• Marika kirjoitti uuden julkaisun, Ikävä, sivulla Päiväkirjani 3 vuotta, 10 kuukautta sitten

    Kun syksy sammuttaa auringon ja tulee pimeää, synkkää ja kylmää,
    sataa vettä ja varpaita palelee,
    kukat kuihtuu, vihreä nurmi muuttuu tummaksi ja jäätelökioskit menee kiinni

    Niin minuun tulee syksy kun sinä lähdet.

    Oletko nähnyt sellaisen koivun, joka sydäntalvella,
    jäisenä, ilman yhtään lehteä, yksin,
    kaipaa kesää, sen lämmintä tuulta ja lempeää kosketusta?

    Niin minä sinua kaipaan kun olet poissa.

    Entä kuivuneen joen pohjan, jonka jano kahisee tuulessa,
    ehkä sen pientareella kuihtuvan kukan,
    joka kaipaa edes pisaraa vettä?

    Niin minä sinua janoan kun tiedän näkeväni sinut.

    Sen tunteen, kun aurinko valaisee aamulla huoneen, kevätaurinko lämmittää poskia, sulanut jää valuu räystästä pitkin maahan iloisesti liplattaen,
    luonto herää tulevaan kesään

    Niin minä herään sinusta eloon kun tulet luokseni.

    Oletko nähnyt miten taiteilija piirtää taulua?
    Sivellin huolettomasti ja kevyesti liitää puhtaalla kankalla,
    jättäen siihen kauniin värin ja muodon kuin itsestään

    Niin minä piirrän sinut iholleni kun olet kanssani.
    Jotta olet aina ihollani, vaikka joskus menisit pois.
    Ja vaikka joskus menisit pois, en ole huolissani.
    Tiedän että tulet aina takaisin luokseni, kesä.

    M

  • Marika kirjoitti uuden julkaisun, Nettideitit, sivulla Päiväkirjani 3 vuotta, 10 kuukautta sitten

     

     

    Nonni, se on on joululoma enemmistöllä ohi ja eilen oli paluu arkeen. Ekaa kertaa oli itselläkin sellainen olo, että olisipa se arki alkanut täälläkin. Vaikkakin se alkoi tietty siltä osin, että neidillä[…]

  • Hypätään ensirakkaudesta reilu kymmenen vuotta eteenpäin.. jostain syystä halusin kertoa tämän ihmisen tarinan satuna.

    Olipa kerran nainen, kutsutaan häntä tässä sadussa vaikka nimellä Siiri. Luonnollisesti[…]

  • Marika kirjoitti uuden julkaisun, Ensirakkaus, sivulla Päiväkirjani 3 vuotta, 11 kuukautta sitten

    PikkukuvaPappa ohjeisti minua ollessani vielä pikkutyttö; ” jos ei oo ihan varma mihi on mänöillää tai mitä on tekkeillään, on hyvä pittee semmonen tuumailutauko”. Pappa piti niitä tuumailutaukoja aika usein ja jotenkin[…]

  • Näin joulun alla kun kailotetaan joulun riemua ja iloa niin mie oon erillainen ja kailotan liikunnan iloa ja riemua :D

    Kerron asiasta, joka tuli elämääni reilu vuosi sitten ja tänään aamulenkillä tajusin miten[…]

  • Marika kirjoitti uuden julkaisun, Kun hätä yllättää, sivulla Päiväkirjani 4 vuotta sitten

    Ihan voin heti tähän alkuun varoittaa, että ei kannata syödä samaan aikaan mitään kun lukee tätä. Tai jos oot muuten yhtään kakkajuttu herkkä ni omalla vastuulla :D

    Tässä yhtenä iltana  kaveri oli kylässä meillä ja kuten naisilla yleensä(?!), meillä käänty jutut paskomiseen.  Ja tarkemmin siihen, miten noloihin tilanteisiin sitä ihminen on joutunut yllättävän paskahädän takia. Kaveri kertoi omasta hauskasta/nolosta tilanteestaan ja minäpä ajattelin jakaa oman tarinani teidän kanssa. Ja tämä tarina on muuten tosi.

