Selaat arkistoa kohteelle avioero.

Flashbackejä ja ajatuksenjuoksua

9.12.2014 avioero, oma historia, suru

lyhtyViikonloppuna oli rappukäytävässä vilskettä. Ovet paukkuivat ja portaissa tömisi. Ulko-oven edessä oli jatkuvasti auto, johon kannettiin tavaraa laukuissa ja jätesäkeissä. Naapurin kaikissa ikkunoissa oli sälekaihtimet visusti kiinni. Viimeiseksi ala-aulassa oli muutama jätesäkki, sitten nekin katosivat ja tuli hiljaisuus. Naapurissa erottiin.

Mieleeni tulivat muistot siitä, kuinka minun tavaroitani kannettiin milloin farmariauton tavaratilaan, milloin peräkärryn uumeniin. Ja kuinka minäkin laitoin sälekaihtimet kiinni, ettei naapureiden tarvinnut kilvoitella liikaa uteliaisuutensa kanssa. Rivitalossa näkee asiat niin helposti. Ja kuulee.

Tunnemuisti on pitkä ja vahva. Eikä siitä loppujen lopuksi niin kovin pitkä aika edes ole. Jätesäkeistä ja pahvilaatikoista. Nyssäköistä ja laukuista. Ja siitä valtavasta väsymyksestä, joka koko ajan haittasi keskittymistä ja vei voimavaroja oleellisesta. Pakkaamisesta. Lähtemisestä. Pakenemisesta. Turvaan menemisestä.

Viiikonloppuna olin ajatuksissani paitsi naapureiden tukena, myös siellä omassa historiassani. Miten raskasta onkaan lähteä ja miten raskasta säilyttää kasvonsa, kun joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa näin julkisesti. Kaikki katsovat, vaikka eivät haluaisikaan. Ja kaikki muodostavat asiasta oman vahvan mielipiteensä, vaikka siinä ei olisi edes hitusta totta ja oikeaa.

Kuinkahan monta kertaa vielä hätkähdän, kun näen muuttokuorman? Kuinkahan monta kertaa toivon ajatuksissani näille muuttajille kaikkea hyvää ja kaunista? Ja montako korjaavaa kokemusta ihminen tarvitsee, että yksi painajainen saa rauhan?

 

Mikä saa muuttua ja mikä ei

10.11.2014 avioero, Elämänhallinta, itsetunnon vahvistaminen, voimaantuminen

iloinenOlen jutellut monen eronneen naisen kanssa erityisesti siitä, kuinka eron jälkeen ihmisen status muuttuu. Ja nyt en puhu siitä ulkokohtaisesta statuksesta, joka tulee jonkun aseman tai rouvaroolin kautta, vaan siitä sisäisestä maailmasta millaisena itseänsä pitää ja mitkä asiat ovat itselle peruuttamattoman tärkeitä.

Minulle on ainakin eron aikana tapahtunut statuksen muuttumista. Toisen ihmisen kautta aloin arvostaa asioita, jotka eivät ehkä alunperin olleet minulle arvokkaita ja kalliita. Olin tekemisissä ihmisten kanssa, joiden maailma oli hyvin kaukana omastani. Ja huomasin, että minun maailmallani ja minun henkilökohtaisilla ajatuksillani oli hyvin vähän merkitystä, sillä niitä ei kukaan kuunnellut, eikä niiden kertominen aikaansaanut mitään. Minä aloin muuttua ja minä itse aloin pienentyä pikkuhiljaa. Luulin olevani läsnä itsessäni, mutta todellisuudessa aloinkin kadottaa itseäni pikkuhiljaa. Olin vain avec tai mahdollistaja ja pikkuhiljaa välttämätön paha.

