• Kuukausi sitten kävin viimeisessä sädehoidossa. Doctareksen loistavat hoitajat antoivat kauniin läksiäislahjan – pieneen puukuutioon sijoitetun puun siemenen, jonka voi istuttaa haluamaansa paikkaan uuden alun[…]

  • Näin maaliskuun ensimmäisen päivän aattona voi melkein todeta kamppailun eturauhassyövän kanssa olleen vuoden tähän asti suurimman taistelun. Ja toivottavasti se ainakin terveyden osalta sellaiseksi[…]

  • Sami kirjoitti uuden kommentin toimintaan 1 vuosi, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin:Sami kirjoitti uuden julkaisun, Puolimatkan krouvissa, sivulla Matkalla leirille Ihminen on outo otus. Oppivainen ja tottuvainen. (paitsi ehkä nuorempi poikani). Eniten ihmetyttää kuinka nopeasti pelottava pa[…] Näytä

    Hei Onni,
    Otan varmasti nämä asiat lääkärini kanssa esille, kiitos vinkistä. Mielestäni syön suhteellisen terveellisesti mutta varmasti on paljon tapoja, joita voin muuttaa. Ja näin varmasti pitää tehdäkin. Heittämäsi motivaatiolause on kieltämättä aika tehokas.
    Kiitos paljon kommentistasi. Toivotan sinulle voimia ja jaksamista.

    terveisin, Sami

  • Sami kirjoitti uuden kommentin toimintaan 1 vuosi, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin:Sami kirjoitti uuden julkaisun, Puolimatkan krouvissa, sivulla Matkalla leirille Ihminen on outo otus. Oppivainen ja tottuvainen. (paitsi ehkä nuorempi poikani). Eniten ihmetyttää kuinka nopeasti pelottava pa[…] Näytä

    Kiitos.

  • Ihminen on outo otus. Oppivainen ja tottuvainen. (paitsi ehkä nuorempi poikani). Eniten ihmetyttää kuinka nopeasti pelottava painajainen voi muuttua arkiseksi asiaksi. Melkeinpä osaksi normaalia elämää. Teknisesti näin asia tietysti onkin. Tauti on nyt osa arkista elämää, eikä sitä voi viedä autotalliin ja odottaa että vaimo myy sen salaa nettihuutokaupassa. Se mikä taas on hämmentävää, on se kuinka nopeasti asian kanssa tulee sinuiksi. Kun päätös siitä että mörkö tapetaan on tehty, jatkuu arki kuten ennenkin. Ehkä minua helpotti tieto siitä, että tauti ei ollut ehtinyt levitä imusolmukkeisiin tai kasvaa eturauhasen ulkopuolelle. Mikäli näin olisi tapahtunut olisi mörkö saattanut lähettää soluja muualle kehoon ja tarina voisi hyvinkin jatkua painajaisena.

    Myönnän sairastumisen kuitenkin muuttaneen omaa ajatusmaailmaani. Vaikka olen aina ollut perhekeskeinen, niin nyt haluan pitää vaimoani ja lapsiani vielä entistäkin lähempänä itseäni. En voi halata vaimoani riittävästi, lapsiani haluan rutistaa sylissäni aamusta iltaan. Onneksi he vielä tulevat syliin. Turhan valittajat ovat aina ottaneet minua päähän, mutta nyt en jaksa kuunnella heitä lainkaan. ”On vähän flunssaa, täytyy hakea sairaslomaa.” ”Voi että kun toi paino on taas vähän noussut.” Voi vittu hei, kamoon. Get a grip! Yllättävän paljon ihmiset hukkaa energiaansa mitättömiin asioihin. (Huom – miesflunssa on toki eri asia. Se on pahinta mitä maa päällä kantaa.)  Ja kyllä se fiilis siitä, että tee nyt se mikä tuntuu oikealta vaan vahvistuu. En tarkoita että just nyt heti pitää kiertää maapallo kuumailmapallolla tai että viimeistään huomenna lennän helikopterikortin. Vaan ihan pieniä asioita. Käy treeneissä sohvalla makoilun sijaan. Pelaa lasten kanssa pleikalla fudista. Pyydä ystäviä käymään tms. Jonkinlainen herätys huomaamattomasta arjen puutumisesta on tapahtunut sairauden myötä.

