Selaat arkistoa kohteelle ymmärrys.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Kielletystä tulee sallittua

13.3.2017 Yleinen

Tilani pahenemisen myötä olen palannut alkuun monen asian kanssa. Tappelut ruokailuista, kykenemättömyys asua yksin, sekä fyysisen kunnon jyrkät muutokset ovat palanneet elämääni kutsumattomina vieraina, vaikka todellisuudessa olen korkeimman omakätisesti lähettänyt niille kutsut. Toimin jälleen emäntänä Anoreksian vieraille, ja se saa minut pohtimaan lisää menneisyydessäni sattuneita syitä ja seurauksia.

Vaikka takana oli jo pitkä matka ennen psykoterapiaa, oli sen alkaessa matka todelliseen ymmärrykseen vasta edessä. Se on vieläkin kesken, mutta psykoterapia veti ensimmäisen suuren ja pitkän viivan, joka yhdisti kaksi ymmärryksen kannalta hyvin olennaista seikkaa. Se viiva vedettiin sellaisten asioiden välille, joita en olisi halunnut muistella, myöntää, tai varsinkaan yhdistää toisiinsa. Psykoterapeuttini johdatteli minut kaikkeen siihen askel askeleelta, ja suuren työn jälkeen olen nyt lähes sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

23.1.2011, Sunnuntai klo 13:01
”Vielä yksi asia. Se on siskoni. Hän on niin… Täydellinen. En ole kateellinen, sellaiseen en alennu, mutta on se vähän rankkaa. Tai siis… Meitä kiinnostaa samat asiat, mutta hän on aina parempi. Kaunis, sosiaalinen, mieletön laulaja, tanssija… Minä olen aina sen sisko. ’Ihan hyvä’, ymmärrätkö? Se on vaikeaa. Rakastan häntä yli kaiken. Siksi se on vaikeaa.”

 Olen aina seurannut siskoni jalanjälkiä. Siihen on monta syytä. Se on tuntunut luonnolliselta tieltä, minulla on ollut selkeä malli jota seurata, ja kaiken lisäksi olen vilpittömästi nauttinut samoista asioista. Valmis polku kaikelle mitä haluan, mikä voisi olla helpompaa? Asia ei ole lainkaan niin. Sisarusten menestymisen halu ja intohimo samoista asioista tuo perheeseen monta ristiriitaa, jotka hiljaa tekevät tuhoaan. Vanhemmalla sisarella on etuoikeus kaiken tekemiseen ensin. Vanhempi sisko on kaikessa hyvä ensin. Se on luonnollinen tie, josta ei voi syyttää ketään. Kiroukseni ei olekaan ollut siskoni taitavuus tai pikkusiskona oleminen, vaan lahjakkuus kohdistuen samoihin asioihin.

Monia vuosia istuin syrjässä ja kuuntelin kun siskoni lauloi joka puolella. Ihailin häntä. Katselin silmät suurina hänen aikaansaamaansa reaktiota ihmisissä. Seurasin häntä, ja laskin ikäeroa vuosissa suhteutettuna tulevaisuuteen siten, että ajattelin pääseväni kahden ja puolen vuoden päästä tekemään kaiken sen, mitä hän oli päässyt tekemään. Pääasiassa se kohdistui laulamiseen milloin missäkin. Siihen, että kahden ja puolen vuoden päästä joku pyytäisi minua laulamaan, kuten Fiiaa pyydettiin.

Siskoni eteni sukulaisten juhlissa laulamisesta isäni coverbändin solistiksi. En enää katsellut ainoastaan ihmisten ilmeitä kun siskoni aloitti laulamaan, vaan seurasin lähietäisyydeltä myös isäni säihkyviä silmiä. Kun olin yksin, lauloin ja kuvittelin sen kaiken kohdistuvan minuun. Ehkä silloin vielä uskoin, että minun aikani kaikkeen siihen olisi vielä tulossa. Ajattelin sen vain olevan hieman myöhässä aikataulusta.