    Tästä on aikaa muutama vuosi, oli kesä. Tapailin silloin erästä miestä, joka asui toisella paikkakunnalla. Minulla oli samalta paikkakunnalta myös jonkinverran kavereita ja olin kyseisenä iltana alkuun näiden kavereiden luona kyläilemässä. Aamuyön hiljalleen valjetessa, päätin lähteä miesystäväni luokse nukkumaan. Minulle kyllä tarjouduttiin soittamaan taksia, mutta oli siinä illan aikana tullut juotua ehkä pari siideriä niin halusin kävellä. Ajattelin, että ei ole kiva mennä ihan kännissä kolkuttelemaan toisen ovea niin kerrankin oon fiksu ja kävelen pääni selväksi. Alkumatka sujui korkokengistä ja juoduista siidereistä huolimatta ihan ok.

    Noin puolessa välissä matkaa alkoi maha pitää pientä elämää ja pari kertaa mourahti silleen aika äänekkäästi. Mietin kyllä siinä kävellessä, että kun on koko illan istunut, syönyt ja juonut niin nyt kun yllätti oman kroppansa äkillisellä liikuntasuorituksella, tietenkin vatsa reagoi siihen. Oli siinä matkalla yksi huoltoasemakin, jonka vessaan kipaisemista kyllä harkitsin. Mutta jostain kumman syystä olin sitämieltä, että jatkan matkaa miesystäväni luo poikkeamatta huoltoasemalle. Taisin ajatella, että kyllä tää menee tästä ohi. (Note to you self: eihän se nyt mene itsestään ohi, jos on hätä mene vessaan!)

    Matkaa oli jäljellä ehkä 500m ja olin kävelemässä yhden parkkipaikan poikki kun se tapahtui. Pysähdyin keskelle parkkipaikkaa ja puristin pakarat niin tiukasti yhteen kuin ikinä mahdollista ja mahassa vaan möyri ja möyri. Kylmä hiki nousi otsalle ja tunsin kun väri alkoi hävitä poskilta. Siis naamasta, ei pers poskilta. Huusin itselleni mielessäni ”et sit voinu mennä sinne saatanan huoltoasemalle!!” Siinä sitten seisoin keskellä parkkipaikkaa, lämmitystolpasta tukea ottaen ja näytin varmasti just siltä miltä siinä hetkessä tuntui.

    Suomen kesähän on suhteellisen valoisa. Siinä alkoi olemaan jo kello sen verran, että aurinko alkoi nousta enkä voinut enää toljottaa keskellä parkkista siinä toivossa että on niin hämärää ettei kukaan minua nää. Just kun ehdin ajatella, että nyt pliis toivottavasti siihen ei tule kukaan näkemään mitä touhuan, ni eikös sieltä samassa kaarra joku helvetin bensalenkkari teinicorollalla pihaan bassot täysillä jumpsuttaen. Lökäpöksy jätkä nousi autosta ja jäi tuijottamaan minua. Yritin hymyillä  ja lähteä kävelemään, mutta totesin mielessäni että näyttää kuitenkin kaikesta huolimatta fiksummalta seisoa siinä pakarat tiukasti yhdessä, naama hiestä märkänä, kuin yrittää lähteä kävelemään, edelleen ne pakarat tiukasti yhdessä, rystyset valkoisena lämmitystolppaa puristaen. Hetken aikaa se poitsu sieltä mulkoili ja auton ovet kiinni saatuaan keräsi rohkeutensa ja hihkas miule ” onks siula hei kaikki ok?” Samaan aikaan mahassa murahti uudelleen ja en pystyny edes tuottamaan puhetta ettei paska livahda housuun. Purin huulet tiukasti yhteen ja yritin hymyillä uudelleen, nyökytin ja mumisin jotain yymmmmyy… poika lähti kengänpohjat maata hiertäen hiihtämään kotiinsa ja kauheesti se pyöritteli päätään ja mumis jotain ihme akasta.

