• ” Olet 194 varasijalla…” komeilee opintopolkuni opiskelijavalinta sivulla. Melkein lähellä! Vaikka kuinka tykkäänkin optimistisesta lähestymistavasta, niin tällä kertaa parempi  jättää sivuun. Taitaa yliopiston penkit jäädä muiden kulutettaviksi ensi syksynä. Ajattelin, olevani aivan rikki jos en pääsisi opiskelemaan. Oli yllättävää, ettei tullut edes pahasti pettynyt olo tuijottaessani – ei siellä päinkään – olevaa sijoitustani. Eivät tulokset riemunkiljahduksia herättäneet, kyllähän se harmitti, muttei liikaa. Tiedän yrittäneeni parhaani niillä resursseilla.

    Noin vuosi sitten koko blogini oikeastaan lähti ajatuksesta, etten jätä tekemättä mitään mitä haluaisin tehdä siksi, että pelottaa. Vuoden saatossa se on enemmän muuntunut ajatukseen, etten halua jäädä katumaan mitään. En olisi aikaisemmin uskonut, millaiseksi aarre aitaksi kyseinen ajatus on osoittautunut.

    Mielestäni yksi suuri ansa, johon helposti ajaudumme, on pyrkimys suojella itseä yrittämällä välttää pettymyksiä, surua ja pahaa oloa. ”Pessimisti ei pety.”   ”Älä anna odotusten nousta turhan korkealle, pilvistä on pitkä matka pudota.” ”Ei kannata liikaa kiintyä, kaikki hyvä loppuu aikanaan.” ”Älä nyt oikeasti ihastu saati rakastu, poltat vielä näppisi” …Ja näitähän piisaa.

    En halua maalata kauhukuvia seinille, mutta tottahan se on, pettymyksiä tulee ja niitä menee, ne kuuluvat elämään.  Joskus tuntuu, että silmät valuvat suolaveden mukana syliin, toisinaan tekee mieli hakata päätä seinään… omaa tai jonkun toisen. Välillä riittää muutama hyvin valittu sana purkamaan fiiliksiä. Aina elämä ei tunnu niin kivalta. Jospa vain saisi tunteet paketoitua mukavaan pieneen pakettiin umpisolmullisen rusetin alle, niin sillä hyvä. Vai näinkö sittenkään? Varmasti Jumala on syystä antanut meille rikkaan tunne-elämän ja tunteet kertovat meille tarpeistamme. Näin ollen tarvitsemme tunteita, vaikka emme haluaisi elää niiden ikävien tunteiden kanssa. Tunteet ohjaavat ja auttavat meitä jos osaamme ns. kuunnella tunteitamme, se on hyvä. Varmasti järki ja tunteet toimivat parhaimmillaan yhdessä täydentäen toisiaan.

    Ehkä hieman hassun kuuloista sanoa näin, mutta sanon kuitenkin, olisi siistiä oppia käyttämään koko pakettia hyvin yhteen. Tuntuu, että meissä on niin paljon erilaisia ulottuvuuksia ja työkaluja, mutta niin vähän opittuja taitoja käyttää niitä.

    2016-07-17 08.32.58Suomalaiseen ihanteeseen ei ylenpalttinen tunteiden tutkiskelu ja ilmaiseminen kuulu. Sinällään kiva, muttei näytä toimivan. Pahimmillaan sen voi nähdä aiheuttavan pelkoja ja johtavan eritäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyydellä en tarkoita pelkästään fyysistä yksinäisyyttä, itsensä voi kokea yksinäiseksi suuren ihmisverkostonkin ympäröimänä.

    On hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa menetämme jonkun läheisen, ystävä pettää luottamuksen, kolmas kaveri nolaa sinut ja neljäs on muuten vain hankala tyyppi, viidennestä ei tarvitse puhuakaan. Sydänsurujen ja pettymyksen keskellä mieleen hiipii helposti halu sulkea sydämensä. ”En enää ikinä halua tuntea näin.”

    Mitä jos sen sijaan, että sulkee sydämensä, voisikin oppia kohtaamaan ja käsittelemään paremmin omien tunteiden moninaista kirjoa. Löytää oikea asenne ja työkaluja, joka auttavat kestämään, kun tuntuu pahalle. Luulen, ettei tunteiden hallinnassa ole kyse pyrkimyksestä hankkiutua vaikealta tuntuvista fiiliksistä äkkiä eroon, vaan pikemminkin kyvystä hyväksyä tunne kuin tunne ja elää sen kanssa. Luottaa ja uskoa, että paha olo helpottaa aikanaan ja hyvää on tulossa.

    Tunteiden kohtaaminen, näyttäminen ja kestäminen ei ole helppoa. Mutta enhän sano lapsellekaan, ettei kannata opetella kävelemään, koska kaatuminen harjoituksissa sattuu. Uskon, että ihmiset, jotka oppivat olemaan fine sen tosiasian kanssa, että tunteet ovat välillä sekaisin, ovat onnellisimpia. Silloin ei tarvitse pelätä tai paeta mitä eri tilanteet voivat tuoda tullessaan. He voivat rohkeasti toteuttaa itseään, nauttia elämän hyvistä puolista ja uskoa hyvää toisista. Sillä he tietävät voivansa kohdata sen mitä onkaan tulossa ja muistavat, että elämä kantaa sittenkin.

    Oli pettymyksen taso kuinka ylhäinen tai alhainen tahansa, uskon, että yksi suurimpia helpotuksia pettymyksen tai surun keskellä, on tunne voidessaan katsoa taaksepäin todeten, ettei kadu asioita. Tässä kohtaa täytyy olla realisti. Tietysti jälkiviisaana voisi tehdä monia asioita paremmin sen perusteella mitä on matkan varrella oppinut. Mutta jos ajattelee millaisia valintoja teki silloisella tiedolla ja taidolla. Haluan alleviivata ja korostaa sanaa ”silloisella”. On turha voivotella tai jossitella asioita, joita ei tuolloin ymmärtänyt. Niiden valintojen seurauksien kautta kasvaminen nimenomaan rikastuttaa elämää ja tekee vanhenemisesta kaunista.

    Usein tehdessäni valintoja, joissa on paljon pelissä, kysyn itseltäni jäisinkö katumaan jos jättäisin kokeilematta tai valitsisin toisin. Haluaisin elää elämääni niin, ettei myöhemmin tarvitse katua sanomatta tai tekemättä jättämisiä. Mieletön fiilis kun tietää olleensa aito, olleensa minä ja tehneensä parhaansa sen hetkisellä ymmärryksellä.

    2016-07-11 21.01.5422 (2)Olen huomannut, että silloin on helpompi hymyillä.

    Rohkeasti eteenpäin… kohti uusia pettymyksiä! No eikä. Hyvä tulevaisuus odottaa, oikeasti!

    <3:llä Hanis

  • 2016-05-20 14.44.49 (2)

    Muutama viikko taaksepäin saimme isäni kanssa toteuttaa pitkäaikaisen yhteisen haaveemme. Lähdimme kiertämään Jenkeissä pari Ranchia eri puolilla vanhaa villiä länttä. Kahden viikon aikana tuli istuttua pyrstö puuduksiin pelkääjänpenkillä 3 500 km esitellessä toinen toistaan ihmeellisempiä näkymiä. Viimeisetkin tunnon rippeet haihtuivat savuna ilmaan, viettäessämme ajamisesta vapaat päivät parhaimmillaan viiden tunnin satulassa istumisen merkeissä. Neljä vuotta sitten, no problemo. Tapasin naureskella miten joku voi saada itsensä kipeäksi satulassa istumisesta. Helppo se oli huudella kun olin tottunut ratsastamaan kahdesta neljään tuntia vuorokaudessa! Mutta nyt… tiesin tehneeni jotain.

    2016-05-20 14.44.49l(2)Siitä huolimatta oli super cool päästä maistamaan Ranch elämää. Ruoka ei aina ollut michelin tähden gourmeeta. Aamuisin nautin purkkipersikoista ja raejuustosta paahtoleivän kera. Kotiin tullessani ensimmäinen asia, johon kaikki tuntuivat kiinnittivät huomionsa, oli hieman turvonnut, ruvella oleva nenänvarteni, joka oli saanut osumaa.  Oli kivaa muistaa etten ole pelkästään pehmo ”putskutyttö” niinkuin monet minusta luulevat, ainakin ensimmäisenä. Se on ihan okei. Joskus se ärsytti todella paljon. Nykyään voin elää asian kanssa. Ei se mitä muut ajattelevat määrittele minua. Jos joku haluaa oikeasti oppia tuntemaan, hän voi löytää hieman erilaiseksi viilatun totuuden.

    Tyylilleni uskollisena en riehumisesta huolimatta voinut lopettaa miettimistä.