20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Minun pitää koulussa kirjoittaa oma musiikillinen elämänkerta. Se on aika henkilökohtainen juttu… Minulla siihen kuulu vahvasti vaikutus siitä kun Fiia on laulanut kaikkialla ja minä olen piilossa odottanut hetkeäni, mitä jaksoin odottaa koska tiesin että Fiia ja iskä tiesivät että osaan… Vai osasinko edes? No, se hetki ei lopulta tullutkaan Fiian tai iskän johdosta vaan siitä kun lähdin itse eri suuntaan, teatterille. Joka tapauksessa: Tekstit tulevat koulussa näkyviin kaikille. Joo, ei siitä ole pakko tehdä henkilökohtaista, mutta en halua siitä mitäänsanomatonta ja ympäripyöreää. Haluan että tekstistä kuuluu ja näkyy tunne ja intohimo kuten musiikista. Ja valitettavasti se lähtee henkilökohtaisuuksista.”

 Vuodet kuluivat, enkä enää odottanut tilaisuuttani. Olin kyllästynyt olemaan Edenin sijasta ’Fiian pikkusisko’, ja olin kyllästynyt olemaan ihan hyvä. Olin kyllästynyt katsomaan syrjästä kun siskoni toteutti unelmaani. Aloin kokoamaan listoja asioista, joissa voisin olla hyvä. Toivoin, että olisin voinut olla jalkapalloilija, taitoluistelija tai vaikka sellisti. Halusin olla mitä tahansa, mitä siskoni ei ollut. Halusin, että minut huomattaisiin. Koulun musikaali käänsi pääni kohti teatteria, joka antoi minulle paljon, ja auttoi minua henkisesti selviämään monista hetkistä. Silloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Minun oma juttuni ei ollut enää musiikki, tanssi, teatteri, tai mikään edellämainittu. Minun juttuni oli Anoreksia.

24.9.2014, Keskiviikko klo 21:15
”Olen aina ajatellut että kateus on ehdottoman paha ja suvaitsematon asia. Hirveä sana, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä… Että kateelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa nauttia toisen onnesta. Sellainen en koskaan halua olla. Minua kuvottaa se. Mutta kyllähän toivoisin että minä olisin 18 vuotiaana päässyt kiertämään siistejä keikkoja feattaamassa iskän bändiä (ja tienata siitä), tai että iskä tekisi minulle tekstejä ja biisipohjia joita yhdessä työstäisimme. Koen että olen aina ollut sivustakatsoja siinä asiassa, jossa haluaisin olla pääroolissa. Musiikissa. En voi kieltää sitä vaikka yritän.”

”Psykoterapiassa heräsin miettimään asiaa jota en ole ennen tietoisesti ajatellut. Mitä jos sairastuin siksi, että halusin jonkun jutun joka on minun? Jutun, joka tuo minulle sen huomion vanhemmilta, jossa jäin varjoon asiassa jota rakastan. Anoreksia. Se on se minun oma juttu, jonka kaikki huomasivat. Ja kuitenkin… Nykyään siitä on tullut vain uusi tekosyy. ’Ei sua voi ottaa tähän mukaan ku et oo kunnossa.’ jne. Mitä jos se meni noin??? Tuntuu että olen paha ihminen. Tai epätoivottu tai vastenmielinen tai… Jotain. Itseni tai muiden mielestä tai en edes tiedä.”