    Mutta entäs ne hoidot? Nyt on kolmisen viikkoa käyty sädehoidossa päivittäin. Itse hoito on kivuton ja mauton prosessi. Päällyshousut ja kengät pois ja sitten sellaiseen koneeseen pötköttään. Koko homma kestää 15 minuuttia eikä siis tunnu miltään.  Työläintä on päivittäiset alkuvalmistelut. 40 min. ennen jokaista hoitokertaa pitää käydä veskissä ja sitten juoda 6dl nestettä. Kuulostaa helpolta. Paitsi että ajelen Järvenpäästä Hernesaareen, joka vie kelistä riippuen 45-70 min. Ja olen pyytänyt aina mahdollisimman aikaiset hoitoajat jotta pääsen tekemään täyden työpäivän. No enhän minä nyt autoon voi kuseksia. Alkaisihan se jo auto haisemaan. Eikä Lahden moottoritielle oikein voi pysähtyä aamuruuhkan keskelle. –”Kuuleeko partio 4, siellä on taas Lahdentiellä se sama urpon näkönen äijä keskialueella kusella Kehä III kohdalla.” Toki voisihan sitä yrittää sihdata pulloon, mutta mun säkällä tulisi ketjukolari ja taas olisi tarinan paikka. Näen jo Vantaan Sanomien otsikon: ”Keski-ikäinen mies aiheutti ketjukolarin Lahdentiellä meisseli Spritepullossa”. Viiden vuoden päästä lapset löytää artikkelin internetistä, menettävät kaikki kaverinsa, sekoavat ja ryhtyvät Kepulaisiksi. Ei saatana, ei ole vaihtoehtoa. Sääntöjä on siis rikottava – meikämanne kusee liian aikaisin. Muuten hoidot on käsittämättömän helpot. Olen hoitajille sanonutkin että nyt on kallista valohoitoa. Sanottakoon muuten tässä se, että Docrates sairaalassa on erinomainen henkilökunta. Kuitenkin aika vaikean asian ympärillä touhataan ja heillä on kyky käsitellä ihmisiä ja aihetta todella upeasti.

    Yksi henkisen stressin paikka oli vielä parisen viikkoa sitten, kun tohtori Joensuu laittoi minut PET-Collin testiin. Sen avulla varmistetaan onko syöpäsoluja levinnyt muualle kehoon. Vereen ruutataan metallisäiliöstä radioaktiivista ainetta verenkiertoon ja sitten koko jumalainen vartalo viedään semmoisen koneen läpi 35 min. kestävässä kuvauksessa Aine etsiytyy syöpäsoluihin ympäri kroppaa. Kysyin hoitajalta että onko tuo aine vaarallista. -”No, tämä on vain välttämätöntä nyt laittaa jotta testi onnistuu.” – Miksi sitten seisot siellä kahden metrin päässä? -”En saa tulla lähemmäksi aineen radioaktiivisuuden vuoksi. Ja muistathan ettet saa ottaa pikkulapsia syliin ennen huomisaamua tai halata raskaana olevia naisia”. Tota… öööö. Olin siis päivän verran kävelevä Tsernobyl ja leikin illalla liikkuvaa pihavaloa. Ai niin, aine hakeutui vaan eturauhaseeni, eli ei siis ole levinnyt. Otin drinkin.

    Viime perjantaina minut valmisteltiin suusanallisesti tänään pidettyyn HDR käsittelyyn. HDR käsittely on muutaman vuoden vanha sädehoitotekniikka, jonka avulla syöpäpesäkkeitä sädetetään kehon sisältä suurella volyymillä suoraan pesäkkeisiin. HDR = High Dose Radiation. Hoitajan kertoessa minulle mistä on kyse tulin pahoinvoivaksi. Ajaessani töihin meinasin oksentaa useamman kerran. Ehkä minä vaan olen sellainen mamis. Nyt ei ollut kyse vain Pendolinosta, kuten edellisessä blogissani. Tällä kertaa projektiin liittyy koko perkeleen VR, USAn laivasto, NASA, sekä Mexicon huumekartellit. En mene detaljeihin mutta voin kertoa mitä ratkiriemukkaaseen maanantaiaamuuni kuului: 8 hengen tiimi salissa, happinaamari, katetri, kauko-ohjattava ultraäänikamera ja 19 kpl kehon läpi työnnettäviä puikkoja ja 2,5 tuntia aikaa. Voit itse kuvitella loput. Ja koko homma tietysti aloitetaan stadionkeikan kokoisella nöyryytyksellä. Nyt sitten maataan letkuissa ja odotellaan unta. Onneksi huoneessani on suurempi telkkari kuin meidän kodin telkkarit yhteensä. Vähän väliä hoitajat käy ottamassa erilaisia testejä. Laskelmieni mukaan vehkeitäni on tänään räplännyt ainakin 7 eri naista. Sitä vaan en ymmärrä miksi ne on kaikki nauraneet ääneen. Ovat sanoneet, että palautuminen tästä voi viedä aikaa ja olo voi olla aika voimaton monta päivää. Kai sitä nyt kestää palautua kun koko kylä käy nauramassa sun vehkeille.

