Selaat arkistoa kohteelle Jotain sälää.

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Lyhyen matikan yo-koe

22.3.2017 Jotain sälää

Noni täst se sit lähtee, tunnin päästä istunkin jo salissa. Tänään on tosiaan matikan kirjoitukset. Ei oo nyt kummemnin aikaa kirjailla ylimääräisiä, ehkä sit illal. Anyway, mua ei jännitä kauheesti, koska ope on saanu mut vakuuttuneeks, et matikasta pääsee helposti läpi ja joutuu yrittään jos sen haluaa reputtaa. Lukenut olen vain vähän, joten en oo jaksanu paljoakaan panostaa. Sitten se nähdään miten pärjään. Kaikki tietävät et enkku on mulle se vaikein, joten sikskään en stressaa tätä matikkaa ihan kauheesti, pikku hiljaa nyt aamul on stressi noussu, mut aika luonnollist. Onneks yön sain nukuttua tosi hyvin.

Mut joo lähden täst ajeleen koulun suuntaan, joten moikka!

-Elina

Tähän on välillä niin vaikea kirjoittaa mitään

7.2.2017 Jotain sälää

En nyt onnistu kirjoittamaan hiukankaan järkevästi..

 

Vaisu fiilis ollu täl viikol. Jälleen nyt ehtoommalla alkaa ahdistus hiipimään esiin piiloistaan. En tiedä mikä mua ahdistaa, en tiedä mitä mun pitäis pelätä. Joku epämääräinen ahdistava ympäröi mua. Olo on hieman säikky. Tuntuu kuin pääni sisällä olisin, jossain hylätyssä mökissä keskellä metsää. Olen yksin. On pimeää, mutta vieläkin synkempi pimeys lähestyy mua joka taholta.

 

Tiedän, kyl etten osaa tunnistaa tunteitani, selittää tai käsitellä niitä. Häiritsee ja ärsyttää kun en tiedä mistä tämäkin ahdistus johtuu, suunnilleen vaan koska se voi..

Maanantaina mul oli psykan koe, jotain sinne koitin väkisin säätää. Näkee sit miten meni. Tänään oli matikan preli, vaikea sanoa siitäkään mitään varmaa. Liian usein kun musta tuntuu et koe menee hyvin ja et se on semi helppo, menee se lopulta penkin alle. Joten tälläkin kertaa vaan koitan ottaa chillisti ja venailla mitä tuleman pitää. Oli kyl aika kuitti olo kun pääsin vihdoin kotiin. Koe alkoi 8.10 ja luovuin papereista (=luovutin tiettyjen laskujen pyörittelyn, ei sitä kaikkea voi osata) klo 14.15. (Vain yks luokkakaveri jäi viel 5 minsaks, suurin osa porukasta lähti 12 aikoihin.) Opettaja oli sanonu meil tunnilla, et ottakaa prelistä kaikki irti, no mähän tein just niin kuin käskettiin. Saa nähä sit maaliskuussa, miten tosi tilantees menee. Hiukan tuntuu siltä et istun siel viime minuuteil asti, mut sithän istun.

 

 

Voisin vaiks koittaa askarrel jotain ja kuunnel musiikkia tai mennä vaan nukkumaan..

 

-Elina

Kiitos migreeni, minäkin niin sinua..

28.1.2017 Jotain sälää

Moi, kiitettävän pitkästä aikaa!

Mulla ei tänään päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Koska ens viikol ke mul alkaa koeviikko, mun tietty pitäis lukea. No ensinnäkin heräsin tänään 10.30 ja suunnilleen 45min mulla kului et sain itteni alakertaan aamupalalle. Jo herätessäni totesin, että mulla on migreeni, mahtavaa. Alakerrassa nappasin Oriptanin (migreenin kohtauslääkkeen) ja pidin otsallani viileää pyyhettä. Viimeksi mainittu toimii mulla usein, toisinaan jopa lääkkeitä paremmin. Yritin pari tuntia kirjoitella bilsan muistiinpanoja, mutten edennyt väsymyksen ja migreenin vuoksi kuin muutaman rivin. Joskus yhden jälkeen luovutin ja menin sohvalle torkuille, nukuin ehkä 30-45 min. Totesin, että omassa huoneessa olis parempi ja kapusin yläkertaan.

