Selaat arkistoa kohteelle keskenmeno.

Vaikea asia, ahdistus syvällä sisimmässäni….

21.11.2014 keskenmeno

Mulle on taphtunut elämässäni paljon pahoja asioita. En tiedä, mitä niistä uskallan kertoa. En tiedä, mistä aloittaisin. Olen päässyt yli kaikista paitsi viimeisimmästä. Välillä luulen päässeeni siitä yli mutta sitten taas huomaan etten olekaan, en todellkaan ole. Sellainen päivä on tänään. Ahdistaa, ei tiedä miten päin olisi, olen yksin ja en saa mitään aikaiseksi. Haluan vain ajan kuluvan jotta voisimme aloittaa alusta ja yrittää uudestaa, saada aikaan tällä kertaa jotain parempaa. Se siitä. Asia on siis niinkin surullinen, mutta pelottavan yleinen asia kuin keskenmeno.

 

4.11.2014 sain tietää totuuden. Ei siellä enää elänyt kukaan. Sydän oli pysähtynyt. Pysähtynyt kenties jo neljä viikkoa sitten. Ehkä sinä yönä kun heräsin haukkomaan henkeä ja päähäni oli iskostunut ajatus että ei siellä ole ketään, mahani on tyhjä, ei siellä enää ole mitään elävää.  Se oli päättynyt jotain 7+2 ja minä tiesin vasta 11+2. Vaikka koko ajan pelkäsin, epäilin, matkalla hakemaan esikoistani päiväkodista, mietin, että luotanko vaistooni. Luotanko siihen, mitä alitajuntani yrittää kertoa, vai onko se vääräässä. Se oli valitettavasti oikeassa. Ei minulla ollut oireita, ei mitään, ei oksettanut, ei nipistelly, ei väsyttänyt, ei ollut herkkää hajuaistia…. Tiedän mitlä tuntuu olla oikeasti raskaana. Se on vahva tunne aamusta iltaan, eikä se jätä näyttämättä olemassa oloaan. Tämä jätti näyttämättä.. Se oli merrki ettei kaikki ollut hyvin.

 

Neljä tai viisi viikkoa kannoin pienen pientä vasta sentin pituista pikkuistani sisälläni. Nyt se kuitekin on jo tullut ulos. Se oli hellpo homma, ei ollut kipuja. Kävin kyllä sairaalassa ja sain ensin mifegynen ja sitten cytoteceja usempaankin otteeseen. Mutta oikestaan se kaikki oli jo tulossa ulos ilman niitäkin eivätkä ne saaneet mitään suurta reaktiota aikaiseksi. Helpotti vähäksi aikaa se että kaikki oli tullut lopultakin ulos. Mutta huomaan, että toivottomuus, tyhjyys, pelko ja tietämättömyys tulevasta, ne ahdistaa mua. Menetin suuren osan suunnitelmiani, kuvitelmat tulevasta, ihanasta elämästä nelihenkisenä perheenä romuttuivat täysin. Olin nähnyt ja kuullut elävän terveen sikiön viikolla 6+1. Se sai minut uskomaan että kaikki on hyvin vaikkei oireita ollutkaan ja se sai minut odottamaan niin kauan ennen kuin kuuntelin vaistoani ja lähdin yksityiselle.

 

Minulla on valtava tarve purkautua tästä asiasta jonnekin…. Tuntuu vaan niin tavattoman pahalta, tyhjältä, vihaan tätä tunnette ja vihaan valitteluja: Ne on niitä elämän kirpeimpiä asioita tai minäkin tiedän miltä susta tuntuu tai ajan kanssa se kyllä helpottaa tai sitten sitä että ei olisi vielä kannattanut kertoa jne….

 

 

Minä en sure tuollaisia kertomisia yms. MInä vain tahdoin terveen lapsen ja tahdoin kasvattaaa häntä koko hänen elämänsä ajan aluta loppuun saakkaa enkä menettää häntä aivan liiiiiiiiiiian aikaisin. Haluaisin hänet takaisin, mutten koskaan voi saada.