Selaat arkistoa kohteelle elämyksiä ja pohdintaa.

Profiilikuva käyttäjästä Pau

Pau

Lapsi täydentämässä naisen itsetuntoa

12.4.2015 elämyksiä ja pohdintaa

Eräs tuttavani kolmenkympin nurkilla tuumasi, kuinka oli viimeaikoina havahtunut huomaamaan sen kuuluisan naisen ensimmäisen kuoleman kolkuttaneen oveaan jo muutamia kertoja – kaksikymppiset neitoset käänsivät ravintoloissa miesten katseet pois hänestä. Opiskelun ja mieskeskeisen elämänrytminsä sijasta hän ryhtyikin pikkuhiljaa haaveilemaan omasta lapsesta mainiten, että toisin kuin miehet, oma lapsi olisi ainakin pysyvästi häntä varten. Lause kalskahti jo tuolloin mielestäni oudolta, mutta toisaalta olin aina ollut sitä mieltä, ettei lapsien saaminen voinut olla muuta kuin omien tarpeiden tyydyttämistä, joten pistin lauseen samaan koppaan kyseisen ajatuksen kanssa.

Ostin eurolla psykoanalyytikko Alice Millerin kirjan ”Lahjakkaan lapsen tragedia” (1979), jossa esittelyn mukaan kuvataan selkokielellä narsismin taustoja ja ilmenemismuotoja. Kirjassa narsismia kuvataan alla olevien katkelmien mukaisesti, mikä oli minulle herättävää tajutessani narsismia löytyvän itseäni hyvin läheltäkin, muualtakin kuin naistenlehtien kohtalopalstoilta.

”Näillä ihmisillä on itsellään runsaasti kykyjä, joita he ovat myös kehittäneet, ja usein he ovat myös saaneet kiitosta lahjakkuutensa ja saavutustensa vuoksi. Tälläisilla ihmisillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla voimakas ja horjumaton itseluottamus. Siinä samassa he ovat ahdistuksen tai syyllisyyden ja häpeäntunteen kourissa. Mistä johtuu, että nämä ihmiset kärsivät tuollaisesta syvästä narsistisesta häiriöstä?”

Miller käy kirjassa läpi kasvatuksen merkitystä narsismin kehittymisessä. TERVE NARSISMI kehittyy, jos vanhemmat ovat niin lahjakkaita ja rohkeita, että tulevat toimeen ilman lapsensa saavutuksia. Lapsi voi rauhassa käydä läpi kapinansa äitiä haavoittamatta, ”äidin varmuutta järkyttämättä, hänen valtaansa kaventamatta, hänen tasapainoaan vaarantamatta”.

Miksi olisi niin tärkeää, että lapsi saisi rauhassa käydä läpi tunnetilansa? Millerin mukaan narsismin yksi kovimmista hinnoista on depressio. ”Se depressiosta eli masennukseksi kutsumamme tila, jonka koemme tyhjyytenä, olemassaolon tarkoituksettomuutena, köyhtymispelkona ja yksinäisyytenä, on mielestäni riipaiseva osoitus nykypolven vaivaavasta kyvyttömyydestä saada kosketus itseensä eli itsestään vieraantumisesta”. Äkkiseltään ajateltuna ihmisiä tuntuu koettelevan edelleen sama vaiva.

Mistä puolestaan narsismi sikiää? Millerin mukaan äidin narsismista, johon lapsi sopeutuu itseään tukahduttamalla: ”Lapsen voi kasvattaa mieleisekseen. Häneltä voi saada kunnioitusta, hänet voi mukauttaa omiin tunteisiinsa, hänen rakkaudessaan ja ihailussaan voi peilailla, hänen rinnallaan voi tuntea itsensä voimakkaaksi… Lapsi vaistoaa tämän, ja luopuu jo hyvin varhain ilmaisemasta omia tarpeitaan.” Narsistinen äiti saattaa helposti kokea, että häneltä vaaditaan liikaa, lapsi sitoo ja riistää häntä. Lapset siis oppivat miellyttämään muita, ja aikuisuuteen mennessä ovatkin mahdollisesti oppineet tunneherkiksi muille ihmisille ja saattavat olla kyvykkäitä tulkitsemaan muita. Miller tuumaakin monen psykoanalyytikon olleen narsistisen äidin kasvattama.

