Selaat arkistoa kohteelle elämänilo.

Vahvistun koko ajan

27.5.2015 elämä on lahja, Elämänhallinta, elämänilo, Harmonia, voimaantuminen

lintuhäkkiViimeiset kolme vuotta olen elänyt tunnetilojen vuoristorataa. Rauhallisesta kotielämästä, tyhjänpäälle putoamisen ja tikapuiden rakentamisen kautta tähän hetkeen, jossa päälimmäisenä tunteenani on rauha. Vuoristoradassa on kuljettaja, joka osaa jarruttaa ja kiihdyttää oikeissa kohdissa, mutta välillä on tuntunut, että minun vuoristoradassani ei ole ollut kuljettajaa eikä sen koommin myös jarruttajaa. Eteenpäin on menty pelkällä painovoimalla ja tajunnan virralla.

Sen mitä mentaalipuoli on vahvistunut, tuntee menettäneensä fysiikassa. Eli: päänsärkyjä on, selkä ja hartiat on ihan jumissa, väsymys on kova, olkapää särkee, läski tuntuu olevan ikuista ja naaman rypyt ovat lisääntyneet. Ehkä siis on hyväkin, että mentaalipuoli on vahvempi, sillä joka-aamuinen peiliin katsominen vuoropäivinä joko itkettää, naurattaa, tai pelottaa.

Vuosi sitten uskoin vielä, että se mikä ei tapa, lannistaa kovasti, mutta nykyään olen alkanut uskoa jo pienen vahvistumisenkin olemassaoloon. Olen siis vahvistunut paitsi vyötäröltä, myös muuten. Enkä myöskään ole kuollut vielä. Hengitän, siis olen. Ja olen aika-ajoin jopa onnellinen olemassaolostani.

”Jaksaa,jaksaa, painaa,painaa, elämä on lainaa”. Tuntuu vain, että joidenkin lainat on helpommat takaisinmaksettavat kuin itsellä. Vaikka, helppohan se on vierestä sanoa ja kaukaa arvioida. Toisten lainoja.

unelmiaItse vahvistun koko ajan. Jaksan uusia vastoinkäymisiäkin ja tulevaisuudenpelkoa yhä paremmin. Se, mikä talvella sai aikaan totaalijäätymisen ja paskahalvauksen, aiheuttaa nykyään vain yhden väliinjääneen sydämenlyönnin. Eikä nykyään tarvitse niinpaljoa purra takahampaitakaan yhteen. Paksunahkaiseksi en halua. Haluan kuitenkin säilyttää sen, että asiat tuntuvat. Hyvät ja pahat yhtälailla. Ja ympärilläni olevat rakkaat ovat kärsivällisiä. Heidän kanssaan on hyvä jatkaa. Hengittää ja vahvistua joka hengenvedolla.

Elämän pilareita

19.5.2015 elämä on lahja, Elämänhallinta, elämänilo, Harmonia, vahvuudet elämässä

pylväsJa nyt en tarkoita mitään pilasoittopilareita, vaan niitä pylväitä, jotka auttavat pitämään katon korkealla ja elintilan elämässä sopivana. Niitä pilareita, joiden varassa ja suojassa on hyvä olla. Jossa voin elää ja rakastaa, itkeäkin ja olla heikko.

Koko elämäni olen uskonut Jumalaan. Siihen, että minulle on aina tarjolla isompi käsi ja syli ja turva ja joka kyllä sanoo rehellisesti myös ne minun virheeni, mutta joka ei silti jätä eikä hylkää eikä heitä roskikseen. Jumalaani liitän aina adjektiivit: viisas,uskollinen, oikeudenmukainen ja pyhä.

Toinen pilarini on usko hyvyyteen. Jollain kummallisella tavalla siihen liittyy myös kiinteästi usko pahuuteen, mutta että se pahuus on vain siivelläeläjä, joka tulee vielä häviämään. Hyvyyttä on ja hyvyys ei jätä heikompaa. Hyvyys näkee ihmisen sydämeen ja muuttaa sitä. Hyvyys tuo tullessaan rauhan ja levon, mutta samalla hyvyys on myös haavoittuvainen ja altis hyväksikäytölle. Kuitenkaan en halua luopua hyvyydestä.

