• Näytteleminen on todellakin upea harrastus, mutta jos tätä joutuisi työkseen tekemään, olisin varmasti pian mieli-sairauslomalla.

    Olen kuullut tässä hommassa olevan erittäin tarpeellinen kyvyn erottaa itsensä ja roolihahmonsa toisistaan. Tämä tosiasia tuli minulle varsin selkeäksi eilen.

    Näytelmässä roolihahmoni on tulenpalavasti rakastunut erääseen toiseen hahmoon. Tosielämässä minä olen itse hyvin ihastunut henkilöön, joka näyttelee hahmoa johon hahmoni on ihastunut. Tässä ei itsessään ole tosiaan mitään vikaa. Ihmisten kokemat tunteet ovat loppupeleissä erittäin yksinkertaisia. Ne vastaavat toisiaan, ovat keskenään samanlaisia riippumatta siitä kuka minkäkin tunteen kokee. Tunteiden ilmaisemisessa tosin on eroja eri henkilöiden välillä.

    Ne mitkä eroavat huomattavasti enemmän toisistaan ovat ne tunteita tulkitsevat ajatukset, jotka asettuvat koettujen tunteiden taakse selittäen niitä kokijalleen. Minulla on tapana sotkea keskenään tällaiset ajatukset eli itseni tulkitsemat tunteet pelkkiin kokemiini tunteisiin. Reagoin samalla tavalla niihin kumpaankin, tulkitsemalla niitä. Tunteita ihan hyvä tulkita ajatuksiksi, mikäs siinä, mutta tunneperäisten ajatusten eli emootioiden eteenpäin kehittäminen tunteita herättäviksi ajatuksiksi vie minut nopeasti pois siitä mikä on oikeasti totta. Tällä tavalla asiat jotka eivät oikeasti ole totta, tulevat minulle tosiksi. Tällä tavalla muutan huomaamattani itsestäni riippumattomien asioiden sisältöä ja tulen niiden todellisille syille sokeaksi. Liitän itsestäni täysin ulkona olevat syyt itseeni.

    Omalla käyttäytymisellä voi tosiaan vaikuttaa asioihin. Mutta asiat eivät yhtä kaikki muutu samalla tavalla kuin minä itse muutun. Saatan omalla reagoinnilla saada erilaisia reaktioita aikaan muista, mutta ne pysyvät kuitenkin suhteellisen muuttumattomina. Palaavat siihen tilaan, missä luonnollisesti ovatkin. Niinhän minäkin teen, niin kaikki tekevät. Kaikki ovat lopulta omia itsejään, täysin riippumatta kenenkään muun itsekeskeisyyden määrästä.

    Minun tapani näytellä on käydä rooliin luonteen kautta. Samastun siis vahvasti hahmooni. Tulen yhdeksi hänen kanssaan. Tässä on syytä muistaa se, että hahmo ei tule minuksi vaan minä tulen hahmoksi ja minä itse päätän tästä tapahtumasarjasta. Hahmoni ei elä erillistä elämää. Rooli on täysin esitetty. Sitä ei tosiaankaan ole oikeasti olemassa. Vaikka samaistan omia toiveitani roolihahmoni toiveisiin, ovat hänen toiveensa vain minun näyttelemiä. Vaikka nämä toiveet ovatkin identtisiä, hänen kokemuksensa eivät ole minun kokemuksiani. Kokemukset vaikuttavat käsityksiin omista asioistaan, omista mahdollisuuksistaan nykyisyydessä.

  • On hienoa asua päihdekuntoutukseen suunnatussa asuntolassa. Mahtava nähdä miten pätevästi kaupungin maksamat melko runsaat, 1500€/kk/asiakas, rahat käytetään tai pikemminkin keihin ne sijoitetaan. Toisen kämppiksen[…]

  • Olen viime aikoina ollut usein vihainen. Olen kokenus vihaisuutta, joka ei ole oikeastaan kohdentunut yhtään mihinkään. Luulen käyttäväni vihan tunnetta automaattisena selviytymiskeinona, peittääkseni muita tunteitani jotka estäisivät tai haittaisivat minua toimimasta. Tämä on hieman kinkkinen tilanne. Päästäkseni eteenpäin itseni kanssa minun pitäisi käsitellä tunteitani. Päällimmäisenä oleva vihan tunne vie suurimman osan tunteiden käsittelelyn resursseistani. Harvemmin edes pääsen käsiksi sen alla piileviin tunteisiin. En vaan kerta kaikkiaan saa kunnollista otetta niistä tunteista jotka todella minua piinaavat. Ovatko ne sitten niin massiivisen lamauttavia, että en ole niitä valmis kohtaamaan? Vai onko tämän hetken, lyhyen tähtäimen psyykkisen tasapainoni puolustusjärjestelmä niin tehokas etten edes itse pääse sen lävitse? Mun pitänee lieventää itseni piirittämistä. Melko turhaa kasata tästäkään asiasta liikoja painostuksia. Sekin tuo tarpeettoman määrän vihaa mukanaan.

    Viha vailla suuntaa lienee vihaa ensisijaisesti omaa itseään kohtaan. Pistää vihaiseksi, että näen itseni usein niin älyttömän heikkona, saamattomana ja kyvyttömänä moneen elämisen perusasiaan. Epäonnistumisen pelko leimaa useita toimiani ja estää minua joihinkin tekoihin etenkin muiden ihmisten parissa. Minun on älyttömän vaikea osoittaa pitäväni ja välittäväni niistä keitä välitän. Mulla on joku syvälle taltioitu käsitys, että osoittamalla rakkautta toista ihmistä kohtaan, tulen kärsimään muiden ihmisten satuttamana. Pelkään että välittämisen osoittamisesta tai rakkauden ilmaisemisesta seuraa minua kohtaan pilkkaamista, henkistä tai jopa fyysistä väkivaltaa. Vihaisuus on siis minulle paljon enemmän kuin pelkkä suojautumiskeino psyykkistä tasapainoa horjuttavista tunteista. Se esiintyykin minulle oikeana rakkauden osoituksena, turvalliseksi kokemanani rakkauden osoituksena.

    Tiesin olevani sairas yksilö, mutta en mä ihan noin sairas tyyppi tajunnut olevani. Luulin aluksi, että olen vihainen pelkästään itselleni, mutta olenkin vihainen kaikelle pitämälleni. Hei, rakastan sinua ja tätä paikkaa. Saanen piestä rakkauteni sinuun ja pistää kaiken muunkin paskaks ja palamaan? Jep jep…

    Tapasin eilen entisen avovaimonikin. Hänen isosiskollaan oli NA-ryhmässä vietettävät raittiuden vuosipäivät. Menin sinne, koska halusin onnitella häntä sekä käydä hieman läpi pilaamaani suhdetta hänen pikkusiskoonsa. Ei mulle tullut mieleenkään, että entinen avovaimoni tulisi omaisena mukaan näihin kekkereihin. Aluksi oli melkoinen shokki nähdä hänet. Hirmuisen kauniilta näytti, semmoisella puhtaalla ja enkelimäisellä tavalla. Suru iski puseroon, kaipuu häntä kohtaan ja viha itseäni, menneisyyden tekojani kohtaan, miten olen tätä ihmistä k0hdellut. Laitan sen kyllä addiktion ja narkomanian piikkiin. Tosiasia on kuitenkin se, että en lähtenyt hoitamaan itseäni kuntoon. Niin paljon enemmän rakastin päihteitä kuin häntä. Tälläkin valinnalla on varmasti ollut jotain tekemistä vihan tunteiden kanssa.

