Selaat arkistoa kohteelle kipu.

Vaeltava hammassärky ja iki-ihana takatalvi

26.4.2016 fibromyalgia, kipu, uupumus

Ihmettelin eilen, miksi alahampaitani särkee. Ehdin jo miettiä montako reikää sieltä löytyy ja kuinka kamala hammaslääkärikäynti on luvassa. Jonkin ajan päästä huomasin, että ylähampaita särki. Alahampaat olivat kivuttomat.
Kipu tuntuu seilaavaan hampaasta toiseen ihan miten sattuu myös tänään. Onko tämäkin ”vain” fibromyalgiaa vai saanko varautua hankkimaan tekohampaat lähiaikoina? Voi kun tietäisinkin.

Minusta tuli tämän takatalven myötä hyvin aikaansaamaton. Voimat eivät riitä edes elämän perusasioiden hoitamiseen ja kivut vievät elämästä kaiken ilon. Nukkuminen ei auta väsymykseen, kun uni on liian kevyttä. Aivosumu täyttää pään ja asioiden muistaminen ja ymmärtäminen on todella vaikeaa. Ärsyynnyn todella helposti, mutta en jaksa tehdä ärsyttäville asioille mitään. En ylipäänsä jaksa tehdä millekään mitään. Olen vaan olemassa ja kärsin.

Voimia ei ole

18.4.2016 fibromyalgia, kipu

Särkee, särkee, aina vaan särkee. Nivelet ovat kuin tulessa. Koska tämä menee ohi?
Ai niin: ei koskaan.

Minua pidetään varmasti hyvin töykeänä, laiskana ja surullisena ihmisenä, kun en jaksa puhua tai hymyillä. Kun en jaksa kohdata toisen odottavaa katsetta tai vääntää kasvoilleni tilanteeseen sopivaa ilmettä. Kun en jaksa tehdä mitään.
Pelkään, ettei minusta tule koskaan mitään. Vaikka olen nuori ja koko elämä edessä. Pelkään, että elämä on aina tällaista kipua. Pelkään, etten koskaan ole onnellinen. Tai että huonot päivät voittavat hyvät niin ylivoimaisesti ettei hyviä hetkiä edes huomaa.

Saisinko vain maata sängyssä pahimpien hetkien ohi?
En tiedä kestääkö paha hetki päivän vai viikon. Se voi kestää enemmänkin. Usein pelkään, että se kestää ikuisesti.

Sadetta ja särkyä

17.4.2016 kipu

Tänään on pitkästä aikaa huono päivä. Niin huono, että päätin alkaa kirjoittaa tuntemuksistani.
Minulla on diagnoosina fibromyalgia eli kipu-uupumusoireyhtymä. Se aiheuttaa nimensä mukaisesti kipua ja uupumusta, mutta myös paljon muita oireita.

Unettomuus vaivaa minua aina, kun oireilen pahasti. Esimerkiksi viime yönä en oikeastaan nukkunut. Tai jos vähän aikaa nukuinkin, se oli kevyttä unta. Koiran unta, jossain sanottiin. En tiedä miten koirat oikeasti nukkuvat, mutta säälin niitä kovin, jos niiden uni on tällaista.
On vaikea nukkua, kun ei ole olemassa siedettävää asentoa. Aina johonkin sattuu. Ja uni on niin pinnallista, että pienikin ääni häiritsee. Usein oma hengityskin pitää liian kovaa ääntä.

Kivut ovat lievimmillään lähinnä kutinaa tai kirvelyä. Mutta kun kutina tuntuu luiden sisällä, se on hyvin epämukavaa. Jos iho kutiaa, sitä voi raapia. Jos luuytimiä kutittaa, mitä sille voi tehdä? Pahimipia särkyjä on eniten nivelissä. Viiltävä kipu lähtee yleensä nivelestä ja tuntuu kuin luuta viillettäisiin pituussuunnassa halki. Usein on vaikea uskoa, ettei mikään ole ”oikeasti” rikki. Että minulla ei ole pirstaleisesti murtuneita luita tai irronneita raajoja.