”Sattuu ajatella tätä… Tai lapsuutta. Se on kuitenkin ollut niin onnellinen että tuntuu pahalta sanoa nämä tuntemukset ääneen. Ne ovat vähän niin kuin arvet käsissäni. Ikäviä menneisyyden juttuja joita ei voi paljastaa muille, vaan sen sijaan ne peitetään pitkällä hihalla ja esitetään että niitä ei ole, vaikka todellisuudessa ne ovat vaikuttaneet paljon. Tiedän että minua rakastetaan ja ketään perheestäni ei halua minulle pahaa. Kaikkea ei vaan ymmärrä tai huomaa ja se on normaalia…”

”Vähän niin kuin pato olisi sortunut kun joku sanoo että näin saakin ajatella. Että se ei olekaan kiellettyä. ’Kateus’. Se sana maistuu silti edelleen epäilyttävältä suussani. Kunpa tästä kaikesta terapiassa puhumisesta olisi vielä hyötyä… En halua että kaikki kivulias asioiden esille kaivaminen ja rämpiminen on turhaa… Koska se sattuu enemmän kuin osasin arvata.”

 16.1.2017, Maanantai klo 23:02
”Iskäkin tuli meidän kanssa katsomaan valokuvia ja istuimme siinä kolmestaan äidin ja iskän sängyssä plaraamassa niitä. Tuntui niin mukavalta istua siinä kolmestaan. Siellä oli paljon kuvia Fiiasta. Hän on ollut niin suloinen lapsi pulleineen poskineen. Halusin vain ottaa kuvia niistä kuvista ja lähettää niitä Fiialle kun hän ei ollut paikalla. Me selattiin niin pitkälle että oltiin jo vuoden -95 jälkeisessä ajassa. Minä olin siis syntynyt, mutta minusta ei ollut niin paljoa kuvia. Anoreksia yritti tarttua siihen. Se sanoi että minä en ole niin rakas, mutta en kuunnellut sitä. En halunnut että se pilaa meidän hetkeä. Sanoin sille: Minä olen vanhemmilleni rakas. Sinä et ole rakas kenellekään.

Muistan edelleen psykoterapeuttini sanat päivänä, jona lopetin kateuteen liittyvien asioiden kieltämisen. Hän sanoi miettineensä jo pitkään, että perheeni ei voinut olla niin täydellinen kuin annoin ymmärtää. Hänestä minun luomani perhekäsitys kuulosti kiiltokuvalta. Uskoin todella itse siihen kiiltokuvaan, tai ainakin uskottelin niin itselleni pintapuolisesti, vaikka minusta tuntuikin pahalta. Kuten päiväkirjassani kirjoitin, pidin kateutta vastenmielisenä ja kiellettynä tunteena. En halunnut yhdistää perheeseeni mitään siihen liittyvää, vaikka minun oli alitajuisesti tiedettävä, että siskooni kohdistuneet tunteeni ja kirjoitukseni eivät olleet täysin puhtaita kateudesta. Kateuden täydellinen kieltäminen oli minulle puolustuskeino, ja psykoterapian johdattaessa minut heittämään kaikki aseeni maahan, paljastui kaiken sen puolustuksen alta vaikeita tunteita, joiden selvittämiseen kului paljon aikaa.

Psykoterapeuttini opetti minulle, että kateus on yksi yleisimmistä tunteista. Kateus on luonnollista, terveellistä ja potkivaa. Se on inhimillistä. Kateus on positiivista niin kauan, kun se ei toivo jotakin pois toiselta. Kateutta on kaikkialla, kaikessa, ja kaikissa. Jokaisella on oikeus olla kateellinen. Psykoterapeuttini käynnisti muutosprosessin, jonka myötä mieleni yhdestä suurimmista tabuista tuli hyväksyttävä asia. Muutos ei ollut helppo, mutta tarpeellinen. En enää piilotellut itseltäni kiellettyjä tunteita tai syyttänyt itseäni niiden tuntemisesta. Tiesin, että kateus oli sallittua, koska siskoni oli minulle äärettömän rakas, enkä koskaan eläessäni ollut toivonut häneltä mitään pois.

En syytä tapahtuneesta ketään. En ehkä koskaan edes ilmaissut perheelleni selvästi sitä, mistä todella haaveilin. Harjoittelin laulamista ahkerasti ja intohimoisesti, mutta tein sen kun kukaan ei ollut kotona. Omassa rauhassani istahdin pianon äärelle tuntikausiksi ja lauloin silmät kiinni kuvitellen itseni lavoille joista uneksin. Siskoni ei koskaan ollut hiljaa, vaikka talossa olisi ollut useampikin ihminen. Hän soitti ja lauloi avoimesti, ja mitä enemmän hän sitä teki, sitä enemmän minä vetäydyin.

Vaikka sairastumiseni olisikin johtunut tästä kaikesta, on totta, että se paholainen vei minua vain kauemmas haaveistani. En koskaan halunnut perheeltäni huomiota sairaudella. Kun tajusin mitä oli tapahtunut ja miksi, olin entistä vihaisempi sairaudelleni. Se iski mitä ovelimmin hetkenä, jona luulin tarvitsevani sitä, ja käytti minun kateuttani julmasti hyväkseen.

6.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
”Mieti, olen nyt mukana siinä iskän bändissä jossa Fiia on laulanut 18 vuotiaasta asti ja nyt ne otti minutkin siihen messiin… Totta puhuen pelkään kuollakseni. Että en ole tarpeeksi hyvä ja että mokaan ihan totaalisesti tai jotain. Treeneissä tuntuu että olen koeajalla, kaikki pitää tehdä viimeisen päälle ja kaikki tarkkailevat. Todellisuudessa ne kuulemma keskittyy vaan omaan soittamiseensa… En tosiaan tiedä paljonko tästä on minun pääni sisäistä ja paljonko ei! Mutta haluan tätä myös. Olen tehnyt ihan hirvittävästi hommia, opetellut biisejä ja treenannut laulamista. Laulan kokoajan oikeastaan… Kun olen yksin. Yritän kuvitella itseni sinne lavalle iskän, Fiian ja muiden kanssa, mutta se on hankalaa. Tämä on nyt sitä mitä olen halunnut ihan hirveän kauan ja ehkä siksi olenkin niin kauhuissani. Minun on oltava hyvä. Lunastettava paikkani.”

Pääsin kuin pääsinkin isäni bändiin, mutta en pitänyt sitä enää sinä suurena tilaisuutenani jota vuosia aiemmin olin odottanut. Minulle se oli enemmänkin isäni kädenojennus, jonka voimasta nousin ensimmäistä kertaa samalle viivalle siskoni kanssa. Me lauloimme sen bändin riveissä kahdestaan, ja olin siihen tyytyväinen, vaikka isäni kädenojennus ei tuntunutkaan varmalta. Se tuntui koeajalta, joka sai minut jännittämään hullun lailla. Olin koko elämäni yrittänyt todistaa isälleni olevani jotakin, ja tunsin, että nyt minulla oli tilaisuus näyttää hänelle olevani hyvä.

Bändi ei muuttanut mitään. Laulan siinä edelleen, ja huomaan edelleen tavoittelevani isältäni suurta positiivista palautetta kohdistuen erityisesti musiikkiin. Jostakin syystä en koe saavani henkiin sitä katsetta, jonka siskoni on monesti hänessä herättänyt. Jos joskus nään siitä välähdyksen, se tuntuu luvattoman hyvältä. Psykoterapeuttini on monesti kehottanut minua avaamaan silmäni tässäkin asiassa: Maailma on täynnä ihmisiä. Miksi minulle merkitsee eniten juuri isäni mielipide? Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä todellista syytä siihen, miksi jään isäni silmissä siskoni varjoon. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. Ehkä se johtuu Anoreksiasta, joka kääntää taas isäni sanoja ja eleitä väärälle tielle. Se tietää, että jos kokisin isäni täydellisen musiikillisen hyväksynnän, se menettäisi ensimmäisen keksimänsä tekosyyn astua päähäni. Minulla olisi taas uusi syy olla tarvitsematta sitä.

Nykyään rakastan taidetta, teatteria ja musiikkia, mutta elän hetkeä, jossa koetan rakentaa uudelleen asioita, jotka ovat olleet raunioita jo pitkään. Niihin asioihin lukeutuu itseluottamukseni. Se on kaunis raunio. Itsetuntoni sen sijaan muistuttaa enemmän homeista taloa. Se täytyy ehkä purkaa kokonaan ennen kuin siitä tulee terve ja kaunis. Terveyteni työmaa tähtää pitkälti myös oman juttuni etsimiseen. Kun korttelini on valmis, voin lähteä rakentamaan kaupunkia suuntaan, josta olen varma.

Lääkitys – monimutkainen tie moninkertaiseen apuun

18.12.2016 Yleinen

Olen suuren osan elämästäni syönyt erilaisia lääkkeitä. Kaikenlaiset pillerit ovat lähes aina kuitenkin edustaneet minulle jotakin vastenmielistä ja väliaikaista. Mielialalääkkeitä pidin pitkään kaikkein pahimpina. Ne symboloivat minulle epänormaaliutta ja epävakautta. Jotakin sellaista, mistä on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti.

Mielialalääkkeen aloittaminen on aina oma prosessinsa. Kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille, ja oikean annoksen löytäminen sekä mahdollisten sivuvaikutuksien minimoiminen vie aikansa. Ensimmäinen mielialalääkkeeni aloitettiin aikoina, joina minulle kaikkein vastenmielisintä oli lääkkeiden mahdollinen lihottava vaikutus. Kaikissa lukemissani pakkausselosteissa mainittiin sivuvaikutuksina painon muutokset, ja lihominen esitettiin aina todennäköisempänä kuin laihtuminen. Lääkkeiden tasapainon löytämisessä hyvänä vertauskuvana toimii aidan ylittäminen. Tämän sairauden kanssa aidan ylitys sen matalimmasta kohdasta on mahdotonta. Ne mahdollista lihomista ennustavat pakkausselosteet rakensivat jo valmiiksi korkeasta aidasta vieläkin korkeamman, joten tunsin jo ensimmäisen pillerin jälkeen paisuvani muodottomaksi. En vieläkään tiedä oliko turvotus todellista vai Anoreksian keksimää kuvitelmaa. Aita oli kuitenkin ylitettävä, ja turvotuksen tuntemukset helpottivat lopulta kun lääke saatiin tasolle, jolla se alkoi todella vaikuttamaan. Kaikenkaikkiaan voisi siis sanoa että lääkkeet korottavat ylitettävää aitaa entisestään, mutta ajan kanssa ne laskevat sitä huomattavasti. Lääkityksen myötä kaikki ehkä vaikeutuu joksikin aikaa, mutta niiden vaikeuksien läpikäyminen on –tai ainakin minulle oli elintärkeää.

Ahdistusoireisiin tarkoitettu lääkitys aloitettiin osastohoidon aikana. Muistan kuinka se lääke lähes tainnutti minut ensimmäisinä päivinä. Se sai minut niin väsyneeksi etten kyennyt liikkumaan tai ottamaan iltaisin vastaan puheluita läheisiltäni. En yksinkertaisesti jaksanut siirtää ruumistani osaston puhelinkoppiin. Toleranssin kehittymiseen ei kuitenkaan mennyt montaa viikkoa, ja lopulta ahdistuslääkkeet eivät enää täysin kaataneet minua sairaalasänkyyni, vaan saivat aikaan luonnollisen väsymyksen joka samalla auttoi minua nukkumaan.

27.6.2011, Maanantai klo 17:05
”Ne uudet lääkkeet vaikuttaa. Kun normaalisti ahdistus lähtee vyörymään, en saa ajatuksia millään kuriin. Ne sinkoilevat sinne tänne kuin puukon iskut. Lääke ei poista yhtäkään ajatusta, mutta se hidastaa ne. Tekee niistä matelevia, ja silloin ahdistus ei pääse vyörymään suuremmaksi ja suuremmaksi… Silloin se ei satu niin paljoa. En osaa selittää sitä paremmin.”

Huolimatta yleisestä suhtautumisestani mielialalääkkeisiin, tiedän että en olisi tässä ilman niitä. Lääkkeet eivät ratkaise ikuisuusottelua Anoreksian tai masenuksen kanssa, mutta ne luovat helpotusta, turvaa ja tukea. Toki mielisairauden kanssa painiessa on lääkitysten kanssa aina omat riskinsä liittyen jo yksinkertaisesti niiden ottamiseen. Minulla oli aikoja, joina sairauteni yritti parhaansa mukaan estää minua ottamasta lääkkeitäni. Se käytti siihen kaikki olemassa olevat keinot. Joskus se uskotteli minulle etten ansainnut niitä, sillä olin huono ihminen ja minun oli kärsittävä ahdistuskohtaukseni ilman oikoteitä. Joskus se hyödynsi pakkausselosteiden faktatietoja ja osoitteli kehossani kohtia, joita lääkkeet olivat lihottaneet. Toisinaan – kuten olen kirjoittanut, se laittoi minut oksentamaan, jolloin ulos tuli ruoan lisäksi myös otetut lääkkeet.

Jos lääkkeiden aloittaminen ei ole operaationa helppo ja nopea, niin vielä vähemmän on niiden lopettaminen. Se on tehtävä hitaasti, ja avaimena onnistumiseen toimii niin lääkärin, omaisten, kuin potilaankin kärsivällisyys. Parempina aikoina lähdimme psykiatrini kanssa vähentämään ensimmäisenä aloitettua masennuslääkettä, ja ajan myötä saimme sen pois päivittäiseltä lääkelistaltani. Vähentämiseen käytetty aika piti sisällään oireiden palaamista, niiden aiheuttamaa kauhua, annoksen nostoa, asioiden tasaantumisen odottelua ja jälleen uutta yritystä laskea lääkemäärää. Onnistuminen oli minulle suuri saavutus. Yksi pilleri vähemmän antoi minulle voimaa. Lääkärille se puolestaan toi uskoa myös ahdistuslääkkeen ajas alamisen mahdollisuuksiin.

Ahdistuslääkkeen vähentäminen ei ollut yhtä onnistunut kokemus. Jo ensimmäisten annospudotusten jälkeen oireet palasivat veitsen terävinä, ja ne viilsivät koko perheeni jälleen vereslihalle. Annokset nostettiin nopeasti takaisin maksimiin, mikä oli kipeä vastoinkäyminen minulle, mutta helpotus omaisilleni. Jäätiin odottamaan aikaa, jolloin olisin taas kyllin vahva uuteen yritykseen. Sellaista aikaa ei koskaan tullut.

12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Entä sitten se lääkevähennys? Jos se vaan pahentaa tilannetta? Vai tehdäänkö sitä ollenkaan? Se on muutaman viikon päästä. Ajattelen sitä nyt jotenkin niin, että koskaan ei ole hyvä hetki; ei nytkään, mutta sitten se hetki pitää ehkä vaan ottaa ja alkaa vähentämään ilman sitä hetkeä. Haluan eroon niistä lääkkeistä niin paljon että en sitäkään osaa ajatella järkevästi. En myöskään koska se vähennys on niin pelottavaa. Hirveästi on vaakakupissa, ja sekin on pelottavaa että se sairauden ’ihan sama’ –fiilis liittyen elämässä kiinni pysymiseen on myös hiipinyt takaisin. Sitä ei kiinnosta vaikka vähennys ei onnistuisi, se saisi vaan lisää narua tuhota elämääni, ja joku pala minusta antaisin sen tehdä sen. Olen kauhuissani juuri siksi, että tunnistan sen tunteen kun se pala alkaa kasvaa. Ja se on alkanut kasvaa.”

Se pala kasvoi liian suureksi. Niin suureksi, että vähennyksen odottaminen vaihtui runsaan kuuden kuukauden jälkeen suureen lisäykseen ja jo alas ajettujen lääkkeiden uudelleen aloittamiseen. Se oli minulle hankalaa. Määrittelin normaaliuteni lääkkeideni kautta. Ajattelin, että niin kauan kuin söisin mielialalääkkeitä, olisin sairas, epänormaali ja vastenmielinen. Samoihin aikoihin aloitin välivuoteni, ja aloin tietoisesti muuttaa käsitystäni mielialalääkkeistä.

Nyt olen palannut lähtöruutuun, eikä sinne palaaminen todellakaan koske ainoastaan lääkitystä. Tällä kertaa minulla on kuitenkin jo lähtöruudussa odotellessani valtava määrä tietoa, jonka olen ehtinyt keräämään ja ymmärtämään vuosien varrella. Se ymmärrys pitää sisällään muun muassa sen lääkkeisiin suhtautumiseni hitaan muuttumisen. Perheeni esitti minulle sen muuttumiseen ohjaavia kysymyksiä jo kaiken alussa, mutta vasta kun kysyin ne itse itseltäni, tajusin oikeat vastaukset. Mitä merkitystä on sillä, mitä lääkkeitä syön? Mitä väliä on sillä, vaikka söisin niitä koko loppuelämäni? Jos pikkuinen pilleri muuttaa jonkun käsityksen minusta –tai ennen kaikkea oman käsitykseni itsestäni, on aika kohdata asiat jotka elämässä oikeasti merkitsevät. Anoreksiani saa olla lääkityksestä mitä mieltä haluaa, mutta aion syödä niitä niin kauan kun on tarpeen. Ne antavat minulle mahdollisuuden heittää arpakuutiosta suurimman mahdollisimman numeron, jotta pääsen nopeasti etenemään lähtöruudusta takaisin sinne missä jo ehdin hetken olla. Kenties jonain päivänä pääsen vielä pidemmälle ja tämä peli saa arvoisensa päätöksen.

Yhteiskunnalle vakaampi pohja

23.12.2014 Yleinen

Talouden mylly määrittelee perustavan laatuisen ongelman.
Meidän, ihmisten yhdessä aikaansaama talous on muuttunut Taloudeksi, olioksi johon ei juuri uskalleta puuttua. Talous on liian arvaamaton ja liian suuri voimaltaan. Sen on siis parempi olla ja yritetään sopeutua osaamme. Juoksemaan yhä lujempaa omassa pyörässämme.

Entä jos ei.
Joku taannoin väitti, että kansantaloudellinen tulos, bkt, voidaan toteuttaa alle puolen tunnin per päivä, tehtäessä tehokkaasti. Suomen bkt on 47 kE/hlö. Jaettuna per päivä, tuo tekee 128 E/pv/hlö.
Äkkiseltään tuo summa vaikuttaa suuruusluokaltaan samalta kuin isännöitsijäntodistuksen laatiminen, työmaan valvontakäynti, putkimiehen kääntymiskeikka, yksityisen lääkäriaseman terveyskäynti tai jokin muu ns. ammattiryhmän suorittama työsuoritus.

Väittäisin että isännöitsijä, työmaan valvoja, putkimies, yksityisen puolen terveydenhoitaja ovat ns. keskituloisia ammatti-ihmisiä. Joten laskelma on ehkä oikean suuntainen. Miksi sitten käytämme töissä aikaa sen 7,5h + matkat? Mihin se tehty työ katoaa?
– – –
Suomessa on poikkeuksellisen hyvä tietous talouden liikkeistä ja verotuksen taustoista, väitän. Koska siihen on panostettu.

Suomessa on poikkeuksellisen hyvä tietous terveyden muodostumisesta ja sairauksien hoidosta, väitän. Koska tähän on panostettu systemaattisesti vuosikymmeniä. Yksilöimättömiä terveystietojamme käytetään yhteiseen hyvään.

Suomessa on poikkeuksellisen hyvä tietous ympäristöasioista, väitän. Koska nämä ovat kiinnostaneet ihmisiä laajalle jakautuneen maan omistuspohjan ja vapaa-ajan mahdollistamina.
– – –

Jos koostamme yhteiskuntamme toiminnan käsiteltävään muotoon. Pystymme ohjaamaan kaikkia osa-alueita ylhältä päin, mutta myös käytännön tasolta.

Meidän on pakko. Katainen oli selkä seinää vasten talouden heittäessä rodeovaihteen päälle 2009.
Nyt on vastaava tilanne tai paljon paljon pahempi Venäjällä.

Talous on jäsentymättömänä liian suuri voima, se tarvitsee rinnalleen ymmärrystä ja suitset. Talous ei ole kuitenkaan muuta kuin ihmisten ajatusten rakentama immateriaalinen laite. Oikeasti talous koskettaa vain ihmisten ja ympäristön välityksellä meihin. Joten mekin voimme koskettaa taloutta ihmisten ja ympäristön kautta.

 

Me emme ymmärrä emmekä hallitse tai edes ohjaa. Olisiko syytä?

Iso pipi tuli!

1.12.2014 Aikakausi kaksi lasta

Kuopuksen saamisen jälkeen olen pohtinut, mitä kohta kaksi-vuotiaalle esikoiselle voi kertoa satuttamisesta tai kuolemasta. Siis, että jos pikkusiskon päälle pomppaa tai jos hänen koppansa kaataa sängyltä lattialle, hän voi kuolla. Tai ainakin voi tulla iso pipi.

Meillä on kirjastosta lainassa Pikku-Mirjan eläinlauluja. Siinä eräässä laulussa kerrotaan Otto-pojasta, jolla oli kolme kania. Ensimmäinen sai nuhan ja tukehtui siihen. Toisen söi koira ja toinen ui pakoon ja jäi sille tielle. Sen jälkeen Otolla ei ole enää ole ollut kaneja. Kyseessä on siis hilpeä rallatus. En tiedä miltä vuodelta kyseinen kipale on, mutta jotenkin tuntuu, ettei nykyään kirjoitettaisi enää noin.

Ennen maatalojen lapsille oli kai enemmän selvää, ettei se rakas Putte-possu selvinnyt vuoden vaihteeseen. Ja ehkä katovuodet olivat karsineet myös sisarparvea. Miten on nykylasten laita? Käsittävätkö he kuolemaa, jos omat isovanhemmat yhä leikittävät ja hyppyyttävät joka sunnuntai? Toki esikoiseni on saanut osumaa, lähinnä itse kaatumalla tai lyömällä itsensä. Hiekkalaatikolla muutama kaveri on saattanut vähän tönäistä, mutta varsinaista käsitystä ihmisen haavoittuvaisuudesta hänellä tuskin vielä on. Tiedän hänen olevan mustasukkainen, mutta jotenkin haluaisin saada hänet ymmärtämään, että vauva on niin pieni ja avuton, ettei sille voi tehdä mitä haluaa. Tuskin hän pahuuttaan käy välillä mätkäisemässä tai halimassa turhan tiukalla otteella.

Olen itse saanut tukkapöllyä, tai tukkapöllöä, kuten meillä sanottiin. Huonosta käytöksestä seurasi fyysinen kuritus, tosin hyvin lievä sellainen, joten jo suhteellisen pienenä tiesin, mitä satuttaminen tarkoittaa. Nykyään lapsen fyysinen kurittaminen on kiellettyä laissa. Jos lapsi ei ole koskaan kunnolla satuttanut itseään, voiko hän siis ymmärtää tuottavansa toiselle tuskaa? Ja onko edes moralisesti oikein kuormittaa kaksivuotiasta sillä ajatuksella, että hän voisi tehdä jotain, joka saisi pikkusiskon lakkaamaan olemasta?