    Mua pelotti hyvin paljon näkyväksi tuleminben epävarmuuteni kanssa. Nyt pitäisi sitten tulla näkyväksi vihan näyttäytymisen rakastamisen sijaan -tunteen kanssa. Ei mun kai tarvitse ketään satuttaa tämän asian esille tuomisessa. Tuskin kukaan edes alkaa minua vihaamaan, jos puhuisin avoimesti tästä. Ehkä joku saattaa halata, mutta se on eri asia se.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Sickopathy, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Jatkanpa epävarmuudella näin heti kärkeen aamusta. Olen päättänyt purkaa pois epävarmuutta käyttämällä sellaista keinoa kuin tämän esiintuominen. Tämän harjoittamiseen paras paikka ovat tällä hetkellä elämässäni NA-ryhmät. Näissä täysin avoimesti sisimmistä tunteistani puhuminen rohkaisee minua tehokkaasti jättämään ne taakseni. Olen päätellyt, että mitä avoimemmin ja mitä hankalammista tunteista antaudun ääneen puhumaan, sitä syvämmellä niiden juurien kitkemisessä pääsen. Yhtä lailla tärkeitä ovat kokemukset siitä, että minulle ei tapahdukaan mitään pahaa kerrottuani heikkomielisyydestäni, siitä todellisesta minästä joka kaiken sen päälle rakentamani peittoaineksen alla on pysyvästi ihan varhaislapsuudestani aina tähän hetkeen asti majaillut.

    Lapsuus, tuo kaiken pysyvän kehto, alku ja juuri. En haluaisi käsitellä lapsuuttani. Siihen liittyy pelon, häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Tunnelmat sieltä, niin kauan kuin muistan, olivat vellovan pahaenteisiä ja irrallisia. Olisi varmaan hyödyllistä muistaa syyt ensimmäiseen masennusjaksoon, joka alkoi 6-vuotiaana ja jatkui puolisen vuotta. Pohdin varmaan usein kuolemista silloin. Muistan ensimmäisen ulkomaanmatkan aikana Viikkarin yläkannella tuijoteltuani veteen ja keräillessäni rohkeutta hypätä siihen. Olin nimittäin kuullut joidenkin ihmisten päässeen elämästään sillä tavalla. Nyt kun muistelen tarkemmin tuota aikaa, tai sitä mitä edes siitä muistan, pohdin hyvin usein erilaisia keinoja hengestäni eroon pääsemiselle. Miksi näin halusin? Epävarmuushan se siellä oli vaikuttimena. En vaan kertakaikkiaan kokenut pystyväni saamaan oikeastaan mitään aikaan ja se mitä olin, sille en kokenut minkäänlaista hyväksyntää itseltäni. Jossain vaiheessa opin sietämään näitä tunteita. Huomasin, että olemiseni jatkuu edelleen. Huolimatta minun itseni kokemuksista, ympäristöni antaa minun silti olla olemassa.

    Opin kaiketi myös sörkkimään muiden ihmisten pään sisältöä. Sain voimaa siitä kun totesin myös heidän olevan hyvin epävarmoja kuten itse olen. Pystyin sitä kautta samaistumaan muihin ihmisiin ja kokemaan olevani yksi heistä. Tietenkin jäin koukkuun sen tuntemiseen. Aloin huomaamattani, tai kyllä mä sen huomasin mutta suhtauduin vain erittäin piittaamattomasti muiden kuin oman itseni kokemuksiin, tahaltani horjuttaa muita, saadakseni muut ihmiset itseäni epävarmemmiksi tai ainakin yhtä epävarmoiksi kuin itse olen. Samalla tavalla kuin päihteiden käyttämisellä sain sillä tavalla välittömästi joksikin hetkeksi kaipaamani itsevarman olon.

    Mä olen oppinut olemaan aivan kamala kusipää. Tämän persoonallisuuteni vallitsevan ominaisuuden esiintuominen herättää monenmoisia tunteita. Kaiken kaikkiaan pelkään tulevani todella pahasti rangaistuksi, tuomituksi johonkin ikuisen nöyryytyksen tilaan. Yleisesti pilkatuksi ja kaiken ihmisten epävarmuuden kanavoinnin kohteeksi. Pelkään siis joutuvani kohdelluksi aina ja ikuisesti, vain ja ainoastaan ja koko ajan tasan sillä tavalla miten pahimmillani vaistomaisesti olen oppinut kohtelemaan muita saavuttaakseni omassa itsessäni hyväksyttävyyden tunnetilan.

    Olenko mä tosiaan sisimmässäni tätä? En ihmettele miksi olen usein pohtinut luopumista elämästäni. Minun ei kuitenkaan tarvitse hankkiutua eroon elämästä että pääsisin eroon pinttyneimmistä toimintatavaoista ja niiden päälle rakentuneesta persoonallisuudestani, nks. ydinminästäni. Minun tarvitsee vain irroittautua siitä, ei suinkaan elämästäni.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Insecurity, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Varmasti epävarmuus, epävarma varmuus, on hankalin tunne minulle käsitellä. Vähän mietityttää tästä edes kirjoitella, mutta päästäkseni sinuiksi itseni kanssa ja edelleen yli epävarmuuden alinomaisesta kokemisesta, on tästä kirjoittaminen hyvin tärkeää. Sitä paitsi satuttaisiko muu maailma minua jotenkin enemmän jos tietäisi minun myöntäneen kokevani huomattavan paljon epävarmuutta ja kokevani tämän kokemisen erikoisen hankalana? Tuskinpa, vaikka suojellakseni itseäni tulkitsisin asetelman menevän näin.

    Iso osa itseni rakentamista suojauksista, ne ovat luonteeltaan pääasiassa kielteisiä, olen rakentanut torjuakseni väijyvän epävarmuuden tunteen. Ylimaallinen älykkyyden, sisäisen saivartelun harjoittaminen, on minulle mieluisin keino torjua tätä epävarmuutta. Eihän älykkyyden käyttämisessä mitään pahaa ole, ei ole, mutta kun minä olen käyttänyt sitä erittäin kielteisiin tarkoituksiin. Ne ovat olleet kielteiset eritoten muiden kannalta, mutta sitä myöten olen kääntynyt vahingoittamaan myös itseäni. Käytännössä tämä on ilmennyt siten, että poistaakseni oman epävarmuuteni olen pyrkinyt siirtämään sen muihin.

    Vähentääkö se, että heijastan epävarmuuden kokemisen toisiin ihmisiin sen kokemista? Hetkellisesti kyllä. Juuri sillä nimenomaisella epävarmuuden hetkellä pystyn toteamaan itselleni epävarmuuden piilevänkin ei-minussa vaan jossain toisessa ihmisessä. Mutta vähentääkö tämä kuitenkaan minussa majailevaa epävarmuuden tunnetta? Ei, päinvastoin tällainen järjen riemukäyttö vain lisää hyvin nopeasti minussa vallitsevaa epävarmuutta. Näenhän sitä vain enemmän ja enemmän viljeltyäni sitä ympäriinsä.

