• Höyhen kirjoitti uuden julkaisun, Vuojnestjåhkkå, sivulla Höyhenen retkiä 10 kuukautta sitten

    Seuraavana aamuna oli jo valitettavasti aika suunnata erämaasta ihmistenilmoja kohti. Lähdin suorinta reittiä Bierikin järven rantaa takaisin. Sää oli mitä parhain edelleen, kolmeen päivään ei yhtään sadetta. Tu[…]

  • Höyhen kirjoitti uuden julkaisun, Låddebakte, sivulla Höyhenen retkiä 10 kuukautta sitten

    Ei ollut nyt aikaa tai jaksamistakaan lähteä seikkailemaan ihan mihin sattuu enää, joten retki jatkui seuraavaksi parhaimmalle (tai pahimmalle) turistinäköalapaikalle eli Låddebaktelle. Se on aikalailla keskel[…]

  • Käväisin pikaisesti viikon näköalakävelyllä Sarekissa. Lomapäiviä oli vähän ja piti valita vain yksi paikka, se näköjään minulla on Sarek. Sää oli hämmästyttävän hieno koko ajan, vain pari pientä iltamyräkkää[…]

  • Kävin taas välillä ihan lähialueella kävely- ja makkaranpaistoretkellä. Kurjenrahkan kansallispuistoon on edellisen käyntini (useita vuosia sitten) jälkeen tehty uusi reitti Savojärven ympäri. Kiersin sen sekä lisä[…]

  • Ajoin Kvikkjokkiin, missä en ole aiemmin käynyt ja tarkoitus oli nähdä Sarekin eteläistä osaa ja huiputtaa Ruotsin helpoin kaksitonninen. Reittini kiersi Pårten ympäri Luohttolahkon ja (ei mitenkään suunnitellusti)[…]

  • Osallistuin jäätikkökurssille Norjassa Storsteinfjelletin ympäristössä. Säät suosivat ja pääsimme kiipeämään myös korkeimmalle huipulle 1893 m ja toisena päivänä kävimme 1622 m sivuhuipulla. Jäätiköllä kävely ei[…]

  • Nyt kun meri on lämmennyt tarpeeksi olen käynyt etsimässä lähialueilta hauskoja melontapaikkoja. Ugista löytyi juuri tuollaisia sopivia  pikku saaria kierreltäviksi. Myös rantautuminen onnistui kallioille, vaikka[…]

  • Kävin katselemassa saariston maisemia pyöräillen. Hyödynsin kaikki mahdolliset lautat ja sain pyöräilymatkan lyhyeksi sekä jätettyä Turun väliin. Kymmenen lauttamatkaa ja pyöräilyä noin 140 km, ei paha matka näin[…]

  • Poikkesin paluumatkalla Koitajoen jälkeen Petkeljärven kansallispuistossa. Kävelin Korkeaharjun päähän asti ja takaisin, pari kilometriä suuntaansa. Jos Punkaharju on suurikin nähtävyys, niin tämän pitäisi olla[…]

  • Vaikka Itä-Suomen etuna retkeilypaikkana on puolet lyhyempi matka Lappiin verrattuna, niin olen käynyt siellä aiemmin vain Kolilla kiertämässä Herajärven kierroksen. Nyt etsin erämaisempaa kohdetta, jossa myös voisi meloa ilman liiallista koskien määrää. Päädyin kolmeksi päiväksi nyt toukokuun alussa Koitajoelle, jossa meloin Koidanvaaran sillalta eli rajavyöhykkeen rajalta toiselle rajalle Lakonkankaalle. Toiseen suuntaan kävelin Tapion taipaleen ja Pirhun luontopolun reittiä.

    Olin perillä illalla vasta turhan myöhään ja väsyneenä ajoin jotain soratietä rajavyöhykkeen rajalle asti kunnes tie loppui. Huomasin olevani jonkun sillan vieressä ja ihmettelin vaan kun kartassani ei mitään siltoja näkynyt, vaan lossi olisi pitänyt olla. Noh, aurinko laski ja vetäisin äkkiä teltan hakkuuaukean viereen ehtimättä meloa minnekään laavupaikalle.

    Aamulla jätin kajakin ja muut kamat valmiiksi odottelemaan, kun ne kerran saikin näin kätevästi Koitajoen varteen, ja ajelin autolla takaisin päin kunnes osuin Pirhun P-paikalle vievälle tielle. Kävelin uteliaisuuttani polkua lossipaikan rantaan, lautta oli vielä talviteloilla eikä käytössä. Olisi ollut satoja metrejä kantamista, joten onneksi ajelin ”väärää” tietä. Rajavyöhykkeen rajaa nimittäin on jossain välissä siirretty ja vanhaa karttaa katsoessa luulin olleeni vanhan rajan kohdalla. Jätin auton tuohon viralliselle P-paikalle ja suunnistin kilometrin verran hakkuuryteikön läpi takaisin lähtöpaikalle.

    Harharetkien jälkeen siis vihdoin asiaan ja melomaan. Jännittävää kun ei oikein tiennyt mitä siellä olisi vastassa. Melontaoppaitten mukaan Koitajoki on niin helppo tapaus, ettei ole mitään mainitsemisen arvoista. Minullahan taas ei ole yhtään kokemusta virtaavissa joissa melomisesta (sen sijaan mereltä on kohtuullisesti kokemusta erilaisilla pienveneillä).

    Alkupuolisko joenvarresta on hyvin erämainen. Kaatuneita puita, risukkoisia rantoja, majavien patoja sekä hyvin säikkyjä vesilintuja, jotka lähtevät kaukaa pakoon. Koidanvaaran laavu oli hyvin kauniilla rantatöyräällä. Tässä kohden erämaisuutta hiukan häiritsi vaaran läheisyyden metsä- ja kaivuutyöt. Paistelin ainoat makkarani heti pois. Polttopuiksi oli tarjolla viimeisen päälle helposti syttyviä rutikuivia koivuhalkoja. Yksi tikun raapaisu vain ja nuotio leimusi. Jatkoin matkaa. Ohjelmassa oli kahden majavan padon yli rämpiminen. Pelkäsin vähän hajottavani kumipaatin heti kättelyssä, mutta ei pohjaan tullut lopulta koko reissulla naarmuakaan, siis kestävää materiaalia.

    Verkkoputaan tuvan kohdalla oli kohtuullisesti virtausta eikä kaksista rantautumispaikkaa, joten se jäi katsomatta. Pirhunkosken ohitin polkua kantamalla. Sen lopussa olisi ollut rännin kapeimmassa kohdassa muutama korkeahko aalto eikä huvittanut kokeilla miten siinä käy. Melominen oli muutenkin luultua väsyttävämpää kaatuneita puita ym. väistellessä eikä mutkissa ollut näkyvyyttä ja piti hiukan olla varuillaan mitä eteen ilmestyy.

    Jäin yöksi Asumajoen laavulle. Siellä ei tarvinnut yksin istuskella kahden kuukkelin pyrähdellessä penkin ja puunoksan väliä. Pirhun luontopolun opastaulussa muuten oli selostus kuukkelista, että se on harvinainen alueella ja pesiviä pareja olisi vain 1-2. Jaahas, tuliko tässä siis bongailtua ainakin puolet alueen yksilöistä. Yö oli turhan kylmä telttailla, taisi käydä lähellä nollaa. Varusteet oli aamulla aivan lumihuurteessa. Päivisin oli joka päivä lämmintä 15-20 astetta. Vesi oli myös jo huomattavan lämmennyttä, ei lähelläkään jäistä.

    Polvikosken lähellä maisemat muuttuivat hitusen vähemmän erämaisiksi, oli nätimpiä rantatöyräitä, pieniä hiekkarantoja ja sorareunuksia. Koska melominen tuntui raskaalta näin tottumattomalle, niin päätin lähteä välillä kävelemään Pirhun polulle ja hoitelemaan auton siirron pois päiväjärjestyksestä. Jätin varusteet rantaan lähelle polkujen risteystä. Virallinen tulipaikkakin oli parin sadan metrin päässä, mutta joku oli vetänyt asuntovaunun siihen, joten pysyin syrjemmällä. Koivusuo oli vaikuttavan laakea ja pitkosta pitkin pääsi suon halki. Sen jälkeen reitti nousi Pirhun vanhalle tilalle ja laskeutui vanhan metsän lävitse P-paikalle. Tällä luontopolun osuudella oli hauskoja opastetauluja mm. mainittu kuukkeli sekä esim. aihki-mänty, joka oli tosin romahtanut latvuksestaan polun poikki pitkin pituuttaan. Aihkeja näytti olevan myös Koitajoen rannoilla.

    Ajoin auton saman tien Lakonkankaan P-paikalle. Viimeinen runsas kilometri tiestä oli aivan ajokelvotonta ja ihan hilkulla oli jäädä pikkuauto mahastaan mutaan kiinni. Hiukkasen meni jännäksi, moottoria tuli huudatettua ja renkaat pyöri välillä tyhjää. Takaisin olisi pakko päästä seuraavana päivänä, mutta mitäs etukäteen murehtimaan. Lakonkankaan laavulle joen rantaan oli 700 metriä, jonka joutuisi paattia kantamaan, vieläpä pienen mäen yli. Noh, sekin on sen ajan murhe.

    Rannasta patikoin Tapion taipaleen polkua. Alkumatkan reitti kulkee joen viertä kunnes Alajoen kieppeillä erkanee melontareitistä. Katselin olisiko meloessa koskia tiedossa ja ihan hyviltä ne näyttivät, Hanhikosken uskaltaisin laskea. Kaksi siistiä tupaa oli lähekkäin ja niiden jälkeen vielä Sammalpuron laavu erittäin nätillä rantatöyräällä. Wc:tkin olivat vimpan päälle siistejä tuplaeriöllisiä. Ainoa miinus koko reitillä olivat yhdet uponneet pitkokset, josta oli vähän ikävähkö kahlata syvässä liejussa. Muita kulkijoita ei ollut näkynyt yhtään.

    Jäin Polvikosken lähettyville telttailemaan. Aamulla nostin paatin lyhyen kannaksen yli, helppo kosken ohitus. Vettä riitti joessa tässä vaiheessa kevättä ja Polvikoski näytti aika hurjalta. Polvikosken jälkeen Koitajoki teki suurimmat mutkansa, ensi aurinko oli vasemmalla, vähän ajan päästä oikealla, tuossahan ihan menee pää pyörälle mihin ilmansuuntaan ollaan menossa. Seuraavaksi vastassa oli koko joen yli kaatunut iso puu, mutta onneksi siinä oli metrin aukko laidassa, joten tiukka tähtäys siihen ja pää alas. Joki virtaili rauhallisesti ja vasta vähän ennen Hanhikoskea oli pari pientä minikoskea. Niemipuron tuvalla tuli vastaan pari muuta henkilöä. Hanhikosken tuvalla en nyt pysähtynyt vaan laskettelin täyttä vauhtia koskea ohi. Jihuu, laskin ensimmäisen koskeni, vaikka olihan se nyt vaatimaton, tosin pitkähkö.

    Lakonkankaan laavu oli hyvin melojalta piilossa, siitä painelee helposti ohi ja sitten olisikin hauska vääntää takaisin vastavirtaan rajavyöhykkeen rajalta jostain mutkan takaa… No onneksi en päätynyt niin pitkälle ohi. Menihän se paatinkantokin parkkipaikalle sitten vaikka ylämäkeä olikin. Muut kamat sitten toisella kannolla. Ja ihmeen kaupalla selvisin mutaiselta tieosuudelta takaisin ihmisten ilmoille. Olihan tässä retkessä oma jännityksensä.

  • Merenjäät meni tammikuussa vesisateitten takia ulkoilukelvottomiksi jo parin viikon jälkeen ja siitä asti on joutunut lounaisrannikolla tyytymään pelkkään latuhiihtelyyn. Tykkilumella tehtyjä vissiin on nuokin[…]

  • Harvinaista herkkua on ollut tarjolla viime aikoina lounaisrannikolla, kun meri jäätyi aivan sileäksi ja luistelu on ollut mahdollista. Mikään varustefriikki en (ainakaan vielä) ole, joten kaivelin ikivanhat kaunarit kaapista ja jää oli tosiaan niin sileää, että hyvin niilläkin pääsi menemään. Lunta jäällä oli paljon, joten ihan mistä vain ei päässyt luistimilla, mutta onneksi aurattuja baanoja riitti kilometritolkulla hauskasti saarien ympäri. Aurinko piileskeli kameraa, joten vähän harmaita nuo kuvat.

    [gallery columns="2" size="medium" ids="80,81,82,83"]

  • Koskeljärvi kiinnosti retkikohteena tällä kertaa, koska siellä ei ole taloja rannoilla ollenkaan ja saisi lutrata kajakilla rauhassa ilman ”yleisöä”. Olen viimeksi melonut suunnilleen kymmenen vuotta sitten, joten homma on arvatenkin ruosteessa. Vesille on tehnyt mieli jo pitemmän aikaa, koska retkeilyyn saisi ihan uudet maisemat ja mahdollisuudet vesiltä käsin. Niinpä tulin nyt tilanneeksi itselleni vesikulkuneuvon, ilmatäytteisen kajakin.

    Aamun valjetessa heti testireissulle, jotta muutaman tunnin valoisan ajan pystyisi hyödyntämään. Päivä oli pilvisen harmaa ja ennustettua vesisadettakin alkoi tulla iltapäivällä. Tuulta juuri ja juuri riittävän vähän, ilma ja vesi molemmat suunnilleen seitsemän asteen kieppeillä. Vastatuulta olisi takaisin päin, joten kovin kauaksi ei kannattaisi mennä.

    Koskeljärvi paljastui hauskaksi luontokohteeksi pienine saarineen. Täytyy kesällä ehdottomasti käydä uudestaan nätimmällä säällä kiertelemässä laajemmin ympäriinsä. Nyt kävin vain pikaisesti Isoluodon laavulla makkaran paistamassa. Lähdin Härkluoman veneenlaskupaikalta. Pieniä veneitä oli rannalla runsaasti ja laavukin näytti kalastajien tukikohdalta, joten kesällä tuolla saanee varautua ruuhkaan, mutta nyt ei muita näkynyt.

    [gallery size="medium" columns="2" ids="74,75,76,77"]

  • Kiersin päiväretkellä Vaskijärven reitin. Loppusyksy on hyvä ajankohta retkeillä näillä etelän reiteillä, koska ruuhkaa poluilla ja tulipaikoilla ei pitäisi olla, toisin kuin kesällä parhailla säillä. Sää oli[…]

  • [gallery columns="2" size="medium" ids="46,29,37,32,38,28,22,39,30,40,20,33,43,18,27,26,7,8,42,19,23,35,24,25,21,34,36,31,41"]

  • Saavuin iltapäivällä Suorvaan. Parkkipaikalla tuli niin kova sadekuuro, ettei viitsinyt kusellakaan käydä. Ajattelin tuliko turha reissu taas. Vedin retkivaatteet päälle kuitenkin ja otin repun takakontista, ylimääräisenä hätävarana otin vielä kertakäyttösadetakin matkaan. Padon tietä kävellessä tuli vielä pientä ripottelua kunnes lakkasi. Toisella puolella patoa etsin rannasta poroaitausten vierestä karttaan merkityn polun alkukohtaa. En löytänyt, vaan päädyin pusikkoon rämpimään. Osuin purolle, jota seuraamalla päädyin purojen haarautumiskohtaan ja polulle. Tässä oli oikein silta yli eikä tarvinnut siis kahlata. Halusin jatkaa samana päivänä vielä pois rinteen koivikosta ja yritin seurailla polkua. Välillä se hävisi mudan, veden ja kaatuneitten puitten sekaan. Ylhäältä löysin ihan kelvollisen teltanpaikan puron ja sulamattoman lumilipan vierestä. Nätit maisemat alas järvelle. Kolmen miehen porukan näin telttailemassa hieman alempana. Viimeiset ihmiset, jotka seuraavaan viiteen päivään näin.

    Aamulla innolla kamat kasaan ja jatkamaan matkaa puuttomalla rinteellä. Jokien ylitykset huolestutti, koska sulamattomia lumia oli tänä vuonna vielä harvinaisen paljon. Ensimmäinen karttaan merkitty joki oli helppo ja sen jälkeen helppoa jopa polkua pitkin etenemismarssia kohti Sarekia. Maisemana oli Slugga, Spadnejåhkan putoukset ja laaksoa alhaalla. Seuraava Niabbejåhkan kahlaus olikin heti vaikea. Lähdin ylös etsimään matalampaa kahlauspaikkaa. Ei muuten ikinä tiedä pitäisikö mennä ylös vai alas hakemaan ylityskohtaa. Kahtia haarautuvasta osasta jokea lähdin menemään yli. Eka puoli oli helpompi, mutta toinen haara siinä ja siinä. Yhtään syvempi ei olisi saanut olla. Noin puolta säärtä syvemmistä en kahlaa, koska se ei yksinkertaisesti onnistu, kuten sain huomata myöhemmin juuttuessani vahingossa polvensyvyiseen, josta en meinannut päästä edes takaisin enää. Kun Niabbesta oli selvitty olikin useita kilometrejä ilman ylityksiä ja helppoa kulkua rinteellä.

    Iltapäivällä saavuin sitten Nienndoon. Eka Niendojoki osoittautui sitten ylipääsemättömäksi. Olin ihan murheissani, että tähänkö tämä reissu jo heti päättyi. Tämä oli ainoa joki, missä vielä oli sulamatonta lumisiltaa päällä, mutta se oli hengenvaarallisen näköinen, millä minuutilla tahansa romahtamassa. Ei tulisi mieleenkään lähteä tuollaisesta leikkimään. Menin alas laittamaan teltan pystyyn, kun ei muutakaan ollut tehtävissä. Yritin kartasta katsella vaihtoehtoisia reittejä, kuten Ähparin kiertoa. Mutta sitäkin varten olisi pitänyt toisesta joesta päästä yli. Yöllä teltan ohi kulki suuri lauma poroja mylvien. Heräsin siihen enkä pahemmin saanut enää nukuttua.

    Aamulla menin ensimmäiseksi hakemaan vettä purosta ja huomasin samalla, että vesi oli yön aikana laskenut huomattavasti. Pääsisin sieltä alhaalta haarautuvasta kohdasta jokea helposti yli. Vähän yli nilkkaan oli vettä. Äkkiä pakkasin kamat ja jatkoin matkaa. Samoin toinen Nienndojoki oli helppo tapaus, vesi samoin alhaalla. Olinkin sitten riemukseni päässyt sillalle ja siis oikeasti pääsin Sarekin alueelle. Sää muuttui koko ajan vain helteisemmäksi, aurinko paistoi ja maisemat täysin näkyvissä koko ajan. Lumilaikkuja rinteet täynnä. Jatkoin Guhkesvaggeen kohti Sarekin huippuja. Sieltä ne kulkiessa pikku hiljaa paljastuivat esiin muitten tunturien takaa. Guhkesvagge oli lumetonta ja helppokulkuista. Olinkin nopeasti Nordtoppenin juurella. Laitoin teltan pystyyn jonkun Sarekjoen sivuhaaran vierelle, ehkä vajaa 1000 metrin korkeudella. Söin ja lepäilin. Ajattelin olevani liian väsynyt lähtemään ylös, mutta torkkujen jälkeen vaikutti olo ihan riittävän levänneeltä ja koska tuulikin oli tyyntynyt, sää olisi ihanteellinen. Eikä seuraavan päivän säästä tietenkään voi tietää, olisiko koko paikka pilvessä, joten parasta käyttää tilaisuus hyväkseen.

    Lähestyminen varsinaisen nousun alkuun oli jo rasittava, vähän väliä lumilaikkuja, joista ei ihan varma ollut uskaltaako niistä mennä yli. Lumen pinta oli sohjoinen, mutta ei kuitenkaan upottanut liikaa. Varsinainen kiipeäminen olikin sitten vuorotellen lumialuetta ja kivikkoa. Välillä olin harhautunut harjanteen reunalta liikaa jyrkemmälle puolelle ja hiukan turhan jyrkkää paikka paikoin oli. En lähde jyrkempiä ikinä kiipeilemään, tuossa alkaa olla kivien vyörymisen vaarakin jo. Raskasta oli nousta tietenkin, ja pidin vauhtia yllä, koska ilta kyseessä ja yö mahdollisine pilvineen tulossa. Uurastuksen jälkeen vihdoin huippualue alkoi, ja siellä olikin hulppeata, ei juurikaan lunta. Hurjat jyrkänteet ja jossain kumisi ja ryskyi jäätiköille tippuvaa lunta. Näin pilvirintaman lähestyvän, mutta pääsin Nordtoppenin esihuipulle n. 1960 m. ennen pilviä. Pitemmälle ei olisi päässytkään, koska viimeinen harjanne Nordtoppenille oli lumen peitossa ja liian vaarallisen näköinen. Lumi oli kuitenkin sulamassa. Mutta tämäkin huippu oli hulppea, näköalat molemmin puolin ja Akka kokonaan ilta-auringossa näkyvillä.

    Aika pian lähdin takaisin alas. Lumilaikkuja pääsi paljon helpommin alas kuin kivikoita, molempia jouduin menemään. Lumen pinta oli onneksi riittävän sulanutta, jotta siinä pystyi vauhtia jarruttelemaan. Alhaalla harhauduin sitten johonkin ihan väärälle ”tasanteelle” josta en meinannut päästä alas takaisin teltalle millään. Jouduin kiertämään ylimääräistä, ja teltalle päästyäni olin ihan täysin poikki. Eväitä olisi ollut mukana, mutta oli niin huono olo jotenkin, etten pystynyt niitäkään syömään.

    Seuraavan päivän pidin lepopäivänä. Illalla tosin lähdin siirtämään telttaa muutaman kilometrin eri paikkaan, sama maisema alkoi tympäistä ja oli sitä paitsi kylmä paikka johon aurinko ei paistanut yöllä. Löysin varmaan retken parhaan telttapaikan Tjiervajågasjia vastapäätä. Siinä oli mahtava vesiputous, jota valitettavasti ei päässyt yli joesta lähempää ihailemaan. Mutta hulppeat näkymät tältä telttapaikalta joka suuntaan, takana Sarek ja sivulla kaukana Akka.

    Jatkoreitin suunnitelmaa en ollut tarkasti tehnyt. Seuraavana aamuna varhain viiden kieppeillä päätin lähteä yrittämään joki- ja järvisokkelosta takaisin Stora Sjöfalletin alueen puolelle. En halunnut venyttää retkeä pidemmäksi, vaan yrittää nyt aika suoraviivaisesti tuolta takaisin Suorvaan, jos vain onnistuu. Kuten arvasin vaikeudet jokien ylittämisissä alkoivat heti. Yli ei ollut menemistä ja kun lähti kiertämään yläjuoksulle tuli uusia sivuhaaroja vastaan, joista myös ei päässyt yli. Kiertelin tällä tyylillä pääsemättä oikeastaan mistään yli aina Vardasjåhkan monihaaraiselle osalle, josta oli matala suistomainen kahlaus mahdollinen. Sitten enää yksi ylityspaikka tarvittiin ja se onneksi löytyi ja olin ”vapailla vesillä” Tjievrajärvien länsipuolella. Päätin yrittää yli Tjievrajärvien välistä ja siellä olikin matala hyvin leveä suistokahlaamo. Pääsin siitä ihan noin nilkan matalasta tai aika paljon kiveltä kivelle. Aamupäivä vielä oli ja vesi matalalla, mutta kun olin pari tuntia pitänyt ruoka- ja lepotaukoa ylityksen jälkeen oli vesi noussut jo huomattavasti, enkä ehkä enää olisi uskaltanut siitä tulla.

    Koska ilma oli edelleen todella hyvä, niin päätin jatkaa vielä matkaa. Lähdin näköalareittiä 1200 metrin satulasta 1074 -järven kautta Atjekeille. Länsirinne oli kokonaan sulaa ja helppokulkuista, mitä nyt nousua sen 300 metriä. Mutta satulan jälkeen itärinne olikin sulamaton, joten laskettelin lumilaikkuja 1074 -järvelle asti. Järvet oli suurelta osin jäässä. Reitti oli kyllä nätti ja mielenkiintoinen. Jäin telttailemaan järven alapuolelle jokien risteyskohtaan. Siinä oli kahlaamon näköinen paikka ja ajattelin veden vielä aamuksi vähän laskevan. Sulamatonta lunta oli tuossa runsaassa tonnissa vielä paljon ja isot lumilipat jokien ympärillä. Aurinko paistoi lämpimästi yölläkin, joten vähän murehdin, jos vesi ei laskekaan vaan tulviminen voisi jopa lisääntyä.

    Aamulla kahlaus oli kuitenkin helppo ja pääsin paluumatkalle Vuoskelvaggeen. Se oli suureksi osaksi sulanut, mutta lumilaikkujakin oli, ja ne olivat jo varsin sohjoisia, niin että oli vaarassa upota jalka läpi. Varovainen sai siis olla, kun päätti ylittää lumen. Pikku järvien kohdalla pidin ruokataukoa. Loppumatka koivupusikon polulle oli näköalareittiä. Tosin kuljin liian pitkään ylhäällä ja viimeisessä laskeutumisessa polulle jouduin viheliäiseen pajuryteikköön ja jyrkkään ennen kuin pääsin alas. Polku oli tosin ihan vesimutalammikkoa paikkapaikoin.

    Sarekissa kulkeminen tosiaan otti mehut pois ja patotiellä raahustaessa olin ihan sippi, eikä paljon jalka enää noussut tiestä ylös. Illalla olin autolla takaisin ja lähdin ajamaan pois. Padolla vastaan oli tullut pari pirteätä rinkkaporukkaa, eivät vissiin arvanneet mihin olivat menossa. Kun lumilaikut olivat sulamassa sohjoksi, kulkeminen ja tulviminen saattoi olla muuttumassa vielä pahemmaksi kuin minulla oli ollut. Sää oli ollut sateeton koko ajan. Ei edes yösateita viiteen päivään, aika ihme. Stressaavaa oli jännittää mistä joista pääsee yli, tai pääseekö edes takaisin. Pariksi päiväksi enemmän olisi ollut ruokaa mukana, mutta en uskaltanut pitempää lenkkiä tehdä, jotta jää pelivaraa ja pääsen poiskin. Kilometreinä tämä lenkki oli aika vähän, mutta esim. jokien kohdalla ylimääräistä matkaa kertyi kiertelystä etsimässä ylityspaikkoja.

    Kaiken kaikkiaan oli erikoinen reissu sään ja olosuhteitten puolesta. Tästä riittää muisteltavaa vielä vanhana mummonakin. Enää pitäisi joskus päästä näkemään eteläisempää Sarekia…

  • Höyhen rekisteröityi sivustolle 2 vuotta, 11 kuukautta sitten