Lapsen tarina noudattelee Millerin mukaan seuraavanlaista polkua: ”Lapsi ei ole perillä omista tarpeistaan, ja on siis pahasti ’vieraantunut’ itsestään. Jos tilanne on tällainen, lapsi ei pysty eroamaan vanhemmistaan ja tukeutuu aikuisenakin alinomaan kumppaneihin, ryhmiin ja varsinkin omiin lapsiin.”

”Hänen täytyessään olla jotain erityistä hän ei voi olla mitä on, ja ymmärrettävästi menettää itsetuntonsa. Mitä enemmän hän sitten yrittää pönkittää horjuvaa omanarvontuntoaan, sitä pahemmin hän kärsii narsistisesta heikkoudestaan. Tällainen ihminen ei ole koskaan vapaa, sillä hän on suunnattoman riippuvainen muiden osoittamasta ihailusta ja koska hänen itsekunnioituksensa on sellaisten ominaisuuksien varassa, jotka saattavat koska tahansa pettää”.

Narsistin kasvattama lapsi on siis yleensä lahjakas ja tietyillä mittareilla menestyvä, mutta kääntöpuolena Miller mainitsee aikuisena helposti yllättävän tyhjyyden ja masennuksen, sillä itsekunnioitus pohjautuu korkean minäihanteen toteutumiseen, jolloin narsisti on altis loukkaantuvuudelle ja rauhattomuudelle. ”Monesti masennus saa vallan vakavan sairauden, vamman tai vanhenemisen jälkeen. Esim. erään ikääntyneen naimattomana naisen ulkonainen narsistisen tyydytyksen lähde ehtyi vähän kerrassaan hänen kadottaessaan miesmaailmassa kauan nauttimansa suosion”.

—–

Huomautan, että tätä pätkää kirjoittaessani olen sortunut valitsemaan kirjasta katkelmat, jotka minun oli helppo ymmärtää ja sitoa omiin havaintoihini, en siis välttämättä tulkitse oikein alkuperäistä ajatusta. Lisäksi minulla ei ole alan koulutusta, joten tiede mahdollisesti hionut käsitteitä ja oppeja Millerin ajoista.

Toivottavasti en koskaan aseta lapselleni odotuksia, joiden varassa oma onneni olisi. Onnistuisinpa antamaan turvallisen ympäristön, jossa lapsi voisi kehittyä omanlaisekseen ilman riippuvuussuhteiden (päihteisiin tai ihmisiin) kehittymistä. Luulen, että koulumenestys ei ole tae onneen, mutta muiden ihailusta ja odotuksista riippumaton itsetunto ja ihmissuhteet ovat.

Profiilikuva käyttäjästä Pau

Pau

Lyhyt jättää nälkäiseksi

9.3.2015 elämyksiä ja pohdintaa

Kävin katsomassa Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla kotimaisten elokuvien kilpailuryhmän yhdeksän. Pidin suurimmasta osasta. Tässä kiteytettynä omia näkemyksiäni suosikeistani:

Eeva Putron ”Rakastuneita naisia” – ainakin minä haluaisin kokea sellaista lämpöä, jota märkähiuksinen nainen (E. Putro) säteili rakastetulleen aamukeittiössä.

Alla ”Rakastuneita naisia”. Ohjaaja Eeva Putro on valmistunut aikoinaan Pietarin teatteritaideakatemiasta.

Malakiaksen ”Kukka ja Hauta” sai alullaan minut epäilemään liiallista yritystä yleisön ”järkyttämiseen”, mutta hellyin teoksen sympaattiselle päähahmolle ja ristiriitaiselle lopulle.Jesse Jalosen ”Pauli” muistutti aikuisille lapsia omaaville vanhemmuuden olevan kaikista tärkein rooli, vaikka aikuisen elämässä siinä sivussa olisikin tarve itsensä ammatilliseen kehittämiseen tai muuhun itsensä etsimiseen.

Jonne Järvisen ”Lissa” oli dokumentti nuoresta saamelaismiehestä, joka kesäisin kävi lapsuudenseuduillaan 83-vuotiaan perhetuttunsa opissa perinteisiin saameilaiskäsitöihin. Etenkin vanhempi mies sai minut pohtimaan sitä, että elämä on aina ollut tulevaisuudeltaan epävarmaa, ei se ole uusi ilmiö. Mutta aivan kuin se ahdistaisi enemmän tänä päivänä…?

Risto-Pekka Blomin Teemapuistossa oli jotain minuun vetoavaa yksinkertaisuudessaan. Oranssi puhaltimessa huojuva muovimies toi mieleen yksinäisen tanssin, johon monet erinomaisuudessaan ajautuvat. Mutta hieman liian kärjistetyn kliseinen monologi häiritsi minua, tuskinpa aina menestys vaatii vastapainoksi läheisten menetyksen ja kylmät ihmissuhteet. Luulen, että kateellisten ja katkerien helpompi hyväksyä toisten menestys uskomalla tällaisiin yksinkertaisuuksiin.

Innostuin! Lyhyt pätkä parhaimmillaan antaa nopeasti uutta oivallusta omaan elämänkatsomukseen. Huonoimmillaan alleviivaa liikaa omaa sanomaansa aliarvioiden katsojaa.

Profiilikuva käyttäjästä Pau

Pau

Yllättävä jälleenkohtaaminen kirjastossa

5.3.2015 elämyksiä ja pohdintaa

Muutama kuukausi sitten olin koulun kirjastossa, ja kiinnitin huomiota hyllyyn, johon oli nostettu esille valikoituja teoksia. En ollut aikaisemmin huomannut mokomaa kirjastossamme, ja päätin antaa hyllylle mahdollisuuden. Erään kirjan kannessa hymyili veikeästi poika lasikupu päässään. Summanmutikassa aukaistussa kohdassa poika ja isoäiti kävivät vuoropuhelua siitä, miten parvekkeelle oli ilmestynyt jalanjäljet, vaikka pojalla ei ollut lupaa sinne mennä. Poika sepitti kenkien pudonneen yläkerrasta jättäen jäljet hankeen. Isoäiti jatkoi edelleen pojan tenttaamista, tosin silmiinpistävän kalskahtavan kielenkäytön kera. Mutta koska puhetyyli ei herättänyt pojassa erityisiä pelon tai hämmennyksen tunteita, kohtaus huvitti minua ja oli mielestäni humoristisesti kirjoitettu. Luin vielä pari muutakin satunnaista kohtausta, joissa lapsen mielikuvitus oli alkuunsa törmäyskurssilla aikuisen realiteettien kanssa, mutta silti isoäiti ivailevaan tyyliin antoi pojalle mahdollisuuden vielä lisää kietoutua mielikuvituspuheisiinsa.

Mikäs kirjan nimi olikaan? ”Haudatkaa minut jalkalistan taakse” (Pavel Sanajev). Pysähdyin. Nimi oli niin erityinen ja nyt vielä mieleeni muistui eräs elokuvakin, jossa äiti oli jättänyt poikansa vanhempiensa luokse asumaan, että olin varma nähneeni kirjasta elokuvan. Järkytyin, ja syy oli se, että olin juuri hyväntuulisesti hymyillyt ihmissuhteelle, joka elokuvassa oli saanut minut voimaan niin pahoin, etten koskaan pystynyt katsomaan elokuvaa loppuun. Siis todellakin, ensimmäinen elokuva elämässäni, jota en ahdistuksen vuoksi pystynyt katsomaan loppuun! Elokuvassa pystyin tulkitsemaan isoäidin mielipuolisen käytöksen kaikista eleistä ja olemuksesta sekä pojan avuttomuuden, lukemissani osioissa sellaista tunnelmaa ei ollut. Kirjan kappaleissa tuli esiin lapsen näkökulma, jossa näkyi lapsen kyky sopeutua aikamoiseenkin elinympäristöön ilman kykyä tulkita ja ilmaista kaikkia tapahtumia lukijalle. Sen sijaan pelko ja turvattomuus tulivat esiin sitten käytöksessä ja ”selviytymistoimintamallien” omaksumisessa.

Nopealla googlailulla en löytänyt englanninkielistä dubbausta saatikka tekstitystä elokuvalle, mutta hyvän näyttelijäntyön vuoksi ”pelin henki” tulee ymmärretyksi myös ilman venäjän osaamista (tai surkealla, kuten omani :) Jos ei jaksa katsoa koko elokuvaa, niin esim. 17-21 min kohdalla otos isoäidin kotiopettajan taidoista.

 

 

 

Profiilikuva käyttäjästä Pau

Pau

Perinnöllisesti kulttuuripääomaton

4.3.2015 elämyksiä ja pohdintaa

Aloitettuani opiskelut muutamia vuosia sitten jouduin tahtomattani kärvistelemään yksinäisten iltojen kanssa. Hämmennyin, sillä nuorempana ystävyyssuhteita oli muodostunut aina itsekseen ja olin saanut valita oman rauhan ja jopa keksiä tekosyitä viettääkseni omaa aikaa. Mutta nyt kuitenkin oli käynyt niin, että kaveriporukat oltiin sosialisoitu jo ensimmäisten viikkojen aikana tekemällä aktiivista tutustumistyötä oman porukan haalimiseksi. Vuosien aikana juttelin satunnaisesti monien kanssa ja sovin iltakupposiakin, mutta mitään syvempää yhteyttä ei syntynyt. Havaitsin, että useat kurssilaiseni olivat opiskelujen ohessa musiikillisesti, urheilullisesti ja taiteellistieteellisesti aktiivisia. Minun itsetuntoani tämä häiritsi. Lisäksi he olivat mukavia ja rentoja tyyppejä. Tunsin itseni kateelliseksi, hirvein tunne mitä tiedän. Minulla onnekseni oli kuitenkin vanha ystäväpiirini lähikaupungissa, jossa olin mukavuusalueellani ilman kulttuurikynnystä ja koin olevani ”hyvä tyyppi”.

Alla Vrybelin teos ”Demoni” (1890), joka ilmeisesti ollut tutkimus yksinäisyyden tunteisiin.

демон

En tiedä, onko kurssikavereitani vaivannut koskaan taustatiedoiltaan epäeksaktit puheeni, suurpiirteisyyteni nimissä ja termeissä tai humalahakuinen juomiseni. Itse pidin näitä seikkoja tuolloin jopa vahvuuksinani, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen huomatessani käyväni jonkinasteista kehityspolkua noista ajoista.

En ole koskaan lukenut pakollisten peruskouluromaanien lisäksi yhtäkään ylimääräistä. Tätä ei nyt pidä käsittää niin, ettenkö lukisi mitään. Luen uutisia ja opintoihini liittyvää :). Olen siis kuitenkin yrittänyt ja monta kertaa seissyt kirjaston tai anoppilan painosta kumartuvan kirjahyllyn edessä ja silmäillyt, jopa istahtanut sohvalle, ja yrittänyt rentoutua lukemaan, mutta kertaakaan kirja ei ole ollut niin kutkuttava, että pääsisin pitkälle. Tuttuni sanoi, että etenkin klassikkokirjan lukemisessa täytyy nähdä vaivaa, olla sinnikäs ja omata  keskittymiskykyä kahlatakseen sen kannesta kanteen. Vaativia ominaisuuksia siis, jota kaikilla ei siis nähtävästi ole. Onko näin? Olen aina luullut, että todelliset aarteet imaisevat mukaansa niin, ettei lukunautinta voi lopettaa koiranulkoilutusvelvoitteesta huolimatta .