    Epävarmuus on isoin esteeni. Ilman epävarmuuden tuntemista en olisi niin monesti jäänyt vaiheilemaan jonkun asian toteuttamisen suhteen. Ilman epävarmuutta pystyisin myös todella panostamaan ajamiini asioihin. Miten siis pääsisin yli epävarmuudesta? Voin tämänkin kehittämisessä oppia muilta ihmisiltä. Voin seurata heidän toimintaa puuttumatta siihen hakemalla heistä virheitä. Voin, jos minun nyt on heitä pakko analysoida, etsiä heistä ja heidän toimistaan jotain positiivista ja sovittaa näitä myönteisiä toteamuksia itseeni. Ajattelun edistäminen myönteiseen suuntaan on tutkitustikin itsevarmuuden vahvemmaksi saattamisen tärkein pohjavaatimus. Jos rajataan tutkimukset hiiteen tästä, voin vain todeta myönteisen ajattelun aiheuttavan myönteisiä tuntemuksia. Nämä myönteiset tunteet taas johtavat melko välittömästi itsevarmuuden kokemiseen ja itsevarmuuden tuntemiseen. Aika yksinkertaista, mutta silti niin hankalaa. Jospa hellittäisin jo ja antaisin itseni vaan liukua kielteisyydestä myönteisyyteen, epävarmuudesta itsevarmuuteen.

  • Pidin tauon kirjoittamisesta. Olin pääsiäisen vanhan tuttavaperheen tyttären kaniinivahtina. Lepäsin, nukuin ja televisiota katselin. Nautin elämästä ja kasasin voimiani.

    Pääsin eilen kohtaamaan kunnolla itseäni kentältä. Notkuin NA-Ryhmäpaikan ulkona tupakalla ennen kokouksen alkamista. Näin siinä kadulla erään Ilotyttö-Illan (nimi muutettu). Tervehdin häntä, hän tervehti minua. Hän vaikutti olevan aika hitaissa sekä imovaneissa. Kerroin hänelle olleeni pari kuukautta raittiina. Hän kehui minun näyttävän komealta. Sitten hän jupisi jotain parittajastaan. Hän puhui puhelimessa, ilmeisesti tämän kanssa. Hän pyysi puhelintani. Tottuneesti annoin sen hänelle, että hän voisi ottaa siihen numeron ylös. Hän nakutti jonkun numeron siihen, soitti siihen ja antoi puhelimeni takaisin ja lähti viipottamaan poispäin. Muistin sitten tavanneeni hänen parittajansa joskus toissakesän lopulla.

    Vein joskus kesän 2013 lopuilla Ilotyttö-Illalle rauhoittavia. Hällä oli joku paniikki, ei ilmeisesti voinut betsoviekuista johtuen tehdä työtään. Olin aika väsyneessä kunnossa pitkän valvomisen jälkeen silloin. Annoin lääkkeet hänelle ja sopelsin jotain. Hän kehoitti minua käymään lepäämään. Heräsin seuraavana aamupäivänä. Joku mies istui vastapäätäni. Hänen vierellään seisoi joku toinen jamppa, aika iso kooltaan, kädessään autojen huollossa käytetty kumivasara. Mies totesi, että olen aiheuttanut nukkumisellani tulonmenetyksen hänelle. Olin aika ällikältä lyöty tähän havahduttuani. Jotain se paasasi siinä kuudesta sadasta eurosta ja että minä olisin hänelle nyt velkaa sen verran. Olin että häh. Hänen apinansa pamautti sitten melkoisen voimakkaasti kumisella vasarallaan minua päähän ohimon kohdille. Jumalauta että sattui! Siitä oli pari päivää oli aika tärähtänyt olo. Mennessään olivat vielä ilmeisesti pöllineet mun gabapenttiinit, niitä kun ei enää näkynyt ja Illaa ne eivät kiinnostaneet. Saipahan 140€ siitä. Tämän jälkeen en ole kuullut tästä parittajasta yhtään mitään. Hän ei ole tietääkseni yrittänyt tavoitella minua, ei sitten eilisen.

    Ryhmän alkaessa laitoin puhelimen äänettömälle. Tämä ryhmä alkaa 20 minuutin yhteismeditaatiolla. Sattuneesta tapaamisesta johtuen, en saanut mieltäni kovin pitkäksi aikaa tyhjäksi. Pelko, jännitys, kauhu ja vainoharhaiset ajatukset pyrkivät täyttämään tietoisuuteni. Se ei ollut millään lailla miellyttävää. Jossain vaiheessa lopetin ajatuksiini vastaamisen. Annoin Illan ja hänen sutenöörinsä herättämien tunteiden ja ajatusten tulla, olla ja mennä. Lopetin niiden poissapitämisen.

    Minun oli aika vaikeaa keskittyä muiden puheenvuoroihin. Kuuntelin niitä, mutta aivoni kävivät läpi mahdollisia seurauksia ja vaihtoehtoja eri seurauksista tulevaisuudessa. En tosiaankaan ollut kovin läsnä. Mietin myös, pystynkö ollenkaan kertomaan puheenvuorollani tapahtuneesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mun pitäisi siis myöntää epäonnistuneeni jossain. Että menneisyydessäni olisin jotain mokaillut. No, niinhän mä olenkin ja aika huolella. Ja minun on parasta myöntää tekemäni virheet, että en ole pystynyt päihdepäissäni ja päihteiden käytöstä aiheutuneen voimattomuuden johdosta tekemään aina oikein. Minulle on erittäin tärkeää oppia kunnolla puhumaan tekemistäni virheistä ja saavutetuista epäonnistumisistani. Minun ei tosiaan tarvitse niitä julistaa tienvarsilla, vaikka niistä NA-ihmisille puhuminen saattaisi tuntua tältä. Juurikin menneisyyden virheiden, negatiivisten asioiden, tapahtumien ja itsensä ominaisuuksien salaaminen, kuuluvat siihen minään joka käyttää päihteitä. Niiden avulla pystyin tarvittaessa salaamaan mitä tahansa ja tuomaan esille mitä hyvänsä. Tällä tavoin eläminen oli ehkä tilanne kerrallaan erittäin tavoitteellista, mutta aiheutti jatkuvan paineen, itsestään eriytymisen ja elämästä vieraantumisen tunteita. Siispä kerroin puheenvuorollani kaiken, koko tilanteen ja sen aiheuttamat pelon tunteet ja horjuvat ajatukset. Se kyllä kannatti!

    Se sutenööri oli soittanut juuri kokouksen alettua. En soittanut takaisin. Vaikka yksi näkökulma on, että minun pitäisi soittaa hänelle takaisin, olen sitä mieltä että ei todellakaan pidä. Mulla ei ole mitään hinkua niinkutsutusti mennä sörkkimään mehiläispesää sokkona. Tämän kaltaisten täysin omaa tuntoa vailla olevien ihmiskauppiaiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Enkä mielestäni ole vastuussa hänen tulon menetyksistään. Mielestäni sellaisten näätien, siis vittu ihmiskauppiaisiin!, pitäisi tuupata rautakanki anustapiksi ja laittaa orrelle istumaan, miettimään miten elantonsa muka itse oikein hankkivat.