    Toisella Ranchilla ensimmäisiä asioita joihin kiinnitin huomiota, oli eräs wrangler, joka vei meidät vaeltelemaan hevosilla pariin otteeseen. Hänen käytöksensä vaikutti jotenkin tylyltä. Hän pyrki koko ajan pitämään ryhmän pilkun tarkasti kasassa juuri tahtomassaan järjestyksessä. Eikä oikein aina osannut hoitaa asiaansa kovin luontevasti. Kuitenkin nähdessäni häntä ilman hevosia, hän oli mukava, ihan nöyrän oloinen kaveri. Ajan hieman kuluessa alkoi jopa ärsyttää, saadessani häneltä kohtelua ikään kuin en ratsastamisesta mitään ymmärtäisi. Tajusin melko pian, että itseasiassa, mitä hevosiin ja ratsastamiseen tulee, taidan tietää aiheesta muutaman virkkeen enemmän kuin hän. Ja luulen hänenkin ymmärtäneen sen. Toki lännenratsastus on tyylilajina todella erilainen kun englantilainen ratsastus, jota täällä näemme enemmän, mutta silti.

    2016-05-29 08.19.33 (2)Pian sainkin kuulla hänen olevan uusi työssään ja yleensäkin hevosten ja ratsastuksen parissa. Kokonaiskuva alkoi avautua. Mitä enemmän kiinnitin asiaan huomiota, sitä selvemmin aloin katsoa tilannetta erilaisesta perspektiivistä. Tuskin hän tarkoituksella yritti olla tökerö. Kyse oli kenties enemmänkin epävarmuudesta omassa tekemisessä.

    Enemmän kuin virheitä itsessään, ihmiset pelkäävät usein virheen seurauksia. Mitä se saa heidät tuntemaan ja kokemaan. Samoin ärsyyntymisessä. Välttämättä toisen toiminta itsessään ei ärsytä, vaan enemmänkin, mitä se saa minut kokemaan. Hänellä oli paine oppia tekemään työnsä hyvin, jottei tulisi ongelmia ja saisi arvostusta.

    Minusta taas tuntui, että kykeneväisyyttäni vähäteltiin, mikä sai minut ärsyyntymään. Kärjistän ja oion hieman mutkia, mutta uskon jokaisen saavan pointista kiinni.

    Tämä sai  miettimään omaa asennetta.

    Tarvitseeko minun ottaa itseeni vaikka hän pitäisikin jatkuvasti huolta siitä miten pidän hevoseni järjestyksessä. Tiedän osaavani ratsastaa vaikkei hän sitä näyttäisikään tai edes tajuaisi. Olenko ihminen, jonka ympärillä on varaa tehdä virheitä? Olenko tarpeeksi sinut itseni kanssa voidakseni antaa muille tilaa opetella. Epävarmuus tekee jokaisesta helposti tavalla tai toisella tökerön.

    Voisinko ärsyyntymisen sijaan omalla suhtautumisellani auttaa häntä rohkaistumaan tekemisessään?

    Tämä oli helppo konkreettinen esimerkki kertoa ilman, että tarvitsee pelätä jonkun loukkaantuvan. Ei kovin todennäköistä, että kukaan yhdistää tarinan kyseiseen random henkilöön toisella puolella maapalloa. Mutta tämä on jotain mitä niin usein tapahtuu arjessa ihmissuhteissamme. Jokainen meistä on kokonaisuus, joka reagoi asioihin omasta näkökulmastaan ja lähtökohdistaan. Elämä on yhtä vuorovaikutusta. Kukaan ei onnistu siinä täydellisesti. Eikä pidä sorkkia itseään liikaa siitä, ettei ehkä osaa aina toimia kaikissa ihmissuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla.

    Monesti kuitenkin mietin, että olisi siistiä olla ihminen, jonka ympärillä on hyvä olla. Huikeeta jos voisi omalla asenteellaan saada ihmisistä esiin hyvää.

    Ihminen uskaltaa olla aito vasta kun ympärillä on tarpeeksi rakkautta ja hyväksyntää.

    Mutta mitä se tarkoittaa? En usko monenkaan haluavan tarkoituksella tehdä pahaa niille, joista välittää. Läheisistä välittäminen kuuluu varmasti meistä jokaisen arvoihin. Se on todella kaunis ajatus, mutta nykykulttuurissamme hyvin harvalla tuntuu olevan kykyä ymmärtää mitä se käytännössä tarkoittaa. Varsinkin henkisellä tasolla. Miltä se konkreettisesti tuntuu, näyttää, haisee, maistuu.

    Asenteella muita ihmisiä kohtaan on mieletön vaikutus. Kuinka suuren eron tapamme kohdella ja kunnioittaa toisia voikaan tehdä siinä, mitä he pystyvät tuomaan itsestään ulos. Ansaitsivat he mielestämme tuota kunnioitusta tai eivät.

    Mitä valitsen nähdä katsoessani jotakuta? Haluanko kiinnittää huomioni epäkohtiin, joita varmasti löytyy aina ja kaikista, ilman suurempia salapoliisitaitojakin. Vai pyrinkö näkemään hyvää..? Lahjoja ja kykyjä.  Sen mitä hän voisi olla. Voisinko omalta osaltani auttaa häntä näkemään samaa hyvää itsessään. Jokainen tarvitsee apua voidakseen nähdä erityisyytensä. Eri aikakausina toiset enemmän, toiset vähemmän.

    Perustarpeisiin kuuluu konkreettinen tarve saada arvostusta, kokea olevansa lahjakas ja taitava.

    Annanko muille mahdollisuuden kokea näitä asioita ympärilläni. Millaista palautetta annan puheellani, mutta ennen kaikkea asenteellani ja toiminnallani? Jälkimmäiset puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Osoitanko luottamusta, annanko vastuuta? Kehunko ja nostanko heitä, vaikka samalla joutuisinkin laskemaan ”oman taitoni ihmeellisyyttä ja saavuttamattomuutta”.

    Uskonko läheiseeni silloinkin kun näyttää, että hänen pallonsa on hieman hukassa. Näissä hetkissä on mahdollisuus tukea toista tavalla, jolla voi olla merkittävä vaikutusta hänen elämässään.

    Sanailutaitoni eivät riitä kuvailemaan tunnetta, jonka voi kokea ollessaan epävarmimmillaan tai juuri epäonnistunut ja joku on seisonut vierelläni osoittaen edelleen uskovansa minuun. Ne hetket ovat olleet jopa käänteentekeviä.

    Kuten eräs ystäväni sanoi:

    ”Ihmiset eivät välttämättä muista mitä sanoit heille, mutta he muistavat mitä sait heidät tuntemaan. ”

    Juhlavaa juhannuksen odotusta!P1090547j (2)

    <3: llä Hanis

     

  • Pikkukuva”Tämä on yksinkertainen itsestään selvä asia, mutta ei sitä huomaa ennen kuin alkaa ajatella.”

    Niinhän se on.. Ja edellinen lause olisi suoraan voinut tulla isäni suusta ja silti kirjoitin sen ihan itse. On[…]

  • Tuntuu hyvältä pysähtyä pitkästä aikaa tietokoneen ääreen, asettaa suuri muki tietokoneen vierelle, antaa sormien lipua pitkin näppäimistöä. Näppäimistön napina kuulostaa miltein musiikilta korvissa…

    Edellistä lausetta kirjoittaessani en voinut olla miettimättä kuinka tuo ääni muuntui välikorvassani hermoimpulsseiksi jatkaen näin matkaansa aivorunkoon, jossa sijaitsee retikulaarinen aktivaatiojärjestelmä säätelemässä vireystilaa. Sieltä matka jatkui talamuksen kautta primaarille aivokuorelle, jossa alkoi äänen peruspiirteiden tulkitseminen. Tästä voisi kenties päätellä äänen vaikuttaneen vireystilaani jo enne kuin aivoissani alettiin tulkita sen peruspiirteitä. Mielenkiintoista sinällään, vaikka loogista toisaalta. Tästä olisikin helppo luontevasti jatkaa aivorunkovasteisiin ja kortikaalisiin komponentteihin, jotka syntyvät…

    Välillä olo on kuin puhuvalla päällä. Muutaman kuukauden tiedon tankkaaminen on tuottanut ainakin jonkinmoista tulosta. Jos ei muuta niin enemmän mahdollisuuksia kuulostaa viisaalta ja päästä pätemään asioista. Yllättävän nopeasti voi oppia kaikenlaista. Sitten yhtäkkiä se olikin siinä, viime viikon tiistaina vihdoin pääsykoe pulkassa. Käsiin jäi lähinnä tyhjä olo, sekä laatikon täydeltä artikkeleita ja tilastotiedettä.

    Siltä se ainakin ensimmäisenä tuntui. Tarkemmin tarkasteltuna täytyy sanoa kevään olleen antoisin pitkään aikaan. On jännittävää huomata kuinka paljon uudet tilanteet muovasivat.

    Niin hölmön yksinkertaiselta kuin kuulostaakin, luku-urakan keskellä yksi oleellisin uusista oivalluksista oli kuinka käytännössä antaa itselleen armoa.