Kolmas pilari on elämä itsessään. Se, että elämä on lahja ja mahdollisuus, muuttuva ja arvoituksellinen. Koska en voi nähdä kulman taakse, enkä tiedä tulevasta, tekee se elämästä entistä arvokkaampaa juuri tässä hetkessä. Jokaisella hetkellä, hengenvedolla ja ratkaisulla, sanalla ja sanomattajättämisellä on merkitystä siihen tulevaan, vielä aavistuksenomaiseen. Miksi elän, ei ole sattumaa, vaan minun elämälläni on tarkoitus. Enkä pysty pilaamaan elämäni tarkoitusta, vaikka usein sitä väärillä ratkaisuillani yritänkin tiedostamattani.

kaariporttiNeljäs pilari (jostain kummallisesta syystä haluan, että asioita on parillinen lukumäärä) on ihminen. Läheinen ihminen tai läheiset ihmiset. Tämä on se pilari, jonka varassa kattoni ei lepää, mutta joka tekee asumuksestani kauniimman ja täydellisemmän. Ilman toista ihmistä en pystyisi peilaamaan itseäni ja tekemisiäni. Toisesta ihmisestä opin eniten elämästä ja kompromisseista, vuoropuhelusta ja yhteydestä. Opin myös itsestäni ja yksinäisyydestä kun minulla on tarpeeksi vertailupohjaa. Ihminen on mielenkiintoinen. Ja ihminen on aina tarina. Läheinen ihminen näkee myös minun tarinani ja läsnäolollaan tekee siitä kauniimman.

Minun pilarini ovat tässä. Lahjana sinulle. Saat tutkia niitä ja tarkastella, ja minun puolestani vaikka arvostella, mutta sinä et pysty niitä murtamaan ja kaatamaan. Jotkut ovat sitä yrittäneet tahallaan ja tiedostamattaan. Kuitenkin siinä onnistumatta. Pilari voi horjua, mutta se ei kokonaan kaadu, sillä se ei ole yksin.

Pyhää ja arkea

7.4.2015 elämänilo, Pyhyys

ikkunaenkeliKun työssä on niin syvällä ihmisten arjessa ja vielä usein siinä nurjassa puolessa, tarvitsee latautuakseen välillä pyhää ja juhlaa. Ja tällä pyhällä tarkoitan myös sitä pyhyyden kokemusta, mikä ei ole ihmisen keksimää tai luomaa, vaan tulee usein yllätyksenä ja syvänä kokemuksena.

Pyhän kokemus. Minulle se on tietoiseksi tullutta hyvän ilman hengittämistä. Pyhä on kuin raikkaus, joka kirkastaa ja ylevöittää merkillisellä tavalla. Pyhä tuntuu. Tai tuoksuu tai jopa maistuu. Ja yleensä pyhän kokeminen saa minut hymyilemään ja katsomaan ylös.

Pyhän kokemukseen liittyy usein myös hetkellisyys. Pyhään ei voi jäädä, vaan on aina palattava takaisin, palattava arkeen. Mutta jokaisessa palaamisessa on uuden tuntu. Pyhän kokeminen nimittäin muuttaa aina ihmistä. Vaikka ei aina pysyvästi, mutta edes hetkiseksi kerrallaan.

Mitä sinä tarvitset pyhän kokemiseen? Tarvitsetko luonnon, auringon, metsän vai järven? Koetko pyhyyttä helpoimmin kirkossa? Vai kenties taiteen äärellä? Ehkä vastasyntynyttä katsoessasi?

Etsi oma pyhyyden lähteesi. Etsi ja viivy sen äärellä. Käy tankkaamassa ja hengittämässä. Anna pyhälle mahdollisuus. Se voi olla sinun mahdollisuutesi kestää tässä arjessa. Ja minun.

Uusi sivu käännettävänä

31.3.2015 elämänilo, Harmonia, optimismi, voimaantuminen

IMG_4060Aikaa on kulunut ja hampaankolossa on yhä vähemmän asioita. Eräs ystävä puhui kahdesta vuodesta, minä ajattelen, että toipuminen kestää koko elämän, eikä siltikään koskaan tule ennalleen. En tiedä, onko edes tarvetta. Takaisin paluuseen ei ole mahdollisuuksia, ei edes astraalitasolla, saatikka fyysisesti ja oikeasti.

Eilen illalla kotona oli hyvä jutteluhetki. Tiedäthän niitä hetkiä, kun molemmat ovat vapautuneita ja läheisyys antaa luvan olla rehellinen ja avoin pohjia myöten. Se on niitä hetkiä, kun tulee sanoneeksi asioita ihan oikeasti ja oltua auki ja vapaa. Siinä hetkessä minäkin totesin olevani onnellinen ja vapaa suuremmista katkeruuksista. Hengitin tässä ja nyt, en mennyttä enkä tulevaa.