    Päätin kokouksen jälkeen, etten reagoi tilanteeseen millään lailla. Ei ole tästä Erkistä vielä mitään uudelleen kuulunut enkä usko että kuuluukaan. Kokemus tapahtumasta kaiken kaikkiaan oli erittäin opettava. Sain hyvän oppitunnin kielteisistä asioista puhumisesta, omien tunnetilojen ratkaisemisesta jakamalla niistä muille. En menettänyt mitään, paitsi mielenrauhani ja tasapainoni hetkeksi. Se ei ollut pysyvää.

  • niko kirjoitti uuden kommentin toimintaan 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin: niko kirjoitti uuden julkaisun, Financial, sivulla Ajatuksien virtaa Menen vanhalle tuttavapariskunnalle ja toiselle kummitytölleni hoitamaan heidän perheensä kaniinia pääsiäiseksi. He jättävät avaimen ja asuntons […] Näytä

    Niin…

  • niko kirjoitti uuden kommentin toimintaan 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin: niko kirjoitti uuden julkaisun, Financial, sivulla Ajatuksien virtaa Menen vanhalle tuttavapariskunnalle ja toiselle kummitytölleni hoitamaan heidän perheensä kaniinia pääsiäiseksi. He jättävät avaimen ja asuntons […] Näytä

    Mieti sitä.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Financial, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Menen vanhalle tuttavapariskunnalle ja toiselle kummitytölleni hoitamaan heidän perheensä kaniinia pääsiäiseksi. He jättävät avaimen ja asuntonsa minulle muutamaksi päiväksi. On vallan liikuttava tunne kun minuun pitkästä aikaa luotetaan noin paljon. Eivät muuten ole koskaan aiemmin luottaneet tällä tavoin. Ihan syystäkin. Olin täysin sen arvoton, kiykenemätön huolehtimaan mitenkään vakuuttavasti yhtään mistään.

    Olen järjestämässä itselleni sosiaalista luottoa päästäkseni virallisista veloista eroon. Niitä on seitsemisen tonnia kerääntynyt parin vuoden aikana. Piittaamattomuus ja kolmen tonnin kulutuslainan ottaminen ovat tässä taustalla. On tuo summa jonkin verran, mutta ei tosiaan mitenkään mahdoton hoitaa takaisin. Pääasia on, että sen koroilla kasvun saan kuriin. Työkkärirahoistahan menee 20% veroihin. Ne taas menevät suoraan ulosottoon vuosittain. Sen lisäksi 50-100€ jos kuukaudessa laittaisi velan takaisin maksamiseen, saisi sen maksettua neljässä vuodessa näillä tuloilla kokonaan pois. Uskon kylläkin siihen, että tuloni tulevat elämäni aikana muuttumaan. Uskon tekeväni vielä tulevaisuudessa töitä, joista saan asiallista korvausta. Se liittyy varmaan tietotekniikan ja päihde- ja raittiusasiantuntemuksen välimaastoon. Tavasta en todellakaan tiedä, mutta olen hyvin varma että sen kaltainen tulevaisuus mulla on edessäni.

    Tulen mielestäni nyt aika mukavasti toimeen. Elän säästeliäästi mutten kituuta. Ostan joka kuukausi jotain kestävää kivaa itselleni, sähkötupakointiin, hyvinvointiin liittyvää tai elektroniikkaa. Syön hyvin. Ruokaa haen Hurstilta ja OHT:ltä. Syön lounaat arkisin STOP:lla ja OHT:llä, joista nettoan kummastakin kuukaudessa ahkeruusrahaa vajaa satasen yhteensä. Lyhennän henkilökohtaisia velkoja kyllä kuukaudessa enemmän kuin saan lyhennyksiä itse. Tähän tilanteeseen lienee luvassa muutosta parempaan, jotkut minulle velkaa olevista henkilöistä tuntuvat haluavan ja pystyvän maksaa minulle takaisin. Enkä ole heistä jokaiseen todellakaan ottanut vielä yhteyttä.

    Kaiken kaikkiaan mulla on varsin toiveikas olo tulevaisuudesta. Viikon päästä tulee 60 täysin raitista päivää. Se ei tunnu paljolta, mutta kun ajattelen kahden kuukauden yhtäjaksoista aikaa ilman minkäänlaista päihdeannosta, tuo tunne heilahtaa aika paljon painavammaksi. Jos vertaamaan aletaan, en minä ainakaan tunne kovin montaa henkilöä joka olisi tähän pystynyt. No, tunnen mä nykyään noista raittiustoveriseuroista, mutta aiemmin en tuntenut.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Methics, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Onpas mun kummityttö hyvin kasvatettu. Ihan hyvä etten ole mennyt menneinä aikoina päihteitä käyttäneenä jakamaan omia näkemyksiäni esimerkiksi lakien noudattamisesta. Olisin saattanut kylvää rikollisia ajatuksia hänen mieleensä. Hän tosiaan kunnioittaa sääntöjä. En nyt tässä tarkoita lakeja vaan eettisesti eri pohjin kunnioitettavia ohjesuosituksia. Koska olen itse aikamoinen moralisti, pyrin johonkin universaaliin, täysin yhtenevään moraalisäännöstöön kohden, olen iloinen havaitessani kummityttöni seisovan moraalisessa kehityksessään hyvin vakaalla pohjalla. Hän on kuin onkin tämän maan tuleva presidentti. Näin mä maalailin joskus vuosia sitten asian olevan.

    Voimme tosiaan oppia toisiltamme moraalisissa asioissakin erittäin paljon. Minä voin tuoda aikuisen aivoillani abstraktin katsontakannan siihen miten määritellään missäkin tilanteessa se, mikä on oikein. Hän taas voi todentaa sen, onko näkökanta varsinaisesti oikein. Minä voin opettaa häntä hakemaan oikeaa ratkaisua testaamalla erilaisia näkökulmia. Hän voi sitten kertoa minulle, mikä itseasiassa on oikein. On nimittäin vähän ollut välillä hukassa minulla sen tajuaminen.

    Kävin juu hakemassa hänet koulusta. Oli varsin mukava tilanne. Steinerkoulussa oli hieno tunnelma. Se oli vielä ihan lapsuudenkotini nurkissa. Kovin ilostui sinne tulostani. Mentiin sitten kotona käymään, syömässä ja kahvia juomassa (siis minä join äidin kanssa). Kovin olivat hänen nuoremmat sisaruksensa kiinnostuneita minusta. Kovin huomionhakuisia olivat suhteeni. Mulla on kyllä hyvin lupsakka asenne lasten suhteen. En todellakaan ole tottunut niiden paljouteen. En siis oikeastaan osaa sanoa ei lapselle. No, oppiihan sitä. Käytiin kanssa paria geokätköä hakemassa.

    Kiva ihan vaan rupatella hänen kanssaan. Mulla taitaa sittenki olla aika toimiva tapa olla lasten kanssa. Kokemukseni tämän tytön sekä erään toisen, vanhan tuttavapariskuntani tytön kanssa ovat osoittaneet sen minulle. Mua vaan jaksaa kiinnostaa heidän juttunsa. Kovin tykkäävät kertoa kaikenlaista. Sitten mietitään mistähän oikein on kysymys. Sisarusten syyttäessä häntä omista tihutöistään, kehotin häntä takaisin syyttämisen sijaan kyseenalaistaa oman osuutensa. Tyyliin: ”Miksi mä olisin pyyhkinyt tahmaiset käteni olohuoneen verhoon? Mähän voin pestä käteni ja kuivata ne kylppärin pyyhkeeseen.”. Miettimällä erilaisia toimintatapoja saan tukevampaa pohjaa myös omaan ajatusmaailmaani. Se on edelleen hyvin yksipuoleinen ja synkän ehdollistunut toteuttamaan hyökkääviä reaktioita minun kokiessani pientäkin uhkaa.