    Aikoinaan lopettaessani ratsastuksen, tarina eteni niin, että yrittäminen meni yli. Määränpäästä ja kehittymisestä, tuloksista tuli matkaa tärkeämpiä. Jossain vaiheessa paloin loppuun ja lopulta menetin rakkauden tekemiseen.

    4 (2)Vaikka todella paljon toivon pääseväni kouluun, sitäkin enemmän toivoisin olevani tarpeeksi viisas, ettei tarvitsisi samaan piikkipuskaan pompata kerta toisensa jälkeen. Joten mikä on tärkeintä?

    Haluan innostua ihmisistä vielä vuoden, viidenkin kuluttua. En hae kouluun koulun takia, vaan koska sisältö sytyttää. Enkä halua matkan varrella kadottaa tuota alkuperäistä intoa.

    Välillä on todella vaikeaa sanoa itselleen, ettei tehokkuus ole tärkeintä ja vielä kuunnella omaa neuvoaan.  Toisaalta tietää olevansa oikeassa, toisaalta on vaikea uskoa lepäämisen ja etäisyyden ottamisen olevan tärkeitä osia etenemisprosessissa. Tekee hyvää olla välillä tekemättä, vaikka olisi halua tai jaksaisi tsempata. Ei tarvitse odottaa kunnes tekeminen tulee korvista ulos ja sen jälkeen alkaa harkita pientä taukoa.

    Yhteiskunnassamme tuntuu olevan niin kova kiire saada paketti valmiiksi. Helposti voi tuntea paineen alkavan kasaantua yläasteen loppumisen jälkeen vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Mihin suuntaan sitä elämää nyt haluaa lähteä rakentamaan?

    Mielestäni ehkä liikaa keskitytään kysymään kysymyksiä siitä mihin haluaa tähdätä elämällään ja mitä saavuttaa, ennen kuin osataan edes vastata siihen kuka olen tänään, mitä haluan tänään ja mistä pidän nyt? Suunnitellaan jo ylihuomista ennen kuin on tämäkään päivä hallussa.3 (2)

    Luulen, että vasta kun alkaa löytämään sitä ”tää oon mä”, voi alkaa nähdä mitä elämältään pidemmällä tähtäimellä voisi haluta. En tiedä onko se suomalaisessa työntehokkaan uurtamisen kulttuurissa, vai missä, mutta ihan kuin täytyisi jo leikkiin ryhtyessään tietää haluaako leikkiä loppuun asti. Ikään kuin asioita ei voisi lähteä kokeilemaan vain nähdäkseen kiinnostaako. Siinähän menisi aika ja vaiva hukkaan.

    Toisaalta mukavuuden halu painaa päälle, ennemmin on tekemättä mitään, kuin kokeilee sellaista josta ei tiedetä onko se vaivan väärti.

    Harmi vaan, ne omat jutut eivät tahdo löytyä kuin kokeilemalla. Mielenkiinnonkohteet ja harrastukset harvemmin hakevat kotiovelta.

    Olin aina suunnitellut tulevani kilparatsastajaksi ja tekeväni siitä elämäni. Joten lopettaessani luulin menettäneeni sen ainoan oman juttuni. ”Nyt vain täytyy löytää jokin suunnitelma B ja tyytyä siihen.” On ollut ihmeellistä tajuta kuluneen puolenvuoden aikana, että itse asiassa on muitakin asioita, jotka kiinnostavat minua. Kiinnostavat kenties jopa enemmän.

    Haluankin sanoa jokaiselle, josta tuntuu, ettei tiedä omaa juttuaan tai on kriisissä, koska ei enää halua tai pysty toteuttaa sitä mille aikaisemmin paloi, tiedän miltä se tuntuu. Anna itsellesi aikaa!

    Nyt kolmen vuoden jälkeen olen ymmärtänyt, että itse asiassa valitsisinkin tämän ennemmin.

    Elämä rakentuu siihen miten sitä elää ja toteuttaa. Ei tarvitse kokea painetta saada elämä näyttämään jonkin tietyn mallin tai aikataulun mukaiselta.

    3Kaikki asiat tulevat kauniiksi ajallaan. Jokaisessa vaiheessa on jotakin todella erityistä. Kun alkaa keksiä ”hei tää mua kiinnostaakin”, jännittää pääseekö kouluun, ymmärtää ja oivaltaa vasta pieniä palasia mielenkiinnon kohteistaan. Miettii kenen kanssa elämää joskus lähtee jakamaan.

    On omia toiveita ja palasia unelmista, eikä vielä pysty hahmottamaan kuinka ne tulevat asettumaan paikoilleen oman näköiseksi kokonaisuudeksi. Keskeneräisyys tuo jännitystä. Jonain päivänä sitä kenties katsoo taaksepäin toivoen edelleen saavansa samoja jännityksentäyteisiä tunteita miettiessään näitä asioita.

    Leppoisaa lauantaita!

    <3:min Hanis

  • PikkukuvaPääsykokeisiin valmistautuminen alkaa lähennellä puoltaväliä, vielä puolitoista kuukautta täytyisi jaksaa pusertaa. Viikko sitten alkoi tilastomatematiikka pikkuhiljaa tulla ulos korvista ja laskemisen sijaan[…]

  • …mutta täydellistä ei ole olemassa.

    Eilinen alkoi elokuva-aamulla ystävän pehmeällä kotisohvalla. Television ruudulla käyntiin pyörähti romantiikalla höystetty tanssielokuva, joka sai minut miettimään, kuinka lapsesta asti olemme katselleet elokuvia kuvitellen itsemme keskelle Disney-leffojen piirrettyjä rakkaustarinoita. Myöhemmällä iällä animaatiot Herculeksesta , Kaunottaresta ja Kulkurista vaihtuivat oikeiden näyttelijöiden tähdittämiin romanttisiin Hollywood teoksiin. En tiedä, pojat eivät ehkä yhtä paljon kuvitelleet itseään osaksi noita rakkaussatuja. Luulen kuitenkin, että useimmat meistä ovat jollakin tasolla omaksuneet elokuvista pohjan käsitykselleen siitä miten rakkaus tapahtuu ja miltä se näyttää.

    Ilta alkaa viiletä ja hämärä laskeutuu. Tyttö kietoutuu tiukemmin harteilla lepäävään, miellyttävän tuoksuiseen nahkatakkiin, jonka on saanut lainaksi. Hänen katseensa hakeutuu vasemmalle vieressä kävelevään seuralaiseen miettien, ettei tiedä, kuinka vieressä kulkeva poika olisi voinut ”pelata” tämän illan korttinsa paremmin. Tyttöä hymyilyttää. Tunnelma ei voisi olla täydellisempi. Lukuisat valot valaisevat kauniisti kävelykatua, jolla he kävelevät. Lähellä katutanssija esittelee taitojaan. Poika näyttää komealta ja saa tytön nauramaan, tuntemaan olonsa erityiseksi ymmärtäessään, ettei ohut T-paita varmasti paljoa lohduta viileässä tuulenvireessä. Hän osaa sanoa juuri oikeat sanat ja tyttö tietää mitä vastata, jotta käsikirjoitus pääsisi etenemään…

    Entä sen jälkeen?
    On helppoa ihastua. Ihastua ajatukseen, ihastua siihen, joka toivoo toisen ihmisen olevan. Odotamme sitä täydellistä, henkeäsalpaavaa, ihmeellistä tarinaa tapahtuvaksi omalle kohdallemme. Asiat sujuvat, elämä muuttuu, rinnalle löytyy joku täydentämään, tuomaan onnea ja täyttämään kaipuuta sisällä.
    Ja tuota kaikkea parisuhde parhaimmillaan varmasti on.

    Haluaisin kuitenkin ajatella, että kyse on jostain syvemmästä, kuin oikeista käsikirjoituksen mukaisista lauseista ja tapahtumista.
    Usein  tuntuu, että meillä ihmisillä on niin kova tarve löytää romantiikkaa, joku joka saa kaiken muuttumaan paremmaksi. Teemme valintoja jo alkumetreillä tutustuessamme uusiin ihmisiin ja noiden alussa tehtyjen valintojen perusteella lähdemme kokeilemaan. Herää kysymys mihin väliin jää asioille mahdollisuus rakentua luonnostaan ja syventyä aidosti..Trendinä vaikuttaa olevan, että mahdollisimman nopeasti pitäisi edetä ja siten selvittää mihin asiat voisivat johtaa pidemmän päälle. Kokeillaan ja sen jälkeen todetaan, toimiiko vai ei. Oikeastaan ei ole edes suurta merkitystä sillä, kenen kanssa kokeillaan, jos tuo toinen on puoleensavetävä. Tällä taktiikalla näyttää usein käyvän, että alettaessa tuntea toista paremmin, on jo edetty niin pitkälle, ettei tunnetasolla ole helppoa päästää irti, vaikkei tuo toinen olisikaan sitä mitä haluaisi kumppaninsa olevan. Tai sitten ollaan jo totuttu ihmisten kiertoon laittamiseen, eikä se tunnu enää juuri miltään.