Uskon edelleen ihmisyyteen, vaikka näenkin, että on ihmisiä, jotka elävät myös toisia ihmisiä varten ja sitten on niitä, jotka tallovat edeltään aina yhden ihmisen kerrallaan. Uskon rakkauteen, vaikka näenkin itsessäni arpia, jotka vihlovat huonolla säällä. Uskon tulevaisuuteen, vaikka hetki sitten toivoin kuolevani puukoniskuihin selässä ja sydämessä. Uskon siihen, että minä tulen nousemaan ja että saan kauneimmat siivet ever. Eikä uskoni Jumalaan kuollut, vaikka häntä kovasti haukuin ja soimasinkin huonoista korteista ja pahasta raekuurosta. Heinäsirkoista ja paiseista puhumattakaan.

jäinen puuVielä jokin aika sitten näin joka paikassa ällöttävän onnellisia ihmisiä ja olin heille niin kateellinen, että leukaperissä kiristi. Tänään tiedän, että toisten kadehtiminen ei lisää piiruakaan omaa onnellisuuttani, eikä muiden menestys ole minulta pois. Ja uskon vakaasti, että minullekin on pala kakkua olemassa, jossa on valkosuklaakuorrute ja nonparelleja.

Uusi sivu on käännettävänä ja se on jo käännetty. Vielä en osaa ajatella itsestäni kovin suuria. Häpeän omaa jätettyä itseäni. Mutta onneksi nyt osaan jo uskoa elämään. Tulossa on uusia sivuja, uusia voittamisen arvoisia esteitä, valloittamisen arvoisia vuoria. Ja jos ei niin olisi, olisin vain yksi pieni hapan pihlajanmarja, joka talven jälkeen löytyy tallattuna lumen alta kovasti  jäätyneenä. Siihen en suostu. En vain suostu.

kaikki elämäni rakkausvarannot

12.3.2015 elämänilo, Rakkaus, voimaantuminen

Eilen yhdessä suositussa tv-sarjassa pohdittiin tällaista: Voiko olla niin, että ihmiselle olisi elämän alussa myönnetty tietty määrä rakkausvarantoja, joita sitten on lupa käyttää koko elämänsä ajan? Jos jossain vaiheessa joutuu tuhlaamaan varantonsa, niiden täyttyminen ei olisikaan ihan itsestäänselvää. Siis, mitä useammin joutuu rakkaudessa pettymään, sitä vaikeampaa on enää löytää rakkautta, ikäänkuin rakkauden säilytysastiaan olisi tullut paha reikä, josta rakkaus olisi päässyt valumaan pois ja katoamaan. uuden rakkaudentaimen kasvattaminen vie aikaa ja maaperäkään ei aina ole otollinen kasvulle.

Mitkä ovat minun rakkausvarantoni?

Siitä olen samaa mieltä, että rakastaminen ison murtumisen jälkeen on erilaista. Ei huonompaa, eikä pienempää, vain erilaista. Kaikessa rakastamisessa on läsnä aina elämänkokemukset ja painolastit. Vaikka niistä kuinka yrittäisi irroittautua ja kaikota. Mutta että varantoni olisivat ehtyneet, siihen en usko, enkä usko muutenkaan, että rakkaus loppuisi rakastamalla tai edes suremalla. Edes viha ei ole rakkauden tappaja, se on vain rakkauden toinen ilmenemismuoto.

Jos joku asia tappaa rakkauden, se on ehkä välinpitämättömyys ja hälläväli. Asia, joka ei aiheuta minkäänlaisia intohimoja, ei auta myöskään rakkautta kasvamaan. Rakkaus on asenne ja mielipide, eikä pelkkä tunne ja kuohu.

ruusukimppuTänä keväänä ostin itselleni ilotakin: kirkkaankeltaisen, hupullisen, vähän takapuolen yli tulevan reippailuunkin soveltuvan. Siinä on taskut pikkutavaroille ja yksi tissin päällä kännykkää varten. Joka kerta kun laitan sen päälleni, minussa herää ilo ja elämä. Koen eläväni ja samalla koen osaavani taas rakastaa ja nauttia. Minua auttoi keltainen keväänväri.

Mikä auttaisi sinua löytämään iloa, valoa ja rakkautta tässä elämässä, tässä hetkessä, tässä keväässä?