    Vihdoin jäätävä vatsakramppi antoi senverran periksi että uskalsin laskea kehoni rennoksi ja hengittää ekaa kertaa vissiin viiteen minuuttiin kunnolla. Huokasin syvään ja tein itelleni selväksi, että miula on siihen jäljellä olevaan 500m matkaan aikaa noin 1min jos aion ehtiä perille ennen seuraavaa kramppia. Tiesin että siitä en ehkä selviä. Pinkaisin lähtemään parkkipaikalta suht vauhdikkaasti korkkarit kopisten kohti miesystäväni taloa. Päätin oikaista viereisen päiväkodin pihan ja ”metsän” kautta. Siinä oli siis istutettu muutama hassu puu rivitalojen ja päiväkodin välille näkösuojaksi. Päiväkodin pihan kohdalla ymmärsin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia ehtiä vessaan ja ainoaksi vaihtoehdokseni jää kyykkypaska edessäni olevaan ”metsään”. Voitte muuten uskoa, että siinä vähän harmitti kun ei tullu koukattua sinne huoltoasemalle.

    Nooh, hätä ei lue lakia vai miten se meni. Siellä sitä sitten mirkku kyhjötti juhlatamineissa, korkkarit jalassa pienen polun varressa paskalla. Tunteet oli suhteellisen sekavat. Toisealta, se helpotuksen tunne kun se järkyttävä kipu ns.lensi pois vatsasta metsän uumeniin. Mutta samaan aikaan se kaikki epämiellyttävyys siitä koko tilanteesta. Eikä se nyt varmasti mikään kaunis näky ole ollut jos joku siitä sattui ohi menemään. En jostain syystä halunnut ihmeemmin katsella tien suuntaan siinä kyhjöttäessä. Seuraava jännitys alkoi kun tajusin alkaa kaivata paperia. Olin siinä kiireessä heittänyt käsilaukkuni kädestä ja tietenkin se oli jäänyt niin kauas, etten yltänyt siihen. Ja taas yllätin itseni ja kroppani. En tiennyt ollenkaan että omaan sellaiset jalkalihakset, että ensinnäkään jaksan olla niin kauan kyykyssä, saati kävellä kyykyssä muutaman askeleen. Ehkä tilanne oli verrattavissa sellaiseen kun ihminen pystyy adrenaliini päissään uskomattomiin suorituksiin, nyt oli vaan miun pakko suorittaa. Käsilaukusta löyty kosteuspyyhkeitä, joita oli jäljellä kolme. Kolme. Se ei ole montaa jos on metsässä vatsa sekaisin kyykkypaskalla.

    Lopulta selvisin takaisin seisoville jaloilleni ja reidet uskomattomasta kyykky suorituksesta täristen lähdin suuntaamaan miesystäväni kotia kohden. Harkitsin kyllä myös kotiin kävelemistä, hävetti niin helvetisti mitä oli juuri tapahtunut. Kotiin oli kuitenkin matkaa reilusti yli 100km niin päädyin hipsimään siihen miehen luo. ONNEKSI ukko oli jättäny miule oven auki ja oli ite nukkumassa todella sikeässä unessa. Painuin samantein vessaan pesemään käsiä ja tarkastelemaan vahinkojen suuruutta. Yritin ihan hiljaa heittää vaatteita pois ja hipsiä suihkuun, mutta tietenkin onnistuin kolistelemalla herättämään miehen. Sieltä sängyn pohjalta se murisi, että mitä ihmettä touhuat ja miks et nuku. Sanoin, että kaaduin matkalla siinä yhellä polulla ja oon ihan multanen niin haluan mennä suihkuun.  Multanen? Onneks se ukko nukku eikä tainu tajuta mitä sanoin.

    Päivällä siinä kun heräilin jossain vaiheessa, sain toisen korkokenkäni melkein nenän eteeni ja ukko nauraa vedet silmissä ”missä sie oot rypeny, kato tätä siun kenkää, ootko astunu koiran paskaan?” ”Juu, siinä varmaan kun kaaduin siihen polulle ni oon astunut, laitatko sen kengän kylppäriin ni pesen sen. ”

    Yks tavoite sillä matkalla toteutui. Oli pää aika selvänä kun pääsin perille.