Lihaksetkin saavat osansa kivuista. Niihin kipuihin yhdistän tämän voimattomuuden tunteen. Ihan kuin salilla olisi käynyt. Tai ennemminkin asunut siellä monta päivää ja tehnyt tappavan voimakasta treeniä vuorokauden ympäri. Lihakset tuntuvat kipeiltä ja heikoilta. Olo on usein kuin korkeassa kuumeessa. Voimia ei vain ole. Ollenkaan. Ja särkyä on. Kaikkialla.

Liikunta kuulemma auttaa. Sitä minulle aina sanotaan. Mutta lähtisitkö itse lenkkipolulle, jos jalkasi eivät kantaisi edes sängyltä sohvalle? Menisitkö salille nostelemaan painoja, jos et jaksaisi nostaa itseäsi edes sen vertaa, että saisit käännettyä kylkeä?

Vain tämän asian haluaisin kaikille sanoa. Vain tämän asian tahtoisin muiden ymmärtävän:
En ole laiska, minulla on sairaus. En valita turhasta, kipuni ovat todellisia.

Korkean vuoren rinteille

9.6.2015 itsetunnon vahvistaminen, kipu, matkanteko, oma historia, voimaantuminen

tunturiaAion pitää lomani kahdessa erässä tänä kesänä. Ensimmäinen osa alkaa jo ensi viikolla, kahdeksan päivän kuluttua. Väsymys alkaa olla jo aivan massiivista. Viimeiset päivät menen ryömimällä. Odottavan aika on pitkä ja lisäisin siihen vielä että kivinen. Koko ajan tulee asioita joita täytyy hoitaa ennen ja lista senkun kasvaa.

Tällä pikkulomalla aion kiivetä vuorelle. Ihan niinkuin elämässäni ei viime vuosina olisi tarpeeksi ollut vuorta ja kukkulaa kavuttavaksi, mutta aion kiivetä korkealle ja nähdä kauas. Kiipeäminen tulee viemään voimia ja niitähän minulla ei nyt oikein tunnu olevan. Voimaa ei ole pohkeessa eikä pakarassa, enkä ihan ole tuosta korvienvälistäkään kovin varma ja vakuuttunut. Mutta aion päästä perille.

Elämässäni on ollut kukkulaa riittämiin. Kun yhdestä nyppylästä pääsee, on näköpiirissä jo toinen, vielä korkeampi. Välillä on täytynyt mennä jopa nelinkontin. Ja usein on ollut pakko huutaa apua. Pahinta ovat olleet ne hetket, kun tuska kiipeämisestä on tehnyt suun mykäksi ja korvissa on vain tuuli humissut, etkä ole jaksanut enää edes huutaa. Silloin on jokainen kivi antanut periksi jalan alla, etkä ole päässyt eteenpäin, vaan pudonnut joka yrittämällä vähintään metrin taaksepäin.

Kun muistelen näitä aikoja, hengästyn pelkästä ajatuksesta, mutta uskallan kuitenkin kurkistaa itseäni siellä kaiken keskellä ja alla. Kipua en kaipaa enkä sitä ahdistusta, mutta näen silmissäni kuitenkin elämänhalun, ainakin pienen kipinän siitä. Ja kuiskaan korvaani: jos et pääse eteenpäin, lähde sivusuunnassa, sillä jossain on aina maasto helpompaa.

Tunturissa ei voi edetä pystysuoraan ylös, vaan on edettävä siksakkia. Sillä aina jossain on kivissä rako, mihin saat jalkasi sopimaan tai paikka, missä kivet eivät karkaa jalkasi alta ja maa on luotettavaa edetä. Ja kohta huomaat olevasi kohdassa, missä voit pysähtyä, tasoittaa hengitystä ja katsoa taaksepäin. Katsoa sinne mistä olet tullut. Katsoa omaa selviytymistietäsi…ja olla ylpeä itsestäsi.

tunturipolut

 

 

Korkealta näkee kauas. Näköalapaikalle on hyvä seisahtua. Jos vain juoksee suinpäin, ei opi mitään matkasta. Ja jos ei kuuntele kipua, ei voi olla kiitollinen rauhasta.

Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

26.1.2015 elämänilo, Harmonia, kipu, muuttaminen, optimismi

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.