    Uhanalaisuuden tunne. Siitä minä haluan totisesti päästä eroon. Harvemmin mun on mitenkään tarpeellista tuntea olevani uhanalainen. Silti tämä tunne on minulle hyvin tuttu. Koen sitä päivittäin niin monessa tilanteessa. Yleensä siihen liittyvät toiset ihmiset. Aina siihen liittyy minun puoleltani itsekeskeinen tulkinta jostain ulkopuoleltani itseeni kohdistuvasta asiasta. Ikäänkuin muut ja maailma muka uhkaisi minun olemassaoloani. Joskus niitä uhkatilanteita tulee, okei, mutta ei reaktioni silti tarvitse olla sen mukainen. Voin varmistaa jatkuvuuteni muillakin keinoilla. Joskus jopa kannattaa olla torjumatta sitä uhkaa, hyväksyä se ja kokea jollain uudella, ei-uhkaavalla tavalla. Sosiaalinen vuorovaikutushan on täynnä tämän asetelman mukaisia tilanteita. Täynnä kinastelua, väittelyä ja ilmiriitelyä siitä kuka on oikeassa. Ikään kuin sillä olisi mitään väliä. Yhteisiä toimintatapoja sopiessa on tietty tärkeää että ponnistelut ovat yhteisen tavoitteeseen pyrkiviä. Mutta niiden ei kerta kaikkiaan tarvitse olla pyrkimyksissään samankaltaisia. Eri pyrkimykset ja ennen kaikkea eri keinot eivät tarkoita sitä, että tavoite mihin niillä pyritään olisi eri. Tavoitteen saavuttaminen lienee jokaiselle siihen pyrkivälle osapuolelle todennäköisempi mitä rikkaammilla tavoilla siihen tavoittaudutaan.

  • niko kirjoitti uuden kommentin toimintaan 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin: niko kirjoitti uuden julkaisun, Reflectiveness, sivulla Ajatuksien virtaa Aikamoinen NA-terapiapäivä eilen. Uuden NA-ryhmäkäynnin lisäksi olin avokuntoutushaastattelutapaamisella. Siellä oli lisäkseni kaksi haasta […] Näytä

    Vitsit saapi olla vähissäkin. Huumoria usein tapaa väkisin viljellä viljalti turhan reaktiivisesti. Se ei kannata.

  • Aikamoinen NA-terapiapäivä eilen. Uuden NA-ryhmäkäynnin lisäksi olin avokuntoutushaastattelutapaamisella. Siellä oli lisäkseni kaksi haastateltavaa kahden työntekijän, erikoissairaanhoitajan ja kokemusasiantuntijan lisäksi. Kaikki paikalla olijat yhtä lukuunottamatta ovat NA-ryhmissä kävijöitä. Keskustelimme menneisyydestä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Löysin paljon yhtäläisyyksiä menneisyydestäni heidän kanssaan, eritoten lapsuuden ajalta. Meitä yhdistivät sellainen tietynlainen todellisuudesta pakeneminen ja itsensä pakonomainen sivuuttaminen. Tunne-elämän häiriintyminen, tunteiden kokemisen vättäminen ja eristäytyminen olivat läsnä jokaisen lapsuudessa hyvin voimakkaasti. Pari tuntia jutusteltiin.

    Mankeliryhmän jälkeen oli vähän niin kuin mehut veks. Olo oli aika kynitty. Olisi huvittanut mennä vaan kotiin lööbailemaan, mutta päätin uupumuksesta huolimatta toteuttaa suunnitelmani päivälle. Mieli oli väsynyt, mutta keho ei. Menin Itikseen ostamaan uikkareita. Törmäsin siellä johonkin, mielestäni aiemmin tapaamaani pummiin. Hän tuli jotain lässyttämään. Pyysin että kerro jo asiasi. Lässytys vain jatkui. Hän pahoitteli että on huono pyytämään. Kehotin häntä jo aika ärtyneenä kertomaan asiansa. Vihdoin hän sai kakaistua ulos muutaman kolikon tarpeensa. Olin valmis räjähtämään, mutta lampsin sen sijaan pois hänen luotaan eteenpäin. Olisihan mulla ollut kolikoita. Sain jopa huonon omatunnon hetkeksi itselleni, koska en mitään antanut.

    Olen viime aikoina kiinnittänyt eritoten huomiota mieleni reaktioihin tilanteissa, joissa tulkitsen toista ihmistä. Otan automaattisesti itseeni toisen kommenteista kuten NA-toverin eilen minulle tokaisemasta: ”Olet pysynyt messissä”. Hän varmaan halusi ilmaista iloa siitä, että en ollut lähtenyt käyttämään vaan olen käyttämisen sijaan hoitanut addiktiotani käymällä ryhmissä. Ensimmäinen tulkintani oli se, että hän epäilee kykyjäni pidättäytyä päihteistä. Tulkitsin hänen ilonsa epävarmuuden osoituksena minulle. Tietenkin oma reaktiivinen toimintani on alkaa todistelemaan hänen iloonsa oma kyvykkyyteni ja pyyhkiä jollain nenäkkyydellä epävarmuuuteni. Hyvin minäkeskeinen on reaktiivinen ajattelunkulkuni. Mitä niin vaikeaa on yksinkertaisesti olla iloinen toisen kanssa hänen ilmaisemistaan tosiasioista? Olen tullut ryhmiin jäädäkseni. Käyn niissä säilyttääkseni varmuuden raittiina pysymiseen ja ennen kaikkea hoitaakseni sieluani yhdessä kaltaisteni kanssa. Olemme kaikki siellä yhteisellä asialla. Kannamme kortemme tismalleen samaan kekoon. Joku kantaa ne vasemmalla olalla oikeaan kohtaan, toinen oikealla vasempaan. Mitä sitten? Niistä muodostuu sama rakennelta. Eikä homma edes toimisi, jos kaikki hoitaisivat oman osan samalla tavalla ja kaikkien osa kokonaisuudesta olisi sama. Tietty silloin kokonaisuus olisi erilainen mutta pysyisi silti kokonaisuutena. Se olisi vain paljon yksipuoleisempi, jos emme olisi erilaisia ja toimisi eritavalla.

    Muuttaakseni ajatteluani on minun käytävä siihen muuttamalla toimintaani. En voi vaikuttaa suoraan siihen mitä ajatuksia tietoisuuteeni automaattisesti muodostuu. Voin vain vaikuttaa reaktioihini niistä. Minun kaiketi kannattaisi jarrutella itseäni sosiaalisissa tilanteissa. Automaattisen toimimisen sijaan minun kannattaisi arvioida toisen sanoma tarkkaan eikä vastata ensimmäisen tulkintani peerusteella. Voisinhan myös tulkitsemisen sijaan opetella tiedustelemaan tarkennuksia kysymällä toiselta. Silloin myöntäisin vielä itselleni tiedottomuuteni. Se on minulla myös pyrkimyksenä. Se, että hyväksyn itseni myös silloin kuin en tiedä jotain. Olen kyllästynyt myös siihen, että käsitykseni mukaan itsestäni olen tyhmä jos en tiedä jotain. Ja tyhmyyttä en itsessäni hyväksy. Hetkinen, on ihan okei olla tyhmä ja tietämätön. Jos en tiedä nyt kaikkea, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Minun ei tarvitse potea alemmuutta eikä huonoa oloa siksi etten tiedä jotain asiaa.

