Selaat arkistoa kohteelle yhteiskunta.

Katkeruus

10.5.2017 Yleinen

Välillä koen katkeruutta siitä, mitä minulta vietiin kun minua käytettiin hyväksi. Ei vain viattomuuttani vaan myös mahdollisuuteni elää normaalia elämää. Elää täydellä potentiaalillani. Olen aina kärsinyt ja tulen kärsimään jonkinasteisesta stressireaktiosta, jonka vuoksi esimerkiksi täysipäiväinen opiskelu on ollut minulle vaikeaa. Samoin työskentely. En tiedä onko kyse surkeasta stressinsietokyvystä, vai onko kyse siitä,että tarvitsen edelleen aikaa käsitellä tapahtunutta. Välillä olen yrittänyt painaa täysillä koulussa tai työelämässä ja aina poltan itseni loppuun. Ilmeisesti en vain palaudu samalla tavalla kuin keskivertotyypit. Vaikka toisaaalta tuntuu että joka toinen ihminen onkin kokenut jonkinasteisen burnoutin, mikä kertoo kyllä enemmän yhteiskunnasta ja tämän hetkisestä ilmapiiristä työelämässä.

Olen kuulemma melko älykäs, ainakin psykologisten testien perusteella, mutta siitä huolimatta minun on ollut vaikea suorittaa opintoja, vaikka olisin kokenut oppimisen palkitsevaksi ja ollut kiinnostunut opinnoistani. MInulla on ollut unelmia ja haaveilin akateemisesta urasta, johon minulla olisi muuten resursseja, mutta kun en kestä kiirettä ja painetta, vaan alan voida huonosti, kärsiä vatsakivuista, migreeneistä ja unettomuudesta. Toisaalta opiskeluaikana muistot alkoivat vasta nousta pintaan ja voimani kuluivat niiden tukahduttamiseen ja totuuden pakenemiseen.

Vaikka yritän ajatella positiivisesti , ja uskonkin, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain suuremmasta syystä,, tunnen yhä edelleen katkeruutta ja jossittelen mitä elämästäni olisi voinut tulla jos minua ei oliskaan raiskattu. Jos en olisi joutunut aina painimaan itseinhon, epävarmuuden ja hajonneen psyyken kanssa. MItä jos olisin saanut elää sielu ehjänä? Mitä minusta olisi voinut tulla. Tiedän, että vakavat traumat aiheuttavat psyykkisiä oireita ja stressinsietokyky on yleensä todella heikko, varsinkin ellei traumoja ole saatu käsiteltyä. On kuin joku osa minusta eläisi yhä hyväksikäytön joka päivä ja pyrkisi unohtamaan sen sitten taas. Se vie voimia. Joka päivä. Yhä edelleen.

Kuitenkaan en voi olla miettimättä olisinko voinut päästä pidemmälle, olisinko voinut opiskella vaikka psykologiksi tai opettajaksi tai tutkijaksi ja tehdä jotain äärimmäisen mielenkintoista työtä, matkustella tai asua ulkomailla. Asioita joista olen haaveillut ja haaveilen edelleen, mutta näin lähemmäs neljäkymppisenä niiden saavuttaminen alkaa tuntua aina vain kaukaisemmalta ja vaikeammin saavutettavalta. Olen kuitenkin aikuisiällä opiskellut lisää ja toivon, että voisin vielä edetä urallani johonkin. Työvuosia kun olisi kuitenkin vielä jäljellä. Tuntuu tuhlaukselta jättää oma älykkyyteni ja kyvykkyyteni käyttämättä ja antaa elämän valua hukkaan.