 

Pääkivun lisäks mua hieman heikotti ja oksetti, mutta veikkaan niiden johtuneen siitä, etten ollut syönyt paljoakaan. Huoneesta avasin hiukan ikkuna, jotta olisi viileämpi. Itse menin peiton alle, pyyhe jälleen otsalla. Koska avasin ikkunan, en saanut pimennysverhoa ikkunaa peittämään, joten piti hiukan soveltaa: kylppäristä hain isomman pyyhkeen jolla peitin silmäni, jotta mun oli helpompi nukkua “pimeässä”. Mulla kun on muutenkin vaikea nukkua valoisassa, saati nyt kun oli migreeni. Ennen nukahtamista äiti toi viel toisen oriptanin, koska pääkipu oli vaan pahentunut. Rattoisasti nukuin 4h niin että heilahti taisin olla viikon jäljiltä “vähän” väsy. Kun heräsin kuudelta, pääni oli edelleen kipeä, tosin nyt kipu oli muuttunut sykkiväksi, awesome. Raahauduin alakertaan, jossa nappasin miranaxin, koska oriptania en olis enää voinu ottaa. Äiti oli tehnyt suppismuhennosta lounaaksi, (jonka olin tietty nukkuessani skipannut) nyt hän ehdottikin (itse mennessään nukkumaan, koska hänellä oli yövuoro edessä), että laittaisin muhennosta leivälle, juustoa päälle ja lämmittäisin sen mikrossa. Enhän tietenkään saanut leipää tehtyä. Ei pahemmin maistunut, vaikka olikin nälkä ja koska hutera oloni vaan paheni. Päädyinkin jälleen keräämään voimiani lattialle ja nostin jalkani tuolille (viileä pyyhe jälleen otsalla). Olin vissiin vieläkin niin väsynyt, että nukahdin jälleen, tulin nukkuneeksi reilun tunnin. Kumma juttu kahdeksalta herätessäni (äitini herätykseen), päänsärkyni oli melkein kokonaan lakannut. Iltapalaksi mutustelin kaksikin muhennosleipää ja aloin kirjoittamaan tätä.

 

Jossain kohdassa päivää havahduin huomaamaan, ettei mulla olekaan ollut migreeniä ainakaan kuukauteen. Nyt oli pakko tulla kerta rysäyksellä kaikki ne ns. välistä jääneet. Mutta joo taidan heittää kitusiin vielä noritrenit (migreenin estolääke, vaikka mulle nukahtamislääke) ja mennä jälleen nukkumaan, enhän vielä montaa tuntia olekaan nukkunut. Viime yönä nukuin 10,5h ja päivällä kaiken kaikkiaan suunnilleen 6h, enhän oon ollu tänään tähän mennes hereil ku just ja just sen 6h. No toivottavasti huomen jaksan olla hereil ja lukea kokeisiin. Nyt mulla olis virtaa, muttei ole nyt järkevää jäädä koko yöks kukkumaan, en sais muuta ku unirytmini totaalisen sekaisin.

 

Yleis fiilis vähän mitään sanomaton, mun perustasoa, ei hyvä, muttei aivan surkeakaan. Matalalentoa mennään, ei jaksa kiinnostus riittää mihinkään ainakaan koulukirjoihin.  En tästä aiheesta jaksa kirjoittaa tämän enempää kun ei mulla taida mitään sanottavaa ollakaan.

 

-Elina

Huokaus..

3.12.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää

Tää päivä menee kyl niin harakoille. En jaksa nousta sängystä, en pukeutua, en pestä hampaita saati ottaa lääkkeitä. En jaksa tarttua mihinkään. Mikään ei kiinnosta, ei huvita. Oikeestaan en jaksa edes nukkua. Tavallaan tekis vaan mieli maata sängys koko päivä, muttei sekään kiinnosta. En halua syödä, mikään ei maistu. Surkea olo. Fiilis on kuin uitetulla kissalla. Itsetuhoisia ajatuksia. Inhottavat ajatukset kasvattavat voimiaan ja käyvät kimppuuni.

Viimeyön unesta muistan vain että olin menossa Nesteelle tankkaamaan autoa. Jarrutin aavistuksen liian myöhään ja hieman naarmutin autoa, jota joku mies oli juuri tankkaamassa. Onneksi mies ei ollut ihan älyttömän kiukkuinen, vaikka pitikin saarnan.  Tämän jälkeen seuraava erillinen tarkka muistikuva on, että juoksin karkuun, mikä minua jahtasi, sitä en tiedä.

Jää nähtäväksi tuleeko tästä päivästä mitään. Paljon olisi tekemistä mm. siivoamista ja leirin raportin tekoa. Taidan jälleen tuottaa pettymyksen kun en saa mitään aikaan..

 

-Elina

Tän hetken fiilis

8.10.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Mun tän hetkistä fiilistä kuvaa aika hyvin yks biisi joka tuli vastaan, kun etsin mitä kuuntelisin nyt illalla. Onhan toi biisi ollu mun puhelimeen ladattuna jo ties kuinka kauan, nyt se vaan ilmoitti olemassa olostaan. Varsinkin toi musiikki tol viisii surumielinen kuvaa mun fiilistä. Toki osa noista sanoistaki, en sitä kiellä, mut jälleen mun kohdalla musiikki pääroolissa. Kuten biisit yleensäkin, tämänkin sanat voi tulkita useammalla tavalla, minulla on omani. Tulkintaani liittyy myös etusivun kuva: ”I’m alone without you” ihan hyvin vois lukee: ”I can’t live without you”.

