ja iloa. Olen jo pienestä tarkkaillut häntä, ja ollut jo lapsena ihastunut häneen. Muistan edelleen ensitapaamisemme kuin se olisi ollut eilen. Ja nyt olemme kihloissa, perhe suunnitteilla. Rakastan häntä ja hän sanoo rakastavansa minua. Toivon vain että se on totta enkä ole hänen unelmiensa tiellä. Hän on nykyään paljon arvokkaampi kuin hän lapsena oli. Pian veljiensä kuoleman jälkeen hän alkoi tosissaan opetella kaikkea, eikä hän enää tullut leikkimään kanssani. Mutta nyt koko piirikunnan suurin uutinen on kahden rikkaimman suvun lapsien häät. Catherine on viimeinen suvustaan. Hänen perheensä on kuollut tauteihin. Minulla on edelleen suuri suku, johon Catherine on ollut erittäin tervetullut. Katson kuinka hän nousee suuret portaat yläkertaan, missä hänen entinen huoneensa sijaitsi.

Toivottavasti nautitte tästä ja lisää tulee ylihuomenna :D

Catherinen tarina, Osa 1

1.12.2014 Kirjoittaminen, Novellit

Catherinen tarina, Osa 1

Vaunut ylittivät sillan, renkaat rahisivat hiekkaisella tiellä ja pöly nousi pistävänä ilmaan. Neito vaunuissa kohentaa ryhtiään, ajajan rohkaistessa hevosia pitämään vauhdin lievässä ylämäessä. Pian he pääsevät mäen päälle ja saavuttavat oman päämääränsä. Kuski hyppää nopeasti alas ja rientää avaamaan vaunujen oven neidille. Hän laskeutuu hiljaa vaunuista ja katsoo edessään kohoavaa ränsistynyttä kartanoa. Seistessään siinä paikallaan ja kuunnellen luonnonääniä, muistot ja lapsuus tuntuvat vahvana. Tämä paikka on nimittäin hänen lapsuudenkotinsa. Kuvitellessaan kartanon entisessä loistossa, hänen kasvoilleen nousee hymy, ja hän ihailee sen kauneutta muistoissaan. Avatessaan silmänsä ja katsoessaan sen kauniin kartanon rippeitä, hymy jää enää varjoksi hänen kasvoilleen.

Vesi solisee rauhoittavana ympärillä, kun se soljuu puron läpi kohti jokea. Kauempana kuuluu joen kohina, kun kevään sulavedet pyrkivät mereen. Katsoessaan kaunista kartano, hän muistaa elävästi, kuinka hän juoksi pihalla veljiensä kanssa leikkien. Suuret tammipuiset ovet olivat edelleen visusti kiinni. Kaunis punainen kivitiilikatto ja valkoiseksi maalatut kiviseinät ovat nyt likaiset ja hieman tummuneet. Pienet pojat ovat käyneet tekemässä tihutöitään, ja kartanon suuret ikkunat ovat nyt rikki. Muutama lasiruutu ikkunoista on ehjänä, mutta hyvä että niistä läpi näkee. Se on ollut nyt vuoden hoitamattomana, ja ennen niin kaunis ja harmoninen puutarha on päässyt repsahtamaan. Rikkaruohot ovat vallanneet istutukset ja nurmikko on kasvanut erittäin korkeaksi. Pensasaitakin on kasvanut holtittomasti, ja tukkii jo lähes kokonaan kulkuväylät taloon ja sieltä pois. Kun kartanoa katselee, ei uskoisi että aikoinaan se on ollut alueen kaunein ja vaurain paikka.

”Tämä paikka oli vanhemmilleni arvokkaampi kuin minä. Sen takia minun täytyy palauttaa se takaisin vanhaan loistoonsa”, hän sanoo hiljaa ja sanat jäävät riippumaan ilmaan surullisina. Hän antaa kuskille pienen merkin, että tässä menee vielä jonkin aikaa. Hevosten hirnunta taustalla tuo mukavaa elämän tuntua autiolle kartanolle. Sillä välin kun hevoset pääsevät läheiselle purolle juomaan, punahiuksinen nuori tyttö etsii aidasta aukon, josta pääsisi läpi ilman että mekko repeytyisi. Pian hän löytää sopivankokoisen aukon aidasta ja menee varovasti tuulessa liehuvien lehtien läpi kartanon pihaan. Hän nostaa katseensa uudelleen kartanoon ja katsoo sitä kaihoisasti.

”Täällä minut kasvatettiin hienoksi neidiksi, joka olen nykyään. Juoksin pihalla veljieni kanssa, kunnes äitini kertoi, ettei se ole sopivaa hienon tytön arvolle”, sanon hiljaa ja naurahdan, ”joten kun veljeni opettelivat ratsastamaan ja miekkailemaan, äitini vei minut paviljonkiin ja opetti pöytätapoja sekä hioi käytöstäni.” Katson hymyillen paviljonkia, joka on lähes virheettömässä kunnossa, jollei likaantumista lasketa.
”Mutta kun veljeni kuolivat yhdessä lukuisista tautiaalloista, kuulin pian sen jälkeen äitini sanovan isälleni, kuinka hän olisi toivonut veljieni säilyvän ja antanut ennemmin minut taudille. En kuulemma ole tarpeeksi kaunis jotta saisin kaupungin rikkaimman herran pojan miehekseni. Se oli paha isku minulle. Työskentelin enemmän ja ahkerammin saavuttaakseni äitini asettaman haasteen. Ole tarpeeksi hienostunut ja kaunis Robertin vaimoksi. Ja vihdoin onnistuin siinä. Tosin tauti sai vanhempani ennen kuin he sen saivat tietää”, sanon surullisena ja puristan käteni nyrkkiin estääkseni itkun.

Lisää laitan hieman myöhemmin, tämä on siis alku yhdestä novellistani. Eli jatkoa tälle tulee ylihuomenna :D