En edelleenkään pysty työskenetelemään viittä päivää viikossa. Olen käytännössä mielenterveyskuntoutuja, mutta en ole tätä asiaa työpaikallani tuonut mitenkään ilmi. Edes pomoni ei tiedä asiasta, eikä mielestäni heidän kuulukaan tietää. Minulla on melko helppo työ ja teen lyhyitä viikkoja, joten jaksan käydä töissä ja minulla jää energiaa johonkin muuhunkin. Olen siitä onnekas, että minulla on työ, josta pidän ja maailman ihanimmat työtoverit. He eivät tiedä hyväksikäytöstä, enkä aio siitä heille kertoakaan. Kirjoitin aiemmin uhriutumisesta ja se, että kukaan ei tiedä on auttanut minua näkemään itseni positiivisessa valossa, aikuisena naisena, tässä hetkessä, vailla uhrin leimaa. Olen osana normaalia yhteiskuntaa, mikä myös tuntui aiemmin mahdottomalta haaveelta. Luulin, etten koskaan pystyisi tekemään ylipäätänsä töitä, tai että minut mihinkään palkattaisiin. Näin jo elämäni syrjäytyneenä, tukien avulla toimeentulevana ja ikuisena mielenterveyspotilaana. Tuntui kuin raiskaajani olisi tuhonnut koko elämäni täysin jo silloin kun olin vasta lapsi.

Vaikeina aikoina on ollut vaikeaa nähdä eteenpäin, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Ja vaikka tänäänkin tunsin katkeruutta siitä etten ole saavuttanut unelmiani, voin kuitenkin tuntea myös ylpeyttä kun katson millaisen matkan olen muutamassa vuodessa mennyt eteenpäin. Se antaa uskoa myös siihen että tulevaisuudessa pääsen elämässäni lähemmäs unelmieni toteutumista ja että ne ovat mahdollisia saavuttaa kunhan vaan uskon itseeni ja jatkan eteenpäin menemistä, vaikka välillä tulenkin kohtaamaan vaikeuksia tai stressaavia aikoja.

Sielun vammat: maskuliininen maailma

1.5.2017 Yleinen

Hyäksikäyttö lapsena jättää sellaiset arvet, jotka eivät parane koskaan. En tiedä mitä elämäni olisin, kuka minä olisin ja mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa ellen olis joutunut pedofiilin uhriksi. Hän vei minulta sen vaihtoehdon ja jätti minulle vain mahdollisuuden elää traumojeni kanssa. Vaikka äsken kirjoitinkin anteeksiantamisesta, on minun kirjoitettava myös siitä katkeruudesta, ja niistä sielun vammoista, joita teko on minuun jättänyt. Asioista, joiden kanssa kamppailen arjessani jatkuvasti. Aloitan suurimmasta ongelmasta, johon törmään jatkuvasti. Elämästä maskuliinisessa maailmassa. Tämä on se tapa, jolla minä, ja monet muut uhrit, maailman hahmotamme.

En ole osannut luottaa miehiin, enkö oikein ihmisin muutenkaan. Aina vaan ihmettelen miten hyväuskoisia naiset oikein ovatkaan. Miten he pettyvät kun prinssit toisensa jälkeen ovat paljastuneet sammakoiksi, vaikka eivätkö kaikki prinssit olekin vain sammakoita valeasuissa? Kuvittelin kaikkien miesten haluavan vain seksiä. Kuvittelin pitkään, että miehillä ei ole kykyä tuntea rakkautta, vain himoja jotka ohjaavat heidän toimintaansa. Varmaan tämä on totta joidenkin kohdalla, mutta kyllä suurin osa miehistäkin kaipaa rakkautta, rakastaa ja tulla rakastetuksi, ihan yhtälailla kuin suurin osa naisistakin. Joka tapauksessa pidin miehiä hirviöinä, opin historiasta, kuinka naiset ovat olleet miehen omaisuutta. Ensin isän, joka sitten luovuttaa tyttärensä puolisoksi jonkun toisen hallittavaksi. Vasta 1990-luvulla Suomessa raiskaus avioliitossa alettiin tulkita rikokseksi. Siihen saakka siis aviomies on saanut raiskata vaimonsa lain suojissa. Myös perheenjäseniin kohdistuva väkivalta tuli yleisen syytteen alaiseksi vasta 2011, johon asti uhrilla itsellään piti olla riittävästi rohkeutta ja voimaa paeta tilanteesta ja tehdä ilmoitus tapahtuneesta. Sellaiset asiat olivat yksityisasioita, joita kuului hävetä. Mitäs oli sellaisen miehen vaimoksi suostunut ja millä olikin miehensä suututtanut. Uhri tuntee häpeää ja häpeällä hänet saadaan hiljaisena ja nöyränä pysymään.