    Samaan aikaan odotukset nousevat helposti niin korkealle, ettei mikään vaikuta riittävän hyvältä. Aina on helppo katsoa josko löytyisi parempaa.
    Olemme oppineet mielikuvan miltä rakastuminen tuntuu ja näyttää, siitä haaveilemme myös omassa elämässämme. Tuo ihmeellinen ihminen saapuu ja antaa meille sen mitä kaipaamme.
    ”Antaa asioille aikaa” ja ”tutustutaan rauhassa” voivat olla hyvän kuuloisia laineja, mutta eivät kovinkaan suosittuja tapoja toimia käytännössä. ”Mietitään sitoutumista sitten myöhemmin”, kuulostaa sen sijaan paljon helpommalta. Mikä on sinällään ihan realistista, ei kukaan voi antaa takeita halustaan sitoutua, ennen kuin oppii todella tuntemaan toista. On täysin absurdia odottaa sitä. Oleellisempi kysymys ehkä olisikin, missä kulkevat rajani, kunnes molemmin puolin löytyy halua sitoutua jollakin tasolla. Rajat ihmissuhteissa, eivät ole kovinkaan vallalla oleva trendi. Vaikka samaan aikaan kärsimme jatkuvasti niiden puutteen seurauksista.
    Miksi sitoutua, jos kaiken haluamansa saa ilman sitoutumistakin.

    indexAitoa halua sitoutua voi mielestäni löytyä vasta siinä vaiheessa, kun alkaa tietämään minkälaiseen ihmiseen todellisuudessa olisi sitoutumassa.
    Jos loppujen lopuksi parisuhteessa on kyse yhteyden rakentumisesta ja kumppanuudesta, se tarkoittaa jotakin, joka syntyy ainoastaan ajan kanssa. Elokuvissa rakastuminen tapahtuu helposti ja pikakelauksella. Oikeassa elämässä suhteen rakentaminen vaatii aikaa. Vasta tutustuessamme näemme minkälaisia arvoja toinen noudattaa, kuinka hän toimii vastavuoroisesti ja vastaa heräileviin romanttisiin tunteisiin. Silloin omat tunteemme voivat lähteä syntymään ja vahvistumaan.
    Jos tälle ei anneta aikaa tapahtua, miten voisi odottaa, että tuloksena olisi hyvä suhde, jossa on kyse muustakin kuin pinnallisesta ihastumisesta ja oman mielikuvan tuottamasta ihanteesta.

    Harva sanoo ensimmäisenä kysyttäessä, että haluaisi mennä hyvän ystävänsä kanssa naimisiin. Mielessä pyörähtää helposti täysin toisenlaiset mielikuvat. Jos kuitenkin kyse on elämän jakamisesta, siitä kuka istuu sohvalla odottamassa ja kenen kanssa nauraa aamiaispöydässä, ei yhtään hullumpi ajatus, jos tarkemmin miettii. Kuitenkin romantiikka ja ”se jokin” on jotain mitä ei voi järjellä selittää. Usein toteamme, ettei ulkonäkö ole tärkeintä. Jos haluan katseltavaa voin ostaa taulun. Samaan aikaan valehtelisin jos väittäisin, ettei sillä ole merkitystä. Joku sytyttää, toinen ei. Vaarana ajan kanssa etenemisessä toki on, että sen keskellä voi huomata, etteivät ainekset olekaan sitä, mitä toivoisi. Vitsit eivät olekaan niin hyviä, että niille haluaisi nauraa vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua aamupuuroaan keitellessä. Tuo fakta tosin ei muutu, vaikka edettäisiin kuinka kiireellä. Erona on, että kiireellä edettyä vitsien vaihtaminen on vaikeampaa.

    Ei ole helppoa lähteä rakentamaan ihmissuhdetta, paljastaa itsestään aitoa minäänsä. Erilaiset elämän kokemukset ovat usein tehneet tehtävänsä tuoden jokaiselle omat epävarmuutensa tällä alueella. Elokuvien ihanne ihmiset harvoin näyttävät omaavan tätä muuttuvaa tekijää, mutta silti peilaamme suhteemme rakentumisen odotuksia heidän malliinsa.
    ”Katseet harhailevat huoneen poikki. Jotakin pientä kohahtaa sisällä kahden silmäparin kohdatessa etäisyyksien päässä. Muutaman intensiivisen, saman aikaisesti ujon sekunnin ajan katseet viipyvät, ennen kuin jatkavat taas matkaansa. ”
    Tiedämme kaikki kuinka elokuvien käsikirjoitus tästä etenisi, vaikka todellisessa elämässä väliin mahtuu helposti useampi jännityksen täyteinen katse, ja siitä seuraava epävarma ajatus.. Oliko katseen takana jotakin merkittävämpää? Uskallanko tarttua siihen?

    nainen2Olisi helppoa lähteä ottamaan selvää, jos sillä ei olisi suurta merkitystä, mutta mitä jos se olisikin liian hyvää ollakseen totta? Tähän epävarmuuteen usein kompastutaan ja näin ollen todellinen merkittävä suhde ei pääse rakentumaan. Sen sijaan etsimme tilalle korvikkeita, joilla usein on meille vähemmän merkitystä.
    Mistä löytyy oikeassa elämässä tarvittava rohkeus..?

    Jännittävää pian alkavaa viikkoa!

    <3:min Hanis

  • 2016-02-22 16.59.192On tavallinen arkipäivä. Ihmiset kerääntyvät vauhtiaan hidastavan junan ovien eteen sekalaiseen muodostelmaan. Ovien avautuessa kiireisimmät rynnistävät ulos ensimmäisinä hitaampien jättäytyessä taka-alalle. Muutama turhautunut mulkaisu mahtuu joukkoon jonkun hätähousun pyrkiessä tunkeutumaan väkijoukon ohitse hienovaraista kyynärpää –taktiikkaa käyttäen. Edellisten matkustajien poistuttua uusi rykelmä ihmisiä valuu sisään junan käytävälle etsimään itselleen mieleistä paikkaa. Toiset jättäytyvät tyytyväisinä ovien läheisyyteen seisomaan toisten hakeutuessa peremmälle junaan istumaan. Parhaiten kauppansa tekevät tyhjät penkkirivistöt, joissa voi hakeutua ikkunan viereen nauttimaan maisemista ylväässä yksinäisyydessä.

    Ovet sulkeutuvat ja juna lähtee kohti seuraavaa pysäkkiä. Itse olen valinnut sopivan syrjäisen, mutta kuitenkin keskeisen seisomapaikan, josta avautuu hyvät näkymät kaikkialle ympärille. Reunaan nojaillessani katseeni alkaa harhailla ympäristössä ja ennen kaikkea ihmisissä.
    Vastapäätä seisoo huolitellun tyylikäs, kännykkäänsä kiireisen näköisenä selaileva, arviolta vajaan kolmekympin tienoilla oleva nainen. Hänen olemuksensa huutaa, kuinka hänen ajatuksensa ovat täynnä uusia ideoita, joilla nostaa uransa uudelle tasolle tai tarjota työnantajalleen markkinoilla menestyvästi läpilyövä bisnesidea.
    Hieman kauempana penkillä istuu arvokkaasti ikääntyneempi vanha herra tuijottaen ikkunasta ulos mietteliään näköisenä. Elämän moninaisten vaiheiden tuoma kokemus paistaa noilta juonteiden värittämiltä kasvoilta. Kenties hän miettii, kuinka voisi ilahduttaa toivottavasti pian ylioppilaaksi valmistuvaa lapsenlastaan. Ehkä hän haaveilee toteuttavansa villin unelmansa ja lähtevänsä vielä kerran purjehtimaan Karibian merelle. Tai sitten häntä vain harmittaa, ettei hänen henkilökohtainen avustajansa osannut ollenkaan valmistaa hänen toivomaansa paahtopaistia asiaan kuuluvalla tavalla.
    Hänen ajatuksensa keskeyttää sekava keski-ikää lähestyvä nainen, joka huojuu ohitse mielessään vain yksi ajatus, mistä saisi rahaa seuraavaan annokseensa oloaan helpottaakseen. Vieressä nuori nainen rutistaa kahta tarhaikäistä lastaan suojelevasti lähemmäksi itseään.

    Toisella puolella käytävää istuu hiljaa ilmeetön mieshahmo. Nahkatakki lepää hieman keskimääräistä leveämmillä hartioilla, kultaiset sormukset kehystävät lähes jokaista sormea. Roteva, tyyni olemus herättää ihmeellisellä tavalla kunnioitusta, vaikka samaan aikaan en voi olla kiinnittämättä huomiota hänen tyhjään katseeseensa. Silmät hapuilevat vuoronperään ikkunan takana vaihtuvasta maisemasta puhelimeen ja takaisin ikkunaan. Välillä ne pyörähtävät junan käytävällä ihmisten kulkiessa ohi, mutta ilmekään ei värähdä, mitään ei välity.
    Kuka tietää, mahdollisesti mielessä pyörii kysymys, miksei hän kyennyt pitämään kiinni siitä yhdestä erityisestä naisesta, joka oikeasti merkitsi. Miksi oli liian vaikeaa sanoa asioita ääneen? olla aito? Tai sitten hän on neuvoton seuratessaan vierestä, kuinka hänen veljensä elämä on hitaasti, mutta varmasti kuihtumassa syövän mukana.