    Ja mikä parasta – kahden viikon päästä koko show otetaan uusiksi!

  • Matka tuntemattomaan. Sain kesällä 45-vuotistarkastuksessa tiedon, että PSA-arvoni on noussut. PSA-arvo on mittari, jolla selvitetään mahdollisia ongelmia eturauhasessa. Syksyn aikana erilaisten epämiellyttävien[…]

  • Kuukausi sitten kirjoittelin lyhyen artikkelin itseäni vuonna 2015 kohdanneista, lähinnä terveyteen liittyvistä, yllätyksistä. Tarinahan päättyi siihen, että eturauhassyöpää kuvastava PSA-arvoni oli jatkanut[…]

  • 2015. Tämä vuosi jää ihan varmaan mieleeni. Ei suinkaan Isis-kriisin tai leudon syksyn vuoksi. Olen miettinyt jo jonkun aikaa pitäisikö aiheesta avautua. En tarkoita avautumisella suinkaan mitään ”kuunnelkaa hätääni” tyypistä avautumista. Tarkoitan avautumisella sitä, että tietääkseni en ole tällä tiellä yksin ja voi olla, että kirjoittaminen myös hieman auttaa omaa oloani. Saattaa olla, että jatkan vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin.

    Olen ollut aina melkoisen terve. No hieman ylipainoa, totta kai, mutta minähän olenkin tavallinen suomalainen mies. Olen useimmiten myös ollut ihan ok kunnossa, sillä olen yleensä aina jotain harrastellut. Paitsi silloin kun pojat syntyi, siinä meni pari vuotta sormi nenässä. Mutta 2015. Siinäpä vasta vuosi.

    Ensin hammaslääkäri totesi että suussani on kasvain. Kasvain – mitä ihmettä. Mun suussa. Se lärpäkehän on siellä poskessa ollut jo pari vuotta. Onneksi se oli vaaraton, mutta piti mennä ihan Isolle Kirkolle ja Kirralle asti se poistamaan. Muistan hyvän palvelun. Ja nukutuksen. Minua ei ole ennen nukutettu. No kasvain poistettiin joskus lopputalvesta ja simsalabim, kaikki kunnossa.

    Loppukeväästä kävin leikkauttamassa silmäni. Tai itse asiassa kävin jo edellisenä keväänä, mutta jotain meni vikaan. Tohtorin mukaan 99,99% onnistuu, mutta aina joukkoon mahtuu yksi leikkaus joka menee perseelleen. Arvaatte varmaan miten minulle kävi? Nyt kävin siis uudestaan, kun vuoden verran ehdin suksia joka paikasta sumussa ohi. Alkuperäinenkin leikkaus tehtiin kahteen kertaan. Aamulla olin jo koneessa kun se sanoi UMPH Siis se kone. Sitten se lääkäri sanoi että OHO. Se sanoi ihan oikeasti OHO, kun makasin siinä koneessa. Kone siis hajosi ja menin illalla uudestaan klo 17.00. Perjantaina klo 17:00. Vika leikkaus ja tohtori ottanut jo muutaman:-)  No, silmäthän ne vaan on. Mennään vuosi sillen hassusti. Eikä maksanut kuin neljä tonnia. Mutta nyt siis uusi yritys ja kaikki ok.

    Kesäkuun alussa kävin työterveyslääkärin luona 45-vuotishuollossa. Verta otettiin monta putkiloa. Kaikenko ne siitä verestä näkee? Verenpaineet mitattiin ja kysyttiin paljon kysymyksiä. Ulkonäköä lukuunottamaatta ihan terve mies. Ja kaiketi normaalikin. Juuri ennen lähtöä labrantäti kysyi onko minulta otettu PSA-testi, kun ikäkin on selkeästi keski-iän puolella. ”Ja mikäs se semmonen PSA-testi sitten on? Eihän vaan tarvi tehdä punnerruksia?” – minä kysyin. No sillä testataan eturauhasen jokumikälie-arvo. ”No ei ole mitattu”, vastasin. Samantien pelkäsin että nyt täytyy sitten ruveta heiluttelemaan meisseliä labran kahvihuoneessa tai jotain muuta vastaava yhtä nöyryyttävää. Ei sentäs, paita uudestaan pois ja lisää verta pakkiin.

