• Joulukuun lopussa 2014 avasin tämän hyvinvointihäärääjän hajatelmia -blogin. Olin joitakin blogitekstekstejä kirjoittanut jo ennenkin, mutta tuolloin ryhdyin dokumentoimaan työtäni ja työssäni tekemiä havaintoja a[…]

  • Suomi on pitkä, suurelta osin harvaan asuttu maa. Harvaan asutuilla alueilla väki vähenee ja kasvukeskukset kasvavat entisestään. Se on johtanut lasten ja nuorten koulutussiirtymissä jääkiekosta tuttuun ”pitkä[…]

  • Suomi tarvitsee innovaattoreita ja yli-innovaatioasiamiehiä, siis keksijöitä. Vielä suurempi tarve tässä hankkeiden kyllästämässä ajassa on jalostajille ja muotoilijoille, arkisesti rautalangan vääntäjil[…]

  • Ei se yhteiskunta sillä tavalla toimi, että isot muutokset toteutetaan sormia napsauttamalla tai digiloikalla. Tarvitaan ruohonjuuritasolla toimivien ihmisten kohtaamista, vuorovaikutusta, sopimista, kokeiluja ja u[…]

  • Niin tekisi mieli haastaa Aleksis Salusjärvi, mutta enpä lähde siihen mittelöön. Minulla ei riitä kantti julistaa itseäni ammatillisen koulutuksen valtakunnan johtavaksi asiantuntijaksi, vaikka oppila[…]

  • Elokuussa alkoi lukukausi, jonka aikana ihan ilman erityistä yrittämistä syntyy uusi ennätys oppilaitosvierailujeni määrässä. Työskentelen kahdessa hankkeessa, joissa molemmissa toiminta tapahtuu oppilait[…]

  • Eduskunta päätti 30.6.2017 uudesta ammatillisen koulutuksen laista. Uuden lain myötä uudistuvat ammatillisessa koulutuksessa tutkinnot, rahoitus ja järjestämisluvat – käytännössä pöytä putsattiin täysin. Lai[…]

  • Asuntolat ovat olleet osa ammattikoulujen toimintaa niin kauan kuin Suomessa on ollut ammatillista koulutusta. Tällä hetkellä koulutuksen järjestäjien ylläpitämissä asuntoloissa asuu noin 10 500 opiskel[…]

  • Talvella yritin sopia tapahtuman suunnittelutilaisuutta opiskelijaryhmän kanssa  lähellä Tamperetta sijainneessa oppilaitoksessa. Omaa työelämäedustajan tehokasta työaikaani ja opetuksen mahdollisimman vähäist[…]

  • Nyt on hyvinvointihäärääjällä hämmentynyt olo. Työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen on saatu näkyviin ammatillisen koulutuksen lakiesityksessä (HE 39/2017 2§). Perusteluista löydän hyvinkin tuttua tekstiä ja ole[…]

  • Hiukan raflaava otsikko, mutta ei savua ilman tulta. Nyt kun hallitus on antanut esityksen uudesta ammatillisen koulutuksen laista (HE 39/2017) on hyvä tarkastella, miten esitystä kannattaa lukea, tulkita ja s[…]

  • Nykyisessä työssäni ei vanhoista urheiluvalmennuksen opeista ole kovin suurta käytännön hyötyä, vaikka usein urheiluvertauksia käytänkin. Sen verran hyvinvointihääräämisessä kuitenkin löytyy yhtenäisyyttä u[…]

  • YLE julkaisi Loppiaisen aikoihin uutisen ammattiin opiskelevien kuntoon liittyvästä huolestumisesta. Minultakin tuohon uutiseen mielipiteitä kysyttiin, ja mielestäni uutisklipistä tuli ihan hyvällä tavalla asiaa[…]

  • Sanoilla ja termeillä on merkitystä. Siitä olen usein puhunut ja kirjoittanut. Nyt minusta tuntuu siltä, että yksilölliset opintopolut ja henkilökohtaistaminen -termit on ymmärretty tahallisesti väärin tai arkir[…]

  • Vuosi vaihtui uudeksi. Myöhäisen syksyn aikana en saanut hajatelmia kirjoitettua julkaistavaan muotoon, sillä itse häärääminen vei kaiken energian. Huomasin myös, että auto kulkuvälineenä on työtehon näkulmasta[…]

