• Amanda kirjoitti päivityksen 4 vuotta, 7 kuukautta sitten

    Ei mitään uutta sunnuntai iltaan salille pitäs vääntäytyy ja käyä pumppaamassa motivaatio ei kovin korkealla oo nytten mutta kyllähän se aina siitä ku pääsee tekemään :)

  • Hei

    Ajattelin kirjoittaa nyt siitä kuinka minä selvisin huumeriippuvuudesta, väkivallasta ja siitä miten jalkani vaurioituivat. Minun elämäni on aina ollut hankalaa minua ala-asteella kiusattiin paljon,  ylä-asteella päätin ettei kukaan enää koskaan kiusaa minua ja aloin oireilemaan todella rajusti.  Vanhempani tekivät ekan katoamis ilmoituksen kun olin 14-vuotias sitä ennen minulle oli tehty jo asioita joita kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan ei etenkään lapsen. Käytin paljon alkoholia ja minut huostaanotettiinkin pariin kertaan.  Ketään ei kiinnostanut miksi minulla oli niin paha olla ,enkä minä tahtonut kertoa.  En halunnut että vanhempani saisivat tietää miten pahoja asioita minulle oli tapahtunut.  Halusin vain että he unohtaisivat minut jotta he voisivat elää onnellista elämää,  sellaista se olisi ollut ilman minua. Mutta eihän se toimi niin että vanhemmat voisivat unohtaa lapsensa.  He tekivät kaikkensa ja olivat varmasti todella uupuneita kaiken toilailuni jälkeen.  Olin nuoresta iästä asti pyörinyt vanhempien ihmisten kanssa ja katsoin heistä mallia.  Huumeiden käyttö ja myynti oli mielestäni siistiä. En ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa joka ei olisi käyttänyt tai myynyt aineita.  Ala-ikäisenä en saanut kovin usein keltään aineita , mutta välillä sattui kohdalle joku joka antoi jotain. No löysin sitten elämäni rakkauden joka hakkasi minusta pois kaikki unelmat ,haaveet ja oman tahdon. Ajattelin että minun kuuluu kestää sitä ,minulla ei ollut mielestäni muita vaihtoehtoja kuin tappaa itseni,  hän tappaa minut tai se jatkuu ikuisesti.  Ainoa lohtuni oli turruttaa kaikki tunteet huumeilla ja pian olinkin koukussa.  Huumeet olivat ainoa rakkauteni.  En vieläkään ole täysin toipunut noista asioista ja poikaystäväni joutuu kärsimään siksi että minä pelkään vieläkin ja käytöksessäni näkyy vieläkin se miten minua on alistettu. Hän silti jaksaa oikkujani olen siis onnekas että viimein löysin ihmisen joka rakastaa minua eikä satuta minua. Olen onnekas kun vielä hengitän.  Silti elämäni on ollut vaikeaa ja se on todellakin jättänyt pysyvät arvet.  Koulussa minusta tuntuu välillä että olen jotenkin erilainen en kuulu sinne ja mietin mitä luokkalaiseni ajattelevat minusta.  Tietävätkö he kuinka pohjalla olen ollut ja että olen korvaushoidossa, koska leikkauksen jälkeen en pystynyt olemaan kuivilla yritin, mutta ajattelin että se oli elämäni loppu kun jalkani eivät toimineet samalla tavalla kuin ennen. En pysynyt urheilemaan ja tuskin kävelemään pitkään aikaan. En enää tiedä mistä puhuisin normaalien ihmisten kanssa koska olen tottunut puhumaan vain muiden narkomaanien kanssa ja ihmisten jotka tuntevat taustani eivätkä tuomitse minua. En ole aikuisiälläni ennen korvaushoitoa ollut hetkeäkään selvin päin ellen ole ollut päihdekuntoutuksessa. Sieltä olen saanut paljon apua ja saan vieläkin.  Sosiaalityöntekijäni kysyi kerran minulta olinko milloin viimeksi ollut selvin päin sanoin että talvella taisin olla kuukauden hän kysyi miten olin pystynyt lopettamaan opiaattien käytön kerroin että vedin vain piriä silloin hän katsoi minua ihmeissään ja sanoi ettei se ole selvinpäin oloa. Minä en ollut 16-vuotiaana aloitettuani käytön päässyt sen lähemmäs lopettamista tuli vedettyä monet överit ja elin elämääni kuin se olisi jo ohi kuin olisin elävä kuollut. Käperryin itseinhoon ja säälin itseäni, olin mielestäni vastenmielinen joka ei ansainnut parempaa niinkuin eksäni oli minuun iskostanut.  Nyt elämäni on oikeilla raiteilla silti riski on olemassa että menetän tämän kaiken jos alan käyttämään jälleen.  Onneksi pääsin k-hoitoon sen jälkeen himo opiaatteihin on pysynyt aikalailla kurissa.  Kirjoittelen näitä vähän itselleni, koska niin paljon on tapahtunut mikä on traumatisoinut minut,  onneksi pystyn vielä toimimaan.  Vieläkin herään painajaisiin että joku yrittää tappaa minut kun nukun ja sen jälkeen en saa unta ja se tuntuu niin todelta että joudun katsomaan ettei asunnossa ole ketään.  Eikä kaikkia asioita ole käsitelty.  Yritin saada itselleni aikaa violasta, mutta kukaan ei soittanut takaisin vaikka niin sovimme, että pääsisin puhumaan ammattilaiselle.  Käynhän viikottain a-klinikalla ja sosiaaliohjaajani on auttanut minua todella paljon ja auttaa vieläkin jotta oppisin huolehtimaan kaikesta itse.  Se on välillä tosi haastavaa koittaa hoitaa kotia, käydä koulua tehdä tehtäviä,  huolehtia että pienet tukemme riittävät koko kuukaudeksi ja vielä urheilla ja joogata koska urheilusta on tullut minulle tärkeä keino selviytyä ilman huumeita.

  • Amanda kirjoitti uuden kommentin toimintaan 4 vuotta, 7 kuukautta sitten

    Vastauksena viestiin: Amanda kirjoitti uuden julkaisun, henkilökohtainen helvettini, sivulla my life Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tapahtuneista asioista mitä on ollut elämässäni.  Olen tullut pahoinpidellyksi monen vuoden […] Näytä

    Moi
    mä voin nyt hyvin teen vanhusten parissa työssä oppimista, asun mun poikaystävän ja meiän belgianpaimenkoiran kanssa ihan kivassa kaksiossa. Nyt on puoltoista vuotta mun retkahduksesta kun nuo jalat meni ja kai mun vanhemmilla on vieläkin kova huoli musta jos en heti vastaa puhelimeen, mutta enpä voi heitä siitä syyttää. Mulle tulee ihan…[Lue lisää]

  • Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tapahtuneista asioista mitä on ollut elämässäni.  Olen tullut pahoinpidellyksi monen vuoden ajan olin suhteessa jonka luo muutin kun olin 16-vuotias silloin tutustuin opiaatteihin.  Ne vievät ihmisen mennessään tekevät orjakseen, se saa ihmisen ajattelemaan vain itseään. Tekee turraksi läheisten kärsimykselle kun he yrittävät kaikkensa,  pelkäävät puhelua jossa kerrotaan heidän juuri ja juuri täysi ikäisen tyttärensä kuolleen yliannostukseen.  Kun muutin eksääni luo luulin löytäneeni tosi rakkauden hän sanoi kauniita asioita jollaisia en ollut kuullut ketään ennen hän toi kukkia ja hän opetti minut käyttämään rauhottavia ja fentanyyliä ja muita vahviha kipulääkkeitä.  En kestänyt todellisuutta ja pakenin sitä vetämällä itseni siihen kuntoon että hyvä että pysyin hereillä joskus heräsin lattialta kun olin ollut niin sekiksissä. Hän oli minua n. 10 vuotta vanhempi ja hän pystyi pitämään minut aineissa joihin tulin nopeasti riippuvaiseksi. Alkuhuuman hävittyä alkoi henkinen ja fyysinen väkivalta välillä oli leuka sijoiltaan, joskus tuli nyrkkiraudasta ja välillä riitti syyksi etten ollut nälkäinen.  Kävin tämän päälle pari vuotta koulussa esitin että kaikki oli hyvin,  en uskaltanut kertoa kellekään. Lopulta minulla ei ollut enää ketään muuta kun huumeet ja hullu poikaystävä joka lupasi aina mennä hoitoon puhui pääni ympäri etten jättäisi häntä.  Naaman ruhjeita oli vaikea saada piiloon ja oli vaikea hymyillä kun elämä oli sellaista helvettiä. Hän vei elämän iloni, oman tahtoni.  Kulissit olivat hyvin hoidettu ja ulospäin kaikki näytti hyvälle . Lopulta hän rikkoi läppärini ja tvni,  hakkasi minut kahdesti sinä päivänä ensin sain soittettua poliisit he kuvasivat naamani ja kun eksälläni ei ollut avaimia luulin olevani turvassa.  Taloyhtiöstä tultiin avaamaan ovi mutta avaaja ei pysähtynyt vaikka yritin huutaa pian jo huomasin että olin lentänyt n. 17 rappusta alas, luulin sen olleen vahinko mutta kun hän vain haki pillerinsä potki minua selkään ja sanoi ”vitun huora Älä itke ei sua mihinkään satu ” ,puhelimeni kun oli hänellä en voinut soittaa naapuri kävi kyllä ovella juuri kun olin ryöminyt takaisin ylös. Hän lupasi soittaa apua pari tuntia odotettuani lähsinne pois. Silloin päätin että tämä loppuu se ei koskaan muutu miksikään. Hän ei ottanut sitä kovin hyvin ja vainosi minua ja vanhempiani.  Hän sai minut tuntemaan itseni niin arvottomaksi ja likaiseksi koska kun olin  13-vuotiasti tapahtui pahoja asioita syötyäni essoja. Hänestä se vaikutti enemmän häneen luin minuun ja uhkaili soittavansa sille ihmiselle joka satutti minua ja kertovansa äidilleni mitä olie tapahtunut.  Huumeiden käyttö jatkui olin niin rikki ja loukkasin läheisiäni ja olin heitä kohtaan todella julma en nähnyt kuin oman kärsimykseni. Tätä paskaa jatkui muutamia vuosia en edes muista tarkkaan kuinka monta. Vanhempani joutuivat kuuntelemaan kun hakuin heitä,  raivosin ja pilasin joulut kun en saanutkaan rahaa. Olin itsekäs. Ajattelin vain miten saan huumetta niinkuin monet muutkin narkkarit, mikään ei ollut yhtä tärkeää. Sitten tuli sairaala käyntejä yliannostuksen vuoksi. Lähdin hoitoon ensin kuukauden sitten muutaman kuukauden päästä lähdin uudestaan silloin olin puolivuotta, siellä täytin 21-vuotta. Sitten entinen elämä alkoi houkuttaa liikaa tai uusi elämä alkoi pelottaa. Pari päivää sen jälkeen jouduin putkaan ja nukuin jalkojeni päälläjolloin munuaiseni pysähtyivät. Jalkani turposivat.  Ihmettelen vieläkin miksi he eivät soittaneet ambulanssia vaikka selvästi näki ettei kaikki ollut kunnossa,  he vain halusivat minut äkkiä pois minun ei tarvinnut allekirjoittaa papereita joiden takia osittain olin siellä.  Vartija vei minut siviili autolla kaverini rapun eteen josta minulle soitettiin ambulanssi kun en pystynyt kävelemään.  Teholla olin viikon 5 päivää dialyysissa mikä käynnisti munuaiseni uudelleen.  Uskon että siihen että selvisin on jokin syy.  En tiedä olenko ansainnut pelastua olen satuttanut monia ihmisiä,  en ole elänyt elämääni niinkuin kuuluisi. Jaloissani on nyt hermovaurio kummassakin, toisessa iso ihonsiirto. Oikeusjutun tapauksesta kyllä teen. Olen kuitenkin hengissä ja ainut mitä voin tehdä on elää niin että vanhempieni ei tarvise pelätä jatkuvasti,  addikti tulen olemaan aina mutta en olee enää se ihminen jonka vuoksi monet ovat onnettomia mukaan lukien  minä,  kasvatin itselleni kovan kuoren ja yritän muuttua sellaiseksi ”normaaliksi ihmiseksi ”.  Nyt käyn kouluni loppuun ja valmistun keväällä.  Välillä houkuttaa palata takaisin vetämään se olisi helppo ratkaisu, huolet katoaisi hetkeksi, mutta minulle se ei ole enää vaihtoehto. Enkä halua tulla sellaiseksi kylmäksi tunteettomaksi ihmiseksi. Aloitin korvaus hoidon päälle vuosi sitten ja minulle se mahdollisti paljon,  tiedän että monet eivät lopeta käyttöä hoidosta huolimatta,  mutta minun elämäni sen ja kaiken muun takia muuttui.  En usko että olen  hoidossa enää parin kolmen vuoden kuluttua.

  • Amanda rekisteröityi sivustolle 4 vuotta, 7 kuukautta sitten