    Parin päivän päästä tuli kirje, että voisit jossain vaiheessa käydä moikkaamassa lääkäriä, PSA arvo on hieman kohollaan (3,9) minun ikäisekseni mieheksi. Kesäkuu oli todella kiireistä työrintamalla ja päivät venyivät järjestäen pitkiksi. Hommia jatkettiin joka päivä kotona. Se ei haittaa, itsehän olen tämän sopan luonut. Itse asiassa nautin työstäni todella paljon, suorastaan rakastan sitä. Saan tehdä töitä mielettömässä tiimissä. Odotin kuitenkin että pääsisin lomalle. En niinkään oman lomantarpeen vuoksi, vaan halusin viettää aikaa rakkaan vaimoni ja lasteni kanssa. He ovat jääneet viime aikoina valitettavasti liian vähälle huomiolle. Oma syy, ei kuitenkaan tietoinen valinta.

    Kesäloma alkoi hienosti. Aloitimme pojan ja kavereiden kanssa uuden harrastuksen, eli Korealaisen kahden miekan miekkailun. Nastaa hommaa. Pari päivää ekojen miekkatreenien jälkeen tulin taekwondotreeneissä koko painollani ranteeni päälle. Poikki meni – perkele!! Se isompi luu. Seuraavana päivänä piti lähteä perheen kanssa viikonlopuksi Saimaalle vaimon siskon saareen kylään. Ja mentiinhän me. Saunominen ja uiminen kielletty. Mitäs siellä saaressa muuta voisi sitten tehdäkään… Matkalla hokasin, että voisin seurata mitä poikani touhaavat ja lukea vaikka kirjan. Pysähdyimme siis jollekin liikenneasemalle ja ostin itselleni kirjan viikonlopuksi. Päästyämme saareen huomasin jättäneeni lukulasit autoon – mantereelle.

    Uusi kokemus sekin, käsi poikki. Neljä-kuusi viikkoa piti olla kipsin kädessä. Muistatte varmaan ne aiemmin mainitu silmäni? Ne on selvästi sukua  ranteelleni. 6 viikon jälkeen kipsi poistettiin. Oli vielä vähän arka, ja laittoivat siihen sellaisen rannetuen. Parin viikon päästä menin takaisin ja pyytelin valitteluani anteeksi, mutta kun on vielä vähän lapanen kipeä. Röntgeniin – lääkäriin ja tuomio: edelleen poikki. Takaisin kipsiin pariksi viikoksi. Saatananperkele, ajattelin hiljaa mielessäni. Lääkärin mielestä ei kuulemma ollut hyvä juttu, että harjoittelin koko kesän katanan heiluttelua katkenneella hanskalla. ”Mutta kun sitä ei nimenomaisesti kielletty…” -minä yritin. No, koko episodi kesti siis 2,5 kuukautta sen 6 viikon sijaan. Ja itse asiassa se on vieläkin kipeä.

    Syyskuun lopussa muistin sen viestin, että pitäisi käydä lääkärissä. Pitkin kesää oli se kohonnut PSA-arvo vaivannut mieltä. Reippaana poikana tein työtä käskettyä ja marssin Mehiläiseen. Lääkäri kyseli onko pissavaivoja, juoksenko öisin vessassa, onko suvussa eturauhassairauksia jne jne. Ei, ei ja ei. No tusksin sitten mitään huolta sanoi tohtori mutta ohjasi labraan ja otettiin uusi PSA-testi. Kahden päivän päästä puoskari sitten soittaa ja ilmoittaa arvon kohonneen edelleen. Tulos oli nyt 4,6. Minun oli välittömästi varattava aika ultra-äänikokeeseen ja urologille.  Selvä, sanoi ääneni joka ei ollutkaan enää normaalin itsevarma. Lokakuun alussa menin ultraan. Setä sanoi olevansa röntgenlääkäri se ja se. Morjens, sanoin minä. ”otas housut pois ja mene selälles tuohon makaamaan, laitan vähän tämmöistä geeliä sinun vatsan päälle.” Ok, housut kinttuun ja pötkölleen. Sitten setä paineli vatsaa ja kylkiä sellaisella härpäkkeellä. ”Menes kyljelles ja vedä jalat koukkuun”. Tein työtä käskettyä, pienen pelon hiipiessä ajatuksiini. ”Eikun toiselle kyljelles.”-sanoi lääkärisetä. ”Tämä voi tuntua sitten hieman epämuka….” HIIIJAAAAAHAAAAA…. Siinä sitä oltiin. Yleensä hyvinkin itsevarma mies täysin nöyränä kyljellään toisen miehen edessä joka kääntelee jotain pampulaa persiissäni. ”No, pakkohan se on tarkistaa”-ajattelin itsekseni. Oli maanantai. ”Joo, ihan normaalin kokoinen tämä rauhanen on, ja näyttää tosi siistiltä, ei näy mitään.”-sanoi minut nöyryyttänyt setä.  Meinasin ruveta itkemään kuultuani nuo sanat. Hänestä tuli juuri paras kaverini, olimmehan me jo yllättävän läheisiä. Polvet vatkasivat enkä nähnyt juuri eteeni ylittäessäni Mannerheikintietä Helsingissä. Soitin heti vaimolleni, uutinenhan oli yksi elämäni parhaita.