Eron tapahduttua on ensin tajuttava missä on, jotta voi myöhemmin alkaa tajuta sitä, kuka on. Ympäristön muutos vastoin omaa halua ja pyrkimystä on jo itsessään kova juttu. Ja sen jälkeen tulevat kaikki elämänhallintaan liittyvät asiat. Missä järjestyksessä niitä omia asioita sitten alkaa järjestellä? Ja mitkä asiat elämässä saavat muuttua ja mitkä eivät? Elinympäristön muuttuminen on iso stressitekijä. Ja kun kahden ihmisen tulot muuttuvat perheessä yhden ihmisen tuloiksi, on muutos vielä stressaavampaa. Pystyn jossain määrin ymmärtämään ihmistä, joka leskeksi jäämisen jälkeen yrittää opetella tekemään asioita, joihin ei ole tottunut tai joita ei vaan kertakaikkisesti osaa. Eikä ole yhtään ylimääräisiä voimavaroja opetella uutta tai uudistua. Ihminen, joka on halunnut eroa tai muutosta on jo aloittanut uudistumisen. se, jolle muutos tulee vastentahtoisesti tai yllättäen joutuu ottamaan paljon aikaa kiinni päästäkseen edes siihen pisteeseen, mistä toinen on jo ajat sitten lähtenyt liikkeelle. Onneksi minä olen nopea.

Oman itsensä uudelleen löytäminen on upea asia. Kaiken sen toisen kautta elämisen ja toisten kynnysmattona olemisen jälkeen tuntuu hyvältä löytää niitä pieniä asioita, joita haluaa omaan elämäänsä ja joiden merkityksen oli unohtanut. Minä halusin löytää oman tapani elää omassa kodissani, johon ovat tervetulleita kaikki, eivät vain ne, jotka kelpaavat toiselle. Minun maailmassani ja statuksessani on tapahtunut juuri tällaisia muutoksia.

Silloin kun on kyse periaatteista, haluan asioiden pysyvän ennallaan, mutta kun kyse on uudistumisesta, niin minä sanon muutokselle: Tervetuloa!!

 

Viimeiset veneet

26.9.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

2-ruusuaTänä iltana itkin television ääressä. Kuuntelin muusikoiden tulkintoja toisten biiseistä ja ymmärsin taas enemmän kuin ennen. Ymmärsin tänä iltana, että muistokirjoitus on kirjoittamatta, jäähyväissanat sanomatta. Ilman sitä ei ole grande finalea eikä happy endiä. Ilman sitä on vain keskeneräistä köhinää ja valitusta.

Tänä iltana sanon sinulle, että et ollut yhdentekevä, vaikka haluaisinkin sanoa sinulle jotain muuta. On tehnyt kipeää edes ajatella vuosien taakse niihin aikoihin kun olimme onnellisia. Kyllä me olimme, vaikka kaikki se onkin nyt mennyt pahasti pilalle. Sinä olit aito ja olit suoraselkäinen. Sinä olit ihminen ja inhimillinen. Osasit olla erehtyväinenkin…silloin.

Tänä iltana en haluaisi muistella, mutta muistot puskevat läpi ja pakottavat minut prosessiin. Elan sanoja lainatakseni, ”menen tiloihin”. Kuvaava sana siitä mitä olen kokemassa. Mennyttä ei voi kieltää, eikä hävetä. Mennyttä ei saa mitätöityä, vaikka haluaisikin.

Tänä iltana olen polttanut kynttilöitä ja ollut kodin lämmössä. Minun on ollut hyvä olla. Ja kaiken keskellä olen saanut antaa muistojen tulla ja jäähyväislaulun. Kulminaatiopisteitä on monia, eivätkä ne aina kysy lupaa ilmiintymiseen. ”Routa raiskaa tämän maan. Mene vaan, mene vaan…” Historia on raiskattu, ruoste on vallannut hyvät maastot, joutsenetkin ovat jäätyneet kiinni jaloistaan ja vain yksi levittää siipensä ja lähtee.

meri-ja-minäTänä iltana tunnen kiitollisuutta. Elämälle kiitos! Kokemuksille kiitos! Kyynelille kiitos! Naurulle kiitos! Rakkaudelle kiitos! Surulle kiitos! Ja kiitos tajunnan avartamalle kivulle! Olen  nyt elävämpi kuin koskaan. Minä en kadonnut. Vene irtosi laiturista, mutta purteni on vielä pinnalla. Purje on tahrainen, eikä kyljet hohda uutuuttaan. Silti haluan olla sen luotsi ja kapteeni, kansipoika ja kokki.

Jäähyväissanat ovat aina pateettiset. Niissä muistellaan yleensä sitä kaikkea uljasta ja hienoa mitä on ollut. Minun jäähyväissanani on pieni ja hiljainen, vähän haikea, mutta elämänmakuinen.