Näin kaikki miehet yhtenä, naisia riistävänä massana ja yhteiskunnan systeemin koin jatkeena tälle naisia ja yksilöitä alistavalle maskuliiniselle vallankäytölle. Sitähän se on yhä edelleen suuressa osassa maailmaa. Maailma on miesten hallinnassa ja valtarakenteet ovat edelleen maskuliinisia siitäkin huolimatta että naiset ovat nousseet suureksi osaksi niitä. Tiedän tapauksen, jossa nainen on mennyt tekemään rikosilmoitusta raiskauksesta ja saanut poliisilta osakseen äärimmäisen nöyryyttävää kohtelua ja syyllistämistä tapahtuneesta. Ei ihme että suurin osa seksuaalirikoksista jää ilmoittamatta, kun kyseessä on mutenkin vaikea asia, josta voi olla mahdotonta jopa edes puhua ääneen. Koin kaiken pahan elämässäni miesten tai miehisen kulttuurin aikaansaamana ja syytin systeemiä omasta kyvyttömyydestäni kohdata itseäni ja menneisyyttäni. Koin olevani ”pilattu” nainen, en sellainen joka olisi sopinut tähän yhteiskuntaan tai jota joku olisi voinut ylpeänä kutsua rakkaakseen. Häpeä siitä mitä minulle oli tehty oli minun häpeäni enkä voinut kuvitella että olisin ollut rakkauden arvoinen. Tai kunnioituksen. En vaan kokenut kuuluvani systeemiin, vaan roikuin ulkopuolella, syrjäytyneenä, kuten nykyisin sanottaisiin.

Kavahdan kosketusta, jopa sitä että joku mies tulee lähelle. Vaikka hän ei edes tarkoittaisi mitään, vaikka hissi olisi vain ahdas tai olismme kassajonossa, koen silti miesten läheisyyden pelottavana. Tuntuu kuin joku tunkeutumalla henkilökohtaisen rajojeni sisälle tekisi minulle väkivaltaa. Välillä pelkäsin mennä edes kauppaan tai mihinkään julkiseen tilaan jossa joku voisi tulla ihan lähelle, tai puhua minulle, katsoa minua tai nähdä minut. Pelkkä katsekin oli välillä liikaa, tunsin että se, mitä minulle oli tapahtunut lukisi otsassani ja joku muukin voisi käyttää minua hyväkseen, koska olin jo valmiiksi käytetty. Koska en ollut osannut pitää puoliani, en osaisi nytkään. Voimattomuus olisi oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Pelko siitä että olisin edelleen voimaton jos minuun koskettaisiin. Pelko että vain jähmettyisin ja antaisin tapahtua sen mitä joku haluaisi minulle tehdä.

Onneksi opin luottamaan. Onneksi tielleni osui mahtavia miehiä, jotka opettivat minulle että minä olen hyvä, vaikka torjuin heidän lähentelynsä. Vaikka sanoin ei. He opettivat minulle että olen arvokas. Ja vaikka he sitten löysivätkin rakkaansa jostain muualta, he eivät hylänneet minua, minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Opin myös heidän ystävyytensä ansiosta uskomaan että miehetkin osaavat rakastaa koko sielullaan. Kuuntelin heidän murheitaan ja naishuoliaan. Näin kuinka he ihastuivat, ujostelivat ja särkivät sydämensä ihan yhtälailla kuin minäkin tahollani. Opin myös että koskettaa voi monella tavalla, eikä sen tarvitse johtaa seksiin. Jonkun kanssa voi nukkua sylikkäin ihan vaan koska ihminen luonnostaan kaipaa läheisyyttä, hellyyttä ja kosketusta.

Opin samalla luottamaan itseeni, siihen, että minulla oli oikeus tuntea niinkuin tunsin ja että se kaikki on luonnollista. Niin epäluottamus kuin luottamuskin, himo on yhtälailla arvokas ja hyvä tunne kuin haluttomuuskin. Opin arvostamaan tunteitani ja ilmaisemaan niitä. En tarkoita pelkästään että olisin osannut sanoa ”EI”, sen minä olin osannut (vaikka välillä pelkäsin etten osaisi), vaan opin sanomaan ”Kyllä”, opin sanomaan ”Minä HALUAN”. Opin luottamaan siihen että yhteiskunta koostuu meistä ihmisistä, eikä ole täydellinen, vaan kehittyy koko ajan ja minä olen osa tuota yhteiskuntaa.