    Tiistai, seuraava päivä. Lokakuu. Aikahan oli urologille varattu ja sinne siis. Kokenut mieslääkäri. Oli enemmän lyhteitä nimen edessä kun kiinankielessä on aakkosia. Siksi hänet valitsin. Helvetin hienot kengät ukolla, ajattelin istuessani hänen toimistossaan. ”Joo, PSA-arvo oli kesäkuussa sitä, sitten se nousi tohon, ultra puhdas, ei laajentumaa. Tässä on nyt 3 vaihtoehtoa:
    1: hyvänlaatuinen eturauhasen laajentuma. Se se ei ole, koska se ei ole laajentunut.
    2: eturauhastulehdus. Se se ei ole, koska sinulla ei ole mitään oireita.
    3: eturauhassyöpä”

    Noin se sanoi, kylmän rauhallisesti. Meinasin pyörtyä – sanoiko toi äijä noissa tonnin kengissä just että mulla on syöpä?  ”Onko sinulle tehty manuaalinen testi?”  …tota ei muistu mieleen, sanoin hänelle. ”otas housut pois ja mene tuohon makaamaan. Kyljelles.”  Voi vittu, kyljelles. Se sanoi että kyljelles. Eilen mulle sanottiin toi sama homma ja … HIIIJAAAAAHAAAAA…. yksi, kaksi, kolme, neljä, missä on mun miekka, toi äijä tunki just sormensa mun ahteriin. Nyt loppuu tämä kyljelleenmeno, ajattelin minä. No, lopputulema oli se, että ensin magneettikuviin ja sitten koepalanottoon. Ei kuullostanut hyvältä. Ei todellakaan. Koepala. Pelottava sana. Tumma sumu valtasi mieleni ja ääni hävisi täysin. ”Koska?” -sain kakisteltua suustani. ”Niin pian kuin pääset.”  Ei jumalauta, ei voi olla totta, mä olen 45 enkä edes aloittanut vielä elämistäni. Helillä ja minulla on niin paljon tekemättä ja näkemättä…

    Saman viikon perjantaina menin kasvoiltani harmaana Hernesaareen. Osoite oli Syöpäsairaala Doctrartes. Mutustelin tuota mielessäni. Syöpäsairaala Doctrartes. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja mietin miten voin välttää tämän visiitin. Miksi minun pitää mennä tänne? Mitä helvettiä? No, ei auttanut itku. Sisään vaan. Ei kun koppiin jossa oli tyypillinen magneettikuvavehje, sellainen iso, mihin mennään sisään. Mukava mieshoitaja kertoi, että homma kestää 35 minuuttia. ”Menetkö tuohon kyljellesi…?” EI SAATANA!!! Mikä tätä jengiä vaivaa??? Miksi kaikki haluaa mennä tällä viikolla minun perseeseeni??? Elämäni pisin 35 minuuttia, sen voin sanoa. En suosittele kenellekään. Paitsi niille ISISn ukoille.

    Tulokset tuli. Jotain pientä. Todella pientä Siitä ehkä voisi saada koepalat, sanoi se sama lääkäri, jolla oli niitä lyhenteitä enemmän kuin jokia Venäjällä. Sovimme, että otetaan marraskuun lopussa uusi PSA-testi ja sitten mietitään jatkoa. Jotain kuulemma on vialla, mutta ilmeisesti alkutaipaleella. Jotain myös näkyy, mutta todella vähän. Ei tarvitse hänen mielestään vielä leikata. Ota se uusi PSA-testi marraskuun lopussa niin mietitään sitten. Jos se on edelleen noussut, niin sitten se on pahin mahdollinen tilanne.