  • niko kirjoitti uuden kommentin toimintaan 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin: niko kirjoitti uuden julkaisun, Outroversed, sivulla Ajatuksien virtaa Olin eilen siivoamassa äidilläni. Heräsi paljon, hyvin paljon muistoja kun siellä hääräsin. Kai ne heräsivät hajuaistien välityks […] Näytä

    Se on monella tavalla hieno asia. Mulla tulee hyvä mieli kun saan siellä raivattua ja samalla luonteeni kehittyy ja lujittuu.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Outroversed, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Olin eilen siivoamassa äidilläni. Heräsi paljon, hyvin paljon muistoja kun siellä hääräsin. Kai ne heräsivät hajuaistien välityksellä, pölyn ja hänen tuoksujen myötä. En tiedä. Tuli sellainen tietynlainen varmuus, asiat ovat rempallaan mutta ne järjestyvät itsestään -olo. Tästäkin keskustelimme. Asiat kyllä järjestyvät, mutta sen sijaan että tunnetta niiden järjestymisestä jäisi odottamaan. Sen sijaan että tekisi henkistä työtä uskotellakseen itselleen ajatuksen, jossa ne ovatkin yllättäen järjestyksessa olisi kannattavampaa hankkia tämä emootio toiminnan kautta.

    Pelkästään omien emootioiden pohjalta toimiminen on oikeastaan hyvin, hyvin itsekeskeistä. Sillä tavalla ihmiset tosin toimivat. Mutta se ei ole ainoa tapa toimia. Ulkoinen todellisuus, yhdessä meidän jokaisen itsensä jakama todellisuus voisi ollakin pohja toiseen toimintatapaan. Sen sijaan, että toimisi omien ajatustensa pohjalta, jotka on tuottanut tulkinnoista ympäristöstään, toimisikin suoraan havaintojensa ja mielipiteittensä pohjalta ympäristöstään. Sen sijaan että pyrkisi hallitsemaan ajatuksiaan ympäristöstään, pyrkisikin muuttamaan ympäristöään siten että omat havainnot olisivat erilaisia. Tätä on hiukan hankala selittää, koska itse asettuu aina ympäristön tulkitsijaksi, havainnoijaksi, ajattelijaksi sekä myös toiminnan päättäjäksi. Itse on aina mukana päätöksenteossa. Tarjoilemani ajatus toisenlaisesta, epäitsekeskeisestä toimintatavasta onkin käsitteellisellä filosofialla todennettuna vähän susi. Niin on kyllä edellinen lausekin.

    Olen todella otettu äitini rehellisistä tunnustuksista kirjallisen ilmaisun kyvyistäni. Hänen mielestään kirjoitan erittäin sujuvasti ja eritoten sanavarastoni on kuulemma hyvin laaja. Kirjoittamisen taitoni ovat mielestäni aika pitkälle hänen ansiotaan. Myös sanavarastoni on alunperin peräisin häneltä. Olen useasti, tietenkin olen, olenhan hänen lapsensa, tiedustellut  häneltä keinoa ilmaista erinäköistä asiaa. Olen myös aikuisena kysynyt häneltä: ”Mitä tai miten… äiti?”. Tulkitsemalla hänen vastauksiaan kokonaisuutena olen oppinut muodostamaan sanoja. Olen oppinut muodostamaan niitä myös pelkästään jo omaksumani sanavaraston pohjalta. Yleensä ne jopa osuvat oikeaan ja saan hänen minulle opettamien suomen kielen kieliopin sääntöjen mukaisesti muodostettua jonkun sanan, jota en ole aiemmin käyttänyt. Ilman häntä en todellakaan olisi kielellisesti kovin lahjakas.

    Haluaisin toki opettaa äidilleni takaisin jotain. Koska olen ulospäin suuntautuvan luonteeni kera oppinut toimimaan tässä maailmassa ja eritoten muuttamaan sitä (puhun nyt siivoamisesta), haluaisin opettaa hänelle miten hänkin pystyisi huolehtimaan elinympäristöstään. Lähtökohdat eivät ole perheessämme, kiitos isoäitini isän silloisen statuksen, kovin hyvä. Isoäitini kodin siivouksen hoiti kautta aikain siihen palkattu siivoaja. Äitini omaksumat mallit ja taidot tähän ovat parhaillaankin täysin olemattomat. Onnekseni vietin itse paljon aikaa lapsuudessani kavereilla. Heidän luonaan opin siivoamaan, koska osallistuin heistä usean rutiineihin. En tosiaan ole kovin siisti ihminen, mutta osaan siivota. Saan myös välillä yllättävästi pärähtäviä siivouskohtauksia, jolloin huolehdin elinympäristöni kuntoon. En ole niissä kovin järjestelmällinen. Kotonani on siis usein puhdasta, mutta harvoin siistiä. Tavarani ovat kotonani hieman hujan hajan, eivät kaikki mutta usein käyttämäni tarvikkeet ovat. Niiden vakipaikka on vaihtuva. Tavarat saavatkin mielestäni vaellella pitkin poikin, niinhän minäkin itse teen. Pölyt, roskat ja tahrat eivät kuitenkaan kuulu minun kotiini. Pidänkin huolen niiden huitsin helvettiin toimittamisesta.

    Kyllä minä voin toki siivota äitini asunnolla. Ovathan jotkut toiminpiteet kuten maton ulosvienti liian raskaita hänelle. Eikä imurointikaan tai tiskaaminen tunnu vastenmielisiltä. Tietyt tavaroiden paikoilleen (edes joillekin paikoille pois lattialta) laittaminen ei ole mielestäni minun tehtävää. Tai ruokatarpeiden kaappeihin laittaminen sen sijaan että ne vaan kasataan keittiön pöydälle. Tasojen puhtaana pitäminenkin mahdollistuu jos ne eivät ole kasattu täyteen Pisan Tornia muistuttavia rakennelmia.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Bereavement, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Kävin eilen Na-kokouksessa paikassa, jossa olen käynyt 10 vuotta sitten elämäni ensimmäisessä NA-kokouksessa. Tietty paikka oli remontoitu. Tietty ryhmäkin oli oikeastaan toinen. Ryhmäthän eivät ole paikkaan sidottuja, vaikka useimmiten tietty ryhmä jää toimimaan tiettyyn paikkaan. Itse en ole sitonut itseäni käymään tietyssä ryhmässä. Valitsen ryhmäni puhtaasti silloisen sijainti perusteella. Tämä metodi toimii hyvin minulle.

