Selaat arkistoa kohteelle Aikakausi kaksi lasta.

Kalaruokaa ja shampoota

18.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Kohta kaksi-vuotiaalle tyttärelleni joulupukki ei ole käsitteenä vielä aivan avautunut. Kun aikuiset kyselevät, mitä hän haluaa joululahjaksi, hän pohtii hetken ja vastaa sitten: ”Ruokaa. Kalaruokaa”. Hänen toiveensa varmasti täytyy ja lisäksi hän saa pukilta myös vaatteita ja leluja. Niin kun monet ovat jo huomanneet, Suomessa on valitettavasti myös paljon niitä perheitä, jotka toivovat pukilta oikeasti sitä jouluruokaa, koska edes siihen ei ole varaa.

Mieheni kertoi eräänä päivänä aamiaispöydässä lukeneensa Jouluapu-nimisestä Facebook-ryhmästä. Hän ei päässyt selostuksessaan kovinkaan pitkälle, ennen kuin kyyneleet nousivat silmiini. Liikutuin ja innostuin heti hankkeesta. Luin aluksi sivuilla olevia tarinoita järjestyksessä. Siitä ei tullut mitään. Itkin liikaa. En pääse yli siitä, että joku maassamme voi toivoa lapselleen joululahjaksi shampoota.

Sitten etsin lähinnä kotiamme olevan avun tarpeessa olevan perheen. Raskaana oleva nainen odottaa tyttövauvaa, isä elää sosiaalituella sairauden takia, 7-vuotias tyttö. Mietin, miltä itse tuntuisi odottaa vauvaa, kun omat resurssit olisivat niin rajalliset.

Sen jälkeen aloin pohtia käytäntöä. Kehtaisinko tarjota vauvalle käytettyjä vauvan vaatteitamme vai pitäisikö ostaa uusia? Ovatko taaperotavarat jo liian kuluneita, kulahtaneita tai poissa muodista? Haluaako perhe tietyn merkkistä tai väristä? Entä millaisia hygieniatarvikkeita? Mieluummin kerrankin arvokkaampaa vai mahdollisimman paljon? Entä mistä tuoksuista ja suklaasta he pitävä? Vieraille ihmisille hankintojen tekeminen ujostutti.

Osa perheistä oli määritellyt toiveensa tarkastikin. Juuri tietynlaisia legoja ja eräs perhe toivoi joulupöytäänsä juuri sitä kalaa, mieluiten graavia. Toki köyhälläkin pitää olla oikeus mieltymyksiin ja makutottumuksiin, mutta tämän tyyppisessä palvelussa on tietysti aina vaarana se, että ihmiset alkavat tilata joulustaan vielä puuttuvia mieleisiä osasia, vaikkei varsinaista puutetta olisikaan. Pieni kyynikko nosti päätään.

Kaupassa valitsin tuotteita: hammastahnaa ja – harjoja, suihkugeelejä, deodoranttia, shampoota ja hoitoainetta, vauvanpesuvaahtoa, rasiallinen konvehteja ja joulupukkisuklaita kuuseen. Kotoa mukaan vielä hyvin vähän käytetty toppahaalari pienokaiselle. Kai tästä ainakin jotain apua on, vaikkei ihan nappiin menisikään? Myyvät vaikka eteenpäin, jos ei ole mieleen.

Sovimme perheen kanssa, että veisin tavarat heille kotiin, jottei rahaa kuluisi postikuluihin. Bussissa matkalla minua jännitti. Mitä tuntuisi perheen tapaaminen? Entä jos he eivät pitäisikään ostoksistani tai suoranaisesti kieltäytyisivät ottamasta niitä vastaan? Omissa mietteissäni ihailin muutamien muiden palvelun kautta vastanneiden jämptejä vastauksia: Ostan Prisman lahjakortin, ostatte sitten itse mitä haluatte.

Perillä vastaanotto oli lämmin. Isä oli mukava, ja tilanne täysin luonteva. Aivan kun olisin ollut toimittamassa heille Huuto.net-pakettia. Emme tehneet numeroa pussukastani, juttelimme mukavia lapsista. Isä huomasi rattaiden koriin unohtuneen korvikepurkin ja tarjoutui puolestaan antamaan meille omiaan, heidän vauvalleen kun ne eivät kuulemma maistuneet. Aivan turhaan olin jännittänyt ja nyt sain vielä itsekin tarpeellista takaisin.

Mietin, miksi minun pitää analysoida auttamista niin paljon. Miksei voi vaan auttaa ja siinä se. Jos joku nyt onkin päässyt palveluun vilpillisen tarinan avulla, on kai kuitenkin parempi, että ne ihmiset, jotka oikeasti toivovat lapsilleen lahjaksi kenkiä ja shampoota saavat apua ilman sen kummempaa harkintaa.

Elämältä pohja

8.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Uutisotsikoissa on lähiaikoina kiinnitetty paljon huomiota suomalaisten köyhyyteen ja eritoten yksinhuoltajien vaikeaan asemaan. Itse kuulun onnekseni perheeseen, jossa on kaksi aikuista, ja joista ainakin toinen tienaa kohtuullisesti. Mietinkin, miten olisi käynyt yksinhuoltajan, jos hänelle olisi käynyt niin kuin meille kävi tänään.

Kannatan kierrätystä. Se on ekologista, ekonomista sekä fiksua. Olemme ostaneet kaikki neljät rattaamme käytettyinä. Niin myös vielä puoli tuntia sitten käytössä olleet sisarusrattaat. Hissistä ulos tullessamme huomasin kuitenkin toisen pyörän olevan jotenkin hassussa asennossa. Lähempi tarkastelu paljasti asian juuri niin pahaksi kuin kuvitella saattaa. Rattaiden runko oli murtunut ja enää noin sentistä kiinni muussa rattaassa. Joten miten sain keploteltua vaunut bussiin ja vielä bussista kotipihalle kahden lapsen ja ostosten kanssa. Rapun edessä runko petti lopullisesti. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Muuta kuin soittaa miehelle, että käypä ostamassa uudet rattaat. Nyt heti.

Kun on kaksi alle kaksivuotiasta, ei voi jäädä odottelemaan tulisivatko rattaat tarjoukseen Hulluille päiville, tai olisiko joku myymässä niitä Huuto.netissä. Ilman sisarrattaita emme voi liikkua lähes mihinkään. Lähikauppaan kahta vuotta lähestyvä jaksaa juuri ja juuri kävellä, mutta minnekään muualle emme voisi lähteä.

Rattaiden rungon pettäminen on mielestäni paha juttu. Niin ei pitäisi käydä. Ei edes käytetylle, jotka ovat muutaman vuoden vanhat. Ei vaikka edellinen matkustaja olisi ollut pullukkaampaa sorttia. Onneksi sattumuksesta ei seurannut muuta kuin sydämen tykytystä ja käsilihasten lisätreeniä minulle. Pahemminkin olisi voinut käydä, jos runko olisi murtunut kerta laakista, ja jompikumpi lapista tippunut tai jäänyt puristuksiin. Meille ei siis käynyt kuinkaan, mutta miten olisi käynyt sen yksinhuoltajan?

Jos pyykinpesukone hajoaa, voi väliaikaisesti varmaankin lainata kaverin konetta tai parhaassa tapauksessa varata ajan talonyhtiön pyykkituvasta. Jos astianpesukone prakaa, tiskiaine ja harja auttavat. TV:tä ei ole pakko katsoa ihan koko ajan ja tietokoneitakin löytyy useimmilta työpaikoilta ja kirjastoista. Mutta, jos kahden lapsen kuljetus tulee hoitaa hartiavoimin, siinä on sanalla sanoen haastetta.

Toki uutuuttaan kiiltävien kärryjen hankintahinta kirpaisi, mutta se ei kaada talouttamme. Selviydymme kyllä. Meidän ei tarvitse miettiä, että onko ensi kuussa varaa ruokaan, bussilippuun tai muuhun välttämättömyyteen. Kuinka hiuskarvan varassa elämä voisikaan olla.

Iso pipi tuli!

1.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Kuopuksen saamisen jälkeen olen pohtinut, mitä kohta kaksi-vuotiaalle esikoiselle voi kertoa satuttamisesta tai kuolemasta. Siis, että jos pikkusiskon päälle pomppaa tai jos hänen koppansa kaataa sängyltä lattialle, hän voi kuolla. Tai ainakin voi tulla iso pipi.

Meillä on kirjastosta lainassa Pikku-Mirjan eläinlauluja. Siinä eräässä laulussa kerrotaan Otto-pojasta, jolla oli kolme kania. Ensimmäinen sai nuhan ja tukehtui siihen. Toisen söi koira ja toinen ui pakoon ja jäi sille tielle. Sen jälkeen Otolla ei ole enää ole ollut kaneja. Kyseessä on siis hilpeä rallatus. En tiedä miltä vuodelta kyseinen kipale on, mutta jotenkin tuntuu, ettei nykyään kirjoitettaisi enää noin.

Ennen maatalojen lapsille oli kai enemmän selvää, ettei se rakas Putte-possu selvinnyt vuoden vaihteeseen. Ja ehkä katovuodet olivat karsineet myös sisarparvea. Miten on nykylasten laita? Käsittävätkö he kuolemaa, jos omat isovanhemmat yhä leikittävät ja hyppyyttävät joka sunnuntai? Toki esikoiseni on saanut osumaa, lähinnä itse kaatumalla tai lyömällä itsensä. Hiekkalaatikolla muutama kaveri on saattanut vähän tönäistä, mutta varsinaista käsitystä ihmisen haavoittuvaisuudesta hänellä tuskin vielä on. Tiedän hänen olevan mustasukkainen, mutta jotenkin haluaisin saada hänet ymmärtämään, että vauva on niin pieni ja avuton, ettei sille voi tehdä mitä haluaa. Tuskin hän pahuuttaan käy välillä mätkäisemässä tai halimassa turhan tiukalla otteella.

Olen itse saanut tukkapöllyä, tai tukkapöllöä, kuten meillä sanottiin. Huonosta käytöksestä seurasi fyysinen kuritus, tosin hyvin lievä sellainen, joten jo suhteellisen pienenä tiesin, mitä satuttaminen tarkoittaa. Nykyään lapsen fyysinen kurittaminen on kiellettyä laissa. Jos lapsi ei ole koskaan kunnolla satuttanut itseään, voiko hän siis ymmärtää tuottavansa toiselle tuskaa? Ja onko edes moralisesti oikein kuormittaa kaksivuotiasta sillä ajatuksella, että hän voisi tehdä jotain, joka saisi pikkusiskon lakkaamaan olemasta?

Tuttu ja turvallinen – tylsä ja tyhmä?

24.11.2014 Aikakausi kaksi lasta

Olen miettinyt, että mikä siinä on, että ihminen on niin kiintynyt tuttuun, vaikkei olisikaan siihen tyytyväinen. Tiedättehän, olet kuukausia, ehkä vuosia odottanut muutosta, ja sitten kun se ihana hetki viimein koittaa, että asiat muuttuvat parempaan, pullikoitkin ainakin mielessäsi vastaan ja harkitset jopa asian perumista?

Asun tänään viimeistä päivää kaupunginosassa, jossa olen viettänyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. En ole missään vaiheessa pitänyt alueesta. Se oli rakennustyömaa päivänä jolloin sinne muutimme ja se on sitä vielä pitkään, varmaankin ainakin kaksikymmentä vuotta. Alue on uusi, vanhan sataman päälle rakennettu. Puut ovat korkeintaan metrin korkuisia. Puistoja ei vielä ole, palvelut ovat minimissään. Noin kuukausi sitten ostimme elämämme ensimmäisen oman asunnon. Uusi kotimme sijaitsee metsäisellä asuinalueella, jossa lasten leikkipuisto on parin askeleen, ei parin metropysäkin päässä. Itse asunnossa on paljon järkevämpi pohja ja olemme saaneet valita kaikki seinämateriaalit itse. Silti, kun tänään olin tyttäreni kanssa keinumassa vanhalla kotipihallamme viimeistä kertaa, minua kirpaisi.

Kohta tutut asiat eivät olekaan enää vanhalla paikalla. Pyyhekoukku riippuu eri kohdassa uudella seinällä. Ruokakauppaan mennään eri reittiä. Lapseni kutsuu kavereikseen eri ihmisiä.

Olen ollut itkuista kaksi päivää. Pillahtanut telkkarisarjalle. Mikä minua vaivaa? Olen niin kauan haaveillut siitä, että pääsisin raksalta metsään. Ja ihka omaan kotiin. Pelkäänkö että en rakastukkaan uuteen asuntoomme? Että en viihdykään metsässäni? Ehkä, tai ehkä en sentään. Ehkä olen vain haikea. Muistelen mennyttä ja aika on kullannut muistot. Vaikka raksa-aluetta ei tule ikävä, siihen kuitenkin liittyy paljon meidän perheelle tärkeitä muistoja. Kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu kaksi raskautta, kaksi lasta. Toinen meinasi syntyä kotitalomme ulko-ovelle, kun poliisi ei alueella pidettyjen festareiden takia päästänyt taksiamme koko kaupunginosaan. Toinen otti ensi askeleensa lumisessa pihassa ja pyllähti maahan. Harjoitteli hiekkakakkujen tekoa rukkaset kädessä. Kummatkin on tuotu synnytyssairaalasta tänne, kotiin.

Olen törmännyt ilmiöön aiemminkin. Kun olen varannut ajan kampaajalle, kaksi päivää ennen h-hetkeä rakastun lähtemättömästi nykyiseen malliin ja mietin, että pitäisikö aika kuitenkin peruuttaa. Ehkä en haluakkaan mitään muutosta? Kun 2-kymppisenä suhde silloiseen poikaystävään ajoi karille, tuudittauduin kotisohvan lämpöön ja katsoin videolta lempiohjelmaani. Osasin 70’s Show:n Donnan ja Ericin vuorosanat ulkoa. Se oli turvallista ja loi lohtua. Suhde, jonka olin odottanut jatkuvan, olikin tehnyt täyskäännöksen tuntemattomaan, mutta ohjelma pyöri tuttuja latuja.

Psykologit ja perhetyöntekijät törmäävät tuon tuosta ihmisiin, jotka eivät uskalla jättää väkivaltaista parisuhdetta taakseen, koska pelkäävät, että eivät saa koskaan toimivaa suhdetta. Vanha, vaikkakin toimimaton ja jopa vaarallinen suhde on tuttu. Lyöntiä ainakin tietää odottaa. Ei sitä ehkä osaisikaan elää suhteessa, jota pelko ei rytmitä.

Lapset ovat mestareita kyllästymättä olemisessa. Kuinka moni vanhempi on huokaissut, että taasko meidän täytyy katsoa se sama Barbababa-jakso ja kuunnella sama Piippolan vaari, eihän se ole tänään lautasella ollutkaan kuin kaksikymmentä kertaa? Aina vain sitä samaa. Vai onko kertaus sittenkin jonkun äiti?

Pienen lapsen elämään ei suositella liikaa muutoksia kerralla. Esikoisemme puoleen vuoteen mahtuu pikkusisaren saanti, muutto täysin vieraalle asuinalueelle ja mahdollisesti päiväkerhon aloittaminen. Onko se liikaa? Mikä on liikaa muutoksia aikuisille?

Räkänokkapotretteja

10.11.2014 Aikakausi kaksi lasta

Matkustin muutama päivä sitten bussissa, jossa oli myös toiset rattaat. Rattaita työnteli nuori pariskunta. Rattaat olivat ihastuttavat. Pyörät kuin viktoriaaniselta ajalta, nahkaverhoilu valkoinen ja kuomuverho läpikuultava ja hennosti ilmanvireessä lainehtiva. Työntöaisa ja runko runollisen kaareva, matkustaja tyynesti nukkuva ja valkoiseen puettu.

Itse työntelin omiani mustissa leveäpyöräisissäni ja ihmettelin missä olivat naapurini kuratahrat, täyteen sullotut kauppakassit ja nuhjaantuneet ja viikoksi rattaisiin unohtuneet eväät. Valkoiset vaunut olivat toki ihanat, juuri sellaiset, joita olisi mukava käyttää jossain kuvauksissa, mutta muuten uskoisin niiden sopivan lähinnä lämmitetylle kävelykadulle keski-Eurooppaan. Koko perhekin näytti olevan kuin suoraan katalogista. Omista lapsistani toinen, korvatulehduspotilas oli nukahtanut pää retkottaen yläpenkille räkä poskelle kuivuneena. Nuorimmainen nukkui alakerrassa makuupussissa, johon hän oli juuri ennen lähtöä oksentanut ja jonka olin hätäisesti pyyhkinyt puhdistusliinalla.

Muutama viikko sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa ystäväni linkkaukseen vauvakuvauksesta. Kuuden sadan euron hintaan erityisesti vauvoihin erikoistunut valokuvaaja pukee pilttisi söpöistä söpöimpiin nuttuihin ja röyhelöpäähineisiin istuttaen tämän pieneen koriin nukkuvana ja nappaa suloisen otoksen.

Olen aina fanittanut Anne Geddesin kuvia. Tiedättehän niitä postikortteja, jossa vauva on nukahtanut herneenpalon päälle pieni hernehattu päässä? Silti vauvakuvaus arveluttaa.

Hinta nyt ainakin on suolainen, mutta jotenkin myös ajatus sen takana. ”Vauvan stailaaminen”, niin kun jutun otsikko kuvaavasti tuo julki. Toki itsekin innostun hyvin onnistuneesta kuvasta ja onnekseni lähipiiriini kuuluukin laitteet ja hyvän silmän omaava kuvaaja, joka on ottanut ihania valokuvia myös minun lapsistani. Silti ajatus siitä, että vauva puetaan ja puunataan, tuntuu hieman vieraalle. Ainakin siinä tapauksessa, jos kyseinen kuva on ainoa, joka lapsesta otetaan. Mielestäni heistä pitää ottaa kuvia myös vesirokossa, itkuraivareissa ja silloin kun isoveli on motannut silmän mustaksi. Lapset tulisi muistaa oikeina, aitoina, pieninä ja valloittavina ihmisinä, ei vain pyntättyinä satuolentoina.

Ei sillä, ettemmekö joskus toivoisi heidän sellaisia olevan!

Se pieni ero

1.11.2014 Aikakausi kaksi lasta

Päivän polttavana aiheena kaikkien huulilla on tänään nainen, joka tappoi kolme lastansa ajamalla auton bussin kylkeen. Ollaan huolissaan sosiaalipalveluista ja pienten lasten äitien jaksamisesta. Osasyyksi turmaan ehdotetaan kahden pienimmän lapsen pientä ikäeroa. Onko meille kaikille nopeasti lapsia syytäneille siis käymässä huonosti?

Meillä on kaksi lasta. Heidän syntymällään on eroa vuosi ja seitsemän kuukautta. Jos minä olisin saanut päättää ja jos luonto olisi toiminut toisin, ikäeroa olisi ollut vieläkin vähemmän. Vaikka neuvolantäti asiaa kauhisteli. Nytkö jo? Eikö ehkäisyä aloiteta synnytyksen jälkeen ollenkaan? Annatte vauvan tulla jos on tullakseen? Todellisuudessa emme antaneet lapsen tulla kun se olisi itse ollut halukas. Minä olin halukas siihen, että se tulisi pian. Hyvin pian. Kuukautiseni alkoivat noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen ja muistaakseni annoin lapselle peräti kaksi kuukautta aikaa tulla kun on tullakseen. Sen jälkeen aloimme käyttää ovulaatiotestejä. Spontaanin seksin aika kun oli kauas taakse jäänyttä elämää.

Olen ollut kolme kertaa raskaana. Ensimmäinen päätyi keskenmenoon. Kun ensimmäisen kerran tulin raskaaksi olin 28-vuotias ja halunnut lasta lähes vuosikymmenen. En halunnut odottaa esikoisen kouluun menoa tai sitä, että aikuisenakaan lapseni eivät olisi läheisiä suuren ikäeron vuoksi. Niin kävi minulle ja 8 vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni. Halusin lapset mahdollisimman pian, kun mies siihen oli viimein suostunut. Halusin myös tarjota lapselleni läheisen ihmissuhteen, joka on luultavasti pisin hänen elämässään. Kauniin ajatuksen lisäksi halusin lapset pienellä ikäerolla siitä syystä, että pikkulapsi-vaiheen jälkeen voisin taas keskittyä täysillä työntekoon. Kun kerran vauvavaiheesta on päässyt, ei siihen ehkä haluaisi palata enää viiden vuoden kuluttua, itse viisi vuotta väsyneempänä ja viisi vuotta lähempänä eläkeikää. Kerralla alta pois siis!

Tiesin toki, että kahden alle kaksi-vuotiaan kanssa tulisi olemaan rankkaa. Se ei ole yllättänyt minua, sillä opin jo esikoisen kanssa mitä vauvaperhe-arki on. Omaa aikaa tuskin koskaan, sumuisat muistikuvat ystävän kanssa sovitusta ja sittemmin unohdetusta tapaamisesta sekä jatkuva syyllisyys ties mistä muka-laiminlyönnistä. Mutta myös suurta riemua siitä, kun itsetehty parsakaalibataattisose maistuu, hampaan puhkeamisitkut on viimein voitettu ja pienokainen viimein on nukahtanut syliin ihanalta vauvan tuoksulta tuoksuen. Nyt myös tiedän, että se vauva-aika menee ohi todella nopeasti. Ihan oikeasti. Vaikkei se silloin yöllä siltä tunnu.

Esikoisen kanssa saatoin itkeä pirteä vauva vierelläni sängyssä, että mun on pakko saada nukkua päikkärit kun mieheni tuli töistä kotiin. Välillä saatoin työntää rattaita syysmyrskyssä paniikkikohtauksessa. Olisin vain halunnut hetken rauhaa. Viisi minuuttia niin, ettei kukaan tarvitse minua. Toisinaan taas laskin hysteerisesti itkevän vauvan sänkyynsä ja menin vessaan huutamaan vittua niin kovaa kuin jaksoin. Nykyään olen taas alkanut tupakoimaan vuosikymmenen tauon jälkeen. Yhden tupakan illassa, mutta en joka ilta. Se on minun viisi minuuttiani.

En kadu päätöstämme. Olen tietysti väsynyt ja välillä vain odotan sitä, että lapset nukahtaisivat, mutta tiedän meidän valinneen meille oikein. Tämä ratkaisun sopii meidän perheelle. Ehkä tilanne olisi toinen, ellei meillä olisi lähellä asuvia eläkkeellä olevia lasten hoito halukkaita isovanhempia ja paljon samassa tilanteessa olevia ystäviä.

Toki vieläkin on päiviä, jolloin en jaksa. Silloin itken tai kiukuttelen. Pyydän, että mies ottaa välillä vauvan tai taaperon tai minut syliinsä. Meillä kaikilla on hetkemme. Kuilu ajatuksen ja konkreettisen teon, kuten bussiin törmäämisen välillä on kuitenkin suuri, eikä kaikkea voi selittää pienellä ikäerolla.