    Kävin sitten eilen uudestaan ottamassa tämän PSA-testin. Samalla kuulin lääkärini olevan lomalla 11.12. asti. Tulokset voin käydä katsomassa halutessani Mehiläisen nettihärvelistä. Halutessani?? Minulla on ollut pallo mahassa 1.6. alkaen. Totta kai haluan. Vaikka se lääkäri poissa onkin.

    Tulokset tuli illalla. PSA- arvo oli 5.

  • Sunnuntaiaamu koitti myös Tampersesterissa. Kellon soidessa 8.30 heräsin sikeääkin sikeämmästä unesta. Olin selvästi levännyt. Kenties myös kuollut yön aikana. Loppuviikon unenpuutteen väsymys oli erilaista tämän kanssa. Olin selvästi levännyt, mutta lisäuni olisi silti maittanut. Koska en myöskään päässyt ylös sängystä, päätin pötkötellä vielä hetken. Nautin hetkestä – lasten kanssa miesten reissussa.

    Aamiaisella tuli kiire, sillä vanhukset ja savolaiset olivat valloittaneet Cumuluksen aamiastilan. Molemmat ryhmittymät hortolivat toisten, ja itsensä tiellä pienet lautaset kädessään. Mikä siinä munakokkelin hakemisessa on niin helvetin vaikeaa!!! Ettekö usko että täällä on mies tuskissaan!!

    Joka paikkaa särki. Paitsi jalkapohjia ja päälakea. Ja paljon. Sängystä nouseminen, aamiashuoneessa tetsaaminen, savolaisten potkiminen ja kaikki muut aamun askareet tuottivat järkyttävää kipua. Ei perinteistä lihaskipua, vaan sellaista infernaalista särkyä, jota toivotaan lastenraiskaajille vankilassa. Treenit alkaisi 45 minuutin päästä ja on päätöksen paikka. Jääkö Sisu Gym edustamatta viimeisenä päivänä? Kykenenkö tekemään yhtään mitään jos menen? Mitä jos muut ovat ihan ok ja minä ainoa joka itkee pelkästä paikallaan seisomisesta? Tein nopean päätöksen – Buranaa 800:sta huuleen ja dobokki päälle. Vielä en luovuta – saatana.

    Mestari Li Pyo Jin ja Grandmaster Piirinmestari piti yhdessä alkulämmöt. Kuulemma ihan kevyet ja hymyili perään. Ei ollu muuten kevyet. Olisi kuitenkin pitänyt viedä vaan lapset ja mennä itse Plevnaan, ne kestää paremmin. Viivajuoksua sun muuta. Eikö ne perkele ymmärrä että täällä on ihmiset tuskissaan??? Jonossani edellä oli mustavöinen nainen, joka kyseli onko kukaan löytänyt karkureittiä. Jopa lapsilla oli hiki ja punaiset posket.

    Alkuhelvetin jälkeen jakauduimme ottelu-, tai liikesarjatreeneihin. Menin liikesarjaaan ja jälkeläiseni ottelutreeneihin. Liikesrjatreenit piti Mestri Li Pyo Jin. Hinkkasimme puolitoistatuntia ykköspumsen keskisakaraa, eli sitä ”ylätorjunta – etupotku – lyönti” komboa. Tämän puolentoistatunnin jälkeen totesin osaavani tuon kombon huonommin kuin koskaan aikasemmin. Siinä hinkattiin sormien asentoa, ranteiden kääntöjä, varpaiden asentoa, tukijalan siirtoa jne jne jne. Olen aikaisemmin pitänyt Poomse kilpailijoita vähän spedeinä, mutta en enää. Taas pidettiin polvea ylhäällä ja pelkkää säärtä piti nostaa polven ollessa koko ajan ylhäällä. Hiki virtasi ja koko kroppa tärisi. No, en siis osaa ykköspumsea ja totesin olevani tässäkin lajissa täysi tunari. Aloitan uudestan valkoisella vyöllä, sillä en ansaitse muuta.