Mene vaan, mene vaan, ja ole onnellinen…tai helvetin onneton…

 

Itkahtelua omaan tahtiin

21.9.2014 avioero, voimaantuminen

unelmiaMinulla on selvästikin aikoja, jolloin tunteet ovat tavallistakin pinnemmassa, eli siis itku tulee missä tahansa, vaikka kuinka yrittäisi estää sitä ja vaikka kuinka hävettäisi. Nyt minulla on juuri semmoinen vaihe meneillään. Ja tietenkin itku tuli taas toissapäivänä semmoisesa tilanteessa, että harmittaa ihan vietävästi. Ja nolottaa ja suututtaa ja raivostuttaa ja…

Olin palaverissa missä sovittiin tyttären asioista ja paikalla oli muutaman ammattilaisen lisäksi tietysti myös armas rakas ex-mieheni suurine egoineen. Ihmettelen kyllä miten hän egoineen niin pieneen huoneeseen oikein saikin itsensä sullottua, mutta siellä sitä oltiin suloisessa sillisuolatuntumassa. Asiat kärjistyivät, niinkuin ne vain joskus voivat kärjistyä. Yritin sovitella (sanon tämän käsi sydämellä ja oikeasti sitä tarkoittaen), mutta muutaman vähemmän ystävällisen kommentin kuultuani minulta tuli yksinkertaisen selkeästi ja tahtomattani pieni itku. Tähän kuulin kommentin siitä kuinka ”joku voisi nyt lopettaa itkahtelun että päästäisiin asiassa eteenpäin”. Kiitos ystävällisyydestä ja kannustuksesta, aplodit otan myöhemmin vastaan, nyt haluan vain vajota maan alle.

Mitä se itkahtelu sitten sananmukaisesti tarkoittaa? Netistä löysinkin määritelmää: ”Itkahtelu on itkemisen erityismuoto, joka on syytä erottaa aidosta kyyneleiden vuodattamisesta tunnekokemusten seurauksena. Itkahtelu tarkoittaa tarkoitushakuista, vaikeasta vuorovaikutustilanteesta luistamista, silloin kun halutaan välttää asian käsittely tai vastuun kantamista omista teoistaan.” Noniin, sain siis melkoisen meriitin niskoilleni ja hartioilleni, vaikka todellisuudessa yritin niellä itkuani viimeiseen asti.

Sain itkuni loppumaan, sillä suutuin melkoisesti. Vaikka tunnistan itkahtelun raivostuttavuuden, en mielestäni syyllistynyt siihen, sillä jos olisin saanut itse valita, en olisi tuossa seurassa enkä ainakaan exän läsnäollessa tirauttanut pisaraakaan. Enkä ollut väistämässä mitään vastuuta, vaan päinvastoin halusin edistää sekä tyttäreni hyvinvointia, myös heidän isä-tytär-suhdettaan.

Olin kaksi päivää kuin jyrän alle jäänyt. Saamani ikävät sanat ja suoranaiset v++++ilut pyörivät mielessä, vaikka yritin tehdä kaikkia positiivisia ja kivoja syysaskareita kotosalla. Mietin sivistystä ja sitä, kuinka korkeakoulutus ja akateemisuus eivät välttämättä lisää sivistystä eivätkä ainakaan sydämen avaruutta. Mietin myös omaa osuuttani ja sitä kuinka typerältä tuntuu olla näin herkkä. Se saattaa ihmisen toisten armoille ja riisuu paljaaksi. Itkevää on aina helppo pilkata, mutta onko itkeminen väärin? Tekeekö itkeminen ihmisestä moukan tai vähempiarvoisen?