    Ja valitettavasti, tää ei ole edes nolointa mitä miule on sattunut. Mutta ei kaikkea voi paljastaa kerralla. Uskallatko itse paljastaa oman nolon kokemuksen? Kommentoi tähän alle :)

     

    M

     

     

     

     

  • Moikkuli moi :)

    Heti ens alkuun jätti iso kiitos kaikille ihanasta palautteesta! Pikkasen nauratti, että kymmenestä palautteen antajasta kahdeksan antoi vinkin ettei kannata sitten koskaan kirjoittaa humalassa tai vihaisena :D

    Käytin eilen kummipoikaani jalkapallotreeneissä. Matkalla treeneihin 6v pojan kanssa juteltiin ensilumen odotuksesta ja joulusta. Hetken omissa ajatuksissaan oltuaan poika otti sellaisen vaativan kysyjän katseen ja aloitti ”kuule M, oon tässä jo useampana jouluna miettinyt miten on mahdollista, että se joulupukki käy meillä aina silläaikaa kun me ollaan saunassa, enkä mie koskaan edes kuule kun se käy.”  Niin… miten se voikaan olla mahdollista. No tietenkin vastasin, että joulupukki on harjoitellut jo vuosikymmeniä liikkumaan niin hiljaa ihmisten kodeissa ettei sitä kukaan kuule. Siihen kummipoikani totesi ”tänä vuonna en mene saunaan ollenkaan, että näen pukin varmasti”.  En voinut kun hymyillä pojan päättäväisyydelle ja vaihtaa puheenaihetta. Ja tietenkin laitoin pojan äitille viestiä, että täksi jouluksi kannattaa keksiä uusi suunnitelma :D

    Tyttöni täyttää parin viikon päästä 11v ja on jo useamman vuoden ollut tietoinen tästä joulupukki asiasta. Tai niin minä luulin. Lapseni on ollut aina tosi välkky ja fiksu. Ikää ei varmaan ollut viittä vuotta enempää kun hän ilmoitti minulle tietävänsä, että ei se joulupukki niitä lahjoja itse tee. Aikuiset ne lahjat ostaa. Mutta kuitenkin ajatus siitä, että joulupukki on olemassa ja se asuu korvatunturilla ja käy kilttien lasten luona, on elänyt hänenkin mielessään. Ja on meillä muutamana jouluna pukki käynytkin kylässä. Edellisen kerran kun vietimme joulua isomalla porukalla ja sinne oli tilattu pukki käymään ( oisko kolme joulua sitten), niin tyttöni kuiskasi minulle ”tiedän äiti että toi on se siun yks kaveri, mut en kerro muille” :)  Jotenkin näistä hänen ”aikuisista” kommenteista olen antanut itseni päätellä, että lapseni on ymmärtänyt joulupukin kaupallisuuden ja ei enää odota sitä oikeaa pukkia kylään.

    Tässä muutama päivä sitten tyttö kysyi minulta muistanko sitä joulua kun meillä kävi se oikea joulupukki. Olin ihan että täh!? Mikä kävi?? Toinen kirkkain silmin selittää, niin silloin kun olit J:n kanssa naimisissa ja pojat oli meillä ja  meillä kävi se oikea joulupukki, se ainoa kerta kun meillä on käynyt oikea pukki. Huh huh. Taatusti sen raksutuksen pystyi kuulemaan pääni ulkopuolelle kun mietin kuumeisesti mitä ihmettä tuohon vastaan. Ajatuksena; olen aivan liian huono valehtelemaan uskottavasti tytölleni tästä asiasta, mutta mitä jos hänelle tulee pahamieli. Sitten tajusin mitä olen koko lapseni elämän ajan hänelle hokenut. Totuus pitää kertoa, vaikka siitä tulee pahamieli hetkeksi, lopulta se kuitenkin on se oikea ratkaisu. Niinpä vedin syvään henkeä ja kerroin totuuden. Se oli Asko-pappa jolla oli vaan todella hyvät joulupukin tamineet ja oscarin arvoinen näyttelijän kyky. Tytöllä kävi kyyneleet kiertämään silmissä ja olin ajaa vastaantulevien kaistalle hämmästyksestä. Tuliko hänelle noin paha mieli siitä, ettei joulupukkia olekkaa olemassa? EI. Ei hänelle tullut pahamieli joulupukista, vaan siitä että äiti, mummi, ukki, isi, kaikki läheiset on valehdellut hänelle koko hänen pienen ikänsä joulupukista. ”Mitä järkeä on opettaa lasta olemaan rehellinen aina ja kaikissa tilanteissa jos aikuisilla on lupa valehdella?” Siinä tuli sellainen kysymys, että autoon laski syvä hiljaisuus loppu matkaksi.

    Niin, miksi aikuisilla on lupa valehdella? Vai onko?

    Tyttöni on siis todella, todella empaattinen ja murehtii toisten ihmisten asioita vähän turhan herkästi. Me ollaan asuttu suurinosa hänen elämästään kahdestaan, joten meille on muodostunut vahvan äiti-tytär suhteen lisäksi kaverisuhde ja jossain määrin lapseni kokee kantavansa vastuuta meidän kodista ja perheestä vaikka kuinka yritän, että olisi vielä ihan vaan lapsi ja antaisi minun olla aikuinen. Mutta ei se ole silti hyväksyttävä selitys sille, miten paljon pieniä valkoisia valheita päästän tytölleni, melkein päivittäin. En nyt ihan ”joulupukin” tasoista järjestelmällistä paskan puhumista harrasta päivästä toiseen, mutta se on ennemmin sellaista –en halua pahoittaa hänen herkkää mieltään niin pikkasen valehtelen- tyyppistä valehtelua. Ja kuitenkin samaan aikaan opetan hänelle kuinka rehellisyys maan perii. Ja kuinka äidille voi aina kertoa ihan mitä tahansa, äitiin voi aina luottaa. Missä vaiheessa lapseni on siinä iässä, että luotan häneen niin paljon että alan myös itse olla hänelle rehellinen?  Siitähän tässä kuitenkin loppujen lopuksi on kyse. En luota tarpeeksi siihen että lapseni kestää totuuden, joten suojelen häntä typerästi, valehtelemalla. Vai missä vaiheessa minä olen sen ikäinen, että luotan lapseeni tarpeeksi ollakseni rehellinen?

    Eilen illalla tyttöni sanoi soittavansa Asko-papalle kysyäkseen oliko se muka oikeesti sillon yks joulu meillä, kun se oli niin oikea. Ja päälle kauheet röhönaurut.

    Me selvittiin Joulupukin totuudesta.

    <3

    M

     

     

     

  • Marika kirjoitti uuden julkaisun, Somemummo, sivulla Päiväkirjani 4 vuotta sitten

    No nyt se on korkattu ja eka sivu kirjotettu ns. asia tekstiä ja voin mennä itse asiaan :D

    Miulta on kysytty jo kauheen vaikeita asioita, kuten : miten sitä blogia voi seurata. Ai, voiko tätä seurata? Lähetään kuitenkin siitä, että tää sivusto lupasi mainoksessa ”luo itsellesi blogi sivusto nopeasti muutamassa minuutissa” ni mie tein 6 (KUUSI) tuntia tota ekaa sivua, josta itse tekstiä kirjotin ehkä 40min… laitoin ensin siihen liian pitkän otsikon ja siinä jäi sitten lause kesken ni ei menny kun kaks tuntia että löysin sen mistä se vaihdetaan. Oon aina pitäny itteeni teknisesti suht lahjakkaana ihmisenä ja kuvitellu että osaan käyttää tietokonetta. Olenhan kuitenkin esim. äitini virallinen tekninen tuki. Henkisesti ja fyysisesti. Ja eilen illalla kun pääsin itteni kanssa näissä bloginaloitus neuvotteluissa päätökseen, olin päättäny tehdä videoblogia eli vlogia (katoin googlesta ton) mutta aamulenkin jälkeen tunnin verran etittyäni webcam linkkiä miun koneen valikosta luovuin siitä ajatuksesta. Tää kirjottaminen on jotenki sellasta vanhanaikasempaa ja sopii miule paremmin. Että joo, kaikki tollaset tekniset kysymykset voi suunnata ihan googlen hakupalvelulle tai jollekki nörä kaverille :)  Kaikkeen muuhun mie vastaan kyllä tosi mielellään ja tosi ihquu jos kommentoitte näitä miun höpötyksiä.

    Lapseni tuli just koulusta ja nimes miut somemummoks ,,/

    Mietin pitkään miten saisin avattua tätä monivaiheista ja värikästä elämääni, niin että siinä olisi joku tolkku. Tolkku pitää aina olla tehessä. Piirsin mielessäni tavallaan kehykset kaiken ympärille ja niihin kehyksiin jäi ns pääasiat ja tapahtumat. Se mitä niiden raamien sisälle jäi, ei olekkaan ihan järjesteltävissä :D

    Mutta voisin niitä raameja nyt avata ja sitäkautta pohjustaa minua ja kuka olen.