Pahoitteluni YouTuben valikoimasta..

 

 

En toki ole ollu koko päivää tällä fiiliksel, mut nyt oon. Olin tänään nelisen tuntia mettäs poimimas suppiksia, ensin yks kaveri oli mun kans, hänen lähdettyään jäin viel yksin. Jonkin verran mielessä olivat ikävät ajatukset: itsetuhoisuutta, mutta myös randomilla: miten mun pitäis toimia jos ”onnistuisin” murtamaan jalkani. Onhan näitä selviytymistarinoita vaikka kuinka. Todellakaan mulla ei oo aavistustakaan, miten tuo putkahti mieleeni, kaiketi tämäkin kallistunee itsetuhoisuuden puoleen.

Olen ihminen, joka viihtyy omissa oloissaan, on ollut pakko tottua (kiusaaminen). Tavallaan pidän myös pimeydestä ja tavallaan taas se ahdistaa mua suuresti. Mulla on liian vilkas mielikuvitus ja se saa mut kuvittelemaan kaikenlaista. Jos missään on turvallisen ihmisen kanssa, se ei ole niin kamalaa, mutta jos ei ole tällaista turvallista henkilöä, missä tahansa voi olla kamalaa. Tavallaan pimeys pystyy kätkemään minut muilta, mutta kääntöpuoli: pimeys kätkee myös minulta kaiken. Tiettyjen tapahtumien jälkeen olen muuttunut säikymmäksi kuin koskaan aiemmin. Osittain on hyvä osata olla varuillaan, mutta oli asia mikä tahansa, jos se menee överiksi, se ei mene hyvään suuntaan. Toisinaan pelko pelastaa, toisinaa se luo vankilan.

En ainakaan muistaisi, että olisin kirjoittanut tätä tänne. Tästä asiasta tietää korkeintaan kaksi ihmistä mun lisäkseni (en pysty muistamaan olenko kertonut tästä yhdelle vai kahdelle kaverilleni). Viime talvena joku kerta pyöräilin iltamyöhällä pimeässä kotiin (ei mitään hajua mistä). Oli suht paljon lunta, eikä pyöräily ollut helpoimmasta päästä. Luulisin pyöräilleeni kotiin kirkolta eli 3km kotimatkaa, suunnilleen puolivälin paikkeilla tajusin jonkun miehen pyöräilevän mun perässä. Yleensä poljen lujempaa kuin monet muut, vain pyöröillessä mulle tulee fiilis: ”Ja sä et mua ohita”. En niin korvessa asu, etteikö täällä muita näkis liikkeellä, usein samaan suuntaan kulkevat vain katoavat ja kääntyvät jonnekin muualle. No tämä tyyppipä ei kadonnut, ei jäänyt edes jälkeen. Viimeisen vajaan kilsan pyöräilin niin lujaa kuin pystyin siinä kelissä. Kääntyessäni pyörätieltä meidän tiellemme näin kuinka minua seuraava pyöräilijä oli vain parin kymmenen metrin päässä minusta. Voisin myöntää kaiken olevan vainoharhaista kuvitelmaa, muttei ole. Omaa tietä polkiessani, se tyyppi vieläkin seuras mua ja vasta kun käännyin kotipihaan se ei enää seurannut. Muistaakseni olin silloin vielä yksin kotona, paniikki ei ollut kaukana. Tämän jälkeen olen pelännyt vastaavan tapahtuvan uudelleen. Silloin ei onneksi sattunut mitään, muttei kukaan tiedä mitä olisi voinut sattua. Tässä yksi syy pelkooni pimeää, vieraita ihmisiä ja yksin liikkumista kohtaan. En tiedä pystyisinkö tämänkään takia asumaan yksin, sekoaisin lopullisesti.

Mutta joo tällaisia ajatuksia tällä kertaa, toivottavasti nukahtaisin pian, jotta pääsisin ajattelemasta mua piinaavia ajatuksiani

 

 

-Elina

Jälleen kerran vastaus erääseen saamaani kommenttiin

6.9.2016 Fiilikset matalalla, Jotain sälää


En tiedä onko tässä järjenhiventäkään tehdä tätä näin, itse näen tämän järkevimmäksi, mutta mielipiteitähän on monia. Elikkä jälleen olisi aiheena kommentti ja vastaukseni siihen.

 

Hydronium:

Mukava nähdä että olet jälleen jakanut ajatuksiasi!