  • Työni yleisilme niin hyvässä kuin pahassakin on se, ettei valmista tunnu tulevan. Ei ole nykyvissä, että opiskeluhyvinvoinnin eteen olisi kaikki tehty ja valmista tuli. Toki projekteja alkaa ja päättyy, tukima[…]

  • Ammatillisen koulutuksen reformissa edetään kovalla vauhdilla. Koulutuksen järjestäjien organisaatioita ja taloutta laitetaan kuntoon. YT-neuvottelut ovat olleet näkyvästi esillä ja kiinteistöjen osalta tavoitellaan mahdollisimman suurta käyttöastetta. Keskiössä on hallinto, opetushenkilöstö ja tilat. Juuri kun tutkintouudistus on jalkautettu aloitetaan seuraava uudistus joka vähentää tutkintojen määrää noin puoleen nykyisestä.

    Pidän uudistuksia tarpeellisina ja reformin tavoitteita oikena suuntaisina. Siitä olen huolissani, että taloudellisesti pyritään pikavoittoihin ja uudistuksia tehdään opetuksen järjestämisen lähtökohdista, eikä oppimiskäsityksiin ja opiskelijoiden tarpeisiin perustuen. Toivon, että päättäjillä on viisautta rakentaa uusi rahoitus tutkintoja ja työllistymistä tai jatko-opintoihin sijoitumista korostavaksi. Tutkinnonosistakin rahoitusta pitää tietenkin kertyä, mutta ilman tutkintoa olevien kohdalla tulisi tuon rahoituksen olla pienempi kuin toista tutkintoa suorittavilla tai tutkintoa täydentävillä opiskelijoilla.

    Samalla kun tutkintoja taas uudistetaan, voisi tutkinnonosien valinnaisuutta ja erityisesti sijoittelua opintojen eri vaiheisiin tarkastella opiskelijoiden ja oppimisen eikä opetuksen järjestämisen ehdoilla. Ammatillisen koulutuksen vetovoima perustuu käytännönläheiseen koulutukseen ja ammattialaan liittyvään käytännön opiskeluun. Ammatilliseen koulutukseen hakeutuvista suuri osa kammoaa perusopetuksessa vallalla olevaa teoreettista opiskelua, yleissivistäviä aineita ja haluaa käytännön tekemistä. Tähän asiaan tulisi entistä enemmän ohjauksessa kiinnittää huomiota. Asia ei ole uusi, mutta tieto ei ole vaikuttanut opetussuunitelmien käytäntöihin.

    Ammatilliseen koulutukseen kiinnittymistä ja opintojen läpäisyä tehostaa parhaiten käytännön läheinen opiskelu. Heti työsaleihin, työpajoille ja työpaikoille. Tekemällä oppii, työelämä koulii ja työelämässä tarvittavien tietojen ja taitojen kokonaisuus avautuu opiskelijoille opintojen edetessä. Kun yhteisten tutkintojen sisällöt tarjotaan ammattialoihin integroituina opintojen toisella ja kolmannella kolmanneksella, opiskelijoiden motivaatio vastaanottaa ja sisäistää tietoa on eri tasolla, kuin opintojen alussa. Opintojen aikana kertynyttä osaamista voidaan opintojen loppuvaiheessa hyödyntää paljon tehokkaammin asioiden integroinnissa, kun yhteiset opinnot sijoitetaan opetussuunnitelmissa ja HOPS:ssa opintojen loppupuolella työelämään siirtymisen nivelvaiheeseen.

    Yhteisten tutkinnonosien valinnaisia ja vapaasti valittavia yleissivistäviä tutkinnonosia tulisi olla tarjolla myös sellaisilla sisällöillä, jotka valmentavat jatko-opintoihin korkea-asteella. Tällä varmistetaan jatko-opintokelpoisuuden lisäksi jatko-opintoedellytysten toteutuminen nykyistä paremmin. Toisen asteen ammatillisen koulutuksen ja korkea-asteen koulutuksen väliseen siirtymävaiheeseen on kehitetty siirtymistä sujuvoittavia hyviä käytäntöjä, mutta valitettavan vähän. Myös valtakunnallisessa levittämisessä ja juurruttamisessa riittää haastetta.

  • Tutkija Jukka Vehviläinen lanseerasi Läpäisyn tehostamisen ohjelman hankkeiden yhtenä tuloksena luotsaamisen. Termi toivottavasti pehmittää opettaminen – ohjaaminen ja opettaja – ohjaaja termien vastakkainasettelua. Kyse on ajattelu- ja toimintatavasta, ei koulutukseen tai organisaatiokaavioon liittyvästä henkilön asemasta tai toimenkuvasta.