Joulukalenteri 1 – Median rooli

1.12.2016 Joulukalenteri, Likainen peli, Media, Yhteiskunta, Yleinen

Joulun odotus on alkanut. Aion nyt ensimmäistä kertaa ikinä luoda oman blogien sarjan. Haastan itseni ja aion kirjoittaa 24 blogikirjoitusta, yksi kutakin odotuspäivää kohden. Tätä postausta olen kirjoittanut Kotiviikateteollisuuden Adventtia kuunnellen. Lupaan posia myöhemmin. Juuri nyt ei tunnu siltä.

Median rooli on noussut pintaan viimeaikoina poliitikkojen, eli isojen lasten, painostustoimenpiteiden vuoksi. Onko media valtapoliitikkoa varten? Vain diktatuurissa. Suuntaus on huolettava, sillä Suomessa poliitikot ovat alkaneet yhä kasvavassa määrin vaikuttaa median riippuvuuteen. Tottakai.. miksipä eivät, sillä kannatuksensa on vahvasti sidoksissa mediakirjoituksiin. Media on tärkeä väline, mutta sen pitää olla ja aina pysyä riippumattomana.

Riippumattomuus ei tarkoita sitä, että pumppaa hallitusveija – koija – veijareiden renkaita sen, minkä vain hartiat kestää. Se tarkoittaa objektiivista suhtautumista jota punnitaan eri näkökulmista. Kukin journalisti omastaan. Kärkikaartissa tämä tuntuu olevan ongelma etenkin Juha Sipilälle, joka selvästi kokee olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. On kyse sitten sukulaisyhteyksistä julkisessa päätöksenteossa, omista veroparatiisikytköksistään, tai huonosta hallintotavasta miten ikinä.. Hänessä ei ole mitään vikaa. Ongelma on poliittinen ajojahti, jonka ehkäisyksi potkitaan politiikantoimittajia ulos vääristä näkemyksistä, hommataan YLE:n johtoon omia miehiä, sekä suoranaisesti uhkaillaan toimittajia muutamasta asiakaspalautteesta, joissa ei erityisemmin ylistetä isä aurinkoistamme, berlusconien berlusconia itse Berlusconin jälkeen. Kepulaisen luulisi ymmärtävän että sitä niittää mitä kylvää.

Juhasta on mentävä vielä syvemmälle, sillä on huolestuttavaa, että YLE:n toimittajat ovat menneet tähän leikkiin mukaan. Ongelma on toki isompi kuin pelkkä median kenttä. Vastuunvälttely on yleistä yhteiskunnassamme. Tämä on varmasti yksi suurimpia tekijöitä miksi vientimme ei vedä. Hyvät ideat hukkuvat paskahousujen hallintoketjuun. Tärkeintä on aina oma tontti, ei yhteinen päämäärä. Hyvät asiat tapahtuvat kollektiivisella voimalla, kun rikotaan rajoja. Mitä ikinä teetkin, pyri rikkomaan rajoja, näin saavutat aitoja tuloksia. Onhan se mukavampaa varmasti kirjoitella mukavia Juhan mieleen olevia juttuja suuresta vapahtajastamme, joka aasilla ratsastaa, mutta median tehtävä ei tasan tarkkaan ole se. Etenkään YLE:n, joka on kansaa, ei poliitikkoa varten.

Loppuun siteeraan löyhästi Michael Monroeta: ”They say knowledge is a dangerous thing but it’s your right.. No YOUR rights.”

Oikeuksiaan kunnioittaen,

DaMaestro

Kuolinsyy: Minusta tuli vaate

19.5.2015 Yleinen

Olen väsynyt välinpitämättömiin ihmisiin. Vielä väsyneempi olen kuulemaan nämä sanat:

”Mitä nyt yksi ihminen voi tehdä?”

Jos kaikki ajattelisivat näin, missä jamassa me olisimme?