    Juna hidastaa jälleen avatakseen ovensa ja tyhjentääkseen lastinsa. On päätepysäkki. Yläasteikäiset teinitytöt sipsuttavat kevyesti ensimmäisinä ulos kovaan ääneen keskustellen miten typerää oli opettajan käskiessä heitä osallistumaan liikuntatunnilla pelattuun pesäpalloon, vaikka tänään tunnit pidettiin yhdessä poikien kanssa. Tosi noloa, kun ei yhtään osannut heittää, saati että olisi osunut palloon lyöntivuorollaan.
    Tyttöjen perässään koko vaunu tyhjenee ja lähtee leviämään ympäri Helsingin keskustaa.2016-02-22 16.54.23

    Niin monta erilaista tarinaa kätkettynä yhteen ainokaiseen junan vaunuun. Ja harva oikeastaan edes pysähtyy antamaan ajatusta tälle tosiasialle. Miksi edes pitäisi? Ei ehkä miksikään. Mutta välillä tulee mietittyä. Niin monta tapaa viettää tätäkin ”täysin tavallista” arkipäivää.
    Oikeastaan aika hauska termi tuo tavallinen. Mikä on tavallista? Toiselle tavallinen on toiselle jotakin aivan erityistä.

    Kuten aikaisemmin olen maininnut, tämän vuoden lupaukseeni sisältyi ajatus, etten enää turhaan etukäteen murehdi asioita. Huh, näinköhän tuli taas kuroteltua pilvilinnoja vuodenvaihteen innostuksessa. Helposti sanottu, muttei läheskään yhtä helpolla toteutettu.
    Mutta kun kerran leikkiin tuli lähdettyä, niin täytyy pelata kunnolla. Siksipä olen alkanut miettimään ja muistelemaan, mitkä asiat auttaisivat ottamaan rennommin?

    Silloin kun tuntuu, että asioista kasaantuu painetta, on hyvä kysyä itseltään tarvitseeko minun vielä tietää kuinka asiat tulevaisuudessa tulevat menemään. Usein huolehtimisen aihe on ainoastaan oma luulottelu siitä miten asiat saattavat mennä.
    Jos mietin puolen vuoden päässä häämöttävää syksyä, voin nähdä siellä olevan monia kysymysmerkkejä, joihin minulla ei ole vastauksia. Pääsenkö opiskelemaan? Mitä jos en pääsekään.. tai entä jos pääsenkin, kuinka saan sen sopimaan kaikkiin muihin mahdollisiin muuttuviin tekijöihin. Tai jos isäni muuttaisi ulkomaille niin miten se vaikuttaisi työntekooni ja muihin arjen asioihin.
    Tiedän kuitenkin mitä tähän kevääseen kuuluu ja mihin keskittyä nyt. Se riittää, pidemmälle ei vielä tarvitse tietää.

    Hetkessä, päivä kerrallaan eläminen todella auttaa elämään tyytyväisempänä ja tuo levollisemman mielen. Tänään ei tarvitse vielä olla valmis kohtaamaan jotakin tulevaisuudessa odottavaa. Voin kasvaa ja valmistautua ajan kuluessa. Tämän tosiasian muistutteleminen on toden teolla auttanut säilyttämään mielenrauhaa myös pääsykokeisiin valmistautumisen suhteen.Vielä ei tarvitse osata kaikkea, vaan jostain täytyy aloittaa ja edetä asia kerrallaan.

    Toinen pohtimisen arvoinen pointti on, onko murehtimisen aihe todellinen vai ainoastaan oman mielen tulkintaa.
    Hyvin usein kaveriporukassa voi tulla mieleen mitä kummallisimpia ajatuskoukeroita. Olisi tärkeä muistuttaa itseänsä asioista, jotka oikeasti ovat totta, niin etteivät väärät ajatusmallit tai luulottelut pääse vääristämään todellisuutta. Varsinkin nuorena, kun vielä hieman epävarmana etsii itseään ja paikkaansa.Joskus kun puhuu ajatuksiaan ääneen, voi nauraen huomata monien ajatusten pohjautuvan täysin vääriin luuloihin ja epärealistisiin kuvitelmiin.

    Palatakseni alussa kertomani tarinan pointtiin. Kaiken keskellä olen huomannut, että yksi kenties tehokkaimmista keinoista vähentää turhaa asioista huolehtimista on nostaa katse ylös omasta itsestään ja katsella ympärille. Keskittyä muihin ihmisiin ja heidän kohtaamiseensa. Se auttaa muistamaan, että ympärillä tapahtuu paljon muutakin ja maailma on huomattavasti laajempi kuin oma pieni piiri, josta elämää tarkastelee. Yksi ihminen on melko pieni osa tätä koko muutaman miljardin ihmisen kokoonpanoa, joka maapallolla elää.

    Ja hyvä niin, ihmiselle ei yksinkertaisesti tee hyvää miettiä liikaa itseään.

    Jos keskittyy ajattelemaan ainoastaan omia päämääriään ja sitä mitä itse haluaa arki voi helposti muuttua yksitoikkoiseksi.
    Näkökulman laajentuessaan on mahdollista nähdä elämän erilaiset sävyt, mikä tekee elämästä mielenkiintoisempaa ja merkittävämpää.2016-01-01 14.30.12

    Eivät nämä mitään suuria uusia elämän salaisuuksia ole. Pieniä yksinkertaisia asioita, joilla kuitenkin on niin selkeä vaikutus.

    Antoisaa loppuviikkoa!
    <3:min Hanis

  • PikkukuvaKellon lähestyy aamuseitsemää. Se on minulle suhteellisen tavallinen aika kömpiä ylös sängystä ja laittaa kaurapuurot porisemaan. Vesi valmistuu nopeasti vedenkeittimessä ennen kattilaan päätymistä. Pari kananmunan[…]

  • PikkukuvaPirtsakka pakkanen iski armottomana vasten kasvojani saapuessani eilisiltana takaisin Suomeen. Tuntuu hyvältä olla taas kotona. Johan sitä tuli reissailtua. On jännittävää nähdä maailmaa, mutta aina koti-ikävän[…]

  • PikkukuvaVuosi vaihtui rakettien räiskyessä taivaalla. Pian vuodenvaihteen jälkeen tuli minun vuoroni kohota kohti taivasta. Kyytini lentokentälle oli tarkoitus saapua puoli kuuden aikaan keskiviikkoaamuna. Lähtölaskenta[…]

  • Hanis kirjoitti uuden julkaisun, Piparin tuoksua, sivulla Janita Nyman 2 vuotta, 7 kuukautta sitten

    PikkukuvaTiistaina pakkasimme äitini kanssa kamat autoon ja lähdimme ajamaan kohti Rääkkylää. Kyllä, oikein luit, pieni paikka, hieman keskellä ei mitään. Paikallisen ruuhkan voi määritellä kolmen auton osuessa[…]

  • 2015-11-16 20.10.34 (2)

    Elämä on aika kivaa. Ainakin jos osaa valita oikean näkökulman tarkastella kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Vuoden pimein aika on taas saapunut. Sopivasti kylmyyttä ja koleutta sekoitettuna pimeyteen ja jälleen voi havaita ihmisten hieman vetäytyvän kuoreensa lämpimille kotisohvilleen. Ilmapiiristä voi aistia pientä, uskaltaisinko sanoa jopa alavireyttä, tai harvempi ainakaan ehkä kokee oloaan ylivirittyneeksi ja -energiseksi. Minut ainakin pimeys ja koleus ovat päässeet jälleen yllättämään tuliaisillaan. Tuntuu, että jatkuvasti on väsynyt, unirytmit sekoittuvat helposti, eikä virkeänä jaksa pysyä valoisia tunteja pidempään.

    Kuitenkin kaiken sen pimeyden keskelle tuntuu samaan aikaan kätkeytyvän jotain todella kaunista. Joulu on tuloillaan, valot täyttävät kaupungin. Ihmiset jopa yli-intoutuvat kiertelemään ja koluamaan samoja tungoksen täyttämiä kauppoja löytääkseen läheisilleen, jotakin joka voisi paketissa tuoda ilon heidän kasvoilleen.

