Selaat arkistoa kohteelle Depressio.

Kysymyksiä…

19.9.2016 Depressio, Masennus

15.9.2016

Aamu ei lähde taas millään käyntiin.

Pää on ihan jumissa ja väsyttää hirveästi.

Ei kiinnosta tehdä mitään.

Haluisin vaan mennä peiton alle ja kadota.

En haluu taas kohdata yhtä päivää ja sinnitellä iltaan asti ja alkaa miettiä kuinka selviän yöstä.

Ruoka maistuu edelleen huonosti. Pystyn syömään muutaman haukun mutta jos yritän syödä enemmän, tulee huono olo.

Hirveän syyllinen olo, että oon nyt sairaslomalla ja toinen työntekijä joutuu tekemään mun työvuorot.

Mä en kovin herkästi jää sairaslomalle ja tää on eka sairasloma tässä työssä.

Ahdistaa ajatus, että mulla olisi tää sairaus koko mun loppuelämäni tai,että mulle tulee tän seurauksena muitakin sairauksia.

Kaikki sanoo, että mun pitäisi yrittää mennä ulos ja liikkua, mutta mä en vain jaksa.

Mä en jaksa mitään.

Mä en jaksa ajatella, mä en halua ajatella, mä en halua tuntea… mitään.

Miksei voi vaan unohtaa ja alkaa alusta?

Koska mä näen auringon taas?

Koska mä taas kuulen lintujen laulun?

Koska mun palelu loppuu?

Koska mun kroppa antaa periksi?

Koska mun pää lopettaa?

images

Vihollinen

18.9.2016 Depressio, Masennus, Yleinen

Musta tuntuu, että mun pää on mun pahin viholliseni….

Paska juttu siinä on se ettei siitä pääse eroon. Mä en voi ruuvata sitä irti ja laittaa laatikkoon pois näkyvistä ja ottaa esille, kun tuntuu että jaksais taistella sitä vastaan.

Se on kokoajan mukana, eikä se melkein koskaan ole hiljaa.

Välillä mua pelottaa, että mä häviän taistelun mun omalle mielelle ja luovutan.

Kuinka voi ajatukset sattua niin paljon?

Mä en halua ajatella , miettiä enkä muistaa. Mä haluaisin pyyhkiä viimeiset 10 vuotta pois mun muistoista.

Mä en halua muistaa meitä, häntä… sattuu liikaa.

Nää viimeiset kuukaudet on vaan pahentanut kaikkea mitä ennestään päässä muutenkin pyöri.

Yöt on pahoja….. en meinaa saada unta ja sittenkun saisin, mä pelkään että näen unta…

Unia, joissa kaikki on hyvin, mutta kun herään iskee karu totuus vasten kasvoja ja mä itken…

Pahoja unia… herään ja tajuan että kaikki onkin totta.

Kuolemaa mä mietin joka päivä, enemmän tai vähemmän.. siitä seuraa joka kerta hirveä syyllisyys. Eniten mun lasten takia.

Mä olen särkynyt… enkä jaksa keräillä sirpaleita ja yrittää liimata itteäni kasaan. Mä pikemminkin istun lamantuneena ja tuijotan kaikkia sirpaleita osaamatta tehdä asialle yhtään mitään…

Mä olen ”keksinyt” jutun, jolla selviän päivittäisestä kivusta ja kuolemantoiveesta. Se saa mun ajatukset hetkeksi pysähtymään. Mua hävettää, että teen niin, mutta en keksinyt muutakaan.

Mä teen sitä kun olen yksin ja kukaan ei ole näkemässä. Fyysinen kipu helpottaa henkistä kipua ja voin hetken toimia taas.

Hävettää, kun tuntuu että läheiset säälii mua. Mä en kestä muiden sympatiaa ja myötätuntoa mua kohtaan.

Mä vihaan itteäni!

Säälittävä luuseri!

Kopioitu päiväkirjasta

Alunperin kirjoitettu 14.9.2016