    Näin päivänvalon juhannusaattona 1982. Äitini on useasti kertonut miten se tapahtui, siis  se syntymä, ei luojan kiitos miten SE tapahtui… tai on se varmaan joskus pikku viinissä yrittäny sitäkin kertoa, mutta en oo kuunnellu. Jokatapauksessa jos siitä tarinasta puoletkaan on totta, niin vauhdilla on tultu ja osaksi se selittää aika paljon miks oon just tällänen ;) Sairaalassa oli sähkökatkos ja vedet poikki ja kätilö  tiputti miut ainaki kolmesti. Siitä sitten tuli joku iho tulehdus ja vaihdoin nahkani kolmesti ennenku päästiin kotiin. Se oli hienoa aikaa se. Asuttiin silloin siis tässä samassa pikku kaupungissa mistä nyt kirjoittelen. Minulla on kaksi isoveljeä. Heidän toimesta on tullut harrastettua lapsena ja vähän vanhempanakin vaikka ja sun mitä.. kerran ne päästi miut rattaissa korkean mäen päältä menemään alas, ihan vaan että näkee kuin siinä käy. Onneks pysähdyin bussipysäkin seinään tai olis tullu uintireissu. Eikä saattanu olla kellukkeet mukana sillon.

    Kävin peruskoulun ja vähän amista täällä, kunnes 18.. tai melkein 19 veenä soitin äipälle että muutan Helsinkiin. Kotoa olin siis muuttanu pois jo 15 kesäsenä. Äiti kyseli että millon meinasin muuttaa ni luulen että sillä on saattanu leukaluut käydä sijoiltaan kun vastasin että tänään.

    Niin sitä lähettii silloisen hulttiopoikaystäväni kanssa pikku vuokrahiacella kohti isoa kirkkoa. Voi että mitä haaveita ja unelmia oli sen pienen savolaistytön päässä sillon :) Ekan työpaikan soitin itelleni siinä matkalla.. puhelu meni jotenkin näin : mie muutan täältä savosta helsinkiin ja tarviin töitä, voin alottaa huomenna. Ja siinäpä ne tärkeimmät, työt alko seuraavana päivänä.

    Helsingissä, vantaalla ja hetken Hyvinkäällä ehdin asua yhteensä 11 vuotta. Sinäaikana olin puhelinmyyjänä, liittymämyyjänä, korumyyjänä.. vartijan töitä tein reilu 7 vuotta ja luin oikein vartijan ammattitutkinnonkin. Kunnes kyllästyin ja menin hoitajakouluun. Ja sitten tein hoitoalan töitä muutaman vuoden. Ehdin asua siellä 16 eri osoitteessa, en edes osaa laskea miten monessa työpaikassa, sain lapsen, rakastuin, petyin pahiten ja eniten koko maailmassa, nousin ja jatkoin. Sain ystäviä, opin elämästä, näin paljon eri kulttuureita, erillaisia ihmisiä ja elin. Ennenkaikkea elin. Edelleen suurinosa miun tarinoista alkaa ”sillon kun asuin vantaalla/helsingissä” ja niin ne varmaan alkaa täällä päiväkirjassakin.

    Tytön eka luokka koulussa ei menny ihan niiku piti. Neiti osasi lukea, kirjoittaa ja laskea jo kouluun mennessä josta sitten tuli koulukiusaamista. Kiusaaminen äitiy lopulta johonkin välikohtaukseen missä meni hammasta huulesta läpi. Sen jälkeen tein päätöksen, että haluan lapseni käyvän koulua siellä missä itsekkin olen saanut käydä. Tiesin kotikaupunkini olevan vielä aika lintukoto vantaaseen verrattuna ja tänne sitten tultiin takasin. Saatto siinä kuvioissa olla vaikuttamassa joku mieskin ja se, että sain täältä töitä.

    Täällä on nyt asuttu kolme ja puoli vuotta ja kumpikin alkaa olla aika valmiita lähtemään. Taidetaan molemmat olla vähän isompien katujen tyttöjä ;) Ollaan sovittu, että neiti käy ala-asteen loppuun täällä ja sit nämä mirkut nostaa kytkintä. Suunta on vielä vähän avoin, mutta on tässä puoltoista vuotta aikaa sitä pohtia.