    Kodin voi täyttää lämpimällä tunnelmalla, laittaa kynttilät palamaan hämärän keskelle ja kääriytyä lämpimän viltin sisään pehmeän kotisohvan pohjalle katsellen ikkunasta ulos pimeää, kylmää maisemaa, kiitollisena siitä, ettei tarvitse olla ikkunan toisella puolella.
    Mikä etuoikeus sekin. Mieleeni ei voi olla muistumatta, eräskin koditon, jolle äitini kertoi alkusyksystä vieneensä muutaman viltin löydettyään hänet läheisestä ruttopuistosta puiston penkiltä nukkumasta ilta toisensa jälkeen ollessaan koiramme kanssa iltakävelyllä.
    Eikä tarvitse mennä Viroa edemmäs nähdäkseen, kuinka monet ihmiset elävät kovien pakkasten talvensa asunnoissa, joissa ei ole kunnollisia eristeitä, saati muuta lämmitystä kuin kamina. Olimme pari vuotta sitten Virossa äitini ystävän luona vierailulla, kun kuplani puhkesi. En ollut osannut edes ajatella, että ihmiset niin lähellä voisivat elää noin erilaisissa oloissa.

    Syksyn tuoman synkkyyden keskellä olen yrittänyt vaalia sitä, miten paljosta saan olla kiitollinen, pitääkseni mieleni virkeänä.
    Väsyneenä ei tunnu ollenkaan kutsuvalta aamulla lähteä töihin ulos kylmään ja kosteaan. Toisaalta viimeinen puolivuotinen on opettanut aivan uudella tasolla kiitollisuutta omasta työpaikastani.
    Olen työni puolesta nähnyt niin monia synkähköjä kasvoja, joilta paistaa huoli työpaikan säilymisen epävarmuudesta. Kohdannut konkreettisemmin, kuinka suuri merkitys vallitsevalla taloudellisella tilanteella on monien yksilöiden ja perheiden elämään. Pienemmillä paikkakunnilla olen nähnyt monien ihmisten todella näkevät vaivaa säilyttääkseen työpaikkansa, olevan valmiita laittamaan itseään likoon ja joustamaan omalta mukavuusalueeltaan, eikä silti ole varmuutta esimerkiksi teollisten työpaikkojen säilyvyydestä.
    Heillä ei ole viereistä kilpailevaa yritystä, jonka leipiin hypätä jos nykyinen työpaikka menee, vaan elämä todella muuttuisi. Ihailen monien heidän asennettaan arvostaa työpaikkaansa.

    Kun mietin näitä asioita, haluaisin kieltäytyä olemasta huonohkolla, epäkiitollisella asenteella niinä päivinä kun tuntuu, ettei huvittaisi tehdä yhtään mitään mitä pitäisi.
    Silti täytyy tunnustaa, etten aina koe juhlantuntua kun astun ovesta ulos ja mietin milloinkohan tuuli vie mennessään samalla, kun heittää sateenvarjoni nurinpäin, eikä ole mitään väliä, kuinka kauan olen viipynyt peilin edessä ennen lähtöä, perille päästäessä siististi laitetuista hiuksista on jäljellä enää vain kaunis muisto.
    Aina ei jaksaisi olla positiivisen energinen ja tsempata itseään muistamaan kaikkea asioiden ihanuutta. Olo ei todellakaan tunnu jatkuvasti siltä, että olisi viihdyttävintä seuraa ystäville, minkä vuoksi tuntuu helposti, ettei viitsi edes lähteä ihmisten ilmoille.
    Helposti jää vain pyörimään arjen velvoitteisiin, niissä tuntuu olevan jo tarpeeksi tekemistä. Kuitenkin juuri tähän aikaan tarvitsemme erityisesti niitä mieleisiä asioita, jotka tuovat iloa ja sitä kautta energiaa.

    On ollut huojentavaa huokaista taas helpotuksesta, ettei tarvitse eikä ole tarkoituskaan yrittää olla positiivinen ja selviytyä itsekseen. On todella normaalia, että tarvitsee ympäröivien ihmisten tukea ja piristystä. Aina ei tarvitse kokea olevansa valmiiksi viihdyttävintä ja miellyttävintä seuraa voidakseen mennä ihmisten ilmoille, vaan ystävät ja läheiset ovat myös sitä varten, että he muistuttavat elämän hyvistä puolista silloin kun ei itse jaksa muistaa.

    Olen varma, että meiltä jokaiselta löytyy elämästämme asioita, joista voimme olla kiitollisia. Vaali niitä. Älä anna hyvien asioiden unohtua sateen sekaan. Tapaa ihmisiä, joiden seurasta nautit.. Lue hyvää kirjaa ja käperry pehmeälle sohvalle vilttien sekaan tai katso hyvä elokuva mukavassa kainalossa. Lähde joulukonserttiin äitisi kanssa tai tee erityisen hyvää ruokaa itsellesi ja ystävällesi. Pitäkää peli-ilta…2015-12-02 19.41.40 (2)

    Pienet asiat muuttavat kokonaisuuden ja usein tuodessaan jotakin hyvää toisille voi huomata myös itse saavansa iloa.
    Aina voi etsiä ja pyrkiä tuomaan esiin parhaita puolia vallitsevista olosuhteita.

    Paljon lämpöä ja purkitettua D-vitamiinia pian alkavaan viikonloppuun!

    <3:llä Hanis

  • Hanis kirjoitti uuden julkaisun, Melkein aikuinen, sivulla Janita Nyman 2 vuotta, 9 kuukautta sitten

    Pikkukuva

    Maanantaina pyörähti uusi vuosikymmen käyntiin 20-vuotissyntymäpäiväni koittaessa. Hurjan jännää, nyt sitä vissiin täytyisi pikkuhiljaa alkaa kasvamaan aikuiseksi. Tuntuu, että viimeisen puolen vuoden aikana on[…]

  • Hanis kirjoitti uuden julkaisun, Jotain arvokasta, sivulla Janita Nyman 2 vuotta, 9 kuukautta sitten

    2013-05-01_111 (2)

    Isänpäivä tuli ja meni, taas sai muistella, kuinka kiitollinen saakaan olla isästään ja isoisästään, muistuttaa itseään heidän tärkeydestään. Vietimme isänpäiväiltaa tätini luona koko isän puoleisen Helsingissä asuvan suvun nelihenkisen kokoonpanon voimin.
    Jälleen kerran tuli syötyä tätini laittamia herkkuja niin paljon, että mahaan sattui. Yhdessä parannettiin maailmaa, vuoronperään könyttiin lattialla leikkimässä kissan kanssa ja kannustettiin Suomen jääkiekkojoukkuetta 2-3 häviöön Ruotsia vastaan. Hmm.. Välillä täytyy vissiin antaa ruotsalaisillekin ilonaihetta, etteivät vallan masennu. Muuta selitystä en lopputulokselle keksinyt..

    Illan iloisin yllätys oli, kun sisään saapuessani ensimmäisenä riensin keittiöön ja rakas Vaarini ilmestyikin olohuoneesta minua vastaan. Luulin hänen viipyvän vielä muutaman päivän kauemmin Espanjan reissullaan, mutta onnekseni sainkin huomata olleeni väärässä.
    Vaarini on aikoinaan ollut kovakin maailman matkaaja ja kauppamies. Rakastan kuunnella hänen tarinoitaan siitä, kuinka hän on purjehtinut Karibialla lentokalojen saattelemana, niiden hyppiessä veneen molemmin puolin tai kuinka täpäriä tilanteita on ollut myrskyn iskiessä, kun he ovat joutuneet monien tuntien ajan tasapainoilemaan pitääkseen purjeveneen pystyssä ja hallinnassa.

    KalassaIsänpäivä sai minut taas muistelemaan, kuinka arvokkaita omat isovanhempani ovat olleet ja ovat edelleen elämässäni. On ollut aikakausia, joista en olisi selvinnyt edes melkein niin hyvin kuin nyt, ilman vaarini tukea ja huolenpitoa. Olemme lähentyneet uudelleen viimeisten neljän vuoden aikana, sen jälkeen kun kohtasin tähän mennessä suurimmat kriisit elämässäni, enkä tiedä kuinka paljon huonommassa kunnossa olisin ollut ilman vaariani. Ennen noita aikoja en osannut enää arvostaa ja muistaa isovanhempiani tarpeeksi. Kaverit, harrastukset ja muut jutut menivät heittämällä sukulaisiltojen edelle.

    Niinhän se monesti menee, että vaikeudet lähentävät ja opettavat arvostamaan läheisiä. Tänään katsellessani taaksepäin, olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut oppia tuntemaan vaariani lähemmin. Mieletön etuoikeus, että saan viikottain käydä lounastamassa hänen kanssaan. Olisin menettänyt niin paljon, jos olisin vain jatkanut elämääni laput silmillä osaamatta antaa aikaa ja arvoa isovanhemmilleni.
    Olen saanut oppia heiltä todella paljon. Miten paljon menetämmekään siinä, etteivät isovanhemmat enää kulttuurissamme ehkä ole paljoa osana lasten kasvatuksessa, nuorten elämässä ja aikuistumisessa. Heillä olisi niin paljon arvokasta annettavaa, elämänkokemusta ja viisautta. Ihailen suuresti sitä elämänkokemuksen tuomaa syvyyttä ja ymmärrystä, jota voi monista vanhemmista ihmisistä huomata. Uskon, että isovanhemmat voivat pitkälle myös täydentää vanhempien rooleja ja vajavaisuutta.