Torstaina Helsingissä osoitetaan suuresti mieltä turkistarhausta Suomessa vastaan. Näin sen pitäisikin olla, yhteiskunta puolustaa heikoimpiaan, eikä anna niille sähköiskuja peräsuoleen. Milloin eläimen olemassaolo alkoi olemaan ihmisestä kiinni? 

Ovatko turkin omaavat eläimet luotu maailmaan vain kasvattamaan turkkejaan ihmisten päälle puettavaksi? Miettivätkö mallit catwalkeilla turkikset päällään sitä prosessia, miten turkis on nyljetty avuttomalta eläimeltä?

Minä en usko siihen. Sitten tulevat nämä kyseenalaistajat, jotka ovat huolissaan siitä, jos turkistarhaus onnistutaan kieltämään, niin mitä tämän elinkeinon harjoittajille sitten tapahtuu? Jos omaan elämiseen vaaditaan jonkun tappaminen, eikö siinä vaiheessa kellot ala soida? Alanvaihtohan on IN tällä hetkellä, ei turkistarhalla olemisen jälkeen pitäisi mikään työ kauan vavisuttaa.

Turkistarhaamisen vastustajien kyseenalaistamisessa lisättiin vielä viimeinen tikka tauluun. 

Te siis haluatte lopettaa Suomesta laillisen elinkeinon, ja siirtää tuotannon esim. Kiinaan, jossa eläinten kohteluun ei ole mitään pelisääntöjä?

Tämänkin mölyn olisi voinut pitää omassa mahassaan. Pitääkö meidän jatkaa tällaista julmuutta vain siksi, että Suomella on sen tekemiseen ”paremmat oltavat”? Allaolevan videon nähtyä herää kysymys, millaista teurastusta Kiinassa sitten on jos tässä on Suomen turkistarhamateriaali?

Turkistarhauksen lopettamisen tarkoituksena on näyttää esimerkkiä muuallekin maailmankolkkaan, jos se Kiinakin sitten vaikka jossain vaiheessa havahtuisi. Mikä on vielä vähään aikaan hyvin epätodennäköistä ottaen huomioon maan eläinkulttuurin.

Puuttuvia raajoja, silmätulehduksia, häiriökäyttäytymisiä, yksin elävistä tehdään väkipakolla laumaeläimiä, ahtaita häkkejä, häkkien virikkeettömyys. Jos jokainen uskaltaisi katsoa tämän videon, kukaan ei voisi kantaa turkista hyvällä mielellä päällään.

En pysty katsomaan tätä videota enää, mutta yksi katselukerta riittää tajuamaan, että nämä eläimet eivät voi hyvin. Miten niitä pinotaan päällekkäin kuin viljasäkkejä. Miten niiltä nyljetään turkit ja heitetään mätänemään.

Kuka olisi uskonut, että puhtoisessa koto-Suomessamme harjoitetaan tällaista raakuutta ja julmuutta? Turkistarhojen omistajat ovat luvanneet asioiden parantuvan, mutta joka vuosi tarhoilla nousee esiin samat ongelmat. 

Valitettavasti adresseja ei ehdi enää allekirjoittamaan, blogitekstini tulee siinä mielessä vähän myöhässä, mutta aina ehtii pysähtyä ja ajattelemaan. 

Kiitos omablogilaiset kun jaksoitte lukea tämän ja toivon teiltä paljon kommentteja ja kantaanottoja asiaan liittyen! Torstaina jännätään 🐾 ❤

Pusu 😘

animals

 

 

Nuoret yhteisössä

6.4.2015 nuori suomi, Nuorten elämä, yhteiskunnan varjo, Yhteisöllisyys nuorten keskuudessa, Yleinen

”Nuorten osa yhteiskunnassa on se, mitä he haluavat sen olla.” Niin kai, jos asiaa viitattaisi nuorten suusta, eikä suurten ikäryhmien taholta.

 

 

Nykyinen nuoren tavoitelista on seuraavan lainen:

-Mene päivätarhaan, sosiaalistu.
-Sisäistä jo tässä oppimisjaksossa, miksi haluat isona.
– Alakouluun mentäessä, älä ole ”luuseri” eli taio hyviä arvosanoja olematta koulun heittosäkki.
– yläkoulussa sinun jo pitääkin tietää, lukio vai amis, ammatti ja lapsien määrä, vaikkei ensi suhdetta olisi edes lähimaillakaan.

Tuosta eteenpäin, 60-80luvun vanhemmat ajattelevat, että kyllä se meidän laps on täysi 18vuotiaana ja lapsi viskataan omilleen, miehistymään ja naisellistumaan omaan elämäänsä.

Näinhän se tietysti onkin, että aikuistua pitää, mutta millä hinnalla.

Arvosanat eri koulutuksista, ammattipätevyydet ja lisä koulutukset eivät takaa mitään sijaa yhteiskunta luokittelussa vanhempien silmissä.

Nuorten huono olo lisääntyy kokoajan, eri koululuokilla ja ikäjakaumilla.

Myös opettajat pääsevät kokemaan tästä omansa.

Nuorten naisten paine tulla hyväksytyksi, on suurentunut vuosikymmenten aikana.

Jos koulussa jokainen oppilas huorittelee, haukkuu ja vihaa, vain, koska ei satu omaamaan kroppaa suomineidon juuri siinä 14vuoden iässä.

Kärjistynyt suurten luokkakokojen asetelma luo ahdistuneisuutta tietyille lapsille, sekä suorituspaineet ovat aivan eritasoa, kuin pienten ryhmien opetuksessa.

Esimerkki;
Rivin perällä istuu häiriköt.
Häiriköt satu tykkäämään, jos joku on heitä parempia, missään.
Terrori alkaa, huudellaan, heitellään ja nimitellään. Työrauha on kyseen alainen, kun koulukiusattu saa miettiä, uskallanko viitata

Nykynormissa pysyttäytyminen. Kyky pysyä ”Normissa” on korvaamaton voimavara, joka nykyisellä hallinnollisella tiellä, lyhistyy pikkuhiljaa.

Nuorten rikollisuus kasvaa.
Nuorten seksirikokset kasvavat.
Nuorten työttömyysaste kasvaa.
Nuorten raskaukset nousevat.
Yms. Listaa voi jatkaa pitkälle.

Nykyinen Työvoimatoimistoon, eli kortistoon pääsy riittää monille. Kasvavat tahot tyytyvät 480€ kk elämiseen. Tottuvat, koska opintoaikanakin sillä selvisi, erona on vain, ettei tartte tehä mitään, vuokran saa kunnan piikkiin.

Syntyy pieniluokka työttömiä, jotka tietoisesti ovat työttöminä eläkkeikään asti.

Tätä pönkitetään minimipalkan alarajan pienellä rajalla.
Eikä motivoitumista liiemmin nosta ajatus, että ”nyt se täti pisti mut taas karenssiin. ”

Syntyy vain vihaa yhteiskuntaa kohtaan.

Nuoriso mellakointia ei suomessa viellä liiemmin näe, myös nuorten halukkuus mielen ilmaisuihin on taantumaan päin.

Ei koeta, että heitä kuuneltaisiin tarpeeksi.
Tämä myös heijastuu äänestys prosenttiin vaaleissa.

Nyt kun kirkosta eroaminen on myös kiihtynyt, on kirkko joutunut sulkemaan omia nuorisotilojaan, eikä kunnat kykene tilalle korvaavia aina järjestämään.

Vaikken kirkon ideologiaa ihannoikkaan, olen aina tykännyt sen yhteisöllisestä puolesta.

Aina seurakunnan järjestetyissä jutuissa koki yhteisöllisen tunteen, toki myös aivopesun Jeesuksesta. Silti, ryhmänä toiminta tuo yhteisöllisyyttä, nyt sitä tuo eri pelit nuorille.

On PS4, Pc ja Xbox joissa ryhminä pelataan verkoissa, juodaan ja pelataan. Syödään ja pelataan. Ei enään olla ulkona ja harrasteta urheilua.

Sairauksina Diabetes 1 ja 2 ovat lisääntyneet vauhdilla, kuten masennus ja itsetuhoisuus.

Koetaanko nuori omaksi peilikuviksemme.
Onko meillä vanhemmilla enään aikaa lapsillemme.

Kysymys:
Koska olet lähipiirisi nuorelta viimeksi kysynyt vakavasti; kuinka sinulla menee.

Itse esitin kysymyksen viimeksi eilen,
Vastaus oli masentava:” Mun poikaystävä raiskas mut kavereittensa kaa. Sit ne hakkas mut myös. Olen viilellyt ja itkenyt nukkumatta minuttiakaan viimeiseen viikkoon”

Tuotako nykyisten nuorten elämä on ja mihin se on menossa. Ota kantaa, ja kerro mielipiteesi.

Kuitenkin, minäkin sanon jo tässäkohtaa, ongelmat eivät koske koko nuorisoa, mutta osaa kuitenkin. (nuori/lapsi=13~21v)

 

yhteiskunnan hylkiö

3.2.2015 Yleinen

 

työtön ja sairas sossupummi.

Siinä se. Niin miusta ajatellaan. Kukaan ei vaan oo viittiny avata silmiään tai korviaan tai välittää miksi, miten ja minkä takia.

jokainen on oman onnensa seppä.

Ei aina. Kaikki on kiinni kaikesta. Jokainen asia on riippuvainen toisesta. Kaikkiin asioihin ei vaan voi vaikuttaa.

toiset vaan on syntyny kultalusikka suussa.

Itelläni tää lusikka oli suussa. Jossain vaiheessa vaan joko lusikan kulta himmeni tai sit se vaan katosi. Toivon, että vaan himmeni ja joku päivä huomaan et se onkin aina ollu kultaa.

 

no kuitenkin… voin väittää et oon onnistunu elämässäni jollain tasolla. Oon kirjoittanu ylioppilaaks, kukaan ei uskonu et pystyn siihen enkä usko et kovinkaa moni ”hyvän päivän-tuttu” uskoo sitä edelleenkää.

Oon kasvattunu koiran. Se ei ehkä oo maailman paras tottelemaan, mutta se tietää rajat ja se osaa perus käskyt eikä se vahingoita ketään, ainakaa tahallaan.

Oon ollut vakituisessa työpaikassa. Näin oli 7kk, kunnes aloin kärsimään sydämen tykytyksistä, kohonneesta sykkeestä ja pelosta. Miule ei juurikaan vaihtoehtoja annettu, irtisanouduin ja kadun, etten vienyt asiaa pitemmälle.

Rauhotuin ja kokeilin työelämää uudelleen ja hyvä niin. Kesätyö jatkui talven yli ja pääsin opiskelemaankin. Kukaan ei vaan varoittanut, että nuorikin voi palaa loppuun. Koulua ja töitä, aina. Toinen kärsi, ja se oli koulu. Vapaata aikaa oli saatava ja se vapaa-aika meni aivan muuhun kuin lepäämiseen. Yritin kuitenkin kovasti ja siinä ei hyvin käynyt. Kävin ylikierroksilla ja en osannut enää rauhoittua. En tuntenut väsymystä mutta olin kuin humalassa koko ajan. Lääkäriin ja sairaslomaa.

Unilääkkeet. Koulusta eroaminen. Töistä irtisanoutuminen.

koko kesä meni…se vaan meni. Muistaakseni suurimman osan ajasta olin ”radalla”. Syksyllä menin kouluun..ja erosin koulusta. Talvella hain kouluun, pääsin sisälle. Ajattelin että nyt on sopiva ala ja tätä oon aina halunnu tehä. Eikä koulutuskaan kestä kuin 2v. Juuri ennen koulun alkua tarjottiin töitä. Lottovoitto on saada töitä hakematta sitä. 2kk koulua ja töitä. Tiesin mihin rupesin ja tiesin että riski loppuun palamiseen on suuri, mutta ajattelin että se on vain 2kk. Ne pari kk oli raskaita. Ne vei ajan, rahat, parisuhteen.

huhtikuu 2013. Uus asunto, uus alku, päätös että takapeiliin vilkasusta tikku silmään. Tikku ei osunu silmään, se räjäytti sydämen. Uhkaus koulusta erottamisesta poissaolojen takia. Kiinnosti ja halusin mennä, mutta en jaksanut ja en toisaalta taