• Naistenpäivänä puhutaan paljon naisten palkoista ja johtajuudesta sekä siitä, mikä naisille on ylipäätään mahdollista. Kun minä olin pieni, haaveilin muun muassa misseydestä, ajokortista, armeijan suorittamis[…]

  • Edessäni on lattialla kasa pieniä kenkiä, enkä tiedä mitä niille tehdä. Osa niistä on melko kuluneita ja rantasannan likaamia. En osaa päättää, ovatko ne matkalla myyntiin, kierrätykseen vai aarrelaatikk[…]

  • Joskus terapiassa saa kuulla kantavansa ehkä tietämättäänkin suvun sotaperintöä mukana. Vuosikymmeniä vaietut kipeät muistot jättävät jälkensä myös seuraavan sukupolveen, joka taistelukenttiä ei ole nähnytkään.[…]

  • Vanhemman tyttäreni 3-vuotias kaveri ja samalla naapurimme kysyi tänään tyttäreltäni, muistaako hän vielä, kun he olivat olleet kavereita päiväkodissa. Tyttö oli ollut hoidosta poissa kaksi päivää vatsataudin[…]

  • En ole saanut elämäni varrella kovinkaan montaa konkreettista kasvatusneuvoa vanhemmiltani. Yksi niistä kuitenkin on ole kohtelias. Tämän neuvon haluaisin välittää lapsillenikin, mutta mitä se käytännössä[…]

  • Itse isosisko kirjoitti uuden kommentin toimintaan 2 vuotta, 4 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin:Itse isosisko kirjoitti uuden julkaisun, Aikuiseksi – oikeasti?, sivulla Isosisko ja sen pikkusisko Kävin tänään pankissa keskustelemassa opintolainani jäljellä olevan summan takaisinmaksamisesta. Vastapä[…] Näytä

    Hienoja oivalluksia:)
    Ehkä aikuisuuden suola onkin siinä, että pysyy aina ”vielä vähän tyttönä”. Ihanaa viikonloppua sinulle!

    Itse isosisko

  • Kävin tänään pankissa keskustelemassa opintolainani jäljellä olevan summan takaisinmaksamisesta. Vastapäätäni istui siististi pukeutunut mies, jonka silmäkulmissa oli jo hieman ryppyjä ja joka kaikin puolin[…]

  • Olen useasti miettinyt, miten toimisin kriisitilanteessa. Jos tulisi iso hätä. Jos jonkun henki olisi minun varassani. Olisiko ensiapukurssista mitään hyötyä, vai jähmettyisinkö paikalleni? Minä, joka saan palan[…]

  • Anna Perho kirjoittaa loistavasti julkaisussaan vanhemmista, joille vanhemmuudesta on tullut suorite, johon liittyvät monet nykypäivän kotkotukset, sormiruokailu, perhepeti ja liinailu. Huomasin linkin kirjoitukseen Sormiruokailijat – Facebook-ryhmässä. Kuten oletettua, kirjoitus saa aikaan paljon keskustelua.  Perho ei kuulemma tiedä mistä kirjoittaa, nämä itse syövät (ja joka paikan sotkevat), vanhempien sängyssä läheisyyttä tankkaavat (ja vanhempien seksielämän köyhdyttävät) ja joka paikkaan lähellä rakasta äitiään matkustavat (ja selkäkipua vahvistavat) taaperoiden tavathan ovat vain arjen helpotusta varten.

    Miksi sitten kuulun kyseiseen ryhmään? Liityin siihen erään tuttavani suosituksesta, saadakseni ideoita esikoisen ruokailuun, enkä ole vain muistanut erota ryhmästä. Lainasin myös kirjoituksessa mainitun ja kritisoidun Omin sormin suuhun – kirjan kirjastosta ja palautin sen sinne tarpeettomana. Osaan laittaa ruokaa ja pienen lapsen ruokaillessa itse siitä syntyy sotkua. Se ei helpota arkea. Toki lapsen on tärkeää oppia syömään myös itse, mutta silloin kun bussi odottaa, ei naperon tarvitse sotkea itseään, äitiään ja puolta valtakuntaa vain trendikkään periaatteen vuoksi.

    Neuvolasta ei paljon heru ymmärrystä eriäville mielipiteille. Sain heiltä sellaisen kuvan, että ”sormiruokailu nyt vain kuuluu nykyään valistuneen vanhemman kasvatusperusteisiin”, samoin kuin imetys (joiden Suomessa annetut viralliset suositukset perustuvat kehitysmaihin soveltuviin oppeihin). Esikoisen kohdalla yritin tapoja noudattaa yleisen painostuksen vuoksi, toisen kanssa teen kiusallanikin juuri päinvastoin.  Perho peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta erilaisia tapoja kohtaan ja kehottaa vanhempia hölläämään. Mitä sitten jos lapsi välillä syö sipisiä sohvalla piirrettyjä katsoen? Jos aikuinen silloin saa tarvitsemansa pienen lepotauon ja on sen jälkeen sata kertaa parempi äiti, eikö käsin syödyt luomuporkkanat voi silloin heittää mäkeen?

    Useimmat vanhemmat ovat varmasti kuitenkin sitä mieltä, että se itse noudatettu metodi on paljon parempi kuin muiden noudattama (ja toisten noudattama ei ole vain huono, vaan täysin väärä, lapsen kehityksen, tulevaisuuden ja itsetunnon tuhoava ja lattakalloisuuteen johtaja tapa). Tämä puolestaan johtuu vanhemmuuteen liittyvästä ammattitaudista nimeltä syyllisyys.

    Vanhemmuus on siitä jännä juttu, että sitä ei voi erottaa syyllisyydestä. Olethan vastuussa yksin (puolisosi kanssa) pienen ihmisen koko elämästä. Se, että mietit, olisitko voinut tehdä jotain paremmin (ja varmasti olisit), kertoo siitä että välität. Se, miksi et sitten aina yllä täydelliseen blw (baby led weaning, eli vauvan tahtiseen)-suoritukseen, johtuu siitä, että olet ihminen ja myös sinulla itselläsi on joskus nälkä, jano, kylmä, väsy, ärsytys tai kakka hätä. Emme me oikeasti halua Erilaisia äitejä (vaan haluamme katsella telkkarista hörhömutseja, joiden typeriä tapoja voimme kauhistella), me haluamme vahvistuksen siitä, että meidän tapamme se on se ainoa oikea ja hoidamme lastamme täydellisesti. Se on kuin hiljainen rukous, ”Anna meidän kahvitaukomme ja muut kuoleman syntimme anteeksi”.

  • Olittehan te kolleganne sitä hetken jo pyöritellyt mielessänne, kunnes lopulta olitte ilmoittaneet yhteistuumin esimiehellenne, että voisitte ottaa nyt sen harjoittelijan. Itse asiassa hän olisi enemmän kuin[…]

  • Tuoreet vanhemmat ovat vaikean tehtävän edessä viimeistään siinä vaiheessa kun joko pappi tai maistraatin nimipapereiden deadline kolkuttelee ovelle. Valitako perinteisen vai olisiko sittenkin persoonallinen[…]

  • Tässä muutamia keskivaikeita pulmatehtäviä vanhempien ajankuluksi, esimerkiksi automatkan ratoksi. Jos tehtävät tuntuvat liian haasteellisilta, voit pyytää apua puolisoltasi, isovanhemmilta tai[…]

  • Nyt kun kaikki puhuvat vanhempien ja erityisesti äitien jaksamisesta, on minua alkanut askarruttamaan eräs seikka, joka jostain syystä ei ole vielä tullut eteeni. Nimittäin sairastuminen. Minun sairastumiseni. Vaikka kuumeeseen, flunssaan tai vatsatautiin. Eikö se syö aika paljon vanhemman jaksamista, jos hän ei saa sairastaa sairauttaan rauhassa sängynpohjalla vaan hänen henkitoreissaankin pitää hoitaa pilttiä yrjöämpärin äärellä?

    Aiemmassa elämässä olen sairastellut melko paljon. En mitään vakavaa, mutta sain helposti flunssan, lievän kuumeen tai vatsapöpön. Stressitilanteessa reagoin sekä vatsallani että päällä. Mahaa kivisti, päätä särki, en saanut nukutuksi. Kaksivuotisen äitiurani aikana en kuitenkaan ole sairastanut mitään. Siis päänsärkyä, vatsakipua, kurkun käheyttä ja nenänvuotoa lukuun ottamatta. Aivan kuin kehoni olisi saanut aimo annoksen vastustuskykyä vain siitä tiedosta, että lomaa ei ole tiedossa.

    Kela myöntää isälle vanhempainpäivärahaa isälle äidin äitiyspäivärahan sijaan silloin, kun äiti on sairaana vähintään kymmenen päivää putkeen. Aika mukavasti ovat asian suunnitelleet. Ei varmaankaan kovin usein tarvitse maksaa.

    Se, miten isän työnantaja suhtautuu isän poissaoloon, varmasti vaihtelee puulaakista toiseen. Saako palkatonta tai etäpäivän? Kuinka pitkäksi aikaa? Entä paljon työmatkoja tekevä tai yrittäjä?

    Mielestäni on aika kohtuutonta, että kotonaan työtä tekevä äiti on tuomittu menettämään lounas-, kahvi- ja wc-taukojen ja mukavien työkavereiden lisäksi myös oikeuden kesä- ja sairaslomaan. Kun flunssakausi kolkuttelee ovella ja itsellä alkaa kurkussa tuntua, pelkää pahinta. Sitä, että ei saa sairastaa kerralla kunnolla tautia pois, vaan edessä on hidas kituminen parhaassa tapauksessa muutaman muun sairaan kanssa. Parhaassa tapauksessa siinä mielessä, että kipeän lapsen voi istuttaa sohvalle katsomaan piirrettyjä ja väsynyt vauva paranee parhaiten nukkumalla. Jos taas käteen ei jääkään ässää, sekä esikoinen että kuopus ovat pirteitä, täynnä tarmoa ja vaativat äidiltä jatkuvaa huomiota ja leikittämistä vähät välittämättä äidin oikeuksista inhimilliseen toipumiseen.Kelaa armottomampia ovat vain terveet pikkulapset.

     

  • Toinen äiti on toisen äidin pahin vihollinen. Niinhän sitä sanotaan, enkä ole varma onko lause aivan tuulesta temmattu. Mikä saa muuten niin fiksut naiset käyttäytymään toisiaan kohtaan epäystävällisesti ja[…]

  • Nyt luettavissa muutamia vanhempiakin kirjoituksiani, ajalta, jolloin minulla oli vielä tosi paljon aikaa! Löytyy siis kategoriasta Aikakausi esikoinen.

  • Neuvolat ovat historian saatossa varmasti lunastaneet paikkansa. Rokotukset ovat tehneet tehtävänsä ja nuoret äidit ovat saaneet vinkkejä punoittavaan peppuun, raskauspahoinvointiin sekä uhmakohtausten taltuttamiseen. Tällä hetkellä media uhkuu huolta ennaltaehkäisevän neuvolatyön liian vähäisistä resursseista. Äärimmäisten tekojen pelossa neuvolassa on kai ohjattu tarjoamaan meille riskiryhmäläisille (kahden pienen lapsen vanhemmille) autuaaksi tekeviä lääkkeitä: sosiaalitoimistoa ja voimavaralomaketta.

    Päivi Punkan pääkirjoitus Hesarissa on karua luettavaa. Espoolainen neuvolantäti on neuvonut uupunutta äitiä googlaamaan apua, sillä hänestä sen tarjoajaksi ei ollut. Itse varasin ajan keskenmenon jälkeen neuvolapsykologille, joka kirjasi tietoni ylös paperille, katsoi silmiin ja totesi, ”en aivan ymmärrä miksi olet tänne tullut, en minä sinua voi mitenkään auttaa”. Tätä käyntiä varten olin jonottanut yli kuukauden.

    Jos psykologin tehtävä ei ole auttaa asiakasta löytämään omia voimavaroja tai neuvolantädin olemassa olevia palveluita, mihin heitä tarvitaan? Varmaan joku automattikin osaisi toistaa, ettei kyseinen ongelma kuulu hänen osaamisrepertuaariiinsa.

    Mielestäni neuvolat ja heidän työnsä on hyvä ja tärkeä juttu. Vältytään vaarallisilta sairauksilta ja on mahdollisuus saada asiantuntijan maksutonta konsultaatiota. Tietty liukuhihnamaisuus tuntuu käyntejä kuitenkin vaivaavan. Mitat kyllä otetaan, mutta jos jotain vähänkään negatiivisen suuntaan viittaavaa ilmenee, ohjaavat he oitis sossun palveluiden pariin. Kai he pelkäävät päätyvänsä taas yhteen lehtiartikkeliin, jossa piehtaroidaan pienten lasten vanhempien pahoinvoinnissa. Järeän koneiston käynnistämisen sijaan antaisin arvoa arkijärjestä kumpuavalle ohjeistukselle, kannustukselle sekä aidolle toisen ihmisen kuulemiselle.

    Eivätpä tunnu Hesarin mukaan itse neuvolantäditkään hyvin voivan. Työnantaja uhkailee potkuilla, jos avautuu työpaikan ongelmista suurelle yleisölle, perheitä on liikaa ja aikaa liian vähän. Jos apua haluaa kriisiperheelle tarjota, on se pois omasta ruokatunnista tai vessatauosta.

    Ehkä siis avuksi voimavaralomake? Olenko onnellinen, 1-5. Olenko itkenyt normaalia enemmän, 1-5. Aionko tappaa itseni, 1-5. Kun on paha olla, silloin kaivataan ennen kaikkea lämmintä kuuntelijaa ja mahdollisesti konkreettista apua arjen pyörittämiseen. Ei silloin täytetä lomakkeita, jotka sitä paitsi vain vievät voimavaroja.

    Muuttomme seurauksena muuttuu myös terveyskeskuksemme sekä neuvola. Tähän mennessä meillä on kai laskujeni mukaan ollut neljä omaa ja lukuisia tuuraavia neuvolantätejä. Hieman huolekkaana odotin ensitapaamista. Esikoisen ensikäynti neuvolassa päättyi hieman omituisesti. Nuori täti oli järkyttynyt ja täysin lamaantunut, kun vauva punnituksen yhteydessä pissasi alustalle. ”Mitäs nyt tehdään, mitäs nyt tehdään”, hän toisteli hätääntyneenä. ”No, jos vaikka otan tästä käsipaperin ja pyyhin pissan pois”, ehdotin.

    Tätä seurasi vanhempi täti, joka oli itse hajamielisyys. Punnituksen ja mittauksen jälkeen hän kyseli minulta, että paljonkos se vauva painoi. Jouduin itse selvittelemään hänen väärin tai puutteellisesti kirjattuja tietojaan. Viimeinen tuttavuus oli sinällään ihan asiallinen, kirjafiksu nuori nainen. Hänestä kuitenkin hohki kilometrin päähän se, ettei hänellä ollut omia lapsia tai kokemusta kuin korkeintaan muutama vuosi. Jos totesin, että elämä kahden alle kaksi-vuotaan kanssa on välillä rankkaa, välillä väsyttää ja joskus jopa riitelemme mieheni kanssa, hän kaivoi sosiaalipalveluiden esitteet esiin. Hän välitti, mutta tuntui kuin hän olisi ollut vakuutusmyyjä myymässä minulle sossupalveluita ilman, että itse tajusin niitä tarvitsevani. Hän tarttui jokaiseen sanaani ja oli ilmeisesti päättänyt, ettei kukaan hänen asiakkaansa vahingoita lapsiaan. Kun hän kirjasi järjestelmään, ”olet siis peloissasi, että toisen lapsen synnyttyä sinulla ei enää ole niin paljoa omaa aikaa”, teki mieleni vastata, että en pelkää sitä. Tiedän että se on niin. Meillä ja kaikilla muilla. Niin se menee, ja niin sen kuuluu mennä.

    Jos itse saisin päättää, valitsisin sellaisen neuvolantädin, joka olisi syntynyt Olympia-vuonna. Hänellä olisi ehkä jo omia lapsenlapsia, häntä eivät pissat ja vauvan itkut hetkauttaisi, hän katsoisi lasta eikä kasvukäyriä, kuuntelisi oikeasti tarjoamatta meille voimavarakaavaketta, hyppyyttäisi lasta pari kertaa polvellaan ja toteaisi, että me pärjäämme aivan hyvin.

  • Kohta kaksi-vuotiaalle tyttärelleni joulupukki ei ole käsitteenä vielä aivan avautunut. Kun aikuiset kyselevät, mitä hän haluaa joululahjaksi, hän pohtii hetken ja vastaa sitten: ”Ruokaa. Kalaruokaa”. Hänen toiveensa varmasti täytyy ja lisäksi hän saa pukilta myös vaatteita ja leluja. Niin kun monet ovat jo huomanneet, Suomessa on valitettavasti myös paljon niitä perheitä, jotka toivovat pukilta oikeasti sitä jouluruokaa, koska edes siihen ei ole varaa.

    Mieheni kertoi eräänä päivänä aamiaispöydässä lukeneensa Jouluapu-nimisestä Facebook-ryhmästä. Hän ei päässyt selostuksessaan kovinkaan pitkälle, ennen kuin kyyneleet nousivat silmiini. Liikutuin ja innostuin heti hankkeesta. Luin aluksi sivuilla olevia tarinoita järjestyksessä. Siitä ei tullut mitään. Itkin liikaa. En pääse yli siitä, että joku maassamme voi toivoa lapselleen joululahjaksi shampoota.

    Sitten etsin lähinnä kotiamme olevan avun tarpeessa olevan perheen. Raskaana oleva nainen odottaa tyttövauvaa, isä elää sosiaalituella sairauden takia, 7-vuotias tyttö. Mietin, miltä itse tuntuisi odottaa vauvaa, kun omat resurssit olisivat niin rajalliset.

    Sen jälkeen aloin pohtia käytäntöä. Kehtaisinko tarjota vauvalle käytettyjä vauvan vaatteitamme vai pitäisikö ostaa uusia? Ovatko taaperotavarat jo liian kuluneita, kulahtaneita tai poissa muodista? Haluaako perhe tietyn merkkistä tai väristä? Entä millaisia hygieniatarvikkeita? Mieluummin kerrankin arvokkaampaa vai mahdollisimman paljon? Entä mistä tuoksuista ja suklaasta he pitävä? Vieraille ihmisille hankintojen tekeminen ujostutti.

    Osa perheistä oli määritellyt toiveensa tarkastikin. Juuri tietynlaisia legoja ja eräs perhe toivoi joulupöytäänsä juuri sitä kalaa, mieluiten graavia. Toki köyhälläkin pitää olla oikeus mieltymyksiin ja makutottumuksiin, mutta tämän tyyppisessä palvelussa on tietysti aina vaarana se, että ihmiset alkavat tilata joulustaan vielä puuttuvia mieleisiä osasia, vaikkei varsinaista puutetta olisikaan. Pieni kyynikko nosti päätään.

    Kaupassa valitsin tuotteita: hammastahnaa ja – harjoja, suihkugeelejä, deodoranttia, shampoota ja hoitoainetta, vauvanpesuvaahtoa, rasiallinen konvehteja ja joulupukkisuklaita kuuseen. Kotoa mukaan vielä hyvin vähän käytetty toppahaalari pienokaiselle. Kai tästä ainakin jotain apua on, vaikkei ihan nappiin menisikään? Myyvät vaikka eteenpäin, jos ei ole mieleen.

    Sovimme perheen kanssa, että veisin tavarat heille kotiin, jottei rahaa kuluisi postikuluihin. Bussissa matkalla minua jännitti. Mitä tuntuisi perheen tapaaminen? Entä jos he eivät pitäisikään ostoksistani tai suoranaisesti kieltäytyisivät ottamasta niitä vastaan? Omissa mietteissäni ihailin muutamien muiden palvelun kautta vastanneiden jämptejä vastauksia: Ostan Prisman lahjakortin, ostatte sitten itse mitä haluatte.

    Perillä vastaanotto oli lämmin. Isä oli mukava, ja tilanne täysin luonteva. Aivan kun olisin ollut toimittamassa heille Huuto.net-pakettia. Emme tehneet numeroa pussukastani, juttelimme mukavia lapsista. Isä huomasi rattaiden koriin unohtuneen korvikepurkin ja tarjoutui puolestaan antamaan meille omiaan, heidän vauvalleen kun ne eivät kuulemma maistuneet. Aivan turhaan olin jännittänyt ja nyt sain vielä itsekin tarpeellista takaisin.

    Mietin, miksi minun pitää analysoida auttamista niin paljon. Miksei voi vaan auttaa ja siinä se. Jos joku nyt onkin päässyt palveluun vilpillisen tarinan avulla, on kai kuitenkin parempi, että ne ihmiset, jotka oikeasti toivovat lapsilleen lahjaksi kenkiä ja shampoota saavat apua ilman sen kummempaa harkintaa.

  • Uutisotsikoissa on lähiaikoina kiinnitetty paljon huomiota suomalaisten köyhyyteen ja eritoten yksinhuoltajien vaikeaan asemaan. Itse kuulun onnekseni perheeseen, jossa on kaksi aikuista, ja joista ainakin toinen tienaa kohtuullisesti. Mietinkin, miten olisi käynyt yksinhuoltajan, jos hänelle olisi käynyt niin kuin meille kävi tänään.

    Kannatan kierrätystä. Se on ekologista, ekonomista sekä fiksua. Olemme ostaneet kaikki neljät rattaamme käytettyinä. Niin myös vielä puoli tuntia sitten käytössä olleet sisarusrattaat. Hissistä ulos tullessamme huomasin kuitenkin toisen pyörän olevan jotenkin hassussa asennossa. Lähempi tarkastelu paljasti asian juuri niin pahaksi kuin kuvitella saattaa. Rattaiden runko oli murtunut ja enää noin sentistä kiinni muussa rattaassa. Joten miten sain keploteltua vaunut bussiin ja vielä bussista kotipihalle kahden lapsen ja ostosten kanssa. Rapun edessä runko petti lopullisesti. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Muuta kuin soittaa miehelle, että käypä ostamassa uudet rattaat. Nyt heti.

    Kun on kaksi alle kaksivuotiasta, ei voi jäädä odottelemaan tulisivatko rattaat tarjoukseen Hulluille päiville, tai olisiko joku myymässä niitä Huuto.netissä. Ilman sisarrattaita emme voi liikkua lähes mihinkään. Lähikauppaan kahta vuotta lähestyvä jaksaa juuri ja juuri kävellä, mutta minnekään muualle emme voisi lähteä.

    Rattaiden rungon pettäminen on mielestäni paha juttu. Niin ei pitäisi käydä. Ei edes käytetylle, jotka ovat muutaman vuoden vanhat. Ei vaikka edellinen matkustaja olisi ollut pullukkaampaa sorttia. Onneksi sattumuksesta ei seurannut muuta kuin sydämen tykytystä ja käsilihasten lisätreeniä minulle. Pahemminkin olisi voinut käydä, jos runko olisi murtunut kerta laakista, ja jompikumpi lapista tippunut tai jäänyt puristuksiin. Meille ei siis käynyt kuinkaan, mutta miten olisi käynyt sen yksinhuoltajan?

    Jos pyykinpesukone hajoaa, voi väliaikaisesti varmaankin lainata kaverin konetta tai parhaassa tapauksessa varata ajan talonyhtiön pyykkituvasta. Jos astianpesukone prakaa, tiskiaine ja harja auttavat. TV:tä ei ole pakko katsoa ihan koko ajan ja tietokoneitakin löytyy useimmilta työpaikoilta ja kirjastoista. Mutta, jos kahden lapsen kuljetus tulee hoitaa hartiavoimin, siinä on sanalla sanoen haastetta.

    Toki uutuuttaan kiiltävien kärryjen hankintahinta kirpaisi, mutta se ei kaada talouttamme. Selviydymme kyllä. Meidän ei tarvitse miettiä, että onko ensi kuussa varaa ruokaan, bussilippuun tai muuhun välttämättömyyteen. Kuinka hiuskarvan varassa elämä voisikaan olla.

  • Kuopuksen saamisen jälkeen olen pohtinut, mitä kohta kaksi-vuotiaalle esikoiselle voi kertoa satuttamisesta tai kuolemasta. Siis, että jos pikkusiskon päälle pomppaa tai jos hänen koppansa kaataa sängyltä lattialle, hän voi kuolla. Tai ainakin voi tulla iso pipi.

    Meillä on kirjastosta lainassa Pikku-Mirjan eläinlauluja. Siinä eräässä laulussa kerrotaan Otto-pojasta, jolla oli kolme kania. Ensimmäinen sai nuhan ja tukehtui siihen. Toisen söi koira ja toinen ui pakoon ja jäi sille tielle. Sen jälkeen Otolla ei ole enää ole ollut kaneja. Kyseessä on siis hilpeä rallatus. En tiedä miltä vuodelta kyseinen kipale on, mutta jotenkin tuntuu, ettei nykyään kirjoitettaisi enää noin.

    Ennen maatalojen lapsille oli kai enemmän selvää, ettei se rakas Putte-possu selvinnyt vuoden vaihteeseen. Ja ehkä katovuodet olivat karsineet myös sisarparvea. Miten on nykylasten laita? Käsittävätkö he kuolemaa, jos omat isovanhemmat yhä leikittävät ja hyppyyttävät joka sunnuntai? Toki esikoiseni on saanut osumaa, lähinnä itse kaatumalla tai lyömällä itsensä. Hiekkalaatikolla muutama kaveri on saattanut vähän tönäistä, mutta varsinaista käsitystä ihmisen haavoittuvaisuudesta hänellä tuskin vielä on. Tiedän hänen olevan mustasukkainen, mutta jotenkin haluaisin saada hänet ymmärtämään, että vauva on niin pieni ja avuton, ettei sille voi tehdä mitä haluaa. Tuskin hän pahuuttaan käy välillä mätkäisemässä tai halimassa turhan tiukalla otteella.

    Olen itse saanut tukkapöllyä, tai tukkapöllöä, kuten meillä sanottiin. Huonosta käytöksestä seurasi fyysinen kuritus, tosin hyvin lievä sellainen, joten jo suhteellisen pienenä tiesin, mitä satuttaminen tarkoittaa. Nykyään lapsen fyysinen kurittaminen on kiellettyä laissa. Jos lapsi ei ole koskaan kunnolla satuttanut itseään, voiko hän siis ymmärtää tuottavansa toiselle tuskaa? Ja onko edes moralisesti oikein kuormittaa kaksivuotiasta sillä ajatuksella, että hän voisi tehdä jotain, joka saisi pikkusiskon lakkaamaan olemasta?

  • Olen miettinyt, että mikä siinä on, että ihminen on niin kiintynyt tuttuun, vaikkei olisikaan siihen tyytyväinen. Tiedättehän, olet kuukausia, ehkä vuosia odottanut muutosta, ja sitten kun se ihana hetki viimein koittaa, että asiat muuttuvat parempaan, pullikoitkin ainakin mielessäsi vastaan ja harkitset jopa asian perumista?

    Asun tänään viimeistä päivää kaupunginosassa, jossa olen viettänyt viimeiset kaksi ja puoli vuotta. En ole missään vaiheessa pitänyt alueesta. Se oli rakennustyömaa päivänä jolloin sinne muutimme ja se on sitä vielä pitkään, varmaankin ainakin kaksikymmentä vuotta. Alue on uusi, vanhan sataman päälle rakennettu. Puut ovat korkeintaan metrin korkuisia. Puistoja ei vielä ole, palvelut ovat minimissään. Noin kuukausi sitten ostimme elämämme ensimmäisen oman asunnon. Uusi kotimme sijaitsee metsäisellä asuinalueella, jossa lasten leikkipuisto on parin askeleen, ei parin metropysäkin päässä. Itse asunnossa on paljon järkevämpi pohja ja olemme saaneet valita kaikki seinämateriaalit itse. Silti, kun tänään olin tyttäreni kanssa keinumassa vanhalla kotipihallamme viimeistä kertaa, minua kirpaisi.

    Kohta tutut asiat eivät olekaan enää vanhalla paikalla. Pyyhekoukku riippuu eri kohdassa uudella seinällä. Ruokakauppaan mennään eri reittiä. Lapseni kutsuu kavereikseen eri ihmisiä.

    Olen ollut itkuista kaksi päivää. Pillahtanut telkkarisarjalle. Mikä minua vaivaa? Olen niin kauan haaveillut siitä, että pääsisin raksalta metsään. Ja ihka omaan kotiin. Pelkäänkö että en rakastukkaan uuteen asuntoomme? Että en viihdykään metsässäni? Ehkä, tai ehkä en sentään. Ehkä olen vain haikea. Muistelen mennyttä ja aika on kullannut muistot. Vaikka raksa-aluetta ei tule ikävä, siihen kuitenkin liittyy paljon meidän perheelle tärkeitä muistoja. Kahteen ja puoleen vuoteen mahtuu kaksi raskautta, kaksi lasta. Toinen meinasi syntyä kotitalomme ulko-ovelle, kun poliisi ei alueella pidettyjen festareiden takia päästänyt taksiamme koko kaupunginosaan. Toinen otti ensi askeleensa lumisessa pihassa ja pyllähti maahan. Harjoitteli hiekkakakkujen tekoa rukkaset kädessä. Kummatkin on tuotu synnytyssairaalasta tänne, kotiin.

    Olen törmännyt ilmiöön aiemminkin. Kun olen varannut ajan kampaajalle, kaksi päivää ennen h-hetkeä rakastun lähtemättömästi nykyiseen malliin ja mietin, että pitäisikö aika kuitenkin peruuttaa. Ehkä en haluakkaan mitään muutosta? Kun 2-kymppisenä suhde silloiseen poikaystävään ajoi karille, tuudittauduin kotisohvan lämpöön ja katsoin videolta lempiohjelmaani. Osasin 70’s Show:n Donnan ja Ericin vuorosanat ulkoa. Se oli turvallista ja loi lohtua. Suhde, jonka olin odottanut jatkuvan, olikin tehnyt täyskäännöksen tuntemattomaan, mutta ohjelma pyöri tuttuja latuja.

    Psykologit ja perhetyöntekijät törmäävät tuon tuosta ihmisiin, jotka eivät uskalla jättää väkivaltaista parisuhdetta taakseen, koska pelkäävät, että eivät saa koskaan toimivaa suhdetta. Vanha, vaikkakin toimimaton ja jopa vaarallinen suhde on tuttu. Lyöntiä ainakin tietää odottaa. Ei sitä ehkä osaisikaan elää suhteessa, jota pelko ei rytmitä.

    Lapset ovat mestareita kyllästymättä olemisessa. Kuinka moni vanhempi on huokaissut, että taasko meidän täytyy katsoa se sama Barbababa-jakso ja kuunnella sama Piippolan vaari, eihän se ole tänään lautasella ollutkaan kuin kaksikymmentä kertaa? Aina vain sitä samaa. Vai onko kertaus sittenkin jonkun äiti?

    Pienen lapsen elämään ei suositella liikaa muutoksia kerralla. Esikoisemme puoleen vuoteen mahtuu pikkusisaren saanti, muutto täysin vieraalle asuinalueelle ja mahdollisesti päiväkerhon aloittaminen. Onko se liikaa? Mikä on liikaa muutoksia aikuisille?

  • Lataa lisää