Luettueani tekstisi pariin kertaan läpi, täytyy todeta, että vaikuttaisi siltä, että mielikuvani siitä, että ongelmakohta ei olekaan ihan siinä, missä ajattelet, vain vahvistuu.
Tekstisi on ensinnäkin mielestäni kokonaisuudessaan osoitus siitä, miten paljon toisen ihmisen kaipuu sinua mietityttää. Asialla on merkitystä sinulle, eikä suinkaan mitenkään vähän. Oikeastaan näen punaisen langan kaipuuna turvallisiin ihmissuhteisiin; sellaisiin, jotka osoittaisivat aiemmat kokemuksesi ohi päästyiksi.

Aloitit heti kertomalla, kuinka kaipaat, että sinulla olisi mahdollisuus (turvallisesti) käpertyä jonkun kainaloon, mutta seuraavassa toteat ettet pystyisi rakastamaan. Nämä kaksi toisiaan seuraavaa ajatustahan ovat täydessä sodassa toisiaan vastaan! Mitä muuta kuin kaipuuta rakkauteen ja kykenevyyttä osoittamaan sen kaipaamalla (ja samalla tarjoamalla) läheisyyttä, on löydettävissä, jos nämä ajatukset puristaa kuiviksi siitä, mitä ne ovat täynnä?

Ja sen kimppuun, mitä sanot, kun toteat, että fyysinen kipu on helpompaa kestää ja kun sanot, että kaipaat sitä, että joku satuttaa.

Mielestäni on ymmärrettävää, että ajattelet fyysisen kivun olevan siedettävämpää kuin pelon siitä, että antaisit toiselle jotakin itsestäsi, uskaltaisit olla oma itsesi. Fyysinen kipu, tai ajatus sen siedettävyydestä, kun ylläpitää käsitystäsi siitä, mitä pelkäät toisen aiheuttavan. Samaan aikaan kiellät, että pystyisit rakastamaan. Ja tämä kieltäminen ylläpitää ajatusta ”kunpa joku satuttaisi”, koska on helpompaa kieltää tarve rakkaudelle ja ohjata se toiveelle satuttamisesta.

”Kunpa tämä ihminen satuttaisi, niin etten joutuisi kohtaamaan sitä, että pystyisin ja haluaisin rakastaa”. Satuttaminen kun muutenkin vahvistaisi tätä kierrettä: se todistaisi, että et pysty rakastamaan, eikä kukaan rakasta, vaan ainostaan loukkaa.

Teksistäsi luulen löytäväni muutenkin näitä esittämiäni tulkintoja tukevia pointteja: tunnet surua, kun ajattelet ettet pysty rakastamaan. Miksi tuntisit surua, jos et kaipaisi sitä, että uskaltaisit rakastaa? On selvää, että pystyt siihen -tunnet rakkauden pelisääntöjä, tunteen tasolla, joten osaat myös rakastaa. (Esim. Kohta kainaloon käpertymisestä -> sanavalinnat kertovat niiden sisältämistä tunteista)

Minä uskon, että kun aikasi sulattelet asioita, joita mielessäsi pyörii ja liikkuu, löydät tiesi, jonka varrella on kaiken muun lisäksi liikennemerkkejä, jotka viestivät saapumisesta rakkauden alueelle

 

 

Ja vihdoin vastaukseni:

En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Viestisi veti sen verran hiljaiseksi, no okei on muutenkin ollut vaisu päivä (aloin kirjoittamaan vastausta samana iltana kommentin saatuani).. kyyneleet tulivat silmiin, kun huomasin sinun (minulle jonkun täysin tuntemattoman) paneutuneen elämääni ja ajatelleen minua. Hämmentävää, vaikea ymmärtää miksi (kaiketi suomalainen vaatimattomuuteni tms. iskee päälle).

En mitenkään väitä sinun olevan väärässä, saatat olla oikeilla jäljillä. Mutta omaan mielikuvaani ja ajatuksiini liittyy muutama asia, joita en vain näytä osaavan kertoa ymmärrettävästi, asiat liittyvät aika pitkälle rakastamiseen ja satuttamiseen. En tiedä miten osaisin enää paremmin kertoa ajatuksiani, yritän kyllä kovasti ja tiedän sen olevan vaikeaa, mutta tärkeää olisi onnistua tässä. Kunpa voisin tyyliin ”linkata” todelliset ajatukseni ja tuntemukseni teille, mutta se vasta mahdotonta onkin. Ehkäpä yritän vielä, vaikka yritykseni vaikuttaa jo valmiiksi turhalta.
En tiedä ja ymmärrä miksi ja mikä tekee minusta niin vetovoimaisen, mutta mulla on ollut ns. vientiä viimeisen reilun vuoden aikana, tosin vain kaksi potentiaalista ”ehdokasta”, joiden tunteisiin ehkä voisinkin vastata. Käytännössä joka kerta kun juttelen varsinkin heistä kahdesta toisen kanssa rakkaudesta, rakastamisesta, hänen tunteistaan mua kohtaan yms. mua alkaa heikottamaan, tunnen kuristavan tunteen kaulallani. Pahaa oloani, suruani kasvattaa tietoisuuteni ajatuksistani. Pelkoa herättelee totuus, ettei minulla ole kunnosllista syytä ja selitystä ajatuksilleni ja tuntemuksilleni.



