Selaat arkistoa kohteelle Yksinäisyys.

Masennuspäiväkirja, osa 8: Mitä kuuluu?

14.11.2018 Yleinen

Olen väsynyt. Minua ahdistaa. En saa nukuttua, ja jos nukun, näen painajaisia tai heräilen kauhun tunteeseen. Itken paljon, jos pystyn itkemään. Tuntuu kuin minua revittäisiin sisältä rikki ja kuitenkin olen samaan aikaan turtunut kipuun. Olen liian paljon yksin, vetäydyn kuoreeni. Tsemppaan ne hetket, kun olen ihmisten kanssa – ja romahdan, kun hetki on ohi.

Kyllähän ihmiset kyselevät, mitä kuuluu. Ei siinä ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta kuinka monelle voi sanoa, mitä ihan oikeasti kuuluu? ”No kuule, ihan paskaa kuuluu ja välillä haluaisin vaan kuolla, mutta joudun tässä nyt vältellen lätisemään jotain ympäripyöreää, ettet säikähdä.” En halua huolestuttaa – ja toisaalta samaan aikaan en pysty uskomaan, että ketään todella kiinnostaa. Pelkään hylkäämistä ja samalla hylkään itse itseni.

Itse kuitenkin toivon rehellistä vastausta ainakin niiltä, joista välitän syvimmin. Toisaalta ymmärrän, omasta kokemuksesta, ettei aina jaksa sanoa suoraan, koska ei jaksa selittää, eikä jaksa ottaa vastaan toisten reaktioita. Niinpä sitä päätyy suojelemaan itseään ja muita rumalta totuudelta. Siltä, että käy läpi todella kipeitä ja raskaita asioita. Kuorii sipulia, josta vaikuttaa löytyvän aina vain uusia kerroksia, ja niistä jokainen kirvelee edellistä pahemmin. Ja siltä, että se väistämättä karkottaa useimmat ihmiset.

En useinkaan pysty olemaan rehellinen edes niille harvoille ihmisille, joita pidän läheisimpinä. En välttämättä pysty sanomaan suoraan tai kertomaan kaikkea edes hoitaville tahoille, vaikka heille nimenomaan ainakin pitäisi. En haluaisi myöntää kaikkea, en tahtoisi pettyä itseeni taas, enkä halua, että minuun petytään. En myöskään kestä sitä, että minua yritetään pakottaa ”menemään eteenpäin” tai ”päästämään irti”. Kukaan ei tunnu uskovan sitä työmäärää, jonka olen jo tehnyt itseni kanssa. Mutta teen sen omassa tahdissani, vaikka se on tahti, jota en edes itse voi määrätä. En voi itsekään pakottaa itseäni – kokeiltu on.

Mitä minulle siis kuuluu? Kerron, vaikket haluaisi tietääkään. Välillä kuuluu ihan kohtalaisen hyvää. Useimpina päivinä ei niin kovin hyvää. Joinakin päivinä en todellakaan jaksaisi olla edes olemassa. Silloin, kun jaksan ottaa askelia, kuljen välillä kaksi askelta eteenpäin ja kolme taaksepäin. Mutta onneksi välillä myös kolme eteen ja vain yhden tai kaksi taakse.

Mitä sinulle kuuluu?

Masennuspäiväkirja, osa 3: Ihmisten edessä

5.11.2017 Yleinen

Minä rakastan ihmisiä. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja halunnut tutustua uusiin, vaikken ole aina uskaltanut. Minä myös kiinnyn ihmisiin hyvin syvästi ja välitän heistä aidosti. Monet ovat olleet minulle – hetkellisesti tai pidempäänkin – suorastaan pelastavia enkeleitä. Olen kiitollinen jokaisesta.

Masennus kuitenkin vääristää kaiken. On kuin minun ja muiden välille repeäisi näkymätön mutta ylitsepääsemätön, mittaamattoman leveä ja syvä kuilu. Minuun ei saa yhteyttä enkä minä saa yhteyttä muihin – enkä uskalla edes yrittää. En uskalla enää edes katsoa ketään, vaan käännän katseeni pois ja haluan piiloutua. En jaksa enää pyytää mitään. En jaksa edes puhua.

Olen aina kokenut hyvin helposti yksinäisyyttä. Masennuksen tuoma eristyneisyys tietenkin vain vahvistaa sitä. En kuulu mihinkään. En ole osa mitään. Hieman ristiriitaisesti tämä tunne usein vahvistuu myös ihmisten ympäröimänä. Alan ajatella, etten edes ansaitse olla muiden kanssa. Raivaan tilaa ympärilleni kuin olisin tuhoisa pommi, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Älä tule lähelle. Mene pois. En ole sinun arvoisesi. Olen liian vaikea. Ja silti sisälläni sopertaa hiljaa pieni ääni: Älä jätä minua yksin. Minua pelottaa. Pidä minusta kiinni. Anna minun vain olla tässä, mutta älä vaadi minulta mitään.

Minulle voidaan sanoa, että olen mukava, lämmin, ihana, kaunis tai mitä vain – sitä tapahtuu erittäin harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin. Olen siitä aina yhtä hämilläni ja ihmeissäni. Varmasti parhaimmillani voin ollakin jotain sellaista. Mutta en näe sitä itse, enkä pysty uskomaan siihen. Minussa tuntuu olevan vain pimeyttä.

Eikä minulla ole oikeutta vetää ketään mukaan tähän pimeyteen.

Yksinäisyydestä

14.10.2017 Raamatusta

Minä olen kokenut yksinäisyyttä pitkän aikaa, monellakin paikkakunnalla asuessani. Kun mietin, että mistä ihmeestä voisin kirjoittaa blogiin, alkoi mieleeni muistumaan, miten yksinäisyys on vaikuttanut elämääni. Toisaalta mieleen nousi Elian ja Sarpatin lesken kohtaaminen ja siitä uusi puoli, nimittäin se, miten voimme tutkia sitä tästä näkökulmasta käsin. Tarkoitukseni ei ole tuoda hienoa uutta tulkintaa esille, vaan näkökulma, jonka saatamme unohtaa. Uskon sen tulleen Pyhän Hengen vaikutuksesta, niin nokkela minä itsessäni en todellakaan ole.

1 Kuninkaiden kirja 17:10-16

Elia nousi ja meni Sarpatiin. Kun hän tuli kaupungin portille, hän näki leskivaimon keräämässä puita. Elia huusi hänelle: ”Tuo minulle vähän vettä astiassa, että saisin juoda.” Kun nainen lähti sitä hakemaan, Elia huusi hänelle: ”Tuo minulle samalla myös pala leipää.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole leipää, ainoastaan kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän öljyä astiassa. Kerättyäni pari puuta menen leipomaan leivän itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.” Elia sanoi hänelle: Älä pelkää. Mene ja tee niin kuin olen sanonut, mutta tee ensin pieni rieskaleipä ja tuo se minulle. Leivo sen jälkeen itsellesi ja pojallesi. Sillä näin sanoo Herra, Israelin Jumala: ”Jauhot eivät lopu ruukusta eikä öljyä puutu astiasta. Näin on aina siihen päivään asti, jona Herra antaa sateen maan päälle.” Nainen meni ja teki Elian sanan mukaan, ja hänellä, hänen perheellään ja Elialla oli syötävää pitkäksi aikaa. Jauhot eivät loppuneet ruukusta eikä öljyä puuttunut astiasta sen sanan mukaisesti, jonka Herra oli Elian kautta puhunut.