Vuorovaikutustilanteissa esiintyy joskus myös seuraavaa: ”Nöyryyttäminen.
Tämä kuuluu enimmäkseen entisaikojen yhteisöihin. Tarkoituksena on sama kuin
mitätöinnillä ym. eli oman aseman korottaminen toiseen nähden.” Tämä seuraavakin tuntuu tutulta: ”Aggressiivinen viestintä sisältää jyrääviä mielipiteitä, omat mielipiteet ilmaistaan kuin ne olisivat ainoita oikeita totuuksia ja mielipidekysymyksiin saatetaan suhtautua siten, että jonkun on aina oltava oikeassa ja jonkun väärässä. Aggressiiviseen tyyliin kuuluu myös sanaton viestintä, jolla pyritään torjumaan eriävät mielipiteet. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi äänen korottaminen, tai ivallinen äänensävy.”

lasia-puussa

niimpä… olen itkahtelija mieluummin kuin toisia nöyryyttävä jyrä. Eikä itkeminen ole aina kivaa, varsinkaan, jos sitä tulee tehtyä enemmän kuin laki sallii.

Kokemus oli tämäkin. Pitäisköhän kotiin rakentaa semmoinen itkupuu, jonka alla voisi ja saisi kaikki itkeä rauhassa omat itkunsa ilman, että kukaan tulee viereen pilkkaamaan. Taidankin alkaa suunnitella tuota ihan tosissani.

pienessä horkassa itsensä voittaen

30.8.2014 avioero

Oletko koskaan kokenut sellaista, että itsesi voittamisen hetkellä huomaat yhtäkkiä alkavasi täristä. Ihan kokonaan. Se tärinä lähtee sisältä ja alkaa pienellä vapinalla ja viluntunteella kunnes huomaat täriseväsi aivan kokonaan niin että puhekin on jo vaikeaa.

Jos et, niin hyvä, sillä minun hetkeni oli tänään.

Kaikki alkoi yhdestä puhelinsoitosta. Minun piti lohduttaa. Jälleen kerran samasta asiasta ihmistä, joka oli kokenut taas jääneensä toiseksi. Ymmärrän hyvin hänen turhautumisensa. Olen itsekin ollut samassa tilanteessa, ikuinen kakkonen, yhdentekevä, välttämätön paha omissa tunteissani. Ja nyt kuuntelin toisen suusta näitä asioita.

Joskus olen ollut paikalla, kun tuntematon isä on kertonut tyttärelleen kaupassa kuinka kauniilta hän näyttää sovittamassaan mekossa. Melkein kapsahdin tuon miehen kaulaan, niin iloinen olin tuon tytön puolesta. Sanoin miehelle, että hän on varmasti maailman viisain isä. Mies jäi katsomaan perääni kummastuneena. Edelleen olen samaa mieltä kuin silloin.

Minun puheluni jatkui toisen keskustelijan kanssa. Naisen, jonka ei olisi pitänyt kuulua elämänpiiriini sitten millään tavalla, mutta siinä hän nyt vain oli keskustelemassa sivistyneesti puhelimessa minun kanssani. Ja siinä puhelussa ei ollut ylimielisyyden häivääkään, eikä piruilun, eikä pahansuopuuden. Oli vain kaksi äiti-ihmistä, jotka jakoivat huolen ihmisestä, jota kumpikin on oppinut rakastamaan omalla tavallaan ja omalla tasollaan.

korttikuvaJa minä aloin täristä. Huomasin, kuinka voimavarani hupenivat tutina kerrallaan päästä kantapäähän ja sitä kautta lattialle. Sain sanottua mitä halusin. Eikä minun tarvitse yhtään hävetä.

Puhelun loputtua aloin itkeä. Mies toi viltin ympärilleni ja antoi minun tutista siinä kainalossa kotisohvalla, turvassa ja rakastettuna.

Olin voittanut itseni. Enkä hakenut edes sitä oksennuspussia mitä olin luullut tarvitsevani.

mankelin läpi ja siitä yli!

12.8.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

Montako kertaa ihminen voi kuolla?

Tämä kysymys kuulostaa ehkä hassulta ja kerettiläiseltä, mutta tarkoitan tällä sitä hetkeä, kun vastoinkäymisissä kokee kuolevansa tai ainakin  melkein. Tai sitä hetkeä kun tuntuu siltä, että joku on litistänyt sinua mankelissa edestakaisin viisi kertaa ja silti olet joutunut vaan vetämään keuhkoihisi uudelleen ilmaa ja jatkaa elämistä.

Nuorena sitä luuli kuolevansa häpeään monen monta kertaa. Ei tarvinnut kuin kaatua julkisella paikalla tai vastata väärin tunnilla ja saada siten muut nauramaan. Näin tästä näkökulmasta katsovana tiedän, että nuo asiat ovat niitä inhimillisiä ja vielä kovin kevyitä juttuja suuren epäonnistumisen rinnalla, mutta silloin ne tuntuivat musertavilta ja maailman kaatavilta.

Kuoleman tunne voi tulla monella eri tavalla ja monesta eri syystä. Näin minullakin elämän varrella on käynyt. Yksi kipeimmistä asioista on lastenkasvatus. Kaikki asiat, jotka koskevat lapsiasi ja heidän elämäänsä, ovat vanhempien sydämellä herkkyyslevelillä numero 1. Olen tavannut elämäni aikana paljon vanhempia, jotka ovat valmiita vaikka roviolle omien lapsiensa ja heidän hyvinvointinsa puolesta. Enkä minä ole siinä poikkeus. Lapsen tuska tuntuu oman ihon alla juuri niin konkreettisesti, että voisi vaikka kuolla. Pettymys auttamisen osaamattomuudesta on niin suuri.

Pettämisen tuoma tuska tuntuu myös siltä kuin kuolisi. Kipu, jota koet siinä kohtaa on niin raastava. Etkä voi tehdä asialle yhtään mitään muuta kuin koittaa elää sitä läpi ja ohi. Muistan, kuinka hengittäminen oli vaikeaa puhumattakaan järkevistä ajatuksista tai jonkun työn tekemisestä. Pettäminen tappaa sinua niin syvältä, että menee kauan aikaa ennekuin alat tuntea syviä vahvoja tunteita ja joiltakin se ei onnistu enää koskaan. Pettäminen on väkivallan teko. Kuitenkin se on yleisesti hyväksyttävää.

Epäonnistuminen tuntuu myös pieneltä kuolemalta. Epäonnistuu sitä sitten millä elämän osa-alueella hyvänsä. Ja varsinkin silloin, jos omaan epäonnistumiseen liittyy muiden ihmisten elämä ja hyvinvointi. Minä olen epäonnistunut monta kertaa elämässäni.

pitsiäKysynkin nyt uudelleen: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla?

Elämä ja ihminen hauras- ja samalla vahva ja sitkeä. Se on kuin pellavasta nyplätty pitsiliina, joka on läpinäkyvä ja hauraan oloinen, mutta kestää hyvin hoidettuna vuosikausia ja jopa sukupolvelta toiselle. Mankelinkin käsittelyn.

Olen mennyt monta kertaa mankelin läpi ja ajatellut kuolevani. Nyt hauraana ja läpinäkyvänä voin todeta, että haluan mennä mankelin läpi ja nousta siitä yli!

 

 

Jakamisen kipeys

22.7.2014 äitiys, avioero, uusperhe

kotitaloJoskus tekee erityisen kipeää jakaa asioita. Minulle ei tee hankaluuksia jakaa omia tuntojani tai omia mokiani tai näkemyksiäni elämästä. Erityisen hankalaa minulle on jakaa äitiys ja äitiyden vastuu. Omin lasteni asiat itselleni ja olen mielestäni maailman paras ja ainut ihminen maailmassa, joka pystyy lapsiani oikeasti todella ymmärtämään. joo joo, tiedän, tiedän, ihan tyhjänleuhkimista tämmönen, mutta silti…

Muistan, kuinka laspuudessani oma äitini oli aina vihainen, jos ja kun olin asiani jo ehtinyt aina kotona olleelle mummulle kertomaan, enkä siten kokenut tarvetta niitä enää hänelle jakamaan kun hän palasi töistä. Nyt ehkä ymmärrän tämänkin asian vähän paremmin.

Avioerotilanteessa kipeimmät asiat liittyvät aina lapsiin. Mitä voit sanoa ja näyttää lapsen kuullen/nähden ja paljonko kipua ja kärsimystä heille tuotat omilla valinnoillasi ja tekemisilläsi ja tekemättäjättämisillä. Lapsi ei voi tietää ja tuntea samoja asioita kuin sinä, eikä hän näe asioita sinun näkökulmastasi- thank God!!

Uusperhekuvioissa tulee ennemmin tai myöhemmin (meidän tapauksessa ennemmin) äiti-ja isäpuolet lapsen vaikutuspiiriin. Ja sitten alkaa se varsinainen vääntö ja vertailu: mitä missäkin milloinkin kenenkanssa ja missätilanteissa on tehty ja sanottu tai jätetty tekemättä ja sanomatta lapselle ja lapsen kanssa. Äidille tämä on helvetin esikartano vähintääkin ja vaatii vahvoja poskilihaksia, sillä senverran on takahampaat niitä järsineet, että voin sanoa kipua olleen havaittavissa.

Äitiyden jakaminen jonkun toisen kanssa on ihan kamalaa. Olen myös ns. äitipuoli, joten koitan muistaa tämän asian myös toisesta näkökulmasta. Kamalaksi se muodostuu erityisesti, jos äidit ja äitipuolet eivät voi keskenään sopia mistään asioista. On vain suuria kuvitelmia ja ennakkoluuloja, jotka eivät perustu mihinkään faktoihin. Kuvitelmat suurenevat usein megalomaanisiksi ja sitä kautta kasvavat barrikaadeiksi asioiden sujuvuuden esteeksi.

Ja ehkä se naisten suurin helmasynti, kateus, on minunkin helmani tahrannut. Ajatus siitä, että joku toinen nainen pystyisi antamaan minun lapselleni jotain korvaamattoman ihanaa, tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin olevani itsekäs ja kamala. Haluan kuitenkin tässäkin asiassa olla rehellinen.

Jakamisen kipeys. En haluaisi jakaa lastani kenenkään muun kanssa. En vielä. Sitten vasta kun hän on iso ja aikuinen ja vahva ja kestävä. Haluan pitää hänet sylissäni ja hoitaa häntä. Haluan että kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissä näkevät ja tuntevat hänen arvonsa ja rakastavat häntä. Ja tekevät kaikkensa juuri hänen eteensä.

eihän sen toivominen ole liian paha asia?

 

Ainoleenan tarinaa kuvin, osa3

26.6.2014 avioero, oma historia, voimaantuminen

2012Tullaan vuoteen 2012, joka on vedenjakaja ja voisi sanoa, että kolmannen elämäni loppukliimaksi. Jos ensimmäinen elämäni oli lapsuus ja nuoruus, toinen elämä oli ensimmäinen avioliitto niin kolmas elämä oli tämä toinen avioliitto, joka tuli päätökseensä surullisella tavalla.

Kun puhun menneisyydestäni, viittaan usein entiseen elämääni ja siltä minusta tuntuukin, että olen elänyt monta elämää. Jokaisesta elämästä olen oppinut paljon ja toivottavasti olen osannut koota hyviä asioita reppuuni, vaikka painolastina ovat kaikki surut pohjaa täyttämässä.

Tästä vuodesta minun on vaikea puhua, sillä en oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä on ollut valhetta. Kun mieleeni tulee jokin hyvä hetki tuosta vuodesta, aina joudun ajattelemaan sitä kuinka paljon toinen on joutunut valehtelemaan ja feikkaamaan ja se pilaa kaikki muistot.

Tämä kuva on otettu kesälomamatkalta Kuusamosta. Muistan hyvin tunnelman mutta samalla tunnen pilaantuneen maun suussani. Olin tyhmä enkä huomannut mitään ja sitä suren varmasti koko loppu elämäni.

20132013 vaihtui ja raketteja katsoessani itkin ja luulin, että minulle tulee elämäni huonoin vuosi. Harmittelin sitä kuinka joudun pakosti hengittämään ja jatkamaan elämistäni. Tein sen oikeastaan tyttäreni takia, joka voi vielä huonommin kuin minä, jos mahdollista. Muutimme pois ja jatkoimme kahdestaan, tytär ja minä, kunnes elämääni tuli ihminen, joka oli oikeasti sitä mitä väittikin olevansa.

Mikä on ihmisen hyväuskoisuuden määrä kun kaiken jälkeen uskalsin luottaa ja antautua jälleen uuteen elämänvaiheeseen ja ottaa kiinni onnesta? Ja minä hyppäsin tähän kyytiin ja huomasin, että tämä mies ei kantanutkaan pelkästään minua, vaan halusi olla kanssani kantamassa tytärtäni, joka heikkeni heikkenemistään. Sain avun, joka oli minulle sopiva.

Minulle alkoi uusi, neljäs elämä. Tämä kuva onkin otettu pieneltä häämatkalta adventtiviikonlopulta. Minulla on taas ilo silmissä asti. Mutta koskaan se ei enää ole täysin vapaata surusta, sillä niin kovasti minua painettiin alas ja niin kovasti minua sattui.

2014Nyt ollaan uudessa vuosiluvussa, joka elää vasta ensimmäistä puoliskoaan. Vuosi 2014 on vasta puoliksi näyttänyt kasvonsa. Olen saanut taas uuden kodin, nyt minulla on takana 16 muuttoa viimeisen 30 vuoden aikana. Uskallan elää ja hengittää kaiken jälkeenkin ja ehkä osittain myös siitä johtuen. En liikaa pelkää tulevia mörköjä enkä menneisyyden haamuja. Koitan vain muistuttaa itselleni, että olen yrittänyt parhaani.

Minulla on hyvät välit lapsiini ja minulla on rinnallani mies, joka on luvannut tahtoa kuolemaan asti. Se tuntuu hyvältä ja vähän juhlalliseltakin. Ja jostain kumman syystä minä jopa uskon häntä. :D

Muistan mitä tein viime kesänä

24.6.2014 avioero, kiitollisuus, oma historia, voimaantuminen

huipulla-tuuleeEn aio kirjoittaa tästä mitään kauhuartikkelia, sillä olen hyvin leppoisalla mielellä onnistuneen juhannusreissun jäljiltä. Kävin Kuusamossa ihanissa maisemissa. Ja vaikka mukana oli kolme teiniä, joista jokaisella oli omia toiveita reissun suhteen, tunnen itseni virkistyneeksi. Tunturimaisema rauhoittaa ja vetää hiljaiseksi. Vieressä oleva kuva on viime kesän Kuusamon reissulta, Rukan laelta.

Eilen illalla kotiin tultuani huomasin ilokseni, että pitkään aikaan en ollut ajatellut yhtään exäorientoitunutta ajatusta. Se kertoo omaa kieltään vapautumisesta ja oman elämänsä haltuun ottamisesta. Viime kesänä sitä liian usein mietti että mitä teki edelliskesänä juuri tähän aikaan, kenen kanssa oli ja missä. Tuli tehtyä vertailevaa tutkimusta siitä millaista kesää exä vietti ja millaista itse. Ja voin kertoa, että vertaileva tutkimus on one hell of a bad idea! Varsinkin  kun ei oikeasti voi tietää, eikä tarvitsekaan. Tähän pätee varmasti sama ajatus kuin se että ruoho näyttää aidan toisella puolella aina vihreämmältä. Vertailuun ja takahammaskireyteen vaikuttaa paljolti se, että toisella on paljon suuremmat resurssit upean loman järjestämiseen kuin allekirjoittaneella ja jos vertaa uimarantareissua lähirannalle Varsovanmatkaan, epätasapaino omassa mielessä kasvaa suhteettoman suureksi.

Parasta tässä tämän kesän reissussa kuitenkin oli se, että tytär vaikutti tasapainoiselta. Hän jopa sanoitti sitä, kuinka oli tyytyväinen siihen, että ylipäänsä lähdettiin Kuusamoon. Siinä todettiin molemmat, että edellinen kerta oli vielä tunteikas. Molemmat tehtiin silloin surutyötä omilla tavoillamme. Vaikka samalla iloittiin uudesta elämästämme. Tosin tyttären surutyö kestää varmaan omalla tavallaan ja tasollaan koko elämän. Valitettavasti.

Viime kesänä vielä paljon mentiin kohteissa, joissa oli edellisessä elämässään käynyt exän kanssa. Exä toimi vähän samoin. Hän valloitti  omaan lomavalikoimaansa minulle ehkä kaikkein rakkaimman vaellusreitin. Totesin tyttärelle, että onneksi minä sain pitää Kuusamon. Ne maisemat ja luonto lataavat minun akkujani pitkäksi aikaa.

Onneksi pystyn ja saan jutella näistä asioista mieheni kanssa. Saan olla avoimesti keskeneräinen ja siipirikko. Saan puhaltaa ulos ummehtuneen ilman ja hengittää sisään raikasta uutta ilmaa. Ja saan opetella uusia tapoja elää ja olla töissä, kotona ja lomalla. Niillä taloudellisilla resursseilla jotka nyt ovat käytettävissäni.

Minä muistan mitä tein viime kesänä. Kävelin ja uin kauniissa säässä. Istuin uimarannalla ja nautin auringosta. Söin hyvää ruokaa ja katselin sadepäivinä elokuvia. Kävin Kuopiossa ja Valamossa. Paljon istuin puistoissa ja katselin ihmisiä. Ja sitten kävin myös Kuusamossa. Viime kesänä. Ihan niinkuin edellisenäkin.

Tiedän mitä tein viime kesänä. Edellisistä kesistä alkaa jo muisto hiipua. Vain valokuvat tuovat mieleen tunnelmat ja ajatukset. Tämä kesä on vasta aluillaan ja lomaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Ihana loma, ihana kesä. Toivoa täynnä.

Postimies tuo aina kahdesti…vai kolmesti?

16.6.2014 avioero, itsetunnon vahvistaminen, voimaantuminen

paperiveneTytär sai postia. Minäkin usein saan sitä, mutta koska se on pääsääntöisesti laskupainotteista, en aio sitä sen kummemmin tässä availemaan. Mutta tyttären posti oli merkittävää. Paitsi että lukiosta tuli tieto, että kyllä kiitos olette päässeet opinahjoomme, tuli toinenkin kirje: Kutsu, invitation. Hääkutsu.

Kyllähän tätä on odotettu ja luulempa että olen tulevan päivän tiennyt aiemmin kuin häitään juhliva morsian. Ainakin minua vannotettiin asiaa paljastamasta. Tiedän että näistä juhlista on haaveiltu jo silloin kun se tyttö ei taitanut tietää, että mun mies ei ollut vapaa vielä. Oli haaveiltu hääpuvuista ja tulevista tontinpaikoista. Ja nyt se sitten tuli konkreettisena tietona ihan meille kotiin asti.

Lukija voi nyt aivan vapaasti muistuttaa, että kirjoittajan häitähän juhlittiin jo menneenä talvena, mutta muistuttele rauhassa, muistan, muistan ja tunnustan, tunnustan. Voin silti sanoa käsi sydämellä että ihan ilman tunteita en tätä tietoa pystynyt ottamaan. Ainahan sitä toivoo viimeiseen asti, että pettureilla on petturimainen loppu, eikä mitään happyendiä. No niin. Sainpas sanottua. Katkeria pihlajanmarjoja ja happamia ajatuksia kaikki tyynni.

Asioiden konkretisoitumiset tuovat tilanteet oikeaan valoon. Ei jää niin paljoa kuvitelmien varaan. (Kyllä niillä varmaan on ihan paskaa…) Samoin kun on tärkeää pitää rajaa sillä mitä asioita enää jakaa toiselle. Ei tarvitse alkaa toiselle olkapääksi eikä ymmärtäjäksi kun kerran on tilivälit selvät. Itkut on itketty, aikoinaan myös naurut on naurettu ja monet hetket koettu. Nyt itkun ja naurun kohteet ovat toiset ja ajan myötä myös muistot häviää tai ainakin heikkenee. Sitten ei ole enää tarvetta olla ystäviä eikä sen puoleen  myöskään vihollisia.

kesäainoHaluan olla tässäkin asiassa rehellinen. Joskus vielä haluan toivottaa heille sydämestäni kaikkea hyvää. Onnea ja auvoa tai vähintäänkin oolrait-meininkiä. Ihan ilman sarvia, hampaita ja piikkimattoa. Vielä en siihen pysty, mutta minulla on aikaa jopa noihin tuleviin juhliin. Siinä on haastetta, todellinen positiivisuushaaste 5/5.

Olen tavannut voittajani yhden kerran kasvoista kasvoihin. Menin hänen luokseen ja kiitin siitä kuinka hän on ollut tyttäreni tukena vaikeina hetkinä. Hän häkeltyi ja punastui. Minä sain lähteä pois pystyssä päin.

Jospas sitten kerran myös ne onnittelut… :D