    Nopeat välipalat ja sitten oli 1,5 tunnin spirit training. Tämä sisälsi erilaisa kisoja ja kilpailuja ryhmissä. Yhteistä niillä oli se, että kaikissa loppui kunto kesken. Pukuni oli aivan märkä kun hommat saatiin purkkiin. Pari valokuvaa ja kotio.

    Summa summarum – oli todella kivaa. Haastavaa, rankkaa, mutta kivaa. Paljon uusia ihmisiä ja hienoja taekwondokokemuksia. Suosittelen muillekin. Oloni on nyt lopen uupunut – mutta MAHTAVA!!!!

  • Lavvantaiaamu tampereella. Hämeenpuiston Cumulus tarjosi meille aamulla parastaan. Tarjolla oli munakokkelin ja muun perussetin lisäksi myös mustaamakkaraa ja puolukkahilloa. Henkka otti – minä söin.

    Treenit alkoi aamulla klo 10 eilen esitellyn korelaisen nuoren naisen komennossa. Jengi ajettiin alkulämpöjen jälkeen kolmeen ryhmään. 10-6kup, 5-2 kup ja poomit + mustat omassa ryhmässään.  Olin Renen kanssa samassa ryhmässä. Henkka joutui tuohon 10-6 kup ryhmään.

    Ohjelma oli seuraava: treni 1: Poomsae, treeni 2: potkutekniikka ja treeni 3: ottelu. Aamumme ryhmässä alkoi mielestäni aika napsakalla alkulämmöillä, jotka oli siis toiset alkulämmöt heti alkulämpöjen jälkeen.  Jakauduimme neljään jonoon, jossa sitten nautikselimmekin olostamme seuraavat 1,5 tuntia. Ensimmäistä poomsaeta emme tehneet, sen sijaan opettelimme perusaskelia, perustorjuntoja jne. Old school meininki jatkui ja koko ajan piti tehdä kovempaa ja kovempaa. Likka opetti perusasennot ihan hyvin ja ollakseen täysi sadistiksi hän kuitenkin hymyili koko ajan pirteästi. Polvennoston tärkeyttä hän korosti, koska se on avain kaikkeen. Ja sitä polveahan sitten nostettiin kerran jos toisenkin. Kierto- ja sivupotkuja piti tehdä päänkorkeudelle ja mokoma voodoonoita kehtasi sanoa minulle . ” kick up, no? Why no kick up? You kick up now yes?”. Tähän sitten melko tehokas loppujumppa ja sitten lounastauko.

    Lounaaksi söimme eväitä ja fiilis oli korkella. Osallistujia oli paikalla 120 ja jokaisella hymy herkässä. Lounastauon aikana henkka laastaroitiin pikku onnettomuuden vuoksi. Varapukua ei ollut, mutta veri näyttää vlkoisessa dobokissa hyvältä.

    Treeni numero 2 oli siis potkutekniikkaa. Totta kai reteet alkulämmöt ja sitten potkujen perusasioiden hiontaa. Ensin perus riviasetelmassa, jossa haettiin ensi polvennoston kautta sen tärkeyttä ja sitten painotettiin painonjakaumaa ja jalan palautusta. Tehtiin hyvin selväksi, että potkuun kuuluu lataus ja laukaisu. Sitten mentiin jonoissa parin kanssa. Nosteltiin taas vähän polvia. Tämän jälkeen pädiduunia ja loppulämmöt. Treenit oli hyvät, mutta nyt oli jo samalle päivälle lähes 4 tuntia harjoituksia. Tämä setä oli aika poikki. Vain Grandmaster Jung jäljellä.

    Vartin tauon jälkeen Piirinmestari Jung otti siis ryhmämme haltuun. Olympiasankarilla oli kullitetut kaulukset ja kaikki. Ajattelin ja toivoin hänen pitävän arvolleen sopivat leppoisat treenit. Kävi ilmi, että ukko on kuntoiluhullu ja niin siis mekin. Nautin suuresti kun teimme taputuspunnerruksia. Aikuiset miehet 30 ja lapset ja naiset 10. Aikuisia miehiä oli mukana lisäkseni ryhmässä 3 ja kaikilla ikää ja painoa. Lapsissa oli taas kisakiertuetta kiertäviä tappelukoneita, jotka punnertaa unissaankin huvikseen. Oletteko koskaan muuten kokeillut olla punnerrusasennossa ja siitä lantiota jännittämällä pyörähtää 90 astetta? Ihanaa. Tätä tehtiin niin kauan, että jokainen oli mennyt 5 kertaa ”kellon ympäri”. Lisäksi tehtiin kaikkea muuta helvetissä keksittyä. Nosteltiin polveakin taas muutama sata kertaa. Ukko ei ollut koskaan edes kuullut sanaa KYMMENEN. Aina NELJÄKYMMENTÄ tai KOLMEKYMMENTÄ toistoa. Minä en ole ollut ikinä näin poikki. Se äijä oli ihan hullu. Katsoi silmiin, nauroi ja ruoski lisää.  Näin oppimielessä mieleen jäi hartioiden ikuinen rentous, askelluksen/liikkumisen tärkeys ja venyvyyden tärkeys. Ja ne polvennostot.