    Pohdin eilen siellä ollessani mitä 10 vuotta sitten tapahtui. Ymmärsin välittömästi ensimmäisessä ryhmässä olevani addikti. Minä todella pidin ryhmissä käyvistä henkilöistä. Minut otettiin myös erittäin lämpimästi vastaan. Siltikään en löytänyt syvemmältäni itsestäni syytä raitistua. Pidin edelleen kiinni vähän-käyttämisen ja päihteiden myymisen ideoista. Etenkin myynnillä tehdyistä lisätuloista sekä sitä kautta saadusta arvostuksesta, statuksesta oli vaikea silloin luopua. Mulla meni silloin vielä todella hyvin päihteiden kanssa. En ehkä huomannut, että käyttö ja myyminen olivat jo alkaneet vaikuttaa sosiaaliseen elämääni. Hyvät, siis oikeasti hyvät ystävyyssuhteet alkoivat kylmetä. Koulussa menestys alkoi olla hieman heiluvaa. Komppasin päihteillä. Pidin kaikesta orastavien epäonnistumisten ilmaantumisesta huolimatta itseäni niin erinomaisena, että taoin päähäni sen epätoden asian todeksi etten minä tarvitse NA:ta hoitaakseni addiktiivisuuttani. Tämä valinta on sittemmin vahingoittanut minua ja elämääni huomattavan paljon. Ilman sitä en niin olisi saattanut lähiaikoina vihdoin kehittyä kiinnittymään raittiuteen ja sen tukiryhmiin näin voimallisesti. Ymmärrän tämän, en voi menneistä mietoksista muuta kuin oppia, mutta ei poista sitä tosiasiaa että minun olisi kannattanut tehdä jo 10 vuotta sitten toisin.

    Saman vuoden keväällä oltiin silloisen kämppiksen ja hyvän ystäväni kanssa perustamassa yritystä. Siitä olisi tullut varmaan jotain, jos en olisi ollut niin tolkuttoman riippuvainen. Sitten syksyllä tyttöystäväni tappi itsensä, josta otin sitten lisää syitä itsetuhoiseen käyttöön. Olisin voinut purkaa kaiken sisäisen tuskani ja sieluani korventavan palon yrityksen menestyttämiseen. Mutta ei, en kyennyt millään lain keskittymään muuhun kuin välittömästi mielihyvää tai mammonaa mukanaan tuomiin asioihin, päihteisiin. Vähän väliä tein aikamoisella innolla töitä yrityksessämmekin, mutta sillä työpanoksella ja keskittymisen tasolla se ei alkanut menestymään eikä tuonut mukanaan samoja etuuksia kuin päihteiden kanssa pelleileminen. Salasin itseltäni sen, että päihteiden kauppaaminen ei voi kuin kannalta alkaa mennä kuin huonompaa suuntaan ja yritystoiminta parempaan. Tai no, tajusin kyllä missä mennään, mutta en pystynyt samaistumaan tulevaisuuteen. Pystyin vain samaistumaan hyvin lyhyen tähtäimen suunnitteluun ja lähimenneisyyden toistamiseen.

    Olen siis päihteiden johdosta menettänyt ihan älyttömän kasan eri asioita. Olen menettänyt firman, vaimon, työuran, mielenterveyden, asunnon, hampaita, sijoitukset, luottotiedot ja melkein kummatkin käteni ja toisen jalkani. No, ne eivät menneet koska hain apua niiden hoitamiseen tarpeeksi ajoissa. Mutta siis ei helvetti!! Mitä nyt vielä pitäisi menettää että tajuisi olla ilman?? -Ei mitään. Mulla olisi kyllä vielä paljonkin menetettävää, mutta mulle riittää erittäin hyvin tähän asti saavuttamani menetykset, kiitos vain.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Corrective, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Sain teatteriharjoituksen näytelmästä Tsehovin Kolmesta Sisaresta juurikin sen roolin, jonka olisinkin halunnut. Näyttelen siinä siis kohtalaisesti esillä olevaa esikuntakapteenia Vasili Vasiljevitš Soljonyitä. Hahmona hän on itsekeskeinen, röyhkeä, kiivasluonteinen ja yksinkertainen. Repliikit eivät ole kovin pitkiä. Niitä on kuitenkin jonkin verrran. Tästä huolimatta hahmo on läsnä näyttämöllä aika paljon. Hän on usein jurnuttamassa jossain nurkassa ja suihkimassa päälleen parfyymia.

    Mietin eilen aamupäivällä ryhmään mennessäni, miksi otin niin jotenkin itseeni siitä torstaina tukivalmennusryhmässä kohtaamastani ja perjantaina uudelleen STOPilla näkemästäni addiktista. Naisesta joka kaikkitietävään sävyyn puhui toipumisen eri vaiheista. Niin, otin hänen puheensa ikäänkuin hyökkäyksenä minun käsityksiäni vastaan. En kysynyt hänen tarkoitusperistään tarkemmin. En vain kertakaikkiaan pitänyt toteamusta, että minä olisin jossain tietyssä alkuvaiheessa. Vaiheessa jonka hän on jo käynyt läpi ja onkin nyt sitten seuraavassa, jossain paljon vakavammassa vaiheessa. Miksihän minä mietin edes että hän olisi hyökännyt minua vastaan? Siltähän tuo tuntui, mutta ajateltuani tarkemmin asiaa voin todeta vain hänen olleenkin innostunut omien kokemustensa jakamisesta. Hän oli ollut koko alkuviikon yksikseen kotonaan. Sitä saattaa olla vähän vinksallaan oleva yksin ajatuksissaan vietetyn ajan jälkeen. Silloin itsensä ilmaiseminen on usein kärjistyvän oloista. Eihän hän edes pystyisi puhumaan suoranaisesti minusta yhtään mitään. Mitä hän muka edes tarkemmin tietää minusta ja toipumishistoriastani? Hän ei välttämättä ymmärrä sitä, että päihteiden käytön lopettaminen ei ole välttämätön edellytys toipumiselle. Edellytykset toipumiselle ovat toipumisen mahdollistavat ajatukset. Ne voi tuottaa itselleen päihtyneenäkin, vaikka ne eivät olisi tulleet vielä toiminnan tasolle.

    Oli hyvin kasvattavaa käydä huolellisesti läpi tämän ihmisen kokemuksistaan jakamisen minussa aiheuttamat emootiot. On täysin kiinni omasta suhtautumisestani miten koen minussa heräävät tunteet ja ajatukset. Reaktioni näiden kokemiseen ovat nekin minun vallassani. Koska en kertakaikkiaan halua enää kiinnittää energiaa turhaan oikeassa olemisen todisteluun, en itselleni enkä muille, on minun ajankohtaista kiinnittää eritoten huomion itseeni silloin kuin koen olevani väärässä. Silloin kuin käsitykseni on uhattuna. Silloin olisi parasta vain luopua kiveen hakatusta, valloillaan olevasta käsityksestä. Tämä tuntuu ehkä jotenkin hankalalta tai epämukavalta, mutta se mahdollistaa oman itsensä uudelleen syntymisen ja uusi minuus on entistä toimivanmpi ja siten myös eheämpi.

  • Osallistuin eilen tukivalmennus vertaisryhmäkurssiin (tms.). Sekin osui eteeni ihan sattumalta, olin yksinkertaisesti taas oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sitä vetää monen raitistumisen guruna pitämä Häkkisen Ilmo. Hän on kieltämättä hyvin lahjakas ryhmänvetäjä. Pidän hänen lempeästä tyylistään hyvin paljon. Tosin Jyrki Tusan tyyli on minulle vielä Ilmon tyyliä kolahtavampi. Kumpikin heistä on omista mieltymyksistäni huolimatta tai huolien oman alansa, raittiina elämisen jakamisen mestari ja pidän itseäni hyvin onnekkaana ihmisenä, että olen ja saan heistä molempien metodeista imeä itseeni voimaa, tukea ja energiaa oman elämäni elämiseen.