(Jos joku osaa tulkita mua paremmin tuntemuksiani, ajatuksiani, tekemisiäni, elämääni yms. voi ihan vapaasti kertoa miksi tunnen, ajattelen, toimin kuten toimin.) Tietyllä tavalla edellä mainitun voisi liittää rakastamiseen, mutta yhtälöä sotkee pahasti sisälläni vallitseva ääretön tyhjyyden tunne. Miksi käytännössä en tunne mitään (positiivista) muita ihmisiä kohtaan? Kertokaa toki ajatuksianne, saisin uusia näkökulmia.

Niin vielä siitä miksi koen fyysisen kivun helpommaksi sietää: koska fyysinen kipu on helpompi hallita, fyysiseen kipuun voi saada helpotusta. Psyykkinen kipu on kaikkea muuta, sitä ei voi hallita, eikä parantaa, ei ainakaan samassa suhteessa fyysisen kivun kanssa. Kaiketi olen myös liian turtunut väkivaltaan. Ei, en väitä joutuneeni kokemaan väkivaltaa yms. tyylillä koko elämääni jokaisena päivänä. En yritäkään väittää olevani surkeimmassa jamassa tässä maailmassa. En väitä menneisyyteni olevan kauhein mahdollinen. Toki tiedän, että tälläkin hetkellä monet kuolevat nälkään, joutuvat väkivallan uhreiksi jne. Mutta kuitenkin suuri osa ihmisistä elää hyvää elämää, elämää ilman minun menneisyyteni kaltaista eilistä, kuitenkin suurella osalla ihmisistä asiat ovat mallillaan. Aina ja kaikkialta löytyy meitä, jotka eivät (meinaa) kestä(ä) maailmaa, kaikille meistä ei vain ole voitu jakaa voitto kortteja, jonkun on aina pakko hävitä.

Entä mistä helvetistä nää mun itsetuhoiset ajatukset johtuvat? Ne ovat mulle perjaatteessa jo pakkomielle, en tarvitse kuin minimaalisen ärsykkeen ja ko. ajatukset hyökkäävät kimppuuni. Olen niin kertakaikkisen väsynyt niihin.

 

En muista pitikö mun kirjoittaa tähän enää mitään puoliksikaan järkevää, siksi tämä näyttää loppuvan kesken. Kaiketi sain kirjoitettua edes jotakin.

 

-Elina

Vastaus ”Ji’n” kommenttiin (sisältää monia tärkeitä asioita)

8.7.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Vihdoinkin sain aikaiseksi ja kirjoitin kauan odotetun vastauksen ”Ji’n” kommenttiin. Myönnän toki vastaukseni keräsi yllättävän paljon pituutta, mutta sanaakaan en jättäisi pois, kaikki kirjoittamani asiat ovat tärkeitä. Tässä vielä ensin meidän keskustelumme:

 

Ji:

Mä löysin blogisi muutama päivä sitten ja olen melkein kaikki postauksesi lukenut läpi. Sä osaat aivan uskomattoman hyvin kuvata ahdistusta ja tunteitasi. Mä olen itse huomannut myös että kirjoittaminen on parasta terapiaa, jatka sitä ihmeessä, kaikissa muodoissa! Se vie aina vähän eteenpäin kun saa päätään levitettyä paperille. Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua. Mä toivon sulle erittäin paljon voimia ja jaksamista, ja paljon lisää edes niitä pienimpiä irtioton ja ilon hetkiä. Muista että kaiken raskaan kokemasi takana on edelleen puhdas, kaunis sielu

 

Minä:

Oi kiitos kehuista! <3
Paljon useammin tulee vastaan huonosti käyttäytyviä ihmisiä, jotka haluavat vain tehdä toisen elämästä kurjempaa. Sun kaltaisias mukavia ihmisiä on niin paljon vähemmän, mutta ette siltikään ole kuolleet sukupuuttoon, kiitos siitä.

Saanko kysyä mitä tarkoitat kun sanot ”Sulla on myös tosi kauniin runollista kieltä, tosi hyvin ilmaistua.” Varsinkin tuolla ”tosi kauniin runollista kieltä”. Ihan mielenkiinnosta kysyn, kun en tainnut saada ajatuksestasi kiinni.