Toivon sinulle runsaita rakkausvarantoja nyt ja aina! :D

 

 

Palautumista ilman proteiinipirtelöitä ja urheilujuomia

26.1.2015 elämänilo, Harmonia, kipu, muuttaminen, optimismi

Muutto on tehty ja kohta on taasen elämä kohdillaan ja paikoillaan. Epäjärjestyksessä eläminen on väsyttävää ja rasittavaa. Ensin purat kodin, laitat asiat laatikoihin ja säkkeihin. Kannat osan, jätät toisen ja koskaan et muista ihan tarkkaan mihin ihmeeseen sen yhden tärkeän laitoit, ennen kuin olet päässyt siihen onnelliseen pisteeseen, että kaikki nyssäkät on purettu ja aseteltu mikä esille, mikä kaappeihin.

Löytöjäkin olen tehnyt. Ainiin, minullahan on tämmöinen! Esimerkiksi eilen löysin ihanan yöpaidan, jota tuskin olen juurikaan käyttänyt, mutta nyt se löysi ylleni ja aikaansai iloa. Tai ne esineet, jotka löytävät kokonaan uuden tarkoituksen, kun sen asettelee eri paikkaan tai huoneeseen.

Pikkuisen piti tehdä myös hankintoja. Olohuone sai uuden maton ja kattovalaisimen ja eteinen istuimen (käytetyn parturintuolin ;D )ja pianontausta peilin lauluharjoituksia varten. Vaikka uusissa tavaroissa ei ole vielä historiaa meille, tuntuvat ne nyt jo ihan omilta ja tärkeiltä omissa tehtävissään.

kahvilassaPalautumista ja lepoa on tarvittu. Armollisuutta omalle riittämättömyydelle ja voimattomuudelle. Ikä ei kasvata voimia kuin korkeintaan henkisiä ja palautuminen kestää yllättävän kauan. Särkylääkettä on otettu ja sohvalla on maattu. En ole yrittänyt kiirehtää elimistöäni, onpahan saanut tuntea mitä on tehdä äärirajoilla ja mitä on olla väsynyt. Pikkuhiljaa, aamu aamulta on olo ollut parempi ja virkeämpi. Eikä kädetkään ole enää niin turvoksissa, sormuksetkin menevät jo hyvin sormiin.

Meillä tämän päivän ihmisillä on suuri tarve tehdä kaikki suorituksena. Voimakas kuntosuoritus ja sitten siitä nopea palautuminen. Heti pitää olla valmis uuteen koitokseen ja suoritukseen, mikä ikinä se sitten onkin. Heikko ei saa olla, eikä hidas. Nopeasti, voimakkaammin, paremmin, korkeammalle, sitkeämmin ja röyhkeämmin. Ja väiaikoina nopeaan palautumiseen auttavat proteiinithivenaineetvitamiinitkuidutpalautumisjuomatpatukatjauheet. Mikä ihmeen kiire kaikilla on kokea liian paljon liian pienessä ajassa?

sydän-hiekassaVanheneminen antaa viisautta hidastaa ja kuunnella. Ja nyt en tarkoita vain eläkeläisiä, vaan ihan jokaista, joka tunnustaa saavansa joka vuosi vähän enemmän ikää itselleen. Erikseen ovat ne, jotka aina täyttävät 35, vaikka näyttäisivät ryppyisiltä. Minun on ollut pakko tunnustaa sekä itselleni, että lähimmilleni, että enää en jaksa siirtää yksin lipastoa, enkä halua kantaa kirjahyllyä. Minä tarvitsen aikaa ja toista ihmistä. Ja särkylääkettäkin, joskus.

Minulla on paljon

14.1.2015 elämänilo, Harmonia, kiitollisuus, muuttaminen, optimismi, voimaantuminen

kynttilät-ikkunallaOlen nyt muuton loppusuoralla. Paljon on pakattu, kannettu, maalattu, pesty ja suunniteltu. Nyt uusi koti on hahmottumassa ja kaksi yötä pitää vielä nukkua vanhassa paikassa. Tyttären kanssa eilen juuri huoattiin helpotuksesta, että kohta eletään taas vain yhtä osoitetta ja arki ja juhla löytävät taas paikkansa meidän elämässämme. Ja elämä on elämää, eikä vain välitilaa ja siirtymistä ja odotusta.