Eilen kaupungin kirjastossa katselin ilmaishyllyyn muiden jättämiä kierrätettäviä lehtiä ja kirjoja. Silmiini osui Westermack-seuran ”Sosiologia”-julkaisuja vuodelta 2013. Päätin istahtaa kirjaston aulan sohvalle hieman silmäilemään lehdyköitä, sillä ulkona lorisi maaliskuinen räntäsade. R. Muhosen julkaisuun oli kerätty kokemuksia opinteillä etenemisestä itsenäisyyden alun Suomessa. En tässä yritäkään analysoida tai edes referoida tekstiä, vaan tyylilleni uskollisesti poimin omaan ajatuskehikkooni sopivia katkelmia.

Tarinoissa käydään mm. läpi sitä, millaisia haasteita kulttuuripääomaltaan matalan statuksen perheistä lähtöisin olevat ovat koulumaailmassa kohdanneet. Muhosen aineistossa ”tietoavujen” puuttumista on myös 2000-luvulla osuvasti kuvattu räpiköimisenä. Lisäksi tekstissä todettiin, että huolimatta korkeakoulutuksen yleistymisestä, koulutuksen maksuttomuudesta ja hyvinvointivaltion muista tasausperiaatteista, koulutus periytyy yhä edelleen. Tunnistin tästä itseni, sillä oli saanut aina elää vapaasti. Vanhemmillani ei ole koskaan ollut tarvetta jakaa elämäoppejaan minulle, ehkäpä jaettavaa ei ole ollut. Uskon, että hyvin usein, jos ei jopa aina, arvomaailma omaksutaan jonkun esimerkkinä. Minuun vaikuttaja olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka joku opettajastani kouluvuosien aikana, mitä näin jälkeenpäin oikeastaan olisinkin toivonut, mutta kukaan tai mikään ei hyvin moneen vuoteen tehnyt vaikutusta tai saanut minua oivaltamaan uusia näkökulmia elämässäni.

Eräässä tarinassa nainen kertoi joutuneensa muuttamaan erinäisten seikkojen vuoksi kotiopettajaksi ruotsalaisperheeseen. Jälkeenpäin hän oli todennut, että käyttäytymistavat ja muu mitä hän itse tuona perheen myötä oppi, oli sellaista, mitä rahalla ei voisi korvata. Mieleni tuli kokemukseni hiljattain viettämästäni välivuodesta ulkomailla, jonka aikana tutustuin (koulumenestykseltään) vaativiin ihmisiin, jotka luonnollisesti pystyivät yleisen mielenkiintonsa vuoksi keskustelemaan mistä vain ja muodostamaan mielipiteen kaikkeen. Aika idealistista :), ei tietenkään aina ollut näin. Olin myyty. Toisaalta ahdistuin, sillä en voinut osallistua kunnolla keskusteluun yleisen huonon sivistykseni vuoksi (lisäksi tällaisessa asetelmassa lisäsuolan tuovat muita mittailevat ylimieliset ihmiset). Kiemurtelin itsesyytöksissä tyhmyyteni kanssa. Mutta sitten kuitenkin, muutaman vuoden ahdistelujen jälkeen, olen löytänyt elämääni (jo jonkun aikaa kaipaamaani) vaihtoehtoista sisältöä jokatuutista pursuavalle lifestyle-, mielenterveys/henkinen pahoinvointi- ja ravintokeskusteluille (kyllähän toki näihin teemoihin edelleen olen sidoksissa).

Tuskin minusta koskaan enää tässä elämässä tulee suurta asiantuntijaa ja keskustelijaa, mutta olen nyt kuitenkin, pikkuhiljaa, avannut kapeaa näkökenttääni uusille, omalle sielulle iloa antaville pienille asioille, joista välillä iltaisin blogiini kirjoittelen :). Ja ehkä erehdyn jotain muutakin tilittämään siinä sivussa :)

P.s. Tampereella Film Festival ”Lyhyestä filmi kaunis” loppuviikon ajan.