 

Ji:

”Heikottaa. Kylmä. Jäätävän kylmä. Ei oo voimaa. Ei yhtään. Pyörryttää. Olisi kivaa menettää taju, lyyhistyä vain kylmälle asfaltille. Sattuu. Jäätikarit iskeytyvät mun kehooni. Kylmää. Mustaa. Vettä. Paljon jäätävän kylmää mustaa vettä. Silta. Sekavia ajatuksia. Kuolema. Raiskaus. Rakkaus. Itku. Kuuma. Suola. Kyynel. Kuumat suolaiset kyyneleet. En pysty itkemää. En vain pysty. Haluaisin kyllä sitäkin. Yksinäisyys. Tyttö kyynelsilmäinen. Kadotettu tyttö. Tyhjyys. Musta ääretön tyhjyys.”

Esimerkiksi tää lainaus. Mun mielestä niin kauniin runollisesti kuvattu aivan kamalia tunteita. Sä oot todella luova ihminen, pystyt saamaan lukijan ymmärtämään sen kauheuden. Ja tosi inhottavaa jos kaikesta huolimatta sulle ollaan julmia. Toivottavasti tää kesä tuo sulle jonkun verran toivoa, lämpöä, valoa, kukkien tuoksua.. Sulla on pitkä prosessi edessä mutta jatka kirjoittamista. Sen sä osaat!! <3

 

Ja vihdoin vastaukseni:

Kuinka paljon voin enää odottaa ihmisiltä, kun Suomen ”niin loistava ja oikeudenmukainen” oikeuslaitos nöyryytti mua ja syytti mun olevan se tarinan pahis, joka jostain syystä on keksinyt tällaisen tarinan sen sijaan että oikea rikollinen olisi tuomittu kärsimään teostaan. Eipä tarvitse kahta kertaa miettiä miks mulla ei oo käytännössä minkäänlaista luottamusta tämän maan oikeuslaitokseen.

 

Jotkut ihmiset ovat samaa mieltä oikeuden kanssa, että olen vain valehtelija ja kerjään huomiota. Sallinette mun kysyä: Miksi helvetissä haluaisin omasta halustani kärsiä vuosikausia, jopa loppuelämäni masennuksesta, ahdistuksesta, peloista, todellisista vakavista (muka keksityistä) traumoista? Miten ihmeessä ihminen olisi pystynyt keksimään tällaisen tarinan?  Kun monet ihmettelevät miksi ihmeessä en puhunut kenellekään. Olisiko mun pitänyt kertoa jokaiselle vastaantulijalle kuinka paljon mua on satutettu? Kuinka julmasti 2010-luvun Suomessa, multa riistettiin mun ihmisarvoni, mun ihmisoikeudet. Kuinka yksi henkilö pilasi loppuelämäni. Jokaikisenä päivänä joudun taistelemaan selvitäkseni. Kuinka sen paskan takia menetin kaiken luottamuksen ihmisiin, varsinkin miehiin. Mites helvetissä te ajattelette mun pystyvän enää koskaan rakastamaan, luottamaan, seurustelemaan??? Haluaisin vain noin niiko mielenkiinnosta tietää, koska noi kolme ovat mulle käytännössä mahdottomia. Oi te suuret viisaat, jotka tiedätte kaikesta kaiken, kertokaa ny ihmeessä mulle vastauksia esimerkiksi noihin yllämainittuihin kysymyksiin. Sallitte mun nauraa, jos joku kehtaa väittää esim. ettei oo yhtään paha olla oikeudessa. Jaa ei vai? Muuten vaan yli 15 ihmistä kuuntelee sun jokaisen sanasi, kun joudut kertomaan ihan kaiken. Jouduin sanomaan ääneen asioita, joita en olisi halunnut edes ajatella tai kirjoittaa (edelleenkin kirjoittaminen on mulle paljon helpompaa).

 

Jatkaakseni vielä hieman traumojeni vakavuudesta: asioista on kulunut 2,5 vuotta (asioilla tarkoitan viimeistä raiskausta, oikeudenkäynnistä on kulunut vain 1,5 vuotta). Vieläkään en pysty puhumaan asioista, vaikka haluaisin kovasti pystyä käsittelemään ne ja pääsemään elämässäni eteenpäin, onnistuisikin niin helposti.