Mieti taustalle leski, jonka ainoa sosiaaliturva perustuu ainoan poikansa toimeentuloon ja siihen toivoon, että poika pitää äidistään huolta, kuten hänen tehtävänsä oli tuon ajan kulttuurissa. Kun nälkäkuolema alkoi häämöttää, kaikki toivo alkoi valua hiekkaan. Tähän tilanteeseen saapuu profeetta Elia, joka pyytää leskivaimoa leipomaan uskossa ensin hänelle, vasta sitten itselleen ja pojalleen. Ei kovin lohduttava tilanne? Mutta kuitenkin leskivaimo kunnioitti niin paljon Jumalan miestä että toimi näin. Sen jälkeen Herra piti huolta heistä. Hieno todistus siitä, kuinka Jumalan kunnioituksen valitseminen toi ja tuo edelleen läpimurron ja menestyksen.

Mutta mietitäänpä tästä lähtökohdasta: Nainen on onnellisesti naimisissa, mies elättää vaimonsa ja poikansa. Sitten jostakin syystä mies kuolee ja toimeentulo ehtyy täysin. Nainen on murtunut siitä, että hänen rakastamansa mies on kuollut ja he ovat pojan kanssa kuolemaisillaan. Varmaan tuntuu todella yksinäiseltä ja siltä, ettei ole Jumalaa, joka voi pelastaa tästä tilanteesta. Mutta lesken kyyneleet nähdään taivaassa ja Jumala lähettää juuri hänen luokseen Elian. Hän tulee juuri oikeaan aikaan. Mitä tämä kertoo Jumalasta? Eikö juuri siitä, että hän on armahtava ja rakastava Jumala, joka näkee kaiken. Hän ei ole hylännyt ihmistä, vaikka joskus niin kuvittelemme ahdistuksissamme. Hän sallii toisinaan ahdistavia tilanteita, mutta jos päätämme uskossa katsoa häneen ja huokaista ”vain sinä Herra voit auttaa minua” emmekä jää katsomaan, itkemään ja kiroilemaan ongelmamme edessä, jossakin vaiheessa, jollakin tavalla hän tulee ilmestymään.

Kun mietin omaa elämääni, muistan, kuinka moniakin kertoja olen kokenut yksinäisyyttä ja sen tähden olen sulkeutunut ja ahdistunut lisää. Muistan kuinka asuessani Kokkolassa minulla ei ollut siinä elämän vaiheessa aktiivista, säännöllistä tapaa tutkia Raamattua ja rukoilla. Kävin kyllä toisinaan seurakunnassa, mutta usko ei näkynyt paljoakaan arjessani. Jossain kohtaa frendejä muutti pois ja vaikka minulla oli parikin hyvää ystävää, en viettänyt aikaa heidän kanssaan juuri lainkaan. Sitten alkoi uskonelämässäni alamäki ja aloin vieraantua uskovista. Siihen liittyi myös hullut määrät elokuvia ja sarjoja, jotka eivät rakentaneet uskoani, vaan veivät minua poispäin Jumalasta. Samalla koin valtavaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, koska olin kauan toivonut löytäväni elämänkumppanin. Aloin olla epätoivoinen yksinäisyyteni kanssa ja lievensin kriteereitäni ja ajattelin, että eihän sillä oo väliä, vaikkei hän oliskaan uskossa, pääasia, että on hyvän näköinen.

Lopulta Herra käytti ystäviäni ja herätti minut tilanteeseeni ja sain uudistua. Sitten aloin toivoa, että pääsisin muuttamaan pois Kokkolasta, se olisi yhden elämänvaiheen loppu. Lopulta pääsin muuttamaan Seinäjoelle ja olin todella kiitollinen siitä. Tutustuin uusiin ihmisiin seurakunnassa, mutta en päässyt niin sisälle, kuin olisin toivonut. Onneksi pääsin miesten soluun ja se auttoi merkittävästi sopeutumistani. Jossain kohtaa päätin alkaa opiskelemaan teologiaa ja Raamattua. Tähän päälle toimin solujohtajana ja rukouspalvelussa, sekä Sateet lähetä tilaisuuksissa, että Seinäjoen illassa. Alkoi kalenteri täyttymään. Huomasin, että koen taas yksinäisyyttä, mutta koska minulla oli luja päätös saada tutkinto tehtyä, ajattelin, että minun täytyy todella satsata opiskeluihin, vaikka sen kustannuksella, että joudun kokemaan yksinäisyyttä. Se ei ollut mukavaa. Aina oli kiire.

Lopulta ymmärsin, etten voi olla supermies, joka tekee kaiken mahdollisen ja työskentelee tehokkaasti, herää arkena kolme kertaa viikossa aamulla ennen kolmea mennäkseen salille, niin hyvältä kuin laihtuminen ja parempi fyysinen olo tuntuivatkin. Luovuin teologian opinnoistani, jotta voisin viettää aikaa ystävieni kanssa ja saada tilaa hengittää. Nyt olen nauttinut tästä syksystä enemmän kuin koskaan, koska stressi poistuu metsässä pelatessa frisbeegolfia ja ottaessa rennosti. En koe enää yksinäisyyttä, vaan lepoa ja rauhaa. Tämän kaiken keskellä olen kokenut Seinäjoen Helluntaiseurakunnan kodikseni, erityisesti nuorisotyön, josta löytyy monia ystäviäni, joille voin olla läpinäkyvä. Jokaisella meillä on tarve tulla hyväksytyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Toivon, että sinulla rakas lukijani on ihmisiä, jotka voivat auttaa sinua, eikä sinun tarvitse kokea yksinäisyyttä, vaikka kävisitkin seurakunnassa säännöllisesti.

Mutta yhden asian olen saanut oppia ystäväni Artun avulla. Hiljaisuus on taivaallista. Aiemmin täytin pääni jatkuvasti musiikilla, kiireellä, stressillä. Nyt olen opetellut vähentämään musiikin kuuntelua, varsinkin metsässä. Siellä ei totisesti tarvitse kuin nauttia hiljaisuudesta ja nähdä, kuinka valtavan hyvä Taivaan Isä on. Hiljaisuus ei ole saanut minua kokemaan musertavaa yksinäisyyttä, päin vastoin! Hiljaisuudessa Jumala puhuu monesti asioista, mitä melun täyttämä päämme ei voisi vastaanottaa muuten. Tätä olen opetellut ja prosessi jatkuu.

Olen myös miettinyt sitä, että yksinäisyyden hyvä puoli oli se, että aloin miettimään, miksi koen sitä, vaikka lähelläni on ihmisiä. Aloin miettimään, kenen pitäisi olla paras ystäväni? Jeesuksen. Sen jälkeen aloin priorisoimaan ajankäyttöäni sen mukaan, että hän todella saa hallita elämäni jokaista osa-aluetta. Jumala siis kääntää meidän mielestämme negatiiviset asiat voitoksemme, jos päätämme rakastaa häntä. Näiden prosessien jälkeen olen oppinut erottamaan aikaa ensin Jumalalle ja muuttumaan pikku hiljaa Jeesuksen kaltaiseksi. Uskon, että todella tarvitsin tällaisen oppitunnin, jotta nöyrtyisin ja oppisin rakastamaan lähimmäisiäni, vaikkei se helppoa aina olekaan.

Rakkaat lukijat, muistetaan, että Jumala on todella meidän puolellamme, eikä meitä vastaan. Kun hän on niin hyvä Jumala, voimme opetella luottamaan häneen kokosydämisesti. Ole siunattu :D

Tarina tytöstä, joka katosi

13.8.2017 Yleinen

Olipa kerran pieni tyttö. Ehkä hän oli aivan tavallinen tyttö, mutta jo hyvin nuorena hän tunsi silti olevansa jotenkin erilainen. Niin kuin kuka tahansa, tuo tyttö halusi vain rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta hyvin usein tytöstä tuntui, ettei kukaan rakastanut häntä.

Niinpä hänestä tuli melko yksinäinen tyttö. Hän yritti kyllä ystävystyä toisten kanssa, mutta hänestä tuntui, ettei kukaan todella välittänyt hänestä, vaikka hän itse välitti heistä. Tytöstä tuntui, että kaikki muut olivat parempia kuin hän; ettei hän kelvannut kenellekään. Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän häntä.

Monet hylkäsivät tytön, monet pilkkasivat häntä, eikä kukaan vaikuttanut olevan hänen puolellaan. Tytöstä tuntui, että hän teki aina jotain väärin – ja tapahtuipa mitä tahansa, häntä aina syytettiin, eikä hän voinut ymmärtää, miksi. Tyttö pakeni usein metsään, hengitti puiden tuoksua, kuunteli tuulen hyräilyä ja ystävystyi eläinten kanssa. Hän pakeni tarinoihin ja seikkaili kirjojen sivuilla. Hän pakeni musiikkiin, kuivatti kyyneleet poskiltaan tanssien ja laulaen.

Rakkaus ei kuitenkaan koskaan jättänyt tytön sydäntä. Hän välitti jokaisesta ystävästään syvästi, vaikka jotkut viipyivätkin hänen elämässään vain hetkisen. Monet jäähyväiset tuntuivat repivän tytön koko sisimmän hajalle. Mutta mitä vähemmän tyttö tunsi tulevansa rakastetuksi, sitä enemmän hän sitä kaipasi. Mutta tyttö ei osannut kertoa siitä kenellekään – ehkei hän edes vielä silloin ymmärtänyt, mitä oikein koki ja tunsi.

Vähitellen tyttö alkoi kadota. Ensin katosi ilo hänen silmistään. Sitten katosivat hänen naurunsa ja laulunsa. Hänen jalkansa lakkasivat tanssimasta. Hiljaisuus sinetöi hänen huulensa.

Kun tyttö kasvoi, hän löysi sydämestään uudenlaisen kaipauksen. Hän huomasi myös, että moni poika tuntui olevan kiinnostunut hänestä. Kaipaus vei tytön mukanaan ja kuljetti hänet poluille, joilla hän kompasteli ja satutti itsensä teräviin kiviin kipeästi monta kertaa.

Oli poika, joka oli aina jonkun toisen tytön kanssa. Oli poika, joka ilmestyi kuin tyhjästä ja katosi taas – vain ilmestyäkseen uudestaan ja sitten kadotakseen lopullisesti. Oli poika, joka sanoi, ettei hänellä ja tytöllä ollut enää mitään yhteistä. Oli poika, joka pyöritti tyttöä ilmassa, sitten päästi irti ja tyttö kaatui; poika katosi horisonttiin toisen tytön hiuksia silitellen. Oli poika, joka rakastui tytön ystävään. Oli poika, jota tyttö yritti lohduttaa. Oli monta muutakin.

Sitten tuli poika, joka luuli olevansa mies. Se poika sai tytön tuntemaan, että hän oli vain likainen huora, ja sai monet ystävänsäkin kohtelemaan tyttöä sellaisena. Ja tyttö nieli kiltisti sen kaiken, uskoi olevansa juuri sellainen kuin hänen sanottiin olevan – ja että kaikki oli hänen omaa syytään.

Ehkä luulet, että viimeksi mainittu poika olisi saanut tytön luovuttamaan. Ehkä hän vähäksi aikaa luovuttikin. Tyttö nuoli haavojaan syvällä pimeässä häpeäpiilossaan. Sen pojan ja hänen ystäviensä teot ja sanat jättivät häneen jälkiä, jotka eivät ehkä koskaan katoa.

Mutta rakkaudenkaipuu tytön sydämessä ei kuitenkaan ollut kuollut. Se vain odotti sopivaa hetkeä.

Muutaman kärsimyksentäyteisen vuoden jälkeen tyttö tapasi miehen, joka vannoi haluavansa juuri hänet ja vain hänet, vaikka tyttö oli jo vakuuttunut siitä, ettei voisi enää koskaan kelvata kenellekään. Tyttö rakasti sitä, että mies sai hänet nauramaan, koska oli itkenyt niin kauan. Tyttö rakasti kaikkia niitä sanoja, joita mies kuiskaili hänelle, kaikkia niitä lupauksia, joita tämä antoi – ja mies osasi sanoa kaiken sen, mitä tyttö oli aina halunnut kuulla. Tyttö ajatteli, että sen täytyi olla rakkautta.

Mutta sen rakkauden alussa oli valhe. Valhe, jonka päälle kaikki tytön tietämättä hiljalleen rakentui. Valhe halusi päästä esiin, mutta mies piilotteli sitä. Se pysyi piilossa juuri niin pitkään, että kun se lopulta tuli ilmi, tyttö ei enää nähnyt sitä valheena. Se oli muuttanut muotoaan: siitä oli tullut surullinen tarina, joka sai tytön vain rakastamaan miestä entistä enemmän.

Jonkin aikaa tytön onnistui pitää heidät pinnalla. Lääkiten rakkaansa naarmuja ja hoitaen hänen mustelmiaan, ruokkien hänen nälkäistä sydäntään. Ehkä mies oli vähän jopa kiitollinen. Mutta mikään ei tuntunut riittävän, ja vähitellen he vajosivat.

Tehdyt lupaukset karisivat hiljalleen tuhkana maahan. Suloiset sanat kuihtuivat. Kosketukset alkoivat tuntua kylmiltä ja raskailta. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus kuin paksu, hämähäkinseitintahmea verho, johon he takertuivat, eivätkä päässeet siitä läpi tai irti, vaikka kuinka pyristelivät.

Mies oli mennyt niin rikki. Tyttö olin mennyt niin rikki. Heissä molemmissa oli paljon teräviä kulmia, eivätkä he ehtineet tai osanneet hioa niitä, vaan repivät itsensä ja toisensa niihin vain entistä enemmän rikki. Mutta mies oli sokea omille säröilleen. Ja hän syytti kaikesta tyttöä – sellaisestakin, mitä oli tapahtunut jo ennen häntä.

Kipu, joka heissä koko ajan kasvoi, oli kuin musta aukko, pohjaton haava: se vaati, huusi, otti väkisin aina vain enemmän. Ja tyttö antoi kaikkensa. Hän luopui kaikesta miehen vuoksi. Hän antoi niin paljon, ettei hänelle itselleen jäänyt mitään. Hän unohti pitää huolta itsestään. Kun tyttö katsoi itseään peilistä, hän ei nähnyt enää mitään – hän oli kadonnut. Lopulta hän putosi kasvavan kivun mustaan aukkoon ja se nieli hänet kokonaisena.

Siellä pimeydessä tyttö istui yksin ja odotti. Odotti, että mies tulisi pelastamaan hänet. Mutta hän ei koskaan tullut. Tyttö itki ja huusi, mutta mies ei kuullut – tai ei halunnut kuunnella. Aivan kuin tytöstä todella olisi tullut näkymätön, olematon. Mies lähti hänen luotaan, muttei silti päästänyt irti. Hän sitoi tytön loputtoman pitkään köyteen, ja köyden olemassaolo, sen jokainen värähdys, sai tytön pysymään paikallaan, toivomaan, odottamaan.

Se pimeys ja yksinäisyys oli kuin kylmien käärmeiden pesä. Vaikka käärmeet nukkuivat, ne hohkasivat kylmyyttä. Tyttö pelkäsi niitä. Pelkäsi, että ne heräävät ja purevat häntä, jos hän liikahtaisikaan. Välillä tyttö halusi nukahtaa niiden kanssa, jotta unohtaisi, eikä kipu enää sykkisi hänen suonissaan. Mutta vähitellen tyttö ymmärsi, että hänen sydämensä ja sisimpänsä olivat täynnä myrkkyä joka tapauksessa. Hän muisti yhä sen viattoman tytön, joka oli joskus ollut. Ja hän halusi sen aitouden takaisin.

Vähitellen tyttö kiipesi ylös kuopasta. Monta kertaa hän lipesi takaisin pohjalle. Mutta kun hän lopulta istui kuopan reunalla ympärilleen katsellen, hän näki, miten tyhjää ja autiota kaikki oli. Kipu oli niellyt kaiken hyvän. Hän näki valheen – ja kaikki muutkin valheet, jotka sen ympärille olivat kietoutuneet – juuri niin rumina kuin ne todella olivat. Silloin hän vihdoin uskalsi tunnustaa, ettei se, mitä he olivat miehen kanssa vuoroin rakentaneet ja tuhonneet, ollut enää rakkautta – jos se oli sitä koskaan ollutkaan. Se oli silkkaa pitkitettyä kidutusta.

Niinpä tyttö tarttui köyteen, joka oli hiertänyt hänet verille, ja avasi yksi kerrallaan siihen sidotut solmut. Kun hän oli saanut viimeisenkin solmun auki, hän nousi seisomaan ja käveli pois – horjuen, mutta omilla jaloillaan. Siihen hetkeen saakka hän oli ollut vain nuori tyttö. Mutta sinä päivänä, kun hän irrottautui rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta, hänestä alkoi vihdoin kasvaa nainen.

Silloin minusta alkoi hiljalleen tulla taas minä.

Onko kaikki sitten ollut siitä asti hyvin ja helppoa? Ei tietenkään. Ei ollenkaan. Ei sitten vähääkään. Olen yhä ihminen: erehtyväinen, tunteideni vietävissä, pelkojeni ja toiveideni vanki. Olen yhä enemmän tyttö kuin nainen. Olen yhä rikkinäinen, epävarma ja joskus toivotonkin. Välillä väsyn kaikkeen. Olen tehnyt lisää hulluja virheitä ja varmasti teen niitä vastakin. Opettelen antamaan ne itselleni anteeksi. Näen itseni taas peilistä, vaikken aina haluaisi edes katsoa. Silloin tällöin ääriviivani hämärtyvät uudestaan – ja joskus ajattelen, että olisi parempikin kadota.

Matka on ollut pitkä, vuosien mittainen. Toisinaan tuntuu, että kalteva maa on salakavalasti liu’ uttanut askeleeni taaksepäin tai jalkojeni alle on ilmestynyt kuoppia, joihin aina uudestaan putoan; toisinaan taas tuntuu kuin olisin kiivennyt kivistä vuorenseinämää ikuisuuden maiseman yhtään muuttumatta tai etäisyyden perille yhtään lyhentymättä, enkä jaksaisi enää liikahtaakaan. Ajoittain kuitenkin ylitseni pyyhkii virkistävä tuuli, aurinko vilkuttelee iloisesti pilvien raosta, myrskyävä mieli rauhoittuu ja sisimmässä kuplii hiljainen riemu.

Yritän muistaa, että jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus; etten jäisi liiaksi kiinni menneeseen, etten odottaisi liikaa tulevaa, vaan eläisin juuri nyt tätä hetkeä ja näkisin sen arvon. Yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin ehkä vielä joskus uskoa rakkauteen, vaikka minusta yhä tuntuu, ettei sitä voi olla minua varten olemassa. Välitän silti yhä ihmisistä syvästi. Ehkä vieläkin syvemmin kuin ennen. Vaikken osaa sitä osoittaa niin hyvin kuin tahtoisin.

Tärkeintä on olla minä. Juuri minä. Keskeneräisenä, mutta elossa ja näkyvänä.

Näkymätön

24.5.2017 Yleinen

Kun joskus mietin, millainen minusta tulee vanhana, vastaus kuuluu usein: omituinen erakko, joka asuu keskellä metsää mökissään eläintensä kanssa. Elän yksin ja kuolen yksin – ah, niin dramaattista. Sekä omituisuutta että erakkoutta on tullut jo harrastettua, yhdessä ja erikseen. Elukoitakin on ollut montaa eri sorttia. Metsä ja mökki vain puuttuvat.

Olen kuitenkin ehkä nykyään vähän vähemmän erakko kuin olen ollut aiemmin. Tai ainakin pyrin normaalitilassa – mitä ikinä sellainen normaali mahtaakaan tarkoittaa, vastustan koko perhanan sanaa ihan periaatteesta – olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, enkä ole ihan niin neuroottinen kaikesta. Ehkä vähän kuitenkin. Olen siis tätä nykyä kai jonkinlainen sosiaalinen erakko.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut todella heikoilla itseni kanssa. Olen suorastaan hävennyt, jopa vihannut itseäni. Olen myös ajatellut koko muun maailman vihaavan minua. Olen toisten ihmisten satuttamana ryöminyt piiloon kuin haavoittunut eläin. Olen kokenut, etten kelpaa mihinkään, ettei minulla ole oikeutta edes olla olemassa. Olen inhonnut maailmaa, jossa elän, sen nurjan puolen ilmiöiden vuoksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että inhoan vieläkin. Olen halunnut pakata reppuni ja lähteä pois – vaikka Lappiin noidaksi tai Siperiaan maatuskaksi, kuten joskus olen puolivitsillä uhkaillut – jonnekin, missä ei tarvitsisi olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tai sitten vain kävellä niin kauas erämaahan, etten enää jaksaisi kauemmas.

Yhteen aikaan ajattelin olevani pahasta muille ihmisille. Enkä voi kieltää, etteikö ajatus kävisi mielessä toisinaan vieläkin. Siksi olen joskus kieltänyt itseltäni mahdollisuuden sosiaaliseen elämään. Osittain nämä ajatukset voivat johtua siitä, että vaadin itseltäni paljon, mutta tiedän, että syitä niihin löytyy paljon syvemmältäkin. Minulle ei ole yksinkertaisesti opetettu, tai en ole jostain syystä vain oppinut, että olisin hyvä ja arvokas – juuri minä, sellaisena kuin olen. Vain sen kautta, että pidän muita ihmisiä arvokkaina ja näen heissä hyvää, olen alkanut ajatella, että ehkä sittenkin myös minä olen arvokas ja minussakin voi olla jotain hyvää. Armollisuus itseä kohtaan ja terve itsearvostus ovat kuitenkin asioita, joita joudun yhä opettelemaan.

Olen joskus hautautunut kämppääni päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi. Olen kyllä käynyt koirien kanssa ulkona ja kaupassa ja muuta sellaista pakollista, mutten ole tavannut muita ihmisiä, ainakaan tarkoituksella. Ehkä korkeintaan tervehtinyt kaupan kassaa tai naapuria ohimennen. Asuin nuorempana vähän aikaa sellaisessa kerrostalossa, joka oli kuin mausoleumi: missään ei koskaan liikkunut ketään, mitään ääniä ei koskaan kuulunut. Vain viereisen kirkon kello moikasi aina sunnuntaiaamuisin. Samaan aikaan hyinen talvi oli pysäyttänyt maailman. Makasin silloin usein sängyssä tuijottaen ikkunasta näkyvää harmaanvalkoista talvitaivasta ja mietin, olenko elossa vai kuollut. Ei ihme, että muutuin sinä aikana lähes aaveeksi.

Olen pelännyt ihmisiä niin paljon, etten ole pystynyt lähtemään ovesta ulos. Eräänä talvena, kun oli kovia pakkasia, kävin kaupassakin huppu päässä ja kaulaliina kasvojen yli kiedottuna, ettei kukaan vain näkisi minua. Olen kävellyt kadulla leuka niin syvällä takin kauluksessa, katse maahan luotuna, että niskani on tullut kipeäksi – vain välttääkseni näkemästä vastaantulijoiden kasvoja. Puhelimessa puhuminen, tai ainakin soittaminen jollekulle, on ollut jotain aivan järjettömän hirveää – enkä voi väittää, ettenkö jännittäisi sitä välillä vieläkin. Pahin kokemus oli ehkä se, kun vielä yliopistolla opiskellessani olin menossa seminaariin, jonka pitäjä oli ollut minulle aiemmin ilkeä – päädyin itkien vessaan oksentamaan ja seminaari jäi käymättä. Lopulta keskeytin yliopisto-opinnot kokonaan.

Miten minusta sitten on tullut erakko? Vai olenko aina ollut sellainen?

Jollain tavalla olen ollut melko yksinäinen ja tuntenut itseni erilaiseksi jo lapsena. Ala-asteikäisenä minulla ei ollut kovinkaan monta ystävää. Yksi luokkakaveri, jota puolustin kiusaajilta ja jonka kanssa kuljimme matkat kouluun ja koulusta kotiin yhdessä. Koin, että koulukaverit eivät ymmärtäneet minua, puhumattakaan opettajista ja muista aikuisista – tavallaan minuakin kiusattiin, vaikka en toisia puolustaessani ehkä niin kiinnittänyt siihen huomiota. Vietin kyllä jonkin verran aikaa lähiseudun lasten kanssa, keksin heille kerhoja ja muuta puuhaa – mistä lasten vanhemmat eivät aina olleet kovinkaan riemuissaan. Mutta kuljin myös paljon yksikseni metsässä ja lainasin kirjastoautolta kassikaupalla kirjoja, joihin uppouduin sänkyni nurkassa taskulampun kanssa peiton alle piiloutuneena. Näitä molempia teen paljon yhä, sillä sekä luonto että tarinat ovat aina antaneet minulle valtavan paljon inspiraatiota ja lohtua.

Yläasteella minulla oli jo muutama kaveri. Mutta hekin asuivat aivan eri suunnalla kuin minä. Näimme tietysti arkena päivittäin koulussa, ja joskus kävin heidän luonaan kylässä viikonloppuisin, mutta pääasiassa istuin vapaa-aikani yksin kotona omassa huoneessani tai lähdin koiran kanssa lenkille. Siihen aikaan perheessämme oli ongelmia, joten sekin vaikutti asiaan, ja lisäksi olimme vaihtaneet asuinpaikkaa. Olin murrosikään tultuani myös luopunut oikeastaan kaikista aiemmista  harrastuksistani. Minusta tuli synkkä, syömishäiriöinen wannabe-runoilija, joka istuskeli koulussa ikkunalaudoilla tyhjyyteen tuijotellen ja tuskaa märehtien, kantaen lujaa suojakilpeä, jonka läpi pääsivät vain ne, jotka itse halusin päästää.

Lukiossa tutustuin lisää vanhoihin kavereihin ja sain uusia. Seurustelinkin melkein vuoden verran. Liikuin kuitenkin tavallaan kahdessa eri porukassa, mikä sai minut jälleen tuntemaan itseni oudoksi, sillä en oikein täysin sopinut kumpaankaan, vaan olin jotain siltä väliltä. Seurustelu päättyi hieman traagisesti – ainakin minun kannaltani – ja minä aloin kulkea vuoristoratoja pitkin. Onneksi kuitenkin tutustuin niihin aikoihin erääseen parhaista ystävistäni, joka on usein pitänyt jalkani maassa tai takinhihasta kiinni, kun olen lentänyt liian korkealla tai ollut vajoamassa synkkyyden syövereihin.

Kun lähdin opiskelemaan isompaan kaupunkiin, olin aluksi innoissani. Mutta melko pian minulle alkoi valjeta karu totuus: paikassa, jossa et tunne ketään, etkä oikein saa tutustuttua kehenkään, olet todella yksin. Sain jälleen sen yhden ystävän. Tämä ystävä oli kuitenkin hyvin sosiaalinen tyyppi, jolla oli paljon muitakin ystäviä kuin minä, paljon muutakin menoa kuin roikkua minun kanssani, niin paljon elämää elettävänä, etten minä hitaammin lämpiävänä oikein pysynyt tahdissa. Lopulta hän myös vaihtoi koulua ja muutti pois. Niinpä jäin taas yksin. Tapasin kuitenkin eräällä kurssilla ihmisen, jonka kanssa ystävystyin, ja olemme ystäviä yhä tänäkin päivänä. Meitä yhdistivät monet samankaltaiset kokemukset ja ajatukset. Jonkin aikaa sujui hyvin, mutta sitten tämä ystäväni löysi miehen ja meni naimisiin. Tavallaan koin silloin menettäväni hänetkin, vaikkei se täysin totta ollutkaan.

Nettiyhteys on monessa kohdassa osoittautunut minulle pelastusköydeksi. Toki netissäkin saa huutaa ja kiljua, eikä kukaan huomaa tai huomioi. Mutta joskus sitä sattuu löytämään bittiavaruuden kaukaisilta laidoilta ihmisiä, joiden kanssa tulee juttuun. Ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ehkä jopa ymmärtävät, ovat tukena silloin, kun läheltä ei löydy ketään, johon voisi tai uskaltaisi tukeutua. Eräs tällainen ystäväni menehtyi hiljattain, enkä usko, että suru voisi olla yhtään suurempi, vaikka olisimme tunteneet vain tosielämässä.

Jos en olisi koskaan ottanut koiraa ja eksynyt koiraharrastusten pariin, en tiedä, miten minun olisi käynyt. Luultavasti olisin joko syrjäytynyt, hautautunut hiljalleen elävältä, tai sitten päätynyt johonkin radikaalimpaan ratkaisuun. Koirat ovat olleet minulle jopa tärkeämpiä kuin ihmiset, sillä ilman niitä olisin tuskin uskaltanut tehdä moniakaan asioita. Joskus olen toivonut, että voisin ottaa koiran mukaan kaikkialle, sillä se tuki, jota koira voi antaa vain olemalla läsnä, on jotain aivan valtavaa. Koirat ovat toimineet tavallaan puskureina minun ja muiden ihmisten välissä. Samalla olen niiden kautta kuitenkin tutustunut moniin ihmisiin ja sitä kautta vähitellen myös löytänyt taas enemmän sitä todellista omaa itseäni, jonka luulin aikapäiviä sitten kadottaneeni.

Minun on kuvailtu olleen lapsena toisaalta hieman syrjäänvetäytyvä, hitaasti lämpiävä ja hiljainen, mutta toisaalta taas olen ollut aika temperamentikas, voimakastahtoinen ja näyttänyt tunteeni – ainakin siihen asti kun tästä usein moitteita saatuani aloin tukahduttaa ne. Olen usein pysytellyt poissa porukoista, mutta lähestynyt toisaalta itse toisia lapsia, joiden olen nähnyt olevan yksin. Olen viihtynyt omissa oloissani, mutta kerännyt myös joskus useampia seuralaisia ympärilleni – erityisen tyypillistä minulle on ollut kerätä kiusatut siipieni suojaan. Mitä enemmän olen ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän kiinnyn heihin – ja toisaalta sitä enemmän huomaan, miten erilainen olen. Miten yksin. Mutta niin kai lopulta on jokainen meistä. Emme pääse toistemme nahkoihin kokemaan, mitä on olla joku toinen. Voimme katsella maailmaa vain omasta näkökulmastamme.

Olenko minä yksinäinen? Tätä kysyn joskus itseltäni. Erityisherkkänä kyllä tarvitsen rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa, mutta onko sitä joskus liikaakin? Valitettavasti on pakko vastata myöntävästi, sillä huomaan usein kaipaavani toisia ihmisiä, ja silloin yksinäisyyttä on vaikea sietää. Kestän ja tarvitsen yksinäisyyttä kyllä. Mutta vain silloin, kun itse haluan sitä – vaikka olen elämäni aikana tottunut olemaan paljon yksin. Kaikkeen kai tottuu, kun on pakko. Tiedän kyllä, ettei maailma pyöri minun napani ympärillä, eikä sen kuuluisikaan pyöriä – mielellään mahdollisimman kaukana siitä. Käännyn myös itse hyvin helposti pois, sisäänpäin, käperryn itseeni kuin siili. Yksinolo on usein myös helpompaa, ja on aikoja, jolloin en oikeastaan edes halua nähdä ketään. Mutta haluaisin silti opetella olemaan rohkeammin auki ja vastaanottavaisempi. Sellainen kuin olen joskus ollut, ja enemmänkin.

Eräs ystäväni kirjoitti minulle kerran: ”Yksinolo on jännä juttu. Parhaimmillaan voi olla oma itsensä, pahimmillaan unohtaa, miten ihmeellistä elämä on jaettuna.” Olen valinnut yksinolon juuri siksi, että voisin taas tulla omaksi itsekseni. Mutta jos kukaan ei katso, kukaan ei näe, kukaan ei kuule, on sama kuin olisi näkymätön – kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Siltä minusta joskus tuntuu.

Palapeli

24.1.2017 Yleinen

En tahtoisi piiloutua. Mutta toisinaan en kaipaa mitään niin paljon kuin päästä piiloon, olla näkymättömissä, kadota.

En tahtoisi olla hiljaa. Mutta usein pelkään puhetta niin paljon, että mykistyn – pelkään jo pelkkiä ajatuksiakin.

En tahtoisi pelätä. Mutta olen täynnä kirvelevää kauhua, joka jähmettää jokaisen soluni; se vääristää kasvojeni ilmeet, estää sanoja pääsemästä huulteni muurin läpi, pysäyttää käteni ennen kuin ne ehtivät nousta tekoihin.

Tiedän kuka olen. Tiedän sen syvällä sisimmässäni, mielessäni, sydämessäni. Mutta olen jumissa, vankina itseni sisällä. En pysty tuomaan julki kaikkea sitä, mitä minussa on.

Ja niin minä olen kahleissa kaikessa tässä. Kahlittu itseeni. Kahlittu tähän maailmaan, tähän todellisuuteen. Ja niin on sydämeni eksyksissä, hämmentynyt, yksin.

Ja niin, kuitenkin, minusta tulee lopulta minä: palapeli täynnä puuttuvia paloja.

Mutta kuva on olemassa.

Pimeyden kutsu

25.11.2016 Yleinen

Minussa soi pimeä laulu. Se kietoo minua pauloihinsa, houkuttelee syvemmälle syövereihinsä.

Tuntuu kuin roikkuisin pohjattoman, pimeän, kylmän rotkon reunalla. Olen saanut vielä pidettyä pään sekä käsivarret kainaloita myöten maanpinnan yläpuolella. Raavin maata viimeisillä voimillani, mutta otteeni lipeää. Pimeä, kylmä tyhjyys imee minua puoleensa.

Kaikki ahdistaa. En kestä ääniä, en kestä valoa, en kestä hiljaisuutta enkä kestä pimeää. En kestä ihmisiä enkä kestä olla yksin. En pysty tekemään mitään, mutten kestä olla tekemättäkään. En pysty syömään enkä nukkumaan, mutten halua mitään muuta niin paljon kuin syödä ja nukkua.

Elän pimeästä pimeään. Piileskelen hämärässä kolossani tai kuljen naamio kasvoillani. Hymyilen sitä kovemmin, mitä enemmän minun tekee mieli itkeä.

Herään öisin painajaisiin, jotka vain jatkuvat, vaikka avaan silmäni, sytytän valot ja yritän hätistää niitä pois.

Vihaan sitä, että olen tällainen. Vihaan ajatuksia ja tunteita, jotka vellovat sisälläni kuin raivoava meri. Vihaan sitä, että silmiäni särkee kaikista vuodatetuista kyynelistä.

Kävellessäni hämärällä tiellä kaupungin rajalla katselen katujen ja talojen valoja, enkä tahtoisi palata sinne. Haluaisin vain jatkaa kävelemistä, yli peltojen, tumman metsän sisään; kadota näkyvistä, mennä piiloon, olla turvassa.

Haluaisin kiivetä jonnekin korkealle ja huutaa, karjua pimeän pois itsestäni, mutta tiedän, ettei se lähde.

Miksi olen tällainen? Pohdintoja erityisherkkyydestä

6.10.2016 Yleinen

Otsikossa esitetty kysymys on pyörinyt mielessäni usein lapsuudesta saakka. Siihen on liittynyt paljon muitakin kysymyksiä: Saanko olla tällainen? Olenko vääränlainen? Voiko kukaan hyväksyä minua sellaisena kuin olen – edes minä itse? Kuten ehkä saattaa arvata, nämä kysymykset ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa ja kipuilua.

Joitakin vuosia sitten törmäsin erityisherkkyyden käsitteeseen. Jotenkin se heti kutkutteli, mutta koska olen saanut elämäni aikana paljon negatiivista palautetta liiasta herkkyydestä, kielsin itseäni etsimästä enää lisävahvistusta moiselle epätoivotulle luonteenpiirteelle. Mutta ajan  kuluessa minun oli jälleen kerran tunnustettava, ettei persoonallisuutensa peruselementtejä voi muuttaa, vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Kun sen sijaan opettelee tuntemaan ja ymmärtämään itseään, löytää vahvuutensa ja oppii elämään heikkouksiensa kanssa, voi ehkä vähitellen hyväksyäkin itsensä sellaisenaan. Jos joku muu taas ei hyväksy – no, jääköön se hänen ongelmakseen.

Erityisherkkyydestä, kuten monista uusista niinsanotusti muodikkaiksi muodostuvista ilmiöistä, on tehty jo epäuskottava klisee. On kuulemma jopa ärsyttävää puhua siitä ja ”vedota” siihen. Kaikki eivät usko erityisherkkyyden olemassaoloon tai haluavat selittää sen jotenkin pois. Miksi niin usein haluammekin mitätöidä kaiken sen sijaan, että edes yrittäisimme ymmärtää tai peräti hyväksyä? Aion nyt kuitenkin puhua erityisherkkyyden puolesta, silläkin uhalla, että minusta – jälleen kerran – ajatellaan ties mitä.

Niinpä olen ottanut selvää siitä, mitä erityisherkkyydellä tarkoitetaan. Siihen sisältyy todella paljon kaikenlaista ja vaihtelua ihmisten välillä voi olla paljonkin, aivan kuten jokainen ihminen on yksilö muutenkin. Jos olet kiinnostunut aiheesta, kannattaa lukea esimerkiksi Janna Satrin kirja Sisäinen lepatus; voit lukea erityisherkkyydestä myös esimerkiksi osoitteessa http://www.hspelamaa.net/erityisherkkyys.

Herkkyys on psykofyysinen ominaisuus, joka perustuu hermojärjestelmän herkkään reagoivuuteen. Erityisherkkä havainnoi ympäristöään poikkeuksellisen hienovaraisesti ja käsittelee näitä havaintoja hyvin syvällisellä tavalla. Erityisherkät voidaan karkeasti jaotella kahteen kategoriaan: pohdiskelevat introvertit ja elämyshakuiset ekstrovertit. Sitten on varmasti paljon niitä, jotka jäävät näiden kahden välimaastoon. Itse koen olevani vaihtelevasti vähän molempia, vaikkakin – ainakin opitusti ja sisäisten kokemusten perusteella – enemmän siellä introversion puolella, vaikka turvallisen tuntuisessa seurassa tai tietyssä hyvin omaksutussa roolissa saatan vaikuttaa hyvinkin sosiaaliselta ja avoimelta.

Olen tehnyt listaa sellaisista erityisherkkiin ihmisiin liittyvistä asioista, joiden koen koskettavan itseäni, ja esittelen tässä niistä osan. Yritän myös avata jokaista kohtaa hieman tarkemmin – joihinkin ehkä palaan vielä myöhemmin.

Aistii herkästi ja voimakkaasti todellisuutta ympärillään ja sisällään niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin hengellisestikin – check!

Tämä tuntuu minulla esimerkiksi hajuste- ja kemikaaliyliherkkyytenä. Kehoni on myös melkoinen ilmapuntari, erityisesti matalapaine aiheuttaa minussa voimakasta raskauden ja väsymyksen tunnetta – ukkonen onkin sitten ihan oma lukunsa! Joskus myös tuntuu, että olen melkein vaihtolämpöinen, enkä kestä kovin hyvin kuumaa enkä kylmää. Voimakas valo, kirkkaat värit, kovat äänet, ihmisvilinä tai tungos ja muut vastaavanlaiset ärsykkeet voivat joskus aiheuttaa jopa pahoinvointia. Psyykkisesti on välillä enemmän tai vähemmän vuoristorataa – erityisherkillä sanotaan usein olevan ”lyhyt matka alakulosta ekstaasiin” – ja sosiaalisesti olen tavallaan tuntosarvet pystyssä koko ajan. Hengellinen todellisuus on myös ollut minulle jossakin muodossa hyvin läsnä jo lapsuudessa, vaikkei sellaista ole minulle varsinaisesti tuputettu.

Lapsena (ja aikuisenakin) itkee helposti – check!

Ei tarvita kovin paljon, kun kyyneleet jo karkaavat poskilleni – esimerkiksi järkyttävien uutisten näkeminen televisiossa tai vain jokin surullinen ajatus tai muisto riittää. Itkun ei aina tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että olisin jotenkin hirmu loukkaantunut, ahdistunut, surullinen tai muuta sellaista. Joskus riittää pelkkä laulu, lapsen itku, suloisen liikuttava kuva tai pieni ilonaihe. Mutta toki koen monia itkun laukaisevia tunteita hyvin syvästi ja tunteet ovat toisinaan sen verran pinnassa, että kyyneltulvan voi saada aikaan jokin sinänsä hyvin vähäpätöinen juttu. Inhoan muiden nähden itkemistä, mutta aina en pysty pidättelemään kyyneliä. En kuitenkaan pelkää itkua, sillä tiedän, että se yleensä lopulta puhdistaa ja saa sisimmän solmut vähitellen aukeamaan.

Hidas lämpenemään, jää miettimään ja/tai tarkkailemaan asioita ja tilanteita – check!

Tarvitsen usein aluksi vähän aikaa esimerkiksi uuden oppimisessa sekä sosiaalisissa tilanteissa, niin vieraiden kuin tuttujenkin ihmisten kanssa. Toki olen tuttujen kanssa yleensä lähtökohtaisesti paljon avoimempi ja varmempi, mutta en siltikään pysty aina käsittelemään kaikkea heti, vaan asiat jäävät hautumaan, ja haluaisin joskus palata niihin jälkeenpäin, mutta yleensä en kehtaa tai uskalla. Myös oppimistyylini kuvastaa tätä: asetun mieluiten rauhaan peräpenkkiin ja seurailen sen sijaan, että heti osallistuisin. Haluan käydä asioita läpi itsekseni ja muodostaa selkeän kuvan mielessäni ennen kuin alan vaikkapa keskustella niistä. Haluan tarkastella asioita monelta eri kantilta.

Kun innostuu tai kiinnostuu jostakin, luotaa syvältä, keskittyy, haluaa tietää kaiken – check!

Tämä pätee kohdallani niin asioihin kuin ihmisiinkin. Saatan syventyä johonkin tekemiseen niin, että unohdan kaiken muun, enkä helposti luovu jostakin sellaisesta asiasta, josta pidän, vaikken olisi siinä edes erityisen hyvä – tietenkin silti haluaisin olla hyvä kaikessa, mistä pidän. Ihmisten kanssa myös yleensä etsin ihan luonnostani jotain syvempää yhteyttä ja olen hyvin uskollista laatua – joskus ehkä ainakin itselleni haitaksi asti. Toki minulla on myös kavereita ja tuttuja, joiden kanssa ei välttämättä koskaan ruodita syntyjä syviä tai olla muutenkaan ihan niin sydänystäviä kuin niiden muutamien luottoihmisten kanssa, jotka tietävät minusta suunnilleen kaiken. Joskus jopa enemmän kuin minä itse.

Rikas mielikuvitus – check!

Minä näen tarinoita kaikkialla. Lapsena kuvittelin metsässä kulkiessani näkeväni ties mitä menninkäisiä, keijuja, peikkoja, taikaeläimiä ja mitä lie kaikkea. Tai en vain kuvitellut, vaan oikeasti näin – ehkä jotenkin sieluni silmin. Edelleen näen asioita paljon kuvina ja elokuvina mielessäni. Muutenkin elän elämää paljon sisäisessä maailmassani. Toisaalta se on suojakeino ja pakopaikka, joka auttaa, rauhoittaa ja inspiroi minua, mutta toisaalta se voi joskus myös saada minut kääntymään liikaa sisäänpäin ulospäin suuntautumisen sijaan.

On mielellään yksin ja myös tarvitsee välillä rauhaa ja yksinäisyyttä – check!

Kun pääsen vaikkapa rankan työpäivän tai kaupungilla vietetyn päivän jälkeen metsään kävelylle tai kotisohvalle lepäämään, tunnen miten ikään kuin kiviä karisee yltäni, jännitykset hellittävät, verenpaine laskee, sisin tasaantuu ja mieli kirkastuu. Jos olen ollut useampien ihmisten seurassa, tuntuu joskus, että haluaisin mennä hetkeksi peiton alle piiloon koko maailmaa, jotta pääsen taas tasapainoon itseni kanssa. Vietän paljon aikaa yksin. Se ei tarkoita sitä, etten viihtyisi ihmisten seurassa, sillä viihdyn oikein hyvinkin, mutta se myös väsyttää minua.

Erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, jolla on biologinen perusta. Se ei siis ole sairaus, vamma tai häiriö, vaikka sillä onkin yhteisiä piirteitä joidenkin sellaisten kanssa. Kasvatus, ympäristö ja elämänkokemukset toki vaikuttavat myös osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy. Herkkyyttä ei tarvitse hävetä ja se voi olla monessa kohdassa jopa vahvuus.

Saan tuskin koskaan täydellistä varmistusta sille, olenko todella erityisherkkä vai en. Omien havaintojeni ja kokemusteni mukaan olen sitä melko suuressa määrin. Olipa määritelmä kuitenkin mikä tahansa, olen sellainen kuin olen. Kaikkia syitä en siihen ehkä koskaan ymmärrä. Yritän silti opetella elämään itseni kanssa sovussa.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Huora on voimasana

15.7.2016 sukupuolisuhteet

Tänään tahdon käsitellä erästä tärkeää, yhteiskuntaamme riuduttavaa aihetta josta minä, monien muiden miesten tavoin, olen nuoren elämäni joutunut kärsimään. Puhun siis naisten valtapelistä miesten kustannuksella.

Naisten harjoittaessa irrationaalista seksuaalipolitiikkaansa hämärässä baaripöydässä toinen toistaan kummallisempien tyyppien käsivarteen takertuen kun me vankat, hyvät miehet joudumme tyytymään vain silmäpaloihin, nousee mieleen helposti kysymys: ”mitä naisen päässä liikkuu?”

Tätä kysymystä olen pohtinut omalla tahollani jo kolmatta vuotta, mutten tunne päässeeni puusta pidemmälle. Olen tavannut monenlaisia naisia, vaan yhdeltäkään en ole saanut haluamaani tyydytystä. Kaava on aina ollut sama: suhde alkaa (mahdollisesti) molemminpuolisella kiinnostuksella, joka ajan myötä hiipuu ystävyyteen. Yhtälöön kuuluu myös aina joku toinen mies, joka on sitten niin ihana jne.. Usein tämä mies on täysi vätys. En ole koskaan voinut ymmärtää moista mentaliteettia.

Naiset hallitsevat elämääni. He hallitsevat ajatuksiani kun eivät ole läsnä, ja käytöstäni kun ovat. Edes unten seesteiseen maailmaan en pääse pakoon naaraslonkeroiden vallanahnetta kohtikurottelua. Olen heidän lapsenmielisten aivoitustensa pingoittaman narun pompoteltavana kuin marionetti, päivästä toiseen. Ymmärrät varmaankin, että polttava h-sana nousee aika ajoin kielen kärjelle ja tahtoo pompata ulos. Huora on voimasana – suunniteltu miehille, jotka ovat kyllästyneet ”heikomman” sukupuolen harjoittamaan mielivaltaiseen syrjintään kumppaniensa suhteen.

Mistä tämä naisten kummallinen dikotomia – yhtäällä elkeissään kuin Cruella de Vil tai Narnian valkea velho, toisaalla kuin yksin kotiin jätetty koiranpentu? Ja kuinka päästä näiden tunteiden hallitsevalle puolelle? Näihin kysymyksiin jätän yksinäisten miesten veljeskuntamme aatokset viikon aluksi. Olkoon se myös voimakkaamman tulevaisuutemme ensimmäinen päivä.

Esittely_kuva10