    Tapasin siellä ryhmässä eilen erääseen henkilöön, joka edusti mulle juuri sellaista arkki-urpoa addiktia. Hän oli hyvin hyvin vaikeasti lukkiutunut oman mielensä sisälle. Hän ei kertakaikkiaan silloisessa tilassaan pystynyt minkäänlaiseen armollisuuteen itselleen saati sitten näkemään että on oikeastaan luonut vain ja ainoastaan itse omat ongelmat soveltamalla addiktion toimintakaavaa itse omaan toimintaansa. Ylisuorittaminen addiktiosta toipumisessa on vakavasti otettava, toipumisen isokokoinen vihollinen . On hyvin tyypillistä että addikti siihen sortuu. Lääke tähän ylisuorittamisesta alkavaan stressin, turhautumisen ja lopulta hällä väliä -asenteeseen johtavaan alisuorittamiseen on antautuminen. Ylisuorittaminen saattaa vaikuttaa ainoalta oikealta toimintatavalta asioiden kuntoon saattamisessa. Sitä saattaa alkaa pelkäämään, että asian suorittamisen lopettaminen johtaa tulosten menettämiseen. Että jos en tee kaikkeani nyt jonkun asian saavuttamiseen, se jää saavuttamattomaksi. No niinhän se tietty saattaa olla, mutta tähän hetkeen antautuminen, elämän omilla ehdoilla elämisen aloittaminen vaan väistämättä johtaa siihen, että kaikki tarvittavat tulokset alkavat lipumaan juuri silloin täysin oikeaa tahtia kohti niiden tavoittelijaa.

    Mua alkoi niin ärsyttämään tämän kyseisen addiktin läpät. Eritoten hänen minulle todetessaan, että hän on itsekin ollut siinä alkuvaiheessa kuin minäkin. Mutta nyt on tullut eri vaihe. Siis mikä vitun vaihe? Eihän me suinkaan pysytä raittiina samalla tavalla. Eihän meidän kaikkien elämä ole vain sarja vaiheita, jotka vieläpä etenisivät samassa järjestyksessä. Ymmärrän kyllä jos on tarve säilyttää itsensä, oma eheytensä, mutta jos on sillä vaaraksi itselleen ja sitä kautta myös muille, voisi ehkä harkita tämän haitallisen kaavamaisuuden hanuriinsa tuuppaamista.

    Tuloskeskeisyys on addiktin normaali ajattelutapa. Siksihän niitä päihteitäkin on alkanut käyttämään ja niistä on ollut niin vaikeaa luopua. Päihteiden käyttö aiheuttaa välittömästi tuloksia aivojen mielihyväkeskuksessa. Valitettavasti ne eivät ole kovinkaan pysyviä ja päihteiden käyttämiseen liittyy aimo kimppu haittavaikutuksia. Jos näin ei olisi, kaikkihan käyttäisivät niitä. Synnytyslaitoksella meille annettaisi injektiokanyyli ja viikottain tarvittavat päihdeaineet, eikö vain? Addiktin ajattelutapa on joka tapauksessa vain ja ainoastaan addiktille ajattelutapa. Sillä lain ajattelemista ei ole mikään pakko jatkaa. Luopuminen tästä pelkkään tulevaisuuteen tähtäävästä ajattelu- ja toimintatyylistä ei ole helppoa, mutta se on ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Itse tekemiseen keskittyminen sitäpaitsi tuottaa parempia tuloksia kuin tekemisen tuloksiin keskittyminen. Tulokset tulevat väistämättä lähemmäs tekemällä niitä tuottavia asioita. Ja ne tulevat joka tapauksessa, keskittyi niihin tai ei. Ne tulevat tekemällä, eivät ajattelemalla.

    Oli suoranainen yllätys nähdä eilen NA-ryhmässä Terapiatehtaan perustaja. Hän on antanut menneisyyteeni käännekohdan, tilaisuuden johon tartuin jokaisella raajallani, raittiiksi tulemisen ja raittiina olemisen mahdollisuudet. Se oli hänen ensimmäinen NA-ryhmänsä. Myös kokemusasiantuntijana toimivana hän osallistui ryhmään sen täysvaltaisena jäsenenä, toipuvana addiktina eikä vierailijana. Toivon että näkisin häntä useamminkin käymässä ryhmissä. Hän on erittäin fiksu ja äärimmäisen viisas mies. On hurjan hienoa, että pystyin hieman antamaan takaisin kaikesta siitä, mitä olen häneltä saanut.

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Relief, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Näin eilen kummityttöni ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Jännittin ennen tapaamista aivan älyttömän paljon. Jännittyneestä olostani huolimatta, ei mieleeni pyrkinyt mitään mielihaluja päihteiden käyttöön. Toki[…]

  • niko kirjoitti uuden julkaisun, Sustainity, sivulla Ajatuksien virtaa 4 vuotta, 8 kuukautta sitten

    Kävin eilen Avokuntoutus-Mankelissa aloittamassa haastattelujakson. En ole tehnyt mitään päätöksiä siellä aloittamisen suhteen. Pääni sisällä käynnissäolevan tennisottelun tulostaulu siellä aloittamisesta näyttää[…]

  • Jännitti eilen vähästä aikaa ihan helvetin paljon. Menin ekaan kesäteatterimiittiin. En ollut koskaan käynyt kyseisessä paikassa. En koskaan ollut tavannut tästä teatteriryhmästä ketään. Jotkut heistä kyllä näyttivät tutuhkoilta. Varmaan Kallion kartsalla törmännyt heihin joskus, mutta en tahdo laskea sellaista kohtaamista kelvolliseksi tapaamiseksi.

    Hyvinhän tuo meni. Opeteltiin nimet ja leikittiin Pahaa Kuningasta ja Kilttejä Lapsia sekä peilikuvaimitointia. Siellä oli sielukkaita ja värikkäitä tyyppejä. Iski joku déja-vu-kokemuskin siinä ringissä istuskellessa ja maisemia katsellessa. Jännityksenikin laukesi ja lopussa oli halot pinottu sopivasti rempallaan olevaan kekoon. Tämän ilmaisun nykäisin sen hetkisiä fiiliksiä kuvaavasta, ryhmän lopussa nostamastani taidekortista.

    En saanut unta tämän tapaamisen jälkeen, en ennen kello yhtä. En ole raittiina ollessani juuri lainkaan kokenut unettomuutta. Hiukan ärsytti, se ei ainakaan auttanut nukahtamista. Ei auttanut tylsä kirjakaan. Mutta katsottuani loppuun yhden thaimaalaisen mätkintäpätkän, Tony Jaa – the Protector, sain melko nopeasti unta. Kertyihän sitäkin sitten 5 tuntia, lukuunottamatta edellis-iltapvn puolen tunnin aina niin voimauttavaa superkoomaa.

    Kaiken kaikkiaan mulla on erinomainen fiilis. Tältäkin päivältä voin odottaa paljon hyvää. Vaikka en arvosta ei-vielä-tapahtuneiden asioiden odottamista kovin paljoa, niihin keskittyminene nakertaa meneillään olevaan hetkeä, on mielestäni paljon mukavampaa odottaa jotain hyvää tapahtuvan kuin muistella jotain hyvää tapahtuneen.

     

  • Lataa lisää