    Kun osaisi olla useammin tarpeeksi nöyrä kunnioittaakseen ja kuunnellakseen heitä, ei tarvitsisi itse oppia kaikkea kantapään kautta. Haluaisin oppia paremmin arvostamaan sitä pääomaa, jota heillä on jaettavana, sekä kasvaa pitääkseni puolestani heistä huolta. Ovathan hekin pitäneet huolta minusta.
    Samalla se millaista esimerkkiä vaalin ja näytän tulevaisuudessa omille lapsilleni, on pitkälle se malli, jolla he tulevat myös minuun aikanaan suhtautumaan. Olisi todella kiva, jos lapsenlapset eivät kokisi mummolassa käyntiä vaivalliseksi velvoitteeksi.

    Olen viimeaikoina havahtunut uudella tavalla miettimään omia juuriani ja lapsuuttani. Vasta viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että kyseinen aihe on pikkuhiljaa alkanut herätellä mielenkiintoani.
    Hurjasti kaikenlaisia jännittäviä tarinoita omankin suvun historiaan kätkeytyy ja miten paljon sieltä varmasti voisi löytää itseään, ymmärtäessään juuriaan. Ja toisaalta siinä samassa oppia ymmärtämään myös läheisiään erilaisine puolineen, kuullessaan mistä he tulevat.

    Muistan kyllä jonkin verran tarinoita, joita äiti on lapsuudessani kertonut omasta lapsuudestaan, sekä mummoni lapsuudesta sodan jälkeisessä Suomessa. Äitini on lähtöisin todella köyhistä oloista. Yksi suosikkitarinoistani oli äidin tarina puolikkaasta makkaran palasta.
    Hän oli saanut mummoltani muutaman pennin rahaa voidakseen ostaa itselleen pienen palasen makkaraa. Muut lapset olivat tietysti heti innokkaina kerääntyneet makkarapala kädessään kulkevan äitini ympärille pyytelemään maistiaisia palasen toisesta päästä. Nokkelana tyttönä äiti kuitenkin nopeasti puraisi myös makkaran toisesta päästä ja joutui näin toteamaan ystävilleen, että oli valitettavasti jo syönyt molemmista päistä. Kulttuuriinhan kuului, ettei toisen jäljiltä syödä tai juoda.

    2013-05-01_60 (2)

    Muistan myös kuinka pienenä, isäni viedessä minut firmaan käymään työntekijät monesti kyselivät, mitäs hommia haluaisin tehdä. Vastauksenani oli ensimmäisenä aina, että myydä jotakin. Ei isä sitä ikinä ollut minulle tuputtanut, mutta muistan olleeni aina innokkaana ensimmäisenä koulun joulumyyjäisissä nimenomaan myyntipöydän takana kaupittelemassa leivonnaisia. Vähän käytiin kauppaa, tingittiin sopivasti tarvittaessa. Tiedä mistä lie sekin tullut, myöhemmin on hymyilyttänyt, kun on ymmärtänyt, että olenhan minä toisaalta jo kolmannen polven kauppamies (tai pitäisikö sanoa nainen), jos sille linjalle lähden.
    Haha, eipä sillä, vaikkei isäni pienenä minulle kaupankäynnin saloja tuputtanutkaan, on mieleeni elävästi jäänyt myös ne ajat, kun isäni minun hieman vartuttua päätti, että nyt opetetaan tyttö tinkimään. Sitä vaivaantuneisuuden määrää kun muutenkin itsestään vielä hyvin epävarmana 16-vuotiaana tyttösenä lähdin myyjiltä kyselemään alennusta. En tiedä kumpi tuntui loppupeleissä vaikeammalta, pyytää alennusta, vai pokkana todeta heti kieltävän vastauksen perään, että otanpa sen silti.
    Noh oppi ja ikä kaikki, nykyään uskallan väittää osaavani homman hitusen luontevammin tarpeen niin vaatiessa, vaikka ei se vieläkään vahvinta mukavuusaluetta ole.

    Olisi hienoa, jos tämä isänpäivä ei vain olisi tullut ja mennyt, vaan käteen voisi oikeasti jäädä ajatuksia vanhempien arvostamisesta, niin että se alkaisi tehdä muutosta myös omassa toiminnassani. Siinä kuinka kunnioitan ja kohtelen vanhempiani, isovanhempiani.

    Äidin puoleisen Ukkini kanssa muistoja ei ehtinyt kovin paljoa kertyä Hänen asuessaan toisessa maassa. Ainoat muistoni ovat oikeastaan yhteisiltä kalareissuiltamme. Muistan kuinka lempi puuhaani oli heitellä Ukkini perkaamien kalojen sisälmyksiä lokeille. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kotinsa seinältä löytyi taulunkokoinen kuva minusta 5-vuotiaana. Olisi ollut upeaa saada pitää Ukki kauemmin elämässäni.

    Haluaisin oppia muistamaan paremmin vielä lähelläni olevien isovanhempieni ja vanhempieni tärkeyden jakaakseni aikaani heidän kanssaan, vielä kun minulla on siihen mahdollisuus.kuva(4)

    Kaikkea hyvää loppuviikkoon, muistetaan läheisiämme!

    <3: min Hanis

     

  • Kai se on suostuttava välillä hidastamaan, kun kroppa huutaa lepoa. Viime viikolla sain huomata, että nyt on tullut patistettua itseään liian kovaa liian pitkään, kun kunnon flunssa pääkipuineen päivineen iski. Lämpöä ei tullut mitattua, mutta uskallan veikata, että sitäkin saattoi hieman olla, sen verran raskaalta tuntui pelkkä pystyasennossa istuminen.

    Aloitin jo alkuviikosta levon kannalla, loman vihdoin alkaessa, mutta se ei ilmeisesti riittänyt. Tai sitten sain kohdata monesti tutun ilmiö, stressin jälkeen kun saa tilaisuuden hengähtää, tulee saman tien kipeäksi.

    En omasta mielestäni ole kova stressaamaan tietoisesti, mutta usein tulee työnnettyä itseään eteenpäin hieman äärirajoilla, kunnes ei oikeasti jaksa ilman lepoa. Viime viikon teemaksi muodostuikin itsestä välittämisen harjoittelu. Hullun vaikeaa! Pysähdyin aivan uudella tavalla siihen, kuinka vaikea on oikeasti rakastaa omaa kehoaan.

    Aina on helppo sanoa, että joo joo täytyy pitää itsestään huolta, mutta entä käytäntö. Itse huomaan usein, ettei kyse ole tiedon puutteesta, mutta miten vaikea on antaa omalle terveydelleen ja itselleen tarpeeksi arvoa niin, että oikeasti pysähtyy hoivaamaan itseään, silloin kun mieli ja kroppa sitä tarvitsevat.

    Helposti tulee vain sivuutettua itsensä ajatuksella; ” Kyllä sitä pärjää ja jaksaa, ehtiihän lepäämistä harrastaa myöhemminkin, sitten kun on vähemmän tekemistä..”. Vähemmän tekemistä vain harvemmin tulee, ellei sitä itse järjestä.

    Tuntuu jopa hieman hölmöltä myöntää, ettei tahdo osata pitää itsestään huolta. Jos on pitkään mennyt kovalla univajeella, osata tehdä päätös, että nyt täytyy siirtää opiskelemista hieman ja oikeasti levätä, sallia itselleen myöhäisempi aamu tai päiväunet. Tai tullut syötyä huonosti, liian vähän, niin sallia itselleen tankkauspäivä, taikka päättää pitää sellainen teki mieli tai ei.unnamed

    Joten viime viikolla otin itseäni niskasta kiinni, pysähdyin lepäämään ja ottamaan fiksuista neuvoista vaarin myös käytännössä.
    Suunnaksi tulikin Hakaniemen Ruohonjuuri myymälä. Ai tosiaan, enpä ole tainnut täällä mainitakaan, että muutama viikko sitten sain muuttaa tavarani Vantaan puolelta aivan Helsingin ytimeen, joten matka Hakaniemeen ei ollut ylivoimaisen pitkä. Täällä ollaan ja täytyy todeta, että ainakin vielä on tuntunut tosi hyvältä tämä kaupunkilaiselämä, kaikki on lähellä ja voi liikkua kävellen. Aivan parasta!

    Palatakseni asiaan, Ruohonjuuresta löytyi joitakin helpotuksia flunssaan; erittäin C-vitamiini pitoisesta Amla-marjasta valmistettua jauhetta, joka muuten on ihan miellyttävän makuistakin ja piristi heti oloa selvästi. Uskon, että mitä luonnollisemmasta lähteestä vitamiininsa voi elimistöönsä saada, sen parempi. Luulisi olevan vaikutusta myös siihen, kuinka hyvin kroppa pystyy vitamiinit hyödyntämään.