    Nyt karvanen pentu huutaa huomioo ja ihmispentu ruokaa, joten somemummo lähtee kotisleikkien pariin :)

    Niissä ”kuinka aloitat blogin” ohjeissa sanottiin myös, ettei saa kirjoittaa joka päivä. Pari kertaa viikossa riittää. Miula olis ihan kauheesti asiaa ja kerrottavaa, mut ehkä haudutan niitä ajatuksia välillä. Palaan kuitenkin päiväkirjani pariin pian. Jos vaikka huomenna opettelen jo lisäämään tänne kuvia :)

    Kiitos miljuunasti että jaksoit lukea

    M

     

     

     

  • Moikka!

    Ja tervetuloa miun ekan blogitekstin äärelle.

    Miula on jo vuosia pyöriny mielessä ajatus kirjoittaa jonkinlaista päiväkirjaa omasta elämästä. Jossain vaiheessa kaavailin jopa kirjan kirjoittamista ja sitä on itseasiassa miule suositeltukkin pari kertaa. Sen verran erikoisia tilanteita on osunu tän mirkun matkalle. Mutta taidan aloittaa kuitenkin tän ”kirjailija” elämän vähän kevyemmin ja katson saisinko aikaiseksi pitää tälläistä vähän julkisempaa päiväkirjaa.

    Kerron alkuun vähän itsestäni ja miksi sinun kannattaa kiinnostua lukemaan minun höpötyksiä.

    Olen 33v yh-äiti. Miulla on 11v tytär ja reilu 1v koira. Me asutaan pienessä kaupungissa etelä-savossa, vielä ainakin toistaseks.

    Jäin viime viikon tiistaina ensimmäistä kertaa elämässäni työttämäksi. Oon jossain vaiheessa saattanu olla kaks-neljä päivää ilman töitä mutta se on ollu ihan maksimi ja työkkärin rahoilla en oo koskaan ollu. Huomenna tulee elämäni ensimäinen viikko täyteen työttömänä oloa. Tässä on ollu viikon verran aika tiukasti mietintämyssy päässä, mikä miusta tulee isona. Kävin jopa työkkärissä tekemässä sellasen ammatinvalinta testin, mutta ei sekään (yllättäen) mitään valmiita vastauksia antanut.

    Siinä ammatinvalintatestissä tuli kuitenkin ilmi, että sain huomattavasti keskitasoa paremmat pisteet luetun ymmärtämisestä ja muista sanallisista tehtävistä. Se ei sinällään ollut yllätys, tottakai oon aina tiennyt että oon sanavalmis ja rikkaan mielikuvituksen omaava, mutta nyt kun se oli virallisen testin tuloksena se sai jonkun vahvistuksen omassa päässä. Voisinko alkaa tuottamaan niitä sanoja ihan muidenkin luettavaksi ja nähtäväksi?

    Kaikissa ”kuinka aloitat blogin” ohjeissa kerrottaan miten pitää valita aihe ja sitten kirjoittaa siitä. Ei saa kertoa liian laajasti kaikesta vaan jotain tiettyä tai lukijaa ei kiinnosta. En ollut miettinyt näihin kirjoituksiini mitään punaista lankaa ja en usko että sellaista tulee muodostumaankaan. Kirjoitan elämästä. Siinä on aihe. Muodista, kokkaamisesta, laihduttamisesta yms. en kirjoita. Tottakai saatan sivuta niitäkin aiheita kirjoituksissani, mutta itse pääaiheena niitä ei tulla näkemään. Tämä on enemmin sellainen avoin päiväkirja jossa kerron asiat niiden oikeilla nimillä ja kerron tapahtumista ja tunteista niinkuin ne on, mitään kaunistelematta.

    Ainoa asia missä vähän pihistelen ja salailen, on yksityisyyteni. Minulla tosiaan on se melkein teini-ikäinen tytär ja me asutaan pikku kaupungissa missä kaikki tuntee toisensa. Enempää tuskin tarvitsee edes tätä asiaa avata. :)

     

    Kiitos että jaksoit lukea esittelyni ja toivottavasti tulet lukemaan varsinaisia kirjoituksiani myös :)

     

    M