 

Muistot palaavat mieleeni todella elävästi, ne piinaavat elämääni lähes joka päivä. Jos joku luulee minun ajattelevan ko. asioita huvin vuoksi, omasta vapaasta tahdostani, olet täysin hakoteillä. Muistot tulvivat mieleeni pienen pienistäkin asioista, asioista joita kukaan muu ei pystyisi koskaan yhdistämään traumoihini (monet tietyt sanat, hajut, äänenpainot, ilmeet ja eleet, paikat, kaikki mahdollinen). Pienikin tietynlainen ele, ilme, sana, teko yms. saa minut alistumaan toisen tahtoon. Vaikka päivän selvästi tiedän, ettei minun pitäisi toimia niin, mutta alistuminen kumpuaa tahtomattani syvätä sisältäni. En osaa estää tunnetta tai pääse siitä eroon ennen kuin tilanne on ohi. Tunnen olevani paljon alempiarvoinen kuin kaikki muut. Tunnen olevani syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen, vaikka tiedänkin, ettei syy ole minussa, muttei sekään ole niin yksioikoista. Tunnen olevani täällä vain muita varten, elämäni tarkoitus on tulla satutetuksi. Olen täällä vain että toiset saavat tyydyttää halunsa, saavat tuntea itsensä suuriksi, vahvoiksi, mahtaviksi, tahtonsa läpi saaviksi. Minulla ei ole minkäänlaisia oikeuksia vain velvollisuuksia. Velvollisuuksia pitää suuni kiinni, olla valittamatta, olla kiitollinen kaikesta saamastani ”hyvästä”. Oksettaa. Inhottaa. Olen saastainen. Olen täällä vain muiden haluja varten. Olen täällä vain että toiset saavat kohdella minua kuten haluavat, ilman minkäänlaista rangastusta. Minä olen se joka tarvitsee rankaisua, minä olen se paha, joka valittaa saadessaan ”parasta”.

 

Kurkkuani kuristaa, tunnen jälleen näkymättömät kädet kaulallani. Ne kädet tiukentavat vain otettaan, ne eivät aio antaa minun hengittää enää koskaan, ne kädet aikovat tappaa minut. Häilyn tajuntani rajamailla. En saa hengitettyä, joka paikkaan sattuu, pahiten esim. käsiin ja varsinkin sormiini. Ruumiini muuttuu veltoksi. Yritän vaivalloisesti hengittää vielä kerran, mutta en onnistu.  Katselen elotonta ruumistani joka makaa sängylläni. Katselen tappajani silmin, silmin jotka ilkkuvat, riemuitsevat voitosta.

 

En haluaisi luovuttaa, mutta toisina hetkinä en vain näe muuta vaihtoehtoa, minulla on liian paha olla. En halua nähdä edes parasta ystävääni, jonka olen tuntenut niin kauan kuin saatan muistaa (=kaksi vuotta vähemmän kuin koko ikäni). Haluan pois hänenkin luotaan, hänkään ei merkitse minulle oikeastaan mitään. En tunne kivun lisäksi mitään muuta. En kykene enää rakastamaan, se on mahdotonta, en vain osaa. Vaikka minulla onkin useita “ottajia”, joudun vastaamaan kaikille “ei”. En tunne heitä kohtaan (oikeastaan) mitään, vaikka olisivatkin läheisiä ystäviäni. En kykene tuntemaan, sydämeni on jääkylmä, en tunne rakkautta. En saata ymmärtää, miksi toivon jopa parhaan ystäväni satuttavan minua. Kestän paremmin (fyysisen) kivun kuin tuskan jonka aiheuttaa fakta, etten pysty rakastamaan ketään.

 

Tosiasia on myös se etten ole ihastunut saati rakastunut keneenkään 2,5 vuoden aikana. Jopa viisi miespuoleista henkilöä on sanonut enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa minun kanssani suhteeseen. Vain yhtä tai kahta kohtaa minulla voisi olla tunteita, jos olisi. Avohaavani ovat liian suuret umpeutuakseen koskaan. En pysty koskaan rakastumaan, rakastamaan, luottamaan toiseen, päästämään ketään lähelleni, saamaan tervettä parisuhdetta, harrastamaan seksiä, saamaan lapsia, toteuttamaan unelmiani oman perheen osalta, jään sinkuksi loppuiäkseni. Kaikki tämä vain sen yhden sian takia. Tavallaan se on jo voittanut, en haluaisi luovuttaa, mutta jos en heräisikään enää aamulla, jos vain nukkuisin pois. Entä jos tuskainen oloni kasvaa niin sietämättömäksi, että otan sen viimeisen askeleen ja jätän kaiken taakseni.