Jälleen kerran olemme miehen kanssa saaneet maalata kodin seinät puhtaiksi ja kauniiksi. Saaneet pestä lattiat ja pinnat toisten elämisenjäljistä ja tehdä paikasta oma pesä. Seuraavat jäljet ja tahrat ovat omiani. Minun elämiseni jälkiä. Ja minun perheeni ja rakkaitteni. Melkein odotan sitä ensimmäistä kahviläikkää lattiassa olohuoneeseen järjestetyn kahvihetken jäljiltä.

Kun olin saanut olohuoneen lattian kuurattua, mies oli saanut seinät valmiiksi ja kirjahyllyt olivat löytäneet paikkansa, katsoin kotiani ilon ja kiitollisuuden täyttämänä. Sanoinkin miehelleni, että olen hyvin onnellinen. Ja jatkoin: ”Tarkoittaako tämä sitä, että olen vähään tyytyväinen, vai sitä,että meillä on paljon?” Ja mies todisti sitä, että kyllä se tarkoittaa enemmänkin sitä, että meillä on paljon.

Pienestä ja syvältä nouseminen on raskasta. Jotta pääsee edes vähän tasoihin, on kaivettava paljon surua ja likapyykkiä. Ensin et näe  mitään hyvää, positiivista, etkä kaunista, mutta vähitellen, aste kerrallaan alat nähdä värejä ja valoa. Ja pystyt tuntemaan jopa lämmön ihollasi. Sitten tulevat nauru ja nälkä. Nälkä paitsi ruuan, myös elämisen suhteen. Ja halu kauneuteen ja läheisyyteen. Minä olen nyt eron jälkeen kolmannessa muutossa. Kaksi edellistä on ollut siirtymistä. Tässä muutossa on erilaista sisäinen tunne. Asiat loksahtavat paikoilleen ja tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat päälimmäisiä asioita ja tunteita. Enää en koe vain tyytyväni johonkin, vaan minun maljani onkin ylitsevuotavainen.

Hiljainen ilo on täyttämässä mieltä ja siirtämässä sinne pesiytynyttä surumielisyyttä syrjään. Tänään kiitän. Tänään olen onnellinen. Tänään minulla on paljon.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään

4.1.2015 elämänilo, kiitollisuus

kaariporttiOlen jälleen muuttamassa. Tavaroita laatikkoon- ja laatikoista ulos. Huolellista pakkaamista, että mikään ei menisi rikki. Suunnittelua huonekalujen paikoista ja se johtaa aina verhojen miettimiseen ja tauluihin sekä koriste-esineisiin ja huoneiden värimaailmaan. Aivot raksuttavat koko ajan asioita joita pitää muistaa, joita olisi jo kiva päästä tekemään ja joiden olisi jo pitänyt toteutua. Kuukauden kuluttua kaikki on taas kohdallaan, tavarat ja ihmiset yhdessä osoitteessa.

Portti auki ja portti kiinni.

Ylimääräisen ylimääräisiä tavaroita ei enää paljoa ole, sillä muuttoja on ollut niin usein ja niin pienin välein, että karsintaa on tehty. Se helpottaa. Kaikkien muuttojeni jälkeen olen miettinyt sitä, mikä on ylimääräistä ja turhaa. Jos joku muu lajittelisi tavaroitani, hän säästäisi varmasti eri asioita kuin minä, tai heittäisi pois. Jokaisen tunnearvoasiat kun ovat niin henkilökohtaisia.

Tämä pois ja tuo talteen.

Jokaiseen uuteen kotiin muuttaessa sitä toivoo, että tapahtuma olisi jollakin lailla lopullinen. Että tapahtuisi se ihme, että saisi asua juuri tuossa kodissa niin pitkään, että näkisi jonkun elämäntilanteen vaihtuvan ennen osoitetta. Että näkisi naapureiden vaihtuvan ja tuntisi kuuluvansa kalustoon. Ja joku tulisi kysymään neuvoa ”te kun olette asuneet täällä niin pitkään…”.

Täällä elän ja muualle en haikaile.

Taas pitäisi pystyä katsomaan kulman taakse, mutta se ei ole mahdollista. Ja jos sinne näkisikin, niin pelottaisiko sinne astuminen enemmän kun tietää mitä tulee? Haluan edelleen uskoa ja luottaa tulevaan. Haluan rakentaa enemmän kuin purkaa. Haluan astua uuteen, tästä portista, tallettaa tärkeät ja elää juuri näin.