    Inkivääriä keitettäväksi teehen ja suomalaista hunajaa joukkoon. Inkivääri teetä olen yrittänyt muutenkin välillä suosia ääreisverenkiertoa tehostamaan, etenkin talvisin, kun meinaa aina varpaat ja sormet olla tehokkaita kylmänvaraajia.

    unnamed1Ja sitten tietysti jokaisen nuhaisen nenän ystävä, nenäkannu! Ei ehkä coolein keksintö mitä maa päällään kantaa, mutta mitä parhautta! Olo on kuin uudella sen käytön jälkeen. Keitettyä vettä kannuun, hieman merisuolaa mukaan ja ei kun vedet nenään, johan helpottaa.

    Lepopäivien pitäminen ja niissä pysyminen on ehkä yksiä vaikeimmista asioista minulle. Jos olen rehellinen teidän kanssanne, joudun myöntämään taistelleeni itseäni vastaan siinä, etten ole tehnyt tavanomaista lihaskuntotreeniä tai kävellyt kilometri tolkulla päivittäin. Ei sillä hyötyliikunta on hyvä juttu ja todella tykkään liikkua, mutta jos kroppa on väsynyt ja puolikuntoinen, pitäisi malttaa kuunnella. Rakastaa kehoaan tarpeeksi, että kuuntelee.

    Samalla, kun on joutunut rauhoittumaan useammaksi päiväksi paikoilleen, on joutunut kohtaamaan sen oman sisäisen tilansakin, itsensä ajatuksineen ja tunteineen. Helposti huomaa hukuttautuvansa jatkuvaan juoksemiseen, ettei tarvitsisi miettiä ja kohdata niitä asioita, joita sisällään ja alitajunnassa on meneillään, varsinkaan negatiivisempia.

    Minulle on jotenkin uudella tavalla viimeisten päivien aikana auennut se itsensä rakastamisen vaikeus. On helppo ajatella, että kyllähän minä nyt itseäni rakastan ja pidän huolta, mutta pidänkö todella?
    Pidänkö huolta siitä, että saan tarpeeksi unta, otanko aikaa levätä, silloin kun se oikeasti olisi tarpeellista, vaikka olisikin muita suunnitelmia. Huolehdinko siitä, että annan kropalleni mahdollisuuden levätä ja palautua riittävästi, kun se on ollut kovemmalla rasituksella liikunnan suhteen. Tai toisaalta liikunko ja ulkoilenko, silloinkin kun on ajanjaksoja, ettei hurjasti huvittaisi.
    Pidänkö huolta, että syön tasaisin väliajoin ja riittävästi? Kiinnitänkö huomiota siihen, että syön tarpeeksi monipuolisesti saadakseni ravinnostani tarvittavat ravintoaineet?
    Huolehdinko, että kiireisinäkin työ-/opiskeluviikkoina minulla on seassa myös mieleisiä asioita ja vastapainoa mielelleni. Jotakin mistä nautin ja saan latautua.
    En sano, että näiden asioiden täytyisi aina olla täydellisen ihanteellisella mallilla, se ei luultavasti käytännössä ja arjessa aina onnistu, mutta edes useimmiten. Vai vaalinko elämäntapaa, jossa laiminlyön omia tarpeitani jatkuvasti monelta osin?
    Kuinka sitä voisi pitää ympärillä olevista ihmisistäkään huolta, jos ei osaa itsestään huolehtia. Eikä sitä jaksa/pystykään, elleivät omat palikat ole kasassa.

    Jos ihan rehellisiä ollaan, en edes välttämättä kehtaisi silmät kirkkaina väittää läheisilleni, rakastavani heitä kohtelemalla heitä kuten itseäni monesti kohtelen.
    Usein tulee oltua itseään kohtaan niin paljon kriittisempi ja vaativampi, kuin ympäröiville ihmisille. Kuinka moni ihmisistä ympärillä edes pysyisi lähellä jos kohtelisi heitä kuten itseään, puhuisi heille kuten itselleen.

    Ja kuitenkin se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu niin pitkälle siihen millaisesta näkökulmasta tarkastelemme muita ihmisiä. Emme ehkä tietoisesti odota muilta sitä, mitä odotamme itseltämme, mutta kuitenkin se heijastuu pitkälle asenteisiimme ja alitajuntaamme. Vertailemme muiden suorituksia omiin suorituksiimme ja niihin arvoihin, joita meillä on pärjäämisestä, vahvuudesta ja siitä kuinka tulisi toimia.
    Välttämättä emme tietoisesti ajattele, että mitä vahvempi henkisesti ja kykenevämpi fyysisesti, sen parempi, mutta kuitenkin usein ajamme itseämme toimimaan ollaksemme niiden arvojen mittapuulla hyviä. Jos näin on, voi joutua huomaamaan arvioivansa myös muita samalla mittapuulla.

    Tuskin olen yksin joutuessani myöntämään, että voin kokea ainakin pienoista paremmuudentunnetta pystyessään olemaan vahvempi ja aikaansaavaisempi kuin joku toinen.
    Ehkä sekin on keino, jonka avulla voisi antaa itselleen ”syyn hyväksyä itsensä”. Sitä on niin lähellä omia ajatuksiaan ja toimintaansa, että välillä on todella vaikea rakastaa itseään nähdessään kaiken oman epätäydellisyytensä, jota on monesti niin vaikea myöntää edes itselleen, saati paljastaa ulospäin.

    Ehkä itsensä rakastettavaksi tekemisestä onkin tullut monessa kohtaa maailmassamme suoritus. Kun ei kykene rakastamaan itseään sellaisenaan, lähtee hakemaan ympäröivistä asioista arvoa ja keinoa nähdä itsensä rakastettavana.

    Kuinka voisimme uskoa kelpaavamme jollekulle toiselle, jos emme koe kelpaavamme edes itsellemme.unnamed2

    En usko, että pystymme aidosti rakastamaan ihmisiä ympärillä, ellemme ensin pysty rakastamaan itseämme ilman, että jokin suoritus, toinen ihminen tai ulkoinen tekijä antaa meille siihen ”oikeuden”.
    En myöskään usko, että pystyimme rakastamaan itseämme, ilman, että saamme kokea Jumalan todellista rakkautta. Tyhjästä on paha nyhjäistä, eikä sellaista, jota ei ole itse saanut kokea pysty antamaan eteenpäin.

    Kuinka usein rakkaus jää vain pinnalliseksi rakkaudeksi, joka odottaa jotakin takaisin ja loppuu siinä vaiheessa, kun rakkauden kohteelta ei saakaan sitä, mitä olisi itse odottanut ja halunnut takaisin, jos meidän rakkautemme ja hyväksyntämme ”perustus” on muissa ihmisissä, suorituksissa tai ansioissa.

    Uskon, että ainoastaan Jumalasta, suhteestamme Häneen, voimme löytää pysyvän perustuksen, suhteessamme itseemme ja ympäröiviin ihmisiin. Perustuksen, joka ei muutu aina olosuhteiden mukaan.
    Uskon myös, että ainoastaan tästä suhteestamme Jumalaan, voimme löytää täydellisen hyväksynnän ja kaipaamamme rakkauden ja sitä kautta Hänen  kanssaan oppia, kuinka rakastaa itseämme ja ympärillä olevia ihmisiä ilman, että yritämme suoritusten kautta ansaita arvoamme.

    Kaikkea parasta viikkoon!

    <3:min Janita

  • PikkukuvaKiireisiä ihmisiä siellä, kiireisiä ihmisiä täällä. Syksy tuli ja tuntuu, että se on vähän lyönyt kesän jälkeen vasten kasvoja kaikkine velvoitteineen.
    Hulluna mahdollisuuksia ja ihmisiä joka puolella ympärillä.[…]

  • Pikkukuva”Katso miten olen kehittynyt seisomaan käsilläni!” Saattaa isäni hihkaista innoissaan kesken keskustelumme ja alkaa innoissaan demonstroimaan oppimaansa kesken asioiden selvittämisen.

    ”Mitä täällä tapahtuu,[…]

  • Pikkukuva”When you meet someone you never think about how they will impact your life, but when you look back you realise that they’ve changed your life. For better or for worse.”
    Teksti hakeutui silmiini facebookissa[…]

  • Pikkukuva

    Mitä aito lähimmäisenrakkaus tarkoittaa? Miltä se näyttää, tuntuu, haisee, maistuu..
    Se kysymys on noussut mieleeni syvemmällä tasolla kuluneen kesän aikana monesti. Paljon puhutaan lähimmäisenrakkaudesta,[…]

  • PikkukuvaOlen viimeaikoina miettinyt paljon ja edeltävissä teksteissä puhunutkin vapaudesta rakentaa elämäänsä haluamaansa suuntaan ja rohkeana lähteä tavoittelemaan sitä tulevaisuutta, jota haluaisi elää. Samaan aikaan[…]

  • Lataa lisää