Selaat arkistoa kohteelle yksin.

Aikapommeja

23.9.2017 Yleinen

2.2.2017 , Torstai klo 20:35
”Äiti tuli kotiin ja sain ikään kuin vahingon kautta hänet kertomaan hänen verikoetuloksistaan. Se kaikki tuli minulle aivan puun takaa ja tottakai huolestuin, mutta enemmän olin poissa tolaltani siitä, mitä hän sanoi kun kysyin miksi hän ei ole kertonut??! Hän vastasi ettei halua lisätä minun taakkaani turhilla murheilla. Mutta ei se mene niin. Ensinnäkään ne eivät ole turhia. Ja minä kestän kyllä huonot uutiset. Haluan olla mukana hänen asioissaan niin kuin hän on mukana minun asioissani, enkä halua että hän ajattelee hetkeäkään että minulle ei voi kertoa. Tiedän että hän haluaa suojella minua kaikelta pahalta, mutta hän on minun äitini: Minä haluan tietää, ja minun kuuluu tietää. Minua satuttaa paljon enemmän jos Anoreksia estää minua jopa tukemasta rakkaimpiani tai vetää minut pois siitä mitä oikeasti on meneillään, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ja ei, en syytä äitiäni siitä ettei hän kertonut tai halunnut kertoa; syytän siitä Anoreksiaa. Se on kaiken takana, kuten tavallista. ’Minä pystyn kyllä kantamaan omat murheeni’ – sanoi äiti. Mutta ei sen kuulu mennä niin! Me ollaan täällä siksi että me tehdään se yhdessä. Sanoin sen hänelle. Ehkä hän ymmärsi… Tai ehkä alan vaan kyselemään häneltä entistä enemmän. Hän on maailman huonoin valehtelija.”

 Tuntuu raskaalta välillä huomata perheenjäsenieni suojelevan minua omilta murheiltaan. Kuten olen kirjoittanut, olen itse jo vuosia sitten oppinut sen, että vaikeuksista valehteleminen tai vaikeneminen on lyhytnäköinen ratkaisu läheisteni hyvinvoinnin takaamiseksi. Olen pienin askelin opetellut kertomaan totuuden kaikkein vaikeimmistakin asioista, ja tasannut tilit omaisteni kärsimyksestä tulevan syyllisyyden tunteen kanssa tiedostamalla rehellisyyden tuoman hyvän. Tiedän että pimittämällä pahaa oloani vain panttaan läheisteni kasvavaa tuskaa ja pidän käsissäni aikapommia joka lopulta kuitenkin räjähtää koko perheen käsiin. Sairaus on paljastuvaa sorttia oleva salaisuus. Läheisiltä pimitettynä se on aikapommeista tuhoisin.
En enää suojele perhettäni vaikenemalla, ja toivon että myöskään minua ei suojella samoilla keinoilla.

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Olen kovin huolissani Fiiasta. Hän on menossa tähystyksiin koska jokin on pielessä eikä se kai voi olla pelkkää refluksia. Pelko kelaa suljettujen silmieni sisäluomilla sairaanhoitovuoteni aikana opiskelemiani lauseita syövistä ja mahahaavoista. Oppikirjan teksti pukeutuu kauhuun ja sekoittuu painajaisiin, mutta muuta ei voi tehdä kuin odottaa. Ja ehkä valmistautua… Mutta en tahdo valmistautua sellaiseen. Enkä vieläkään osaa käsitellä perheenjäseniini suoraan kohdistuvia vitsauksia koska yleensä minä olen se sairas ja he joutuvat kestämään omaisen roolin. En tiedä miten ollaan yhtä aikaa sairas ja omainen, ja pelkään että me molemmat Fiian kanssa joudutaan opettelemaan se. Ei sillä oikeasti ole edes merkitystä. Opettelen vaikka kaikki maailman roolit mutta en halua että minun siskolleni tapahtuu mitään.”

Perheenjäseniini kohdistuvat vitsaukset asettavat minut asemaan, jossa en ole ennen ollut. Niiden myötä joudun opettelemaan uusia taitoja ja rooleja jotka rikkovat oman sairauteni luomaa vakiintunutta hahmoa. Anoreksia sitoo minut helposti sokeaan kärsimykseen jonka läpi en näe oman, sairaan roolini ulkopuolelle. Läheisteni rehellisyys omista ongelmistaan rikkovat minun kuoreni. Se ei ole helppoa, mutta se pakottaa minut ryhdistäytymään, työntämään Anoreksian hetkeksi sivuun ja ottamaan sairauteni ulkopuoliset ohjat omiin käsiini auttaakseni niitä joita rakastan.

Voiko omista ongelmista irtautumiseen oikeastaan edes olla suurempaa motiivia kuin huoli toisesta? Huoli on vahva voima, joka ei läpäise ainoastaan omien murheiden kuplaa, vaan on myös kaikessa negatiivisuudessaan vahvempi kuin positiiviset voimavarat. Monesti olen kääntänyt selkäni elämänilon kaipuulle ja tulevaisuuden halulle Anoreksian takia. Kun siskoni joutui tähystyksiin, se havahdutti. Hetkeen en vellonut sairaudessani, vaan huolessani hänestä. Kumpikin näistä negatiivisen ajattelun jatkumoista, niin Anoreksia, kuin huoli siskostani, pitivät yllä murheiden harmautta, mutta vain toinen niistä auttoi kääntämään kasvoni takaisin elämälle.

Kun kaikki siskoni tilanteeseen kuvittelemani kauhuskenaariot murskattiin terveillä tähystystuloksilla, sain elämääni pienen huojentuneen hengähdyshetken joka sisälsi vain ja ainoastaan helpotusta. Kun Anoreksia sitten huomasi sitä vahvemman voiman poistuneen ja iski takaisin, olin jo ehtinyt tarttua elämään. Olin ehtinyt havahtua siihen että ympärilläni sattuu ja tapahtuu, enkä minä ole ainoa jonka elämä voi katketa silmänräpäyksessä. Olisi aivan liian helppoa jos vain minä voisin lähteä odottamatta. Tämän muistutuksen myötä minä muistin myös sen faktan, että jokainen sairauteeni sulkeutunut hetki on poissa siitä mitä minulla on nyt, näiden ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämä voi päättyä ihan yhtä helposti kuin kenen tahansa.
Niinhän sanotaan että ihminen huomaa arvokkaimmat asiat elämässään vasta kun ne riistetään häneltä. Joskus, kuten minun tapauksessani, huomaamiseen riittää onneksi jo pieni huolestuttava ärsyke yhdistettynä liian vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Murheiden on tarkoitus olla mustia. Ne on suunniteltu yksin kannettavaksi koska yksin kannettavina ne vastaavat tarkoitustaan kaikkein parhaiten. Yksin kannettuna ne palvelevat yksinäisyyttä joka syventää niitä entisestään. Murheista selviytyminen on kuitenkin keksitty, ja se selviytyminen pitää sisällään painolastin jakamista niille, joita rakastaa. On rakkautta uskaltaa jakaa sitä, ja samoin uskaltaa ottaa sitä vastaan. Kieltämättä on rakkautta myös jättää jakamatta murheitaan suojelutarkoituksessa. Ennen niistä vaikenemista on kuitenkin muistettava ajatella pitkälle. Aikapommi räjähtää aikanaan, ja minä tiedän sen, koska olen pidellyt sellaista käsissäni. Minä olen jo kerran Anoreksian pakottamana hallitsemattomasti räjäyttänyt valheideni pommiksi muuttamat murheeni läheisteni kasvoille, enkä koskaan halua tehdä sitä toiste.

 

Sisko

31.3.2017 Yleinen

Siskoni on minulle ehkä tavoittamaton esikuva, mutta myös yksi suurimmista voimavaroista. Hän on aina ollut paras kaverini ja on sitä edelleen.

Joskus pelkäsin, että sairauteni tuhoaisi kaiken mitä meillä on. Kun hän muutamia vuosia sitten sai opiskelupaikan Helsingistä, pelkäsin jälleen. Pelkäsin, että hän unohtaisi minut. Kaikkein pahin pelkoni oli, että hän ei ainoastaan unohtaisi minua, vaan myös haluaisi unohtaa minut. Vuodet olivat vierineet eteenpäin, mutta minä en ollut edennyt juuri mihinkään. Uskoin siskoni haluavan päästä irti tästä, mihin hänet väkisin sidoin. Samat kurjat ympärilläni pyörivät asiat vaikuttivat häneenkin, ja ne ovat edelleen täällä, vaikka osaksi juuri hänen ansiostaan sain takaisin sen osan minua, jonka olin sokeana lahjoittanut Anoreksialle.

Pelko sisaruuden menettämisestä on ehkä ymmärrettävää, mutta turhaa. Voisi sanoa, että veriside on sellainen, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan verisiteestä, vaan myös sellaisesta henkisestä yhteydestä, jonka menettämiseen tarvitaan jotakin Anoreksiaakin pahempaa. Totean joka kerta kun näemme, että mikään ei ole muuttunut, ja se on hyvä asia. Sairauteni ehkä on ja pysyy, mutta niin pysyy myös meidän siteemme. Se on rakkautta, joka muodostuu kaikista eletyistä vuosista lähellä sellaista henkilöä, jossa yhdistyy paras ystävä ja sisko. Se on sitä, kun pääsee näkemään ihmisen kasvua aikuiseksi, ja kasvamaan samalla itse, ja sitä, kun tuntee toisen ihmisen ennen kuin tuntee täysin itseään. Se on jotakin mitä ei täysin pysty selittämään. Nykyään uskon, että se on myös jotakin sellaista, mitä ei pysty pilaamaan.

 18.3.2016, Perjantai klo 21:00
”Fiia tuli myös Turkuun. Hitsi, että olen odottanut sitä. Hän sanoi että hän on ollut niin huolissaan ja tuntenut olonsa huonoksi kun on ollut väärässä paikassa. Kuulemma pitää aina olla paikalla jos on kriisi. Sanoin, että älä hulluja puhu. Mutta vaikka hän ei saa ajatella noin koska haluan että hän on 100% onnellinen siellä missä hän ikinä onkaan, niin olen helpottunut siitä, että hän ei ole unohtanut minua. Se tekee hänelle hyvää päästä pois täältä missä asiat junnaa paikoillaan. Se, että täällä ne junnaavat, ei tarkoita että hänen tarvitsee osallistua siihen. Mutta kyllä olen odottanut että nähdään. Rakastan sitä naista enemmän kuin voi kertoa.”

 22.6.2016, Keskiviikko klo 14:03
”Fiia soitti minulle ihan yhtäkkiä ja kysyi lähdetäänkö parin viikon päästä Roomaan!!!!!!!! Aloin melkein itkemään kun hän kysyi. Olemme suunnitelleet siskosreissua ikuisuuden, mutta en koskaan todella uskaltanut uskoa että se toteutuisi!!! Kesä on täällä. Ja me lähdetään Roomaan. Herätys, sairaus! Lähden seikkailemaan siskoni kanssa ja sinua ei ole kutsuttu.”

Minuun sattuu nähdä siskoni kärsivän minun sairauteni takia. Hän on normaali nuori nainen jonka ei tarvitsisi käydä läpi asioita, joissa laitan hänet tarpomaan. Joskus en kai uskonut hänen reagoivan tähän kaikkeen niin vahvasti. Ajattelin, että minun sairauteni olisi vain pikkuinen yksityiskohta hänen elämässään. Hän olisi aina taitava ja täydellinen, ja tulisi kaikesta huolimatta etenemään elämässään upeasti. Hän pääsisi eteenpäin katsomatta taakseen tai vilkaisematta olkansa yli jäljissään kompuroivaa siskoaan. Nyt kun tunnen hänen huolesta sokean katseensa paremmin kuin olisin koskaan halunnut tuntea, minusta tuntuu että toisinaan hänen on jopa hankalaa kääntää päänsä eteenpäin kun minä kompuroin hänen jäljessään. Ehkä siksi juuri hänen huolensa yhdistettynä kaikkeen muuhun minut herättävänä iltana tapahtuneeseen, potkaisi hereille sen terveyden kannalta ratkaisevan osan minua.

Minä haluan että lopulta me molemmat kykenemme katsomaan eteenpäin ja tavoittelemaan unelmiamme yksilöinä. Se ei estä meitä tukemasta toisiamme. Ihminen on onnellisimmillaan kun se pääsee kulkemaan eteenpäin, mutta osaa ja haluaa myös kääntää katseensa muihin suuntiin. Minä teen nyt psyykkistä työtä, jotta voisin katsoa taaksepäin ilman pelkoa, ja saisin rohkeuden kohdata sairauteni värittämät muistot. Kun taas katson sivuilleni, toivon että sieltä minulle hymyilee aina takaisin joku, jota rakastan.

4.12.2016, Sunnuntai klo 21:45
”ARVAA MITÄ? Fiia soitti ja sanoi että on juuri tulossa Turusta Helsinkiin ja on kohta Kampissa. Me ehditään nähdä ennen kuin minun bussini tulee. Minulla on niin ikävä häntä. Jos nyt, tässä olotilassa saisin valita yhden ihmisen koko maailmasta ketä tulisi istumaan minun viereeni juuri nyt, niin se olisi varmasti Fiia. Tai Adele. Ei. Fiia.”

5.3.2017, Sunnuntai klo 20:20
”Eilen oli Fiian keikka Tiirikkalassa. Odotin sitä innolla, mutta tapahtui myös jotain mitä en osannut odottaa… ’Leijonakuningas’ –biisissä Fiia käveli yleisöön. Ennen kertsiä hän alkoi lähestyä minua ja ajattelin, että älä herranjumala tule tänne. Mutta kyllä hän tuli, ja antoi mikin minulle ja sanoi että anna mennä. En ehtinyt edes ajatella. Otin mikin ja lauloin niin hyvin kuin siinä yhtäkkiä osasin… Koko kertosäkeen. Sitten annoin mikin takaisin ja hän osoitti minua ja sanoi: ”Siskoni”. Ihmiset taputtivat enkä uskaltanut edes katsoa ympärilleni. Kun nostin katseeni niin huomasin miten jotkut itkivät. Me oltiin kosketettu niitä jollain käsittämättömällä tavalla. Settien välissä olin muka kiukkuinen Fiialle. Sanoin, ettei noin saa tehdä ilman varoitusta, mutta oikeasti olin onnellinen ja hän tiesi sen kyllä. Minusta tuntuu että se kertosäe oli hänen tapansa osoittaa että hän välittää siitä mitä minä tunnen, vaikka ne tunteet olisivat ihan tyhmiä. Ehkä hän halusi sanoa kiitos tai anteeksi, vaikka kumpikaan niistä ei ole tarpeen. Minun pitäisi sanoa ne hänelle, mutta osaan vaan kiukutella. Hienointa minusta oli, että sen kertosäkeen jälkeen tuntui kuin hän olisi ylpeä minusta. Se tunne oli minulle ihan hirveän suuri ja hieno.”

 6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Aina kun Fiia lähtee takaisin Helsinkiin, haluaisin olla ovella ja halata, mutta yleensä hautaudun yläkertaan koska minua harmittaa. Menen piiloon hänen lähtöään. Toivon ettei hän luule etten halua hyvästellä häntä tai että minua ei kiinnostaisi että hän lähtee. Minua vaan harmittaa se kummallisen melankolisella tavalla. Ehkä se olisi helpompaa jos minulla olisi enemmän omaa elämää elettävänä. Eri elämäntilanne.”

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Kun elämänilo asuu ulkomailla

17.2.2017 Yleinen

Elämänilo on ehkä merkittävimpiä asioita joihin Anoreksia vaikuttaa. Elämänilo on elintärkeää. Olen elänyt hetkiä, joina kadotin kosketuspinnan elämiseen. On hassua sanoa että elin ne hetket, koska se tuntui enemmänkin välitilalta, jossa odotin elämisen alkamista. Niinä aikoina sairauteni eristi minut jälleen elämääni kuuluvista ihmisistä, ja aloin etsimään elämää ja elämäniloa uusilla tavoilla. Etsin niiden lisäksi irtautumista sairaudestani. Hetkellistä irtiottoa, joka antaisi minulle voimaa jatkaa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin vain löytää uusia keinoja juosta karkuun sairauttani.

10.9.2016, Lauantai klo 11:05
”En osaa sanoa tukevatko nämä tällaiset extemporeseikkailut vain yksinäisyyden tunnetta? Normaalit ihmiset tekevät niitä kaiketi parhaimpien ystäviensä kanssa tai ainakin kertovat niistä heti parhaimmille ystävilleen. Minä hankkiudun salaa itsekseni jos jonkinmoisiin tilanteisiin vain tunteakseni itseni eläväksi. En juuri puhu niistä muille… Olenhan niissä tilanteissa sosiaalinen, mutta silti tavallaan yksin. Sitä on hankala selittää. Tunsin itseni eläväksi, mutta samalla vähän surulliseksi. Sellaiset oudot hetket kuuluisi tavallaan jakaa jonkun kanssa, eikä se ole sama asia kun ne jakaa ihmisten kanssa joita ei tunne. Ihmisten, joille ei merkitse mitään. Miksi sitten lähdin sen marokkolaisen juhliin? Käytännössä mitä tahansa pahaa olisi voinut tapahtua. Hän käyttää huumeita, tarjosi minulle… En ottanut. Järki sanoi että jää kotiin, oletko hullu? Mutta samalla oli se ’ihan sama mitä tapahtuu’ –tunne. Vaikka se olisi jotain pahaakin… Ihan sama, minulla ei ole mitään menetettävää. Haluan vain vilauksen elämisen tunteesta.”

 Elämänilo ei löytynyt outoihin ja vaarallisiin tilanteisiin juoksemalla ja niitä elämällä. Ne olivat minulle hetkellisiä kokeiluja, jotka päättyivät lyhyeen. Niiden kautta en myöskään päässyt irti sairaudestani, vaan tunsin syvempää yksinäisyyttä. Välillä tuntui kuin olisin seikkailujeni ja uusien ihmisten keskellä ollut kuitenkin eristettynä muista. Ahtaassa huoneessa kahdestaan sairauteni kanssa.
Yksinäiset seikkailut olivat sairas vaihtoehto elämälle. En nauttinut niistä. Nyt kun aikaa on taas kulunut, koen olevani onnekas selvittyäni kokemuksista joihin itseni ajoin. Vaikka en silloin pelännytkään pahinta, se olisi silti voinut tapahtua.

Mikä sitten on terve ja toimiva vaihtoehto sairaudesta irtautumiseen ja elämisen- sekä elämänilon saavuttamiseen? Onko sellaista edes olemassa? Itse olen epätoivoisinakin hetkinä tavoittanut sen ulkomailta. Myönnän, että matkustelu ja Anoreksia kuulostavat yhdistelmältä, joka luo potentiaalisia kauhuskenaarioita. Syömättömyys kaukana, vieraassa paikassa, ei kuulosta turvalliselta. Olen kuitenkin matkustellut silloin tällöin sairauteni kanssa, ja huomannut, että kauas kotoa lähteminen leikkaa Anoreksian joissain määrin kahtia. Toinen puolikas jää aina kotimaahani.

 6.7.2016 klo 18:10
”Rooma on ihmeellinen. Ollaan nähty niin paljon… Ja kävelty yli 23 kilometriä joka päivä! Syöminen on sujunut ehkä osaksi myös juuri siksi, ja tuntuu hassulta pitää lomaa sairaudesta. Niin outoa syödä asioita joita en ole syönyt niin pitkään aikaan että en oikein edes muista miltä tuntuu pureskella niitä. Pelottaa lähteä kotiin.. Voisinpa ottaa junan Venetsiaan tai Milanoon ja pitkittää kaikkea, nähdä enemmän.”

”Tämä kaikki on kuin iso kupla historiaa, jonka keskelle on ripoteltu nykypäivän ihmisiä. Turistirysät on kurjia mutta täällä on sitä jotain. Tunnelmaa, joka kertoo että ollaan kaukana kotoa ja kaukana siellä olevista murheista. Fontana di Trevi on niin kaunis… Toivoin että tulen terveeksi.”

”Täällä on harmoninen olo. Kunpa arki ei koskaan tulisi ja asiat tuntuisivat aina tällaiselta… Suurelta ja uudelta seikkailulta jossa murheet ovat olemassa, mutta ne eivät pääse minuun käsiksi. Minulle tämä ei ole vain matkustamista ja kokemista; tämä on valtava turvapaikka joka pitää minut hetkellisesti erossa kaikesta minkä kanssa kamppailen. En osaa selittää sitä. Mutta voisinpa lähteä kiertämään maailmaa ja jättää kaiken! Tekisin sen jos se toimisi niin. Takaisi minulle ettei siihen pahaan tarvitse palata enää koskaan.”

 Matkoilla Anoreksia jättää minut osittain rauhaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta niin kauan kun se toimii, minun ei tarvitse tietää. En osaa kuvailla rakkauttani matkustamista kohtaan. Minulla on suuri halu nähdä maailmaa, mutta tieto siitä, että Anoreksia ei lähde kokonaisena mukaani niille seikkailuille, tekee niistä entistäkin houkuttelevampia. Kuten olen kirjoittanut, on matkustamiseen liittyvä pitkien matkojen käveleminen mieluista sairaudelleni, mikä tietysti selittää osaksi sen, ettei se kiusaa minua ulkomailla. Seikkailuilla kuitenkin on usein kohde jota kohti kävellään, mikä taas riitelee Anoreksian luomien hyötyliikuntaan liittyvien sääntöjen kanssa. Haluan siis ajatella, että ulkomailla en ainoastaan saa lupaa maistaa normaalia ravintolaruokaa, vaan saan myös maistaa terveyttä.

Kotimaasta pois matkustamiseen liittyy myös suuri terveyttä tukeva motivaatio. Suuressa mittakaavassa New York on minulle juuri sellainen, ja pienemmässä mittakaavassa lyhyemmät reissut ajavat samaa asiaa: Tiedän, että minun on syötävä jotta jaksan matkustaa, nähdä, ja kokea. Samalla huomaan elämäniloni palautuvan jo reissua suunnitellessani ja sitä odottaessani.

 29.1.2017, Sunnuntai klo 16:30
”MEILLÄ ON LIPUT! LENTOLIPUT! Minulla on niin jännittynyt, onnellinen, vapautunut ja hieman pelokas fiilis. Lähen taas maailmalle. Tämän voimalla syön… Syön itseni seikkailulle.”

 31.1.2017, Tiistai klo 23:20
”Minun tekisi mieli sanoa, että kunpa se matka olisi jo aikaisemmin kuin kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Samalla kuitenkin tiedän että tarvitsen tämän kaiken ajan kuntoutuakseni, jotta olen tarpeeksi vahva lähtemään. En edes tiedä onko sairaslomani loppu kesäkuuhun mennessä, mutta uhmaan kaikkia ja kaikkea ja lähden silloin maailmalle ulkoiluttamaan ongelmiani.”

Sairauteni on mestari takaiskuissa. Matkustelu antaa minulle vapaapäiviä pahimmasta, mutta sekään ei ole ihan niin yksinkertaista. Osa Anoreksiasta jää kotimaahani, mutta ajan myötä minunkin on palattava kotiin, eikä jälleennäkeminen ole suloinen. Ulkomailta palatessani iskee sairauteni lujaa kiinni heittäen mieleeni takaumat kaikesta siitä, mitä olen matkani aikana sen mielestä tehnyt väärin. Se pystyy helposti pilaamaan seikkailuni palauttaman elämänilon, mutta kokemuksen myötä olen oppinut tiukentamaan lääkitystä juuri takaisin tuloni aikoihin. Tiedän miten sairauteni toimii, ja jälleen on kyse oikeanlaisen strategian luomisesta, sekä oikeanlaisten apuvälineiden käyttämisestä.

Sisäinen kolmas pyörä

3.2.2017 Yleinen

Ihmissuhde syntyy kahden ihmisen välille. Kuten olen kertonut, Anoreksia istuu olkapäälläni luoden minulle ikään kuin toisen persoonan, ja siksi se on kahden ihmisen välisessä suhteessa aina kolmas pyörä. Se tuottaa paljon vaikeuksia, ja sen johdosta minulle on syntynyt kaavamaisia käsityksiä siitä, mihin pystyn- tai en pysty sairauteni kanssa. Tällaiset käsitykset liittyvät etenkin parisuhteisiin, enkä vieläkään ole saanut vakuutettua itseäni ulos niistä oletuksista. Minusta on tullut vuosien varrella avoimempi, mutta sekään ei poista skeptisyyttä, jonka kohdistan oman nimeni ja sanan ’parisuhde’ –ilmaisemiseen samassa lauseessa.

28.6.2014, Lauantai klo 13:33
”Seurustelusuhteet eivät toimi, mutta tällaiset pienet jutut hallitsen. Ei tarvitse viedä suhdetta suudelmaa pidemmälle, eikä tarvitse päästää ketään henkisesti lähelle. Kellekään ei tarvitse kertoa miten paha olo minulla joskus on.”

 21.10.2014, Tiistai klo 20:50
”Todellinen hyvä olo tulisi kai siitä, että hyväksyisin itseni oman itseni kautta, en baarissa jonkun tuntemattoman miehen huomion kautta. Mutta olen vapaa… Kaikesta muusta paitsi itsestäni. Ja siksi hymyilen takaisin jos joku hymyilee minulle.”

 17.5.2015, Sunnuntai klo 19:02
”Sinä iltana mentiin ajoissa nukkumaan, koska aamuyöllä oli lähdettävä lentokentälle ja takaisin kotiin. Milo halusi silti tulla hyvästelemään. Hän odotti minua talon nurkalla. Tällaiset matkasuhteet ehkä vaan sopivat minulle… Voin viettää unohtumattoman täydelliset muutamat päivät tai illat tai edes hetket tietäen ettei tarvitse koskaan ahdistua tai joutua satuttamaan toista, vaan kaikki se ihana säilyy ikuisesti eikä mikään pilaa sitä. Yhteydenpito saattaa hiipua lopulta, mutta ne muistot eivät koskaan hiivu, koska näin lyhyessä täydellisyydessä mikään muu sekoittava tekijä ei pilaa niitä. Ja siksi se on täydellinen, ja siksi se säilyy ikuisesti. Kauheaa sanoa, mutta tällainen ’matkaromanssi’ tosissaan sopii sairaalle tai toipuvalle ihmiselle… Ei välttämättä koskaan tarvitse kertoa menneisyydestä tai ottaa riskiä. Sopii myös perfektionistille: Säilyvä täydellisyys.”

Osaan flirttailla ja pitää hauskaa. Niin monia kertoja olen tavannut uuden ihmisen, antanut hänen saattaa minut ovelleni ja sitten kääntänyt selkäni. Taloyhtiöni ulko-ovella menee piirtämäni näkymätön raja, jonka ylitse en vie suhteita. Ne jäävät kynnyksellä vaihdettujen suudelmien tasolle. Sama on toistunut ulkomailla. Anoreksian myötä minusta on tullut pikkusuhteiden mestari. Ne eivät ole parisuhteita, eivät seksisuhteita, eivätkä edes yhden yön suhteita. Ne ovat vähemmän kuin kaikki edellä mainittu. Niiden kautta saan joskus kokea itseni kauniiksi, ja niiden myötä minun ei tarvitse heittäytyä mihinkään missä tarvitsisi ottaa riskejä.

Olen katoamisen ammattilainen. Jätän taakseni ehkä jotakin, missä ihmiset uskovat minun olevan sitä mitä he haluavat. Ehkä he uskovat minun olevan täydellinen, koska katoan ennen kuin mitään epätäydellistä ehtii tapahtua tai paljastua. Ongelma on, että he eivät koskaan saa tietää kuka minä oikeasti olen, ja kuka minun sisälläni on. He eivät koskaan opi ymmärtämään, että minä en ehkä ole se, mitä he haluavat. Siksi monille ei ole helppoa antaa minun kadota.
Kuten jo aiemmin mainitsin, olen kyllä seurustellut muutamia kertoja. Olen saanut parisuhteista kokemusta ja päässyt jopa yllättävän lähelle normaaliutta, mutta se kaikki on aina loppunut nopeasti heräävään haluuni kadota.

 9.12.2015, Keskiviikko klo 22:30
”Haluaisin kertoa Larille kaikesta mitä käyn läpi, mutta se on hankalaa. Pelkään sitä miten hän reagoi. Ehkä hän ei jaksa mitään sellaista ylimääräistä… Enkä edes osaa kertoa. Miten tiputat tällaisen pommin mahdollisimman harmittoman kuuloisena, mutta kuitenkin kaiken tarpeellisen informaation sisältävänä? ’Hei muuten, mun pitikin kertoa että oon sairastanu Anoreksiaa 5 vuotta, syön mielialalääkkeitä ja käyn psykoterapiassa 2 kertaa viikossa’. Ei noin voi sanoa, eikä tällaista vaan voi yhtäkkiä aloittaa kertomaan.”

4.3.2016, Perjantai klo 21:45
Siitä asti kun olemme alkaneet viettää aikaa tiiviisti yhdessä, olen tehnyt paljon kompromisseja. Minun tarvitsisi mennä ajoissa nukkumaan että saisin energiaa tapella näiden asioiden kanssa ja suorittaa koulua samalla… Mutta ei parisuhteessa voi tehdä niin että ilmoittaa kasilta että hyvää yötä. Ei, siinä illalla jutellaan ja piirretään toisen selkään, ja tämä kaikki tuntuu niin raskaalta nyt. Eikä sen pitäisi tuntua raskaalta, sen pitäisi olla ihanaa.”

10.3.2016, Torstai klo 21:44
”Taina sanoo että on normaalia että tarvitsee suhteessa omaa aikaa, ja että pitää olla tarkkana ettei se oman ajan tarve johdu vääristä syistä. Täytyy osata vetää viivat… Tietää mikä tunne tulee mistäkin. Mikä johtuu sairaudestani joka vaatii itselleen lisää tilaa, ja mikä ei.”

”Haluanko sitten edelleen säätää jonkun tuntemattoman kanssa jossain hetkellisesti ja sitten kadota? Ei minulla sellaista oloa ole ollut. Mutta siinä olen hyvä ja sen minä osaan. Parisuhde on uutta ja vaikeaa… Etenkin nyt kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Taina toi jälleen esille myös ’ääripäisyyteni’. Joko seurustelu on täydellistä, tai sitten se pitää lopettaa. Mutta on opittava siihen keskitiehen… Ei sen kuulukaan olla helppoa. Kaikki vaan peittyy nyt tämän sairaalajakson herättämän kamaluuden alle enkä saa selvää mistään.”

 Anoreksian läsnäolo vaikuttaa suhteisiini dramaattisesti, koska se sekoittaa yhteydet asioiden välillä. Se jättää käsiini vain yhden langan, jonka päässä on ahdistus, sekä olo siitä, että kaikki ei ole hyvin. Ahdistuksen syyn selvittäminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta, koska langanpää on sekoittunut Anoreksian sotkemaan lankakerään. Oikean vastauksen löytäminen oikealle kysymykselle on liian vaikeaa. Niin kauan kuin Anoreksia hallitsee minua, se hallitsee myös kaikkia suhteitani, eikä tarvita suurta älyä tajuamaan, että parisuhde ei toimi jos joku ulkopuolinen hallitsee sitä.

 12.3.2016, Lauantai klo 12:49
”Pitkään hän itki, ja minä mietin mikä on vikana kun minua ei itkettänyt. Se palautti minut takaisin sinne jonnekin, kun minusta oltiin huolissaan ja minä en tuntenut mitään. Muut itkivät ja minä melkein nauroin. Nyt ei naurattanut, mutta itkin vasta kun sain sanotuksi ääneen, että en voi luvata että tulen koskaan tämän terveemmäksi. Jälkeenpäin mietin, johtuivatko ne kyyneleet siitä tilanteesta, vai siitä faktasta, että olen edelleen sairas. Pelkään että ne johtuivat jälkimmäisestä.”

”Hän kysyi ovatko kaikki suhteeni päättyneet tähän. On. Siihen fiilikseen, mikä tulee ja ajaa pois niistä kaikista hyvistä asioista. Tunne, joka haluaa että saan olla yksin, rauhassa. En vain tiedä johtuuko se siitä, että normaalisti kaipaan välillä omaa rauhaa, siitä, että sairauteni haluaa omaa rauhaa edetä, vai siitä, että en tykkää toisesta ihmisestä tarpeeksi.”

”En tiedä haluanko enää yrittää. Tiedän vain että minulla on paha olla, eikä yhdessä oleminen ole auttanut. Seurustelu tällaisessa tilassa ei ole hyväksi kummallekkaan osapuolelle. Ei sekään toimi että koko suhde tanssii sairauden pillin mukaan. Tai se, että olen läsnä vain silloin kuin voin. Jos olen suhteessa, haluan olla siinä 100%, enkä pysty siihen nyt. En ehkä ikinä, koska vaikka olen suhteessa niin olen silti yksin näiden asioiden kanssa. Eikä se helpota että sanotaan että puhuminen helpottaa; kyllä sen pitäisi oikeasti helpottaa jos sitä tekee, ja nyt se ei helpota, se on vaan raskasta. Puhun jo Tainalle. Aina vaan pitäisi puhua. Ja ymmärrän senkin ettei suhteessa voi olla puhumatta. Mutta se siinä juuri on. Tämä on minun taisteluni, ja ehkä se toinen onkin vaan tiellä eikä tukena.”

 13.3.2016, Sunnuntai klo 21:17
”Runsas kuukausi sitten jopa odotin niitä sanoja hänen suustaan. ’Minä rakastan sinua.’ Ensimmäistä kertaa ikinä odotin, en pelännyt. Nyt kun ne sitten tulivat, niin aloin voida fyysisesti huonosti. Sen takia että tajusin kuinka huonosti voin henkisesti.”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Hän kokee olevansa viimeinen prioriteettini ja että me nähdään liian harvoin ja että en päästä häntä elämääni. Se on totta, mutta tämä kaikki sulkee muutenkin jo kaiken ja kaikki pois joten se on minulle vaikeaa. Tarvitsen aikalisän ja samalla aikalopun. Hänen kanssaan en pysty enää edes syömään ja niin ironista ja outoa kuin se onkin, syön paremmin yksin kuin hänen kanssaan. Ja jos ainoa syy nähdä häntä välillä on se, että sitä kautta varmistan päivän syömättömyyden, se on väärin ja vie niin väärään suuntaan kun vain mahdollista.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ajan elämästäni pois kaikki ne jotka minua rakastavat, en tiedä miksi tämän on pakko pyrkiä siihen. Mitä se hyödyttää? Se on loppu nyt. Tänään aamulla mietin onkohan Lari jossain synkässä paikassa. Itse en oikeastaan tunne eroa entiseen, mutta olenkin tainnutkin olla siinä paikassa jo hetken.”

 Nyt ainoat suhteet minun elämässäni ovat perhesuhteet sekä harvat ystävyyssuhteet. Niissä Anoreksiaa on helpompi hallita. En enää harrasta parisuhteita, en pikkusuhteita, en mitään. On tuntunut paremmalta irtautua siitä kaikesta ja keskittyä paranemiseen. Siten minun ei tarvitse selitellä kenellekkään sitä, miksi katoan. Tämä ei ole luovutusvoitto Anoreksialle, vaan se on aikalisä, joka mahdollistaa sairauteni voittamisen.

Kaikenkaikkiaan Anoreksia on parisuhteitakin koskevissa asioissa vaikuttanut kasvuuni. Se on opettanut minut elämään yksin. Tarvitsen niin paljon tilaa itselleni, että se riitelee monesti parisuhteen ideologian kanssa. Ehkä haluan taas joskus käydä ulkona ja kokea niitä illan kestäviä hetkiä, joissa olen jonkun mielestä ehdoitta jotakin muuta kuin tätä sairautta. Ehkä alitajuisesti odotan henkilöä, joka tulee hyvällä tavalla väkisin elämääni ja muuttaa jumiutuneet käsitykseni kaikesta siitä, minkä uskon parisuhdemielessä sopivan minulle ja sairaudelleni. Ehkä olen tyytyväinen itsekseni, enkä koskaan tule tarvitsemaan mitään muuta. Aika näyttää.

8.1.2017, Sunnuntai klo 19:35
”Vaikka kerroin kysyville väärän etunimen, enkä saanut juurikaan edes tanssia tai liikkua, niin tuntui myös kivalta tuntea itseni halutuksi pitkästä aikaa. Olkoonkin että baarissa se kohdistuu kaikkiin, ei se tarkoita että juuri minä olisin jotenkin erityinen. Enkä halua nyt mitään minkään tasoista suhdetta. Haluan vain sen tunteen, mikä tulee kun joku katsoo minua. Sellaiset katseet riitelevät Anoreksian sanojen kanssa… Ne ovat niitä ulkopuolelta tulevia aseita, ja siksi ne ovat minulle tärkeitä.”

Lukio – Neljän vuoden syvä suo

31.12.2016 Yleinen

14.2.2014 – Penkkarit –
”Oliko outoa juhlia koulun päättymistä kun se ei vielä pääty? Oli. En osaa vielä ajatella sitä että nämä kaikki muut ihmiset lähtevät täältä ja minä jään… Ei näitä tyyppejä juurikaan tule ikävä. Minähän olen keskittynyt pääasiassa selvitytymiseen koko lukioajan joten sen syvempiä suhteita ei ole syntynyt. Ja vuosi vielä…”

 Lukiossa ihminen kasvaa, löytää koko elämän kestäviä ystävyyssuhteita ja saa selvyyttä siihen, mitä haluaa jatkossa tehdä. Sanotaan että lukioaika on ihmisen parasta aikaa. Minulle se oli kaikkea muuta. Tein lukion neljässä vuodessa, ja siinä taipaleessa oli tasan neljä vuotta liikaa. Kun viimein tuhansien poissaolojen jälkeen sain valkolakin, olin vain iloinen siitä, että se kaikki oli ohi. Nyt jälkeen päin nään kaiken vaivan jopa turhana. Minulle jäi lukiosta käteen vain todellinen kokemus siitä, miten kaiken voi tehdä eri tavalla kuin on alun perin tarkoitettu. Kaikenkaikkiaan lukion läpikäyminen anorektikkona ei ole helppoa.

Yläasteelta tutut ystäväni olivat ylemmillä luokilla koska he suorittivat lukiotaan normaalin oppilaan tahtiin. Minä jäin jo ensimmäisen kouluviikon aikana heistä jälkeen kevennetyn lukujärjestykseni kanssa, ja pian ymmärsin, että tämä olisi jälleen yksi niistä taipaleista, jotka minun olisi kuljettava yksin. Lääkärikäynnit, punnitukset sekä ahdistuskohtaukset aiheuttivat lukuisia poissaoloja. Olin tunneilla läsnä hyvin harvoin, joten en päässyt juuri tutustumaan minua nuorempiinkaan ihmisiin. Ruokailuissa en käynyt, ja jos joskus päätin syödä eväitä, tein sen vessassa jotta kukaan ei huomaisi. Opiskelin ahkerasti. Liian ahkerasti. Koulukirjat olivat stressintäyteinen pakoreitti anorektisista ajatuksista.

19.9.2013, Torstai klo 19:03
”Syntymäpäivä ja ensimmäinen yo-kirjoitus samassa päivässä. Stressasin niin paljon… Ihan kamalaa. Miksi kirjoituksista pitää vaahdota koko kouluaika joka päivä joka tunnilla koko lukioajan? Parhaimmassa tapauksessa myös yläasteajan. Opettajat itse tekevät siitä meille kamalan peikon ja luovat puheillaan stressitason joka vain alentaa tuloksia. Aamulla en edes muistanut että minulla oli syntymäpäivä. Mielessäni oli vain taistelu siitä kumpi voittaa: ahdistus vai paniikki.”

”Tavarat luokkaan… Tarjottimelle olemattomat eväät… Varalyikkäri… Kumi…. Tekstit pois näkyvistä. Istu odottamaan. Hyvä etteivät ohjeita antaneet opettajat vielä muistuttaneet: Stressaa. Panikoi. Ahdistu. Ja toisaalta ei kyllä tarvinnut muistuttaa. Tuntui että kävelin oman pääni sisällä keskellä stressiä vaikka kävelin käytävillä ja vastaan tuli tuttuja kasvoja jotka toivottivat hyvää synttäriä. Ainiin, se. Kiitos, hymyn tapainen irvistys ja äkkiä pois.”

 15.9.2014, Maanantai klo 20:40
”Nyt se on ohi. Osasin kai kaiken. Luin ihan liikaa ja silti pelkäsin enkä voinut lopettaa. Olen ollut hajamielisempi kuin koskaan, ikään kuin päähäni ei mahtuisi enää muuta kun olen täyttänyt sen koulukirjojen tekstillä. Nyt olen väsynyt ja helpottunut enkä enää ikinä astu siihen saliin. Päinvastoin, kierrän sen kaukaa ja levitän sanomaa siitä miten turhasta asiasta ihmiset ovat valmiita järkyttämään mielenterveyttään. Ylioppilaskirjoitukset. Liian pitkälle vietyä, sairasta oppilaiden kantokyvyn rajojen rikkomista pitkällä terävällä kepillä.”

Opettajien tehtävä on potkia nuoria eteenpäin ja kannustaa lukemaan. Anorektikolle se on bensan heittämistä liekkeihin. Minä hoidin jo itseni potkimisen kahta rankemmin kuin kukaan opettaja oppilasta koskaan, mutta kaikki puheet ja pelon lietsominen kirjoituksia kohtaan tekivät minusta entistäkin väkivaltaisemman itseäni kohtaan. Ymmärrän, että opettajat eivät aina ymmärrä ajatella sitä, mitä heidän puheensa saattavat todella aiheuttaa. Suurimmalle osalle oppilaista se sanallinen potkiminen on varmasti tarpeellista parempien tuloksien saavuttamiseksi. Näin jälkeen päin, muutamien vuosien jälkeen uskallan kuitenkin olla julkisesti samaa mieltä 18 -vuotiaan itseni kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat yliarvostettuja. Jos voisin nyt puhua nuoremmalle itselleni, koittaisin saada hänet tajuamaan, miten pieni osa elämää ne kirjoitukset ovat. Syömisen, nukkumisen, ja kaiken oikeaan elämään liittyvän laiminlyönti ei ole sen arvoista, vaikka opettajat sanoisivat mitä. Huomatkaa, että tämä on vain Anorektikon näkökulma asiasta. Vaihtaisin ylioppliastodistukseni pois koska tahansa, jos saisin mielenterveyteni takaisin edes menneiden lukiovuosieni ajaksi.

Jos koulunkäynti ja kirjoitukset olivat minulle selviytymistä ja stressin läpi rämpimistä sairauttani kantaen, oli hankalaa myös selvitä päivästä, joka tapahtui tasan vuosi ennen omia lakkiaisiani. Se oli ystävieni valmistujaispäivä. Päivä, joka näytti minulle hyvin selkeästi kuinka jälkeen olin jäänyt kasvamisessani, elämässäni, ja tulevaisuuteni tavoittamisessa. Siltä se ainakin tuntui.

31.5.2014, Lauantai klo 19:00
”En arvannut että tämä päivä olisi näin rankka. Nähdä kaikki se… Lakit, iloiset ilmeet, seisovat pöydät, sukulaiset, onnittelut ja kysymykset tulevaisuudesta. Halusin juosta karkuun. Tämä on se päivä kun minä en valmistunut. Tässä se nyt on. Ensimmäinen päivä joka erottaa minut konkreettisesti normaaleista ikäisistäni. En ikinä uskonut että tämä olisi tuntunut näin vaikealta… Se kun kaverit viimein saivat päätökseen yhden vaiheen elämästään ja minulle iski totuus itsestäni vasten kasvoja. Luulin ettei enää olisi mitään iskettävää.”

Viimein kaiken jälkeen koitti kuitenkin päivä, jona sain oman valkolakkini. Päiväkirjani tekstit paljastavat totuuden siitä, mitä se minulle merkitsi -tai enemmänkin siitä, mitä se minulle ei merkinnyt.

25.4.2015, Lauantai klo 19:51
”’Onneksi olkoon, nyt on 75 kurssia täynnä ja olet ylioppilas!’ Viestin luettuani valahdin vain selälleni lattialle ja tuijotin hetken kattoa. Sitten taisin ajatella: ’Jes’. 4 vuotta takana puhdasta ylä- ja alamäkeä, ei tasaisesta lukiolaisen elämästä tietoakaan, ja nyt vihdoin se on ohi. Olen niin täynnä sitä koko laitosta. Voin käsi sydämellä sanoa etten tule kaipaamaan mitään. Monelle lukio on sitä parasta aikaa mitä muistellaan vanhana, mutta minä en voisi olla tyytyväisempi siitä, että pääsen eroon siitä kaikesta. Ehkä se on se 4 vuotta, ehkä olen vain kasvanut yli koko touhusta. Ehkä se on se että olen ulkopuolisena seurannut sitä meininkiä vuoden. Ehkä se on tämä sairaus, joka on kääntänyt koko lukion suorittamiseni ylösalaisin ja saanut minut tekemään kaiken täysin väärinpäin ja eri tavalla kuin muut ihan ekoista päivistä lähtien. Kai nämä kaikki vaikuttavat, ja kai olen kasvanut ihmisenä kaiken tämän myötä, mutta siihen kasvuun ei koululaitos ole osana, sen matkan olen kulkenut minä ihan itse, omia reittejäni.”

”En osallistu lakitustilaisuuteen. Rehtori sanoi: ’Mietin nyt vielä! Se on yksi elämän hienoimmista päivistä!’, mutta ihmiset jotka hämmästelevät, eivät ymmärrä ettei se ole sitä minulle. Lukio ei ole antanut minulle mitään mitä muut ylioppilaat hehkuttavat. Siinä tilaisuudessa ei ole minulle mitään. Ei ystäviä, ei tunnelmaa, ei yhteishenkeä tai ylpeyden tunnetta. Mitä vähemmän minun tarvitsee viettää aikaa lähellä sitä kaikkea, sen parempi. Enkä ole katkera! Päinvastoin. Olen tehnyt asiat tavallani tähänkin asti joten saatan lukion loppuun minuna itsenäni; Ei mitään minulle tekopyhää seremoniaa. En tarvitse ketään sanomaan että nyt saa laittaa lakin päähän, laitan sen silloin kuin haluan ja mitä pikimmiten saan sen rumiluksen pois, sen parempi. Ylioppilaslakki ei merkitse minulle ylpeyttä. Ei minulla ole arvosanojen värisuoraa tai sataa viittäkymmentä kurssia. Nyt vain tiedän että tämä ylikasvanut taisteluvaihe elämässäni on päättymässä, ja sitä haluan juhlia. Kunnolla.”

31.5.2015, Sunnuntai klo 20:12
”Me todella järjestettiin juhlat. Ne oli minun näköiset. Paljon ihmisiä; kaikki rakkaat ja muutama muu, mustikkashotteja ja hyvää musaa. Ei kysymyksiä tulevaisuudesta tai arvosanoista, vaan riemukas vapaapäivä menneestä, tulevasta ja velvollisuuksista. Siinä olivat minun toiveeni. Ruoan suhteen minulla ei luonnollisesti ollut toiveita joten annoin vapaat kädet äidille ja muille. Ennenkaikkea halusin että sana ’ylioppilas’ olisi täysin sivuseikka; pääpointtina olisi kesä ja hauskanpito ja ’päivänsankarina’ olisi yhtäläillä meidän koko perhe. Olin koko aamun auttanut järjestelyissä, en mennyt lakitukseen konserttitalolle koska olin päätökseni tehnyt. Kellään siellä ei ollut minulle mitään tarjottavaa, ja vähiten minulla heille.”

”Aluksi meinasin kuolla. Hirveä määrä ihmisiä ja minä olin kuitenkin keskipisteenä… Pahinta oli ne lahjat. Inhoan lahjoja, en ollut muistanut edes ajatella etukäteen kuinka hirveää olisi seistä siinä ja vastaanottaa niitä. Löytää oikeat sanat kiittää… Halusin vain ottaa sen typerän lakin pois päästä ja juosta pois ja sanoa Fiialle että nämä on nyt sun juhlat, have fun. Sen sijaan kuitenkin sanoin hänelle että älä pliis jätä mua yksin.”

”Et ehkä usko tätä, mutta ne olivat sittenkin vuosisadan katastrofin sijaan vuosisadan parhaimmat bileet. Ne saivat minut todella unohtamaan viimevuosien kauhut. Se oli vapaapäivä kaikesta kuten toivoin. Olen rämpinyt 4 vuotta lukiossa, joo, mutta näissä juhlissa olijat tiesivät missä todella olen rämpinyt sen 4 vuotta ja vaikka kaikki ei ehkä olekaan vielä ohi niin eilinen näytti meille kaikille että täällä on paljon iloa. Niin, moni heistä näki minut ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aito hymy huulillani, ja sen kai huomaa.”

Minun juhlani olivat täydelliset. Erilaiset, mutta täydelliset. Virallisten kiitoskorttikuvien sijaan ihmisille lähetettiin juhlista ottamani selfie. Siitä alkoi koko sairausaikani paras kesä. Kävin festareilla, matkoilla, liftasin sinne tänne ja elin nuoruutta. Sitä, mitä en ollut juurikaan päässyt elämään. Halusin tehdä sen kaiken mitä olin menettänyt. Hetken ehkä jopa uskoin, että se kesä olisi ollut alku terveydelle.

 

Mut tottahan toi on… !!!!!

10.8.2015 Yleinen

The Lie We Live näinhän se menee!!!!

Katso ympärillesi ja herää nyky heteen mit on tapahtumassa tai on jo tapahtunut.

Mutta minkäs mie sille teen, jos sie et halua tehä mitään.

Myö ihmiset ollaan välillä kyllä … sanonko minkälaisia …

Yö eläin

5.7.2015 Yleinen

Taas kerran tuli todistetua että olen yö eläin nukun päivisin ja valvon öisin tekemässä koodia en tiedä mistä tämä on tullut mutta olen yli puolet elämästäni nukkunut päivisin ja valvonut öisin en vaan viihdy päiväs aikaa rakastan yötä sitä hiljaisuuta ja rauhallisuuta tykkään vietää aikaa yksin musiikkia kuunnellen ja pelailen vaikka minecraft servereitä Kyllä pelaan Mineä aika useasti mutta en normi servuilla :p pelaan lähinä roolipeli servuja ja yhtä servua olen nyt takonut kuukausi tolkulla  jos en kirjoita koodia öisin niin pelaan jos en pelaa tai kooda niin katson netflixistä leffoi toiminta ja rikos sarjat on niitä suositumpia minulla,

Yö alkaa aina minulla samalla tavalla eli ruokaa tehdessä tällä kerta päätin tehdä ranskalaisia ja pelata vähän aikaa eihän se väärin ole eihän ? :O

Noh Huomenna on maanantai kuka siitä päivästä muutenkaan pitää ? en ainakaan minä inhoan maanantaita koska se kuvastaa tulevaa surkeeta viikko kotona, en ylensä liikku ollenkaa ulkona jos ei ole pakko käydä kaupassa ostaa ruokaa tai tupakkaa viihdyn ihmellisen hyvin yksin kotona vaikka viikko tolkulla, kyllähän välillä kaverit käy ja yritää saada mukaan jonnekkin pihalle mutta ei päivisin liikkuminen ole mun juttu liikun mieluiten yöllä silloin lähden kavereiden kanssa mielusti pihalle jos ne tulee pyytämään.

Hiljaiselosta hiljempaa

4.6.2015 Yleinen

Kuukausi on kulunut. Terveys alkaa olla reilassa, mutta en uskalla sitä hehkutta. Pelkään, että hammas kipeytyy jos luotan siihen, että olen terve. Flunssa ei enää vaivaa, mutta kyllähän tässä ehtii vielä sekin tulla jos on tullakseen. Salilla olen käynyt YKSIN. Todella tylsää tai ei tylsää, mutta jotenkin siitä ei saa irti sitä mitä haluaisi. Rinta- ja käsipäivinä on aina tarvetta kaverille joka tulee nostamaan ja varmistamaan. En osaa treenata yksin. No olen saanut aina nakitettua jonkun jätkän salilta varmistamaan ja tekemään muutaman kegatiivisen loppuun. Se on ollu ihan jees, mutta jotenkin ei aina jaksais kysyä jotain random tyyppiä auttaan. Vaikka ihan mielellään ne näyttävät tulevan auttamaan, mutta silti välillä jää sellainen olo, että sori jos keskeytin… Ja voishan sitä vastata että en mä nyt ehdi… Niin saako salilla kysyä random tyypeiltä varmistus tai muuta jeesiä?

En ole ollut kuukauteen töissä joten olen päässyt päivisin treenailemaan ja usein käynytkin. Käyn 3-5kertaa viikossa salilla. Nytkin on maanantain jalkapäivästä jalat niin kipeät että istuminen on vähän tuskaisaa tai oikeastaan ylös nouseminen.

Olen saanut vihdoin myös raahattua yhden kaverin salille ja se on ollut kyllä ihan huippua. Aika salilla menee nopeammin ja saa parempia tuloksia aikaan ja uusia liikkeitäkin olen tuon kaverin ohjeistuksella kokeillut. Jotenkin siihen treenaukseen tulee joku järki kun sielä on joku mukana kenelle puhua…  Tajuaa olevansa elossa ja muut ihmiset oikeesti näkee mut. Mä olen yksin kuin haamu, joka vaan leijuu sielä salilla.

Kysyin salihenkilökunnalta myös jos joku voisi katsoa vähän sitä mun saliohjelmaa ja tehdä mulle uudenlaista ohjelmaa käyttöön. Tilanne on todella vaikea. Olen ollut taas niin kauan työttömänä, että puhuminen ulkopuolisille on vaikeaa. Kun viettää kuukauden päivät puhuen vaan perheelleen niin siinä alkaa puhe tarttua kurkkuun kun pitäisi tuntemattomille puhua. Itse olen oikeasti avoin ja ulospäin suuntautunut ja liiankin puhelias yleensä, mutta nyt huomaan, että työttömänäolo syö itsetuntoa ihan hirveästi.

Toinen ongelma on se, että olen oikeasti todella lihava. Kaikki salilaitteet ei vain yksinkertaisesti käy mulle koska mulla on niin iso maha. Siitä on aika vaikea keskustella tuntemattoman ihmisen kanssa. No sain kuitenkin varattua sen miehen kanssa ajan itselleni ja mua jännittää ihan kamalasti. Siis ei edes jännitä vaan tää on sellaista pakokauhua jota en osaa selittää…

Treenarin kanssa asioista pystyi puhumaan suoraan, koska oltiin ystäviä mutta, että puhuisin niistä samoista asoista tuntemattomalle. Ja ystävällekin puhuminen tästä lihavuudesta on vaikeaa. Hyvä jos omalle murulle pystyy puhumaan. Se on nöyryyttävää, vaikeaa ja ahdistavaa.

No katsotaan kuinka käy…

Vaatii liikaa uskallusta mennä salille

15.4.2015 Yleinen

No niin. Kurkku on vieläkin kipeä, mutta pakko oli päästä salille tai kaikki hyvä valuu hukkaan. Kävin maanantaina tekemässä selkää ja rintaa salilla ja tuntui ihan hyvältä. Vinopenkissä tangolla pyysin yhtä jätkää varmistamaan, koska en todellakaan uskaltanut nostaa sitä painoa yksin. Siltä jätkältä oli ihan helppo pyytää apua kun olen nähnyt sen melkein joka kerta siellä salilla ja se vaikuttaa ihan mukavalta. Joskus joku sananen vaihdettukin. Mutta eilen… menin salille. En uskaltanut mennä sekasalin puolelle ja naisten puolella kaikki on niin tylsää… huonommat laitteet ja tilat. Tai ei ne kai ole, mutta ne on erilaiset kuin siellä sekasalin puolella missä olen tottunut treenaamaan. Yksi toinen ärsyttävä piirre siellä naisten puolella on, että naiset jää istumaan niihin laitteisiin kun ovat sarjan tehneet… eipä siinä kauheasti tee mieli istua toisen syliin jos haluaisi itse tehdä sarjaa.

Olo oli äärimmäisen tuskainen. Mä tarviin treenikaverin. Mä ehdottomasti tarviin sen tai tämä loppuu…

No tässä tuo eilinen treeni joka eroaa huimasti ”normaalista” treenistä

Jalkapäivä:

  • loitonnus 15×45, 15×55, 15×65
  • lähennys 15×45, 15×50, 15×55
  • koukistus istuen 10×30, 10×35, 10×40
  • pakarakone 10×40, 10×45 (tässä en tehnyt kolmatta sarjaa kun joku nainen meni hengaan sinne laitteeseen… argh)
  • jalkaprässi 10×80, 10×100, 10×120
  • taljassa jalka taaksepäin 15×15, 15×20, 15×25

Kyykkyjä olisin halunnut tehdä, mutta tuolla naistenpuolella ei ole siihen oikein mahdollisuutta ja sekasalin puolelle en uskaltanut mennä. Mä olen kuitenkin niin lihava, että kun kyykkään mun läski maha tulee kauheana reppuna tohon mun jalkojen väliin ja se on ihan hirveän näköinen. Ja tiedän ettei muut salilla olijat kattele, mutta kun kyllä ne nyt vaan katsoo. Niin minäkin katson. Yksin en kestä sitä painetta, mutta kun olen treenarin tai kaverin kanssa niin pystyn keskittymään liikkeeseen ja treenariin. Pystyn luottamaan siihen, että treenari katsoo että asento on oikea ja liike menee oikein. En vieläkään pysty salilla katsomaan itseäni peilistä ja silloin on vaikea kontrolloida liikettä.

Miten mä uskaltaisin katsoa itseäni peiliin?