    Luotsaamisessa on kyse siitä, että opiskelijalle tehdään näkyväksi erilaisia mahdollisuuksia edetä opinnoissaan. Hänelle tehdään näkyväksi myös, mitä valinnoista seuraa. Luonnollisesti vaihtoehdot ovat kaikki ratkaisukeskeisiä ja mahdollisia toteuttaa, vaikka sisältäisivätkin karilleajon mahdollisuuksia. Opiskelija on kapteeni, joka tekee omat päätöksensä. Sen jälkeen luotsin tehtävä on tukea opiskelijaa valitun reitin toteutumisessa, vaikka valinta ei olisikaan luotsin mielestä paras mahdollinen. Varmaa karilleajoa luotsi ei tietenkään voi hyväksyä. Luotsaamista tarvitaan enemmän karikkoisilla osuuksilla ja vastaavasti avomerellä luotsin rooli on pienempi.

    Elokuussa ilmestyneessä Opettajalehdessä kannettiin huolta opettajien töiden siirtämisestä ohjaajille. Siitä ei todellakaan osaamisperusteisuudessa, ammatillisen koulutuksen reformissa eikä läpäisyn tehostamisen ohjelman hyvissä käytännöissä ole kyse. Huoli on siitä, että opettajien on kehitettävä ohjausosaamista ja opetuksessa tarvitaan entistä monipuolisempia pedagogisia menetelmiä. Opettajien arvostus ei ole laskemassa eikä heitä korvata, vaan heiltä vaaditaan entistä enemmän ja erityisesti vaaditaan uudistumista – ihan niinkuin kaikilta muiltakin työelämässä olevilta.

    Samalla kun vaatimukset kasvavat, toivotaan myös entistä enemmän halua tehdä tiimityötä ja siten jakaa työn kuormitusta työyhteisössä. Asetelma opettaja ja luokka tai opettaja ja ryhmä on mennyttä aikaa. tiimiopettajuus, opettajan ja ohjaajan, opettajan ja erityisopettajan sekä opettajan ja opiskeluhuollon edustajan yhteistyö yleistyy toivottavasti nopeutuvalla vauhdilla. Osaamisperusteisuuden syventyessä ja konkretisoituessa niin opettajien kuin opiskelijoiden ymmärrykseen ja toimintaan, opiskelijoiden tukitiimit vahvistuvat ja opiskelijat voivat saada tukipalveluja aidosti opiskelijalähtöisesti siellä missä heidän arkensa on.

    Sehän meillä monen palvelun kohdalla eniten mättää, että palvelut luodaan palvelun tuottajan ehdoilla, jolloin palvelun tarvitsijan on tultava palvelun luo.

    Koitan itse toimia kuten opetan. Työnantajani on suopea ja olemme saaneet opetus- ja kulttuuriministeriön tukemaan jälleen kerran toteutettavaa SAKU on the road kiertuetta. Meillä on tutkittua tietoa, meillä on hyviä käytäntöjä, meillä on opiskeluhyvinvointia edistävää materiaalia opettajien ja ohjaajien käyttöön. Emme oleta, että väki tulisi meidän luokse niihin tutustumaan, vaan me jalkaudumme oppilaitoksiin ja olemme palvelu.

    Elo- syyskuu on ollut hiljaiseoloa kiertueen valmistelujen merkeissä. Lokakuun alusta lähes joulukuun puoliväliin konkretisoituu ”palvelu olen minä” -teema, kun joka viikko saan kohdata eri puolilla Suomea opetus- ja ohjaustyötä tekeviä ihmisiä. Kun yhdellä suulla ja kahdella kädellä jaan sitä mitä minulla on, kahdella korvalla kuuntelen, opin ja minulla on taas vähän enemmän jaettavaa matkan jatkuessa.

    Alkavan syksyn aikana olen tavannut minulle uusia ihmisiä, jotka ovat työstäni kyselleet – ja siksi olen taas sitä moneen kertaan miettinyt. Eihän tuo työnimike verkostokoordinaattori kerro mitä teen. Häärääjä olisi varmasti kuvaavampi. Luotsaaminenkin sopii, sillä minähän tarjoilen tutkimustietoa, erilaisia toimintamalleja, materiaaleja kohtaamisen foorumeita. Ammattilaiset kentällä päättävät mitä kaikesta tarjotusta he haluavat hyödyntää ja millaisia valintoja omassa työssään tehdä. Yhteistyön määrä eri organisaatioiden ja ihmisten kanssa on suoraan suhteessa siihen miten paljon luotsaamista halutaan.