    Treenien loppuvaiheessa en ihan oikeasti saanut jalkaa kymmentä senttiä irti maasta. Kyykkyyn meno täysi mahdottomuus, venyttelystä ei tullut mitään jne. AIVAN LOPPU. Siis totaalisen.

    Tämän jälkeen oli vielä luento taken historiasta, jota piti 4 dan Jari Hintsanen. Kaksi ikäistäni kanssakärsijää nukahti tatamille kesken luennon. Ei suinkaan luennon vika, vaan tolkuttoman rankan päivän. Nyt en heitä edes vitsinä, mutta en oikeesti tiedä pääsenkö aamulla reeneihin. Mutta – oli todella nastaa. Ja tulen ensi vuonna uudestaan. Aion myös vaikka pakottaa osan teistä Sisun vanhoista mukaani.           Grandmaster Jung ja V-mäen pojat

     

  • Ensimmäiset suurleirin harjoitukset takana. Treenit veti Suomen poomsae maajoukkuuen päävalmentaja Ji Pyo Lim ja kaksi korelaista Taekwondo peace corpsin mustaväistä taekwondointa. Ensimmäiseksi illaksi oli tullut paikalle jo noin 50 henkilöä ja huomenna tulee lisää. Mukavaa oli se, että mukana oli suurin piirtein puolet aikuisia. Keltaisesta vyöstä mustaan. Ja ei tarvinnut Sisulaisena ainakaan hävetä. Eli samanlaisia tunareita ne on muuallakin. Toki joukossa oli muutamia huipputason alle 20 vuotiaita, mutta niistä viis.  Pääkoutsi itse oli vielä matkalla ja ottaa ohjat sitten huomenna.

    Alkulämmöt otettiin juoksemalla rivissä hiljempaa ja kovempaa. Väliin tehtiin erilaisia hyppyjä, polvennostoja ja peruspotkuja. Sitten jakauduimme kahteen ryhmään. Osa meni ottelutreeneihin. Minä jäin perheen pienimmän kanssa perustekniikkatreeneihin. Kyseessä oli melkoisen oldschool treenit, tosin onneksi aika kevyet. Onneksi todellakin. Yhtään kovemmat ja olisin ruvennut itkemään väsymyksen vuoksi.

    Meitä ohjasi Peace Corpsin mustavöinen (4 dan) tyttö joka puhui pelkkää koreaa ja sitäkin melkoisen tiukalla äänensävyllä. Onneksi siihen on jo kotona tottunut. Harjoittelimme peruspotkuja ja torjuntoja. Tyttö potkaisi sivupotkun suoraan kohti kattoa ja meidän piti tehdä sama perässä.  Aika harva siinä onnistui. Mukavan säväytteen antoi se, että meidän piti koko ajan laskea mukana koreaksi. Jostain syystä lukion koreankurssini jäi vähiin,  mölisin siis mukana jotain omiani. Kovalla äänellä tietysti kuten tyyliin kuuluu. Oli ihan mukava kokea erilaiset treenit. Vielä mukavampaa oli huomata pysyvänsä mukana. Jollain tavalla.

    Treenit kesti n. tunti kaksikymmentä minuuttia. Loppukevennyksenä Ji Pyo sanoi että tänään vain lämmiteltiin ja huomenna sitten mennään todella kovaa koko päivä.

    Nyt juodaan poikien kanssa hotellin baarissa palautusjuomat ja mennään nukkumaan. Huomenna lisää. Jos kykenen.

  • Frankfutin lentoasema, perjantai klo 12:00

     

    Varsovan valmistautumisleiri meni juuri kuten pelkäsinkin. Liian vähän unta ja liikaa ruokaa. Ensimmäisen yön nukuin erinomaisesti ja jopa täydet 7 tuntia. Sehän[…]

  • Sami rekisteröityi sivustolle 2 vuotta, 8 kuukautta sitten