 

Ps. Viimeksi tänään (to 7.7.2016) päikkäreitä nukkuessani näin painajaisia koko ajan. Muistan hämärästi saaneeni viestin, en saanut itseäni hereille. Kuulin puhelimen äänen unen läpi, mutta olin liian syvällä unessa, päästäkseni nousemaan sieltä pois. Kuulin valittavani ääneen pelosta, kivusta, inhosta, kauhusta, ahdistuksesta. Kuulin vielä jonkun puhuvan minulle unen läpi. Se joku näki minun näkevän painajaista. Ääni yritti rauhoitella, hieman herätelläkin. Painajaisen punoma verkko oli aivan liian vahva, en herännyt.  Ajattelin äänen kuuluvan äidilleni tai parhaalle ystävälleni (kaksi parasta ja ainutta vaihtoehtoa jotka olisivat voineet oikeasti olla vierelläni sillä hetkellä). Jonkun ajan kuluttua heräsin puhelimeni soimiseen, paras ystäväni soitti ja kysyi lenkille, Tajusin vasta silloin ettei vierelläni ollutkaan ketään, olin yksin kotona. Olen aivan varma, että kuulin jonkun puhuvan vierelläni.   Muistan unesta olemattoman vähän hyvin, jonkin verran tuntemuksia kuten ”jotain sellaista tapahtui” ja ”tunsin pelkoa”. Muistan selkeimmin seuraavat asiat; 1) Makasin luultavasti sängyllä, vieressäni aivan minussa kiinni makasi miespuoleinen henkilö. Meistä kummallakaan ei ollut pahemmin vaatteita päällä. Muistan vahvan inhon tunteen miehen koskettaessa minua. 2) Joku painoi väkisin raakaa voimaa käyttäen pääni veden alle, Se joku kidutti minua yrittäen hukuttaa minut. Olin pakokauhun partaalla. 3) Joku lukitsi minut pienehköön kellarihuoneeseen. 4) Jouduin pakenemaan ja piileskelemään usein yhtä miestä, mutta välillä minua jahtasi useita miehiä.

 

Häpeän itseäni ja menneisyyttäni. Menneisyydessä minulta riistettiin mahdollisuuteni hyvään tulevaisuuteen.

 

 

Siinä taisikin olla suunnilleen kaikki mitä halusinkin sanoa.

-Elina

Hieman kuulumisia

22.6.2016 Jotain sälää, Raiskaus ja väkivalta muistot

Moi,

On aivan pakko tulla purkamaan ahdistusta. Sillä kun tänään (ti 21.6.) pyöräilin kotiin päin, näin erään tyypin, jonka haluaisin ainoastaan nähdä kaltereiden takana tai kuolleena. Tai siis en nyt sata varma ole, jostain kumman syystä en katsonut tarkasti (se siis myös näki mut). Kenellekään tuskin jäi epäselväksi kenet näin. Näin erään jota kukaan mun tilanteessa oleva ei haluaisi nähdä vilaukseltakaan.  Sillä nimenomaisella hetkellä, mulla (luojan kiitos) oli kiire enkä ehtinyt asiaa sen enempää ajatella. Nyt kun pääsin petiin en muuta ajattelekaan.. Ahdistus vaan kasvaa, kaikki palautuvat mieleen entistä selvemmin. Osittain olen ehtinyt unohtaa ne kasvot, mutta nyt sekin on mennyttä.

Ihan kauheesti en oo ajatellu mitä tapahtuu jos nään sen (kauhee ahdistus iski kun näin sen pikkuveljen yks kerta bussis.. Nyt alko pelottaan, milloin mahdan nähä sen seuraavan kerran. Tekis mieli lukittautuu neljän seinän sisälle loppu elämäks. En tiedä mitä teen. En tiedä sanoisinko edes kenellekään mitään, eihän ketään edes kiinnosta. Olen niiin hukassa. Ainakaan nyt yöllä mulla ei oo enää ketään kelle puhua.. Nää seinät kaatuvat päälle.

Muistan taas kaiken. Ei en todellakaan tahdo! Voisipa mulle tulla muistinmenetys näiden asioiden kohdalta. En halua muistaa. Jokaikinen pienenpienikin asia nostaa tuskalliset muistot pintaan.

Itkettää. Pelottaa. Ahdistaa. Sattuu. Tunnen oloni jälleen niiin likaiseksi. Tunnen jälleen inhottavan kosketuksen paljaalla ihollani. En pysty liikahtamaankaan, en uskalla. Tärisen pelosta. Minua oksettaa, kuvottaa. En halua tuntea, en muistaa, en kuulla, enkä nähdä. Auttakaa joku tai eihän kukaan pysty mua auttamaan.. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Ei saa satuttaa. Sattuu. Tuntuu pahalta. Kuvottaa jokaikinen asia ja teko, jotka liittyvät ko. muistoihin. Paniikki iskee. On lähes mahdoton pystyä kirjoittamaan. Oksennan kohta. Heikottaa.  Tunnen oloni niin pieneksi ja mitättömäksi, arvottomaksi. Koen olevani olemassa vain, että joku voi alistaa, hyväksikäyttää, vahingoittaa ja satuttaa mua, pilata mun elämäni, saada mut tuntemaan oloni tällaiseksi.

 

 

-Elina

Ps. Muuten mennytkin siedettävästi

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina