Selaat arkistoa kohteelle ystävä(t).

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Kanssakulkijoita

15.4.2017 Yleinen

Elämä on joskus käsittämätöntä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin tällöin, yleensä aivan yllättäen, törmää ihmiseen, jonka kanssa tuntee heti olevansa kotona. Se on uskomaton tunne. Etenkin sellaiselle kuin minä, joka yleensä tuntee itsensä oudoksi, ulkopuoliseksi ja vieraaksi.

Olen saanut elämäni aikana tutustua moniin ihmisiin, jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen – tarkoitan siis nyt positiivista vaikutusta, vaikka negatiivisistakaan vaikutuksista ei ole ollut puutetta. Vaikka joskus pelkään ja vierastan ihmisiä, samalla toiset ihmiset ovat minulle mittaamattoman arvokkaita aarteita, joita yritän vaalia parhaan kykyni ja voimieni mukaan. Hyvät ystävät ovat erityisiä lahjoja, joista usein riittää iloa yksinäisyydessäkin. Olen kiitollinen jokaisesta.

Ihmiset, jotka vahvistavat omaa minuutta ja hyviä käsityksiä itsestä, ovat kullanarvoisia. Erityisesti jos oma käsitys itsestä ei ole mitenkään kovin imarteleva. Jotkut ihmiset vain yksinkertaisesti saavat minusta esiin sellaisia puolia, joiden en aina edes uskoisi olevan olemassa. Ystävät myös usein inspiroivat minua niin elämässä kuin taiteellisesti.

Silti olen paljon yksin. Toisaalta tarvitsen yksinäisyyttä, mutta toisaalta myös kammoan sitä. Joskus tuntuu kuin toisten ihmisten poissaolo noituisi ajatukseni kiertämään vahingollista kehää, jonka rikkominen on yksin todella vaikeaa. Kuitenkin kenenkään päästäminen lähellekään sitä kehää on aivan yhtä vaikeaa.

Kiireessä ja ahdistuksessa maailma näyttää rumalta ja ihmiset tuntuvat kylmiltä. Mutta jos pysähtyy katsomaan ympärilleen, näkee paljon kaunista. Kun uskaltaa katsoa toista ihmistä silmiin vuosien maahan tuijottamisen jälkeen, tuntuu kuin sydän kasvattaisi siivet ja nousisi lentoon. Usein harmaa maa vetää katseen takaisin puoleensa kuin magneetti, ja on taisteltava kerätäkseen rohkeutta, pitääkseen päänsä pystyssä, silmänsä auki ja katseensa avoimena. Aina se ei kuitenkaan onnistu.

Toisten kanssa kuljetaan samoja polkuja pitkiä matkoja, toisten kanssa taas ehkä katsellaan yhdessä maisemia vain pieni hetki. Jotkut katoavat omille teilleen – mutta osan heistäkin voi myöhemmin kohdata uudestaan. Aina emme näe, mikä tarkoitus kullakin ihmisellä on elämässämme. Mutta minä uskon, että jokin sellainen on aina, jossain kaiken takana.

Huolimatta kaikesta ikävästä, mitä on tapahtunut ja mikä yhä vainoaa minua, on vapauttavaa huomata, että voi silti olla onnellinen ja kiitollinen paljosta. Ihmiset, kohtaamiset, yhteys – mikäpä maustaisi elämää sen maukkaammin.

Kiitos, ystävät.

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Minä muistan sinut

2.3.2017 Yleinen

En muista, millainen se päivä oli. Muistan vain, että suru oli läsnä jo ennen kuin sain tietää sinun lähteneen. Se oli asetellut viittansa harteilleni edellisenä iltana, ja minä olin nukkunut siihen kääriytyneenä. Aamulla olit jo muuttunut linnuksi, joka nyt istuu muistojeni puun oksalla ja laulaa.

Sinä olit minulle yhtä aikaa kaukainen ja läheinen. Asuit kaukana, mutta sinun sydämesi oli auki. Sinulle oli aina helppo puhua.

Muistan, miten onnellinen olit, kun rakkaus oli astunut elämääsi ja täyttänyt sen lumoavalla tuoksullaan. Muistan sinun silmäsi, hymysi, naurusi; miten pidit hänestä kiinni kuin et koskaan aikoisi irrottaa otettasi. Etkä sinä aikonutkaan.

Muistan, miten itkin ja miten vihainen olin, kun kerroit sairaudestasi. Toivoin kaikella pienen ihmisen voimallani, että sinä olisit parantunut. Olisin halunnut vaihtaa paikkaa kanssasi, kärsiä tuskasi puolestasi. Ettei heidän olisi tarvinnut menettää sinua. Ettei sinun olisi tarvinnut vielä mennä.

Sinä toisena päivänä, jonka muistan paremmin, matkustin vieraaseen kirkkoon tuttuja ja outoja teitä. Elämä rummutti ja soitti sähkökitaraa valkoisissa teltoissa, jotka oli pystytetty torille. Kukkamekot, kesäisen kevyet lahkeet, korut, hiukset liehuivat askelten tahdissa, kun innokkaat kiiruhtivat kuuntelemaan.

Punaisen kirkon portailla juhlittiin hääparia. Riemu näytti hehkuvan hopeisena ja kultaisena aurana kaikkien ympärillä. Mutta minä mietin vain: tietävätkö he?

Keltaisen kirkon katto kohosi korkealle. Pihaan johtava mäki tuntui jyrkältä ja uuvuttavalta. Jalat eivät olisi tahtoneet kiivetä. Puolessa välissä oli pakko pysähtyä hengähtämään ennen kuin jatkoin.

En tuntenut oikeastaan ketään. Katselin ihmisiä, jotka parveilivat pihalla, portailla, eteisessä. Sinun elämäsi ihmisiä. Lopulta kaikki siirtyivät sisälle. Minä seurasin perässä. Eteisessä istuin hetken hänen vieressään, ainoan, jonka tunsin – sinun ainoasi. En oikein osannut sanoa mitään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…

Olin laulanut tätä virttä edellisen kerran ystävien häissä. Nyt lauloin sitä viimeisessä penkissä, kirkossa, jossa sinut siunattiin viimeiseen lepoon.

Lesken niska oli kaunis ja valkoinen, selkä suora ja pää pystyssä. En voinut olla katselematta häntä. En voinut olla katselematta lapsiasi. En voinut olla katsomatta, vaikken enää nähnyt mitään kaiken sumentavien kyynelten läpi.

Sinusta puhuttiin niin kauniin sanoin. Sinua juhlittiin, sinusta oltiin kiitollisia. Juhlimmeko me sinua, kun olit vielä täällä? Voimmeko koskaan juhlia elämää tarpeeksi?

Saattoväki katosi tummana muurahaisparvena mutkan taakse. En voinut olla miettimättä, tietävätkö he. Ehkä he silloin muistivat sen, ainakin sen lyhyen hetken.

Minä karkasin ennen hautaa. Kävelin tien varteen kuunnellen kelloja, jotka saattelivat sinua. Piilotin kyyneleet aurinkolasien taakse, astuin linja-auton kyytiin ja matkustin ohi värinsä menettäneiden maisemien.

Siskontytön leveä hymy ja suloinen kiherrys kuivattivat kyyneleet. Luottavaiset taaperonkäsivarret ojentuivat pyytäen syliin. Suukotin pehmeää poskea, silittelin silkkisiä suortuvia.

Tiedämmekö me? Ehdimmekö koskaan oppia, miten paljon meillä on ja miten arvokasta se on? Miten usein unohdamme sen.

Tiedänkö minä sen? Olenko koskaan tiennytkään sitä? Kunpa voisin aina ymmärtää ja muistaa sen, mitä sinulta opin. Tai edes osan siitä. Olen kiitollinen sinulle niin paljosta. Enkä tainnut koskaan kertoa sitä sinulle.

Kuuntelen ääntäsi, kun se hiljalleen leijailee korviini hennon tuulen heilutellessa muistojeni puuta. Minä muistan sinut nyt.

Ystävänpäivä 2017

16.2.2017 jotain positiivista, Kuulumisia

Aamuni oli lievästi sanottuna ihan paska. Ainakaan minä en osaa olla aurinkoinen ja ystävällinen herätessäni myöhässä. Hyvää mieltä ei nosta, kun koin etten saanut ymmärrystä, huoltani ei jaettu. Huoltani siitä selviänkö bussille asti vai pyörrynkö matkalla. Okei olen useamman kerran ollut paljon kuolleemmassa kunnossa jätettyäni pyörän kololle ja käveltyäni pysäkille. Nimim. Pari kertaa muistan kirkkaasti, kun en pystynyt istumaan bussissa sitä 10-15 minsan matkaa vaan jouduin pakosti ottamaan aikalisän vaakatasossa bussin käytävällä. Vastaavissa tilanteissa mulla on tasan kaks vaihtoehtoa: a) jatkaa istumista ja pudota lattialle kiitos painovoiman tai b) hyväksyä tilanne ja laskeutua vapaaehtoisesti lattialle ja nostaa jalat koholle.

 

Eli siis selvisin kouluun ja onneksi aamusta huolimatta päiväni parani pikkuhiljaa. Varsinkin illalla mulla oli hyvä fiilis, koska juttelin hyvän ystävän kanssa tai oikeastaan kahden. Sain hymyillä paljonkin ja hiukan jopa nauraa. Varsinkin toisen ystäväni kanssa sain jutella mukavia ja puhua asioista joista mulla oli paljon sanottavaa. Ei se tarvitse olla maailman ihmeellisin asia mistä jutella, mutta silti se voi olla se päivän tärkein juttu.

Kuten monet tietävät partio, Lappi ja vaeltaminen kuuluvat asioihin joita rakastan ja joista jaksan puhua tuntikausia. Myös itsensä telominen (en tarkoita itsetuhoisuutta vaan ”tekevälle sattuu” -tyylistä) on asia josta voin puhua tunnin jos toisenkin. Vaikka siinä nimenomaisessa hetkessä olisikin sattunut, olo ollut kurjaakin kurjempi jne., voi jälkikäteen nauraa ja muistella mistä mahtavasta syystä se hammas lohkesikaan ja mitä kaikkea seurasi luistelusta tai muutamasta juoksuaskeleesta. Aika kultaa muistot kuten eräs ystäväni minulle tässä taannoin sanoi. Kultakehyksiin vain kipsit, lääkekuurit, kylmäpussit ja ne kaikki miljoonat uudet kokemukset, joiden ansiosta elämästäni on tullut rikkaampaa. Kuten joku joskus sanoi: ”Jos ei koskaan tee mitään, ei mitään voi sattuakaan”/”Jos et ole koskaan loukannut itseäsi et mitään ole tehnytkään”. Viisaus on täysin oikeassa, kuinka moni on juossut/ pyöräillyt yms., eikä ole kertaakaan kaatunut ja saanut naarmua? Niin mitä vaarallisemmaksi ja riskialttiimmaksi homma menee sitä varmemmin jotain ikävää sattuu, mutta virheistä voi oppia (ellei menetä henkeään). Kaikissa asioissa on riskejä, monet asiat aiheuttavat syöpää päihteet, punainen liha, uv-säteily jne. jne. Jos haluat pysyä hengissä älä syö, älä matkusta, älä käytä päihteitä, äläkä ainakaan ole kotona, älä tee mitään ei kunhä hetkinen kuolet siltikin.. Niin että jos kuitenkin eläisit ja ottaisit elämästä mahdollisimman paljon irti, matkusta, näe ja koe maailmaa, syö simppelisti elä kuolethan kuitenkin johinkin.

 

Hieman äsken hairahdin sivuraiteille, mutta sekin on elämää. Jollain konstilla kaikista arvistaankin pitäisi olla ylpeä, edes sillä perusteella että on vielä elossa. Jotain kumman syystä kyynerpäähän murtuman hoidon yhteydessä laitettujen ruuvien tekemistä arvista on helpompi olla ylpeä kuin niistä kun sua on viillellyt joku, vieläpä joku muu kuin sinä itse. Noi molemmat arvet tulevat varmaan pysymään nahkassani siihen asti kun pääsen hautaan. Kaikilla arvilla on jokin tarina, oli se sitten pienemmässä tai suuremmassa roolissa se on osa sinua, halusit tai et juuri se arpi tekee sinusta juuri sinut.

 

 

 

Illalla viimesimpiä biisejä radiost enne kuin nukahdin oli Lauri Tähkän ja Elastisen Lempo. https://youtu.be/VImBwlInGpo  Hyvällä mielellä hymyillen sain nukahtaa, kerrankin..

Juu, olis se nukkumine voinu men samaa rataa, mut ei pakol. Ensmäine n. 45min jälleen painajaista. Sen verran hereil havahduin et katoin kellonajan. Paljoo mitään en muista, ainoat hämärät muistikuvat ovat: joissain kohdissa en päässyt liikkumaan ja ahdistus ja pelko olivat läsnä. Miettiessäni tuota kun en päässyt liikkumaan, mieleeni tuli sen vastakohta vapaus ja mitä Haloo Helsingin biisissä ”Vapaus käteen jää”  https://youtu.be/6IhnydCct80  lauletaankaan: ”Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut mitä käteen jää. On ylämäki raskas askeltaa, mutta alamäkeen liian usein katoaa…” Mutta entä jos sulta viedäänkin vapaus, mitä sulle sitten jää? Tätä olen pohtinut usein miettiessäni niitä kertoja kun multa on riistetty vapauteni

 

 

 

Vielä paluu positiiviseen: kaikkein parasta on päästä sanomaan hyvää ystävänpäivää face to face ja halaten kiittää ihanasta ihmisestä elämässä, mutta luonnollisesti on mahdotonta nähdä kaikkia eritoten tuona yhtenä päivänä vuodessa, silloin kortti on toisteks paras vaihtoehto. Kuten usein sanotaan tehdessäsi jollekin hyvää, palaa se hyvä joskus takaisin luoksesi, niin minulle kävi. Ystäväni ei ollut lainkaan odottanut korttia ja onnistuin ilahduttamaan häntä, hyvä mieli palasi luokseni kuullessani asiasta. Se ihana tunne kun onnistut piristämään toista vain pienellä hyvällä eleellä, vieläkin hymyilyttää ja tulee hyvä olo. Ilo, onnellisuus, ystävyys. ❤

 

 

 

 

 

-Elina

RIP rakas metsä, RIP osa minua

13.1.2017 Fiilikset matalalla

Surullinen fiilis. Todella surullinen fiilis. Muutama päivä sitten koin ystäväni kanssa järkytyksen, oikeastaan melkein shokin. Tästä en tule toipumaan pitkään aikaan, tiedän sen.

 

 

 

 

Kuten monet tietävät, rakastan luontoa ja siellä liikkumista. Olen luonnonlapsi. Ihan pienestä nappulasta asti olen liikkunut paljon luonnossa. Vuosien aikana olen leikkinyt, lenkkeillyt, tehnyt mettätöitä jne. Tuntuu kuin olisin osa luontoa tai ainakin luonto on hyvin suuri osa minua. En ole mitään ilman luontoa. Maaseutu ja luonnon rauha voittavat leikitellen kädenväännön kaupunkia vastaan. Olen aina asunut taajaman ulkopuolella, muutenkin kylä jossa asun on rauhallinen, ei mitään city-tyyliä. Lappiinkin mua vetää luonto, maisemat, hiljaisuus ja puhdas ilma.

 

Melkein talomme takaa alkaa metsä, jossa olen kulkenut erittäin paljon pikkuveljeni ja naapurissa asuvan ystävämme kanssa. Vaikka metsä ei mitenkään ole meidän omistuksessamme, siltä se on tuntunut. Isäni omistaa suht paljon metsää (kotiseudullaan), joten olen niillä mailla samoillut paljonkin ja sitä kautta olen oppinut metsän olevan kotini. Kaikesta huolimatta talomme takainen metsä merkitsee mulle enemmän. Juuri tässä metsässä olen liikkunut erityisen paljon viime vuosina, vuosina joina olen sairastanut masennusta. Näinä vuosina olen useita kertoja viikossa käynyt naapurini kanssa lenkittämässä koiria. Koska haluamme usein vältellä asfalttia, päädymme talssimaan metsään. Tämä metsä on ollut mulle eräänlainen pakopaikka, koira naapurista lainaan ja metsään rauhoittumaan. Syksyllä olen saanut myös ”karata” suppisapajilleni, jos lenkki ei ole maistunut. Oikeastaan en ole aiemmin huomannutkaan kuinka rakas ja tärkeä juuri tästä metsästä on minulle tullut. Arvon ja merkityksen kun liian usein huomaa vasta kun sen menettää. Ei sitä osaa ajatella, että kaikki voi kadota silmän räpäyksessä. Kaikki joka tuntui ikuiselta, voi tuhoutua täysin yllättäen.

 

 

Kuten helposti voi arvata metsän omistaja päätti vetää kaiken matalaksi. Kyllä, tyystin matalaksi joka ikistä risua myöden. Jäljelle ei jätetty edes siemenpuita, joten vaikuttaa hieman siltä, ettei siihen enää tulisi metsää. Emme tiedä metsän tulevaisuutta, sitä miten tästä eteenpäin. Kuitenkaan mikään ei tuo metsää takaisin. Uuden kasvamiseen menee useita kymmeniä vuosia ja siitäkään huolimatta se ei olisi sama metsä. Metsästä puuttuisivat kaikki vuosien aikana tutuiksi tulleet puut, polut, kaikki. Jopa suurin suppisapajani on poissa, eivätkä ne enää palaa.

 

 

 

 

Musta tuntuu siltä kuin kaikki mun sisuskalut olis revitty pois, jäljelle olis jääny vain hauras kuori. Mut on revitty kappaleiksi. Multa on riistetty rakkauteni kohde tai kuten eräs ystäväni muotoili: joku läheinen henkilö. Tiedän, ettei suurin osa ihmisistä voi ymmärtää miten pari kuusta, sammalikot, risut ja kävyt voivat merkitä mulle näin paljon, joten en odotakaan ymmärrystä kaikilta. En osaa selittää miten ja miksi musta tuntuu näin pahalta. Miten kyseinen metsä voi olla mulle niin tärkeä, ei sitä voi sanoin kertoa, sen vain tietää.

 

 

Olimme jälleen tänään lenkillä metsässä tai siis siellä mitä siitä enää on jäljellä. Totesimme, että koko se alue jossa liikuimme eniten on poissa. Jos koko metsä alueesta ei lähtenyt ihan puolia niin ainakin 1/3 osa. Kuusenoksakaton ja puupilareiden paikalla on vain karu puuton avohakkuuaukea. Aurinko paistaa suoraan maahan eikä valo siilaudu kauniisti vihreän katon läpi. Tästä lähin joudumme kävelemään tuon puuttoman aukean läpi, jotta pääsemme metsään mm. tuulen suojaan. Monelle ihmiselle olisin halunnut näyttää metsäni, muttei se enää koskaan ole mahdollista. Toisinaan kun olen ollut yksin metsässä lenkillä, olen mielikuvissani ollut siellä jonkun ystäväni kanssa, hälle olen näyttänyt kaikki minulle tärkeät paikat. Hänen seurassaan olen kävellyt joko polkuja pitkin tai ilman. Osasin ja tunsin (jäljelle jääneen osaan ja tunnen edelleen) kuin omat taskuni. En tarvitse metsässäni polkuja, tiedän kyllä minne pääsen mitäkin reittiä, jopa yksi koira on oppinut joitakin reittejä. Osaisinpa näyttää ajatukseni, jotta voisin jakaa ne ystävieni kanssa.

 

Kuvaa parhaiten metsääni

 

 

 

 

Haikein tunnelmin:

-Elina

 

Ps. Jostain syystä tekninen taitotasoni osoittaa jälleen vajavuutensa, enkä saa tänne lisättyä mitään omia kuviani :( Joten koitin netistä löytää edes jonkinlaisia kuvia, mutta koska ne eivät ole metsästäni, ne ovat jotain hiukan sinne päin. Avohakkuusta en löytänyt kummoisiakaan kuvia, mut saa noista nyt hiukan viitteitä..

Ahdistaa, ärsyttää, paha olla

31.12.2016 Fiilikset matalalla

En tiedä mikä sana kuvaisi parhaiten tuntemaani tunnetta. Ahdistus ja ärsytys kaiketi osuvat kuta kuinkin oikean suuntaan, mutta eivät silti kuullosta korvaani tarpeeksi hyviltä. Nimittäin mua ________ (*tähän se puuttuva sana, parempaa vailla käytän sanoja: ahdistaa tai ärsyttää) kun en joistain asioista pysty puhumaan kenellekään, en oikeasti kenellekään. En edes täällä pysty purkamaan mietteitäni, jotka ahdistavat mua. Mulla on kurja fiilis tän asian takia useemmin kuin kerran viikossa, nyt on sellainen päivä. Ei auta hiukkaakaan, vaikka joku koittaiski maanitella mua kertomaan, ei toimi. Vaikka muista asioista pystyisinkin joten kuten puhumaan, tästä en sanaakaan. Tää asia selvästi vaivaa mun mieltäni aivan liikaa. Tää vie mun vähäisiä voimavarojani. Nyt vasta sain aikaiseksi, että edes kirjoitin asian tässä muodossa ylös.

Tiedän kyl et mua ahdistaa monikin asia, tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa tää tietty juttu. Ahdistaa kun en tiedä miten voisin toimia asian kanssa. Tiedän, et aikaa myöden tääkin paisuu lumipallon lailla, mut jo täs kohdas tää tuntuu liian isolta purettavaksi. Tiedän, et tää vaan pahenee kun viivyttelen, mutten yksinkertaisesti osaa ratkaista tätä ongelmaa. Oon eksyksis tän asian kans.

 

 

Tavallaan jännä, kirjoittaessani tätä tekstiä yksi ystäväni linkkasi mulle yhden biisin. Mikäli kuuntelee sanat tarkasti, ymmärtää helposti kuinka totta ne ovat.

 

 

 

Ystäväni linkkaamaa biisiä kuunnellessani hairahduin tapani mukaan tutkimaan, mitä youtube tällä kerralla ehdottaisi seuraavaksi. Listan loppupuolelta löysin tämän kappaleen. Kyyneleitä en kyennyt estämään, ne vain tulivat. Liian syvälle upposivat myös tämän kappaleen sanat.

 

 

Ja selailu senku jatkuu.. Tästäkin biisistä liian suuri osa heijastaa mun ajatuksiani

 

 

 

Tiedän mun on paha olla. Mulla ei oo hajua mistä tää tällä kertaa tuli. Ajatukseni pyörivät tyystin kehää.

Tääl on muutamia ihmisiä, joita tiedän satuttavani pahasti, jos lähden.  Monet asiat ahdistavat mua. Pääni sisäinen elämä ajaa mut itsetuhoisten ajatusten piiriin. Vielä enemmän mua sattuu kun muistan, mitä yksi näistä ihmisistä mulle kerran sanoi, kun ajatukseni olivat erittäin synkkiä. Hän kertoi kuinka paljon häntä satuttaisin, jos lähtisin. Ystäväni sanat taisivat olla ensimmäinen asia, milloin vasta havahduin todellisuuteen: lähtöni satuttaisi joitakin ihmisiä. En ollut asiaa kummemmin tainnut ajatellut ennen ystäväni sanoja. Vaikka kaikkien näiden ihmisten kanssa en olekaan face to face tekemisissä kovin usein jos lainkaan, silti heidän välittämisensä alkaa pienen pienin askelin horjuttaa haluani tehdä se lopullinen päätös. Mua sattuu kun ajattelen itseni tappamista, varsinkin kun ajattelen näitä muutamia, joita satuttaisin pahiten. Kaikesta huolimatta liian herkästi mun ajatukset kääntyvät siihen viimeiseen tekoon.

En pysty ymmärtämään miksi ajattelen poislähtöä niin äärettömän paljon. Todella usein ajatusteni seikkaillessa rajan tuntumassa ja ylikin, pelkään suunnattoman paljon itseäni. Pelkään tosissani tekeväni itselleni jotain. Pelkään lähteväni täältä ”puoli vahingossa” ja näin järisyttäväni viattomien ihmisten maailmoja. Haluaisin, et mut lukittais, jonnekin paikkaan, jossa en vois satuttaa itseäni. Haluaisin paikkaan, jossa olisin turvassa itseltäni.

 

 

-Elina