Tuosta ulos- ja tuosta sisään, siitä mun matkani pitää.

 

Kenelle lupaan ja mitä

4.1.2015 elämänilo, Rakkaus

verhokangasUusi vuosi on alkanut. Tuntuu jotenkin juhlalliselta astua uuteen, ihan kuin astuisi ensimmäistä kertaa puhtaalle, neitseelliselle lumihangelle tehden ne ainoat jäljet, jotka erottuvat. Seuraavat hukkuvat jo jälkien paljouteen. Ja ne ovat vain edellisten toistoa. ensimmäiset askelet, ensimmäiset jäljet, ensimmäinen hengenveto, niillä on merkitystä.

Tänä vuonna olin vuoden vaihtuessa tanssilattialla mieheni käsivarsilla ja katsoin ikkunasta, kuinka ensimmäinen, suuri valkoinen ilotulituspallo kohosi taivaalle. Sen jälkeen tulevia oli paljon, mutta muistan selvästi vain sen ensimmäisen.

En luvannut mitään. En itselleni enkä toiselle. Olin vain siinä hetkessä ja mieli avoimena kaikelle sille, mitä on tulossa. En elänyt menneessä, enkä tulevassa, vaan juuri vain siinä yhdessä hetkessä. Lupauksissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta ne eivät myöskään ole välttämättömiä. Tärkeää on muistaa elää nyt.

Tänään itkin vähän. Itkin, koska uskalsin rakastaa. Rakastaminen on vaarallista ja pelottavaa. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Ja jälleen huomasin eläväni jotain muuta hetkeä kuin sitä, mikä on käsillä. Minä saan rakastaa juuri nyt, enkä juuri nyt ole menettämässä mitään. Miksi siis pelkään ja itken jotain mörköä tulevaisuudessa? Pelkään ja itken,koska ihminen haluaa lupauksia. Lupauksia siitä, että kaikki menee hyvin. Lupauksia siitä, että toinen ei jätä, eikä kuole. Lupauksia onnesta ja autuudesta. Vaikka ei ihminen sellaisia lupauksia voi antaa.

Ihminen ei voi luvata sellaista, mistä ei ole lopullisesti vastuussa.

Silti minä haluaisin, että minulle luvataan. Rakkautta ja onnea ja menestystä ja iloa.

niin minä sinulle kuulun

30.11.2014 elämänilo, Rakkaus, valoa pimeydessä

vihkisormuksetMeillä oli viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Aloitin taas alusta näiden vuosipäivien laskemisen. Mietin etukäteen, ja vähän pelkäsinkin, onko siinä enää mitään hohtoa. Tuntuuko enää miltään viettää jälleen kerran ensimmäistä hääpäivää? Tiedän, että moni fundamentalisti naurahtaa ja sanoo, että vain ensimmäisellä kerralla pitäisi olla jotain merkitystä. Mutta voin kertoa heille kaikille, että kyllä tällä päivällä oli minulle merkitystä. minä halusin juhlia ja viettää sitä ja sanoa miehelleni, että vaikka et olekaan ensimmäinen mieheni, olet minulle se merkittävin, tässä ja nyt. Sinä olet.

Muistan hyvin niitä tunteita mitä vihkipäivääni liittyi. Paljon rakkautta ja jopa tyttömäistä riemua kampaajalle mennessäni. Valmistelut tehtiin itse, myös ruuat. Valmistin ilolla jopa oman hääkimppuni, josta tuli kaunis ja valkoinen. Halusin pukeutua valkoiseen. Teemaväri, sanoi mieheni. Ja jopa tunsin itseni ihan oikeaksi morsiameksi.

Rahaa oli vähän, ei ollut suuria timantteja, eikä merkkivaatteita. Mutta oli uusi mekko ja huivi, hopeahilekengät ja kaksi hopeista vihkisormusta itsetuunaamassa rasiassa. Ja mikä tärkeintä: vierelläni alttarilla seisoi juuri sellainen mies, jota pystyisin rakastamaan koko loppuikäni. Vaikka kuka sanoisi mitä. Ja vaikka kuka arvostelisi ja nyrpistelisi.

Vuosi on mennyt ja tunne toisesta on syventynyt ja kasvanut. Ensimmäinen hääpäiväkin on jo takana. Ja sitä juhlittiin. Pikkuisen ja sopivasti. Rahaa ei ole nyt yhtään sen enempää kuin vuosi sittenkään. Mutta rakkautta on jopa enemmän kuin silloin.