  • Sain kipinän tähän kirjoitukseen kuunnellessani Rion olympialaisten päätöspäivänä Mika Kojonkosken haastattelua olympiamenestymättömyydestä. Oivalsin, että mehän olemme ihan samassa veneessä – hän omassa ja minä omassa työssäni. Kainaloita myöten suossa, josta ylös pääsy vaatii ihan uudenlaisia ratkaisuja. Sellaisia kuin SOTE-uudistus ja ammatillisen koulutuksen reformi. On tehtävä rakenteisiin, rahoitukseen ja toimintatapoihin kohdistuvia muutoksia. Urheilu- ja liikuntasektorilla räjäyttäisin perinteisen ministeriö – keskusjärjestö – lajiliitot -alueorganisaatiot – seurat -sisäpiirin. Nykyaikana ei tarvita keskusjärjestöjä. Kansallisella olympiakomitealla lienee tehtävänsä, mutta ei sille pidä keskusjärjestön mandaattia myöntää.

    Huippu-urheilumenestymättömyyden ensisijainen syy on, että liian moni suomalainen liikkuu terveytensä kannalta liian vähän. Toisaalta liikkuminen ja urheileminen ovat monen kohdalla liian yksipuolista tekemistä ja saattaa pahimmillaan aiheuttaa terveysvaikutusten sijaan vakavia vammoja ja työkyvyttömyyttä. Kun väestön työ- ja toimintakyky laskee, myös potentiaalisten huippu-urheilumenestyjien joukko pienenee. Erityisesti lasten ja nuorten liikkumisen vähenemisellä on suuri vaikutus huippu-urheilussa tarvittavan pohjan omaavien määrään. Pienenä kansana urheilumenestyksemme keskeinen kilpailutekijä on siis kansanterveyden laskeminen hitaammin kuin kilpailijamailla. Mitä terveempi ja liikkuvampi kansa, sitä enemmän potentiaalisia huippu-urheilijoita. Huippu-urheilua ei siis pidä jättää urheiluseuratoiminnan varaan, vaan toiminta tulee rakentaa kansanterveyttä ja kansalaisten liikunta-aktiiviisuutta lisäävään toimintaan tutkimus- ja asiantuntijaorganisaatioiden asiantuntemusta hyödyntäen.

    Asenne ratkaisee.
    Oma näkemykseni on, että tämän päivän huippu-urheilu on liikunta- ja kulttuurialan huippuosaamista. Ei huipulla kukaan harrasta, vaan se on ammattimaista. Miksi siitä ei sitten tehdä ihan oikeasti ammattimaista ja vaadita huippu-urheilijoilta vähintään toisen asteen tutkintoa kuten yleisesti työelämässä. Urheilijan polkuja on kehitetty luvalla sanoen harrastelijoiden piireissä. Koulutusorganisaatioissa urheilijan polkuja tarkastellaan urheiluharrastuksen mahdollistavina koulutuspolkuina, jotta urheiljoilla olisi ns. oikea ammatti. Minusta työllistymistä ja työuraa urheilijana voidaan hyvin tarkastella rinnan kulttuurialan ammattien kanssa. Työurasuunnittelussa on tietenkin huomioitava, että harvassa lajissa voi menestyä eläkeikään, eli suunnitelma on laadittava myös huippu-urheilu-uran jälkeiseen vaiheeseen.

    Olympiakomitean kannattaisikin unohtaa perinteiset toimintamallit ja urheiluorganisaatioiden sisäiset himmeliratkaisut ja lähteä hakemaan ihan uusia toimintamalleja lyöttäytymällä yhteistyöhän Suomalaisen työelämän ja ammatillisen koulutuksen kanssa. Kun Tasavallan Presidentti sekä opetus- ja kulttuuriministeri osoittavat suurta arvostusta huippu-urheilijoille ja poliitikot hääräävät lajiliittojen ja alueorginaatioiden johtotehtävissä, niin heidän kannattaisi ottaa huippu-urheilu suosiolla osaksi koulutusjärjestelmää ja työelämää. Ratkaisulla voitaisiin edistää merkittävästi myös kansanterveyttä, keventää urheilun turhaa hallintoa sekä purkaa siiloutunutta valtionhallintoa ja erityisesti talouden resurssien siiloutuneita käytäntöjä.

    Huippu-urheiluun uusi johtamis- ja rahoitusjärjestelmä
    SOTE-uudistuksessa kunnille näyttäisi jäävän edelleen rooli terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Samoin minun mallissani lajiliitoille, alueille ja urheiluseuroille jää arjen pyörittäminen ja erilaisten liikuntapalvelujen tuottaminen ihmisen koko elinkaarella. Paikallinen harrastaminen, alueellinen ja valtakunnallinen kilpailutoiminta sekä kolmannen sektorin järjestökoulutus ovat asioita, joita voidaan edellen kehittää ja niillä voidaan vaikuttaa merkittävästi liikunta-aktivuuden lisääntymiseen. Liikkumista tukeva kaavoitus, liikuntapaikkarakentaminen, liikuntapalvelujen tuottaminen eri ikäisille ihmisille tapahtuvat kuntien ja urheiluseurojen yhteistyöllä.

    Jotta Suomi olisi tulevaisuudessa menestyvä huippu-urheilumaa, pitää panostaa entistä enemmän työ- ja toimintakykyä arvostavaan toimintakulttuuriin. Perinteiset liikunta- ja urheiluorganisaatiot eivät voi omistaa ja monopolisoida liikunta- ja urheilupalveluja. Niinpä kansanterveyttä, työ- ja toimintakykyä ja sivutuotteena huippu-urheilua kehitetään valjastamalla koordinaattoreiksi UKK-instituutti ja Likes-tutkimuskeskus. Lisäksi hyödynnetään TTL:n ja THL:n tutkimustyötä urheilijoiden työturvallisuuden ja terveyden lisäämiseksi ja tapaturmien vähentämiseksi. Tutkimusta tehdään laitosten lisäksi mm. KiHussa ja Yliopistoissa. Ammattikorkeakoulut, ammattilliset oppilaitokset ja Urheiluopistot ovat tahoja, joiden tehtävä koulutusorganisaatioina on huolehtia urheilijoiden koulutuksesta ja osaamisen varmistamisesta.

    Urheilijan ammatti
    Ammattimaisesta urheilusta on puhuttu jo vuosia, mutta sen kehittäminen on jäänyt harrastajien puuhasteluksi. Urheilijan ammatti pitäisi tunnistaa ja tunnustaaa siinä missä kulttuurialan esiintyvän taiteilijan työ. Samalla urheilijan ammatillinen koulutus tulee poluttaa ja ottaa osaksi koulutusjärjestelmää. Ammattiurheilijan tulee tunnistaa oman alansa kuormitustekijät ja työkykyä uhkaavat riskit ja osata välttää niitä. Huippu-urheiljan on oltava sosiaalisilta taidoiltaan esiintymiskykyinen, sillä ammattiin liittyy julkisia esiintymisiä, haastatteluja ja kuvauksia. Huippu-urheiljalla olisi hyvä olla myös muita harrastuksia tasapainottamassa työtä.

    Huippu-urheilijan on siis tärkeää suorittaa työkykypassi, jotta hän pärjää omalla työurallaan ja ymmärtää, että on ihan turha lähteä töihin, jos lonkkanivelessä on tulehdus, kylkilihas on revähtänyt, polvet paukkuu tai nilkka naksuu. Työssä vammat vakavoituvat ja voivat aiheuttaa työkyvyvyttömyyden urheiljana ja pahimmassa tapauksessa monella muullakin alalla. Urheilijoiden koulutuksessa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin huomioimisessa hyvä käytäntö on Sotkamon urheilulukiolaisen hyvinvointipassi.

    Huippu-urheilua eikä urheilua yleensäkään pidä käsitellä yhteiskunnassa minään erillissaarekkeena. Harrastaa voi kuka tahansa omaa tervyettä ja hyvinvointia kehittääkseen, huippu-urheilu on sitten työtä, joka vaatii huippuosaamista. Pitääkin selvittää kuinka paljon Skills Finland tekee yhteistyötä huippu-urheiluorganisaatioiden kanssa.

  • Ammattiosaajan työkykypassi syntyi SAKU ry:n Liikkumalla opit ammattiisi -ESR-hankkeessa 2003 – 2008. Vuodesta 2008 alkaen työkykypassi on ollut OKM:n ja OPH:n ohjaama ja valvoma opintokokonaisuus, joka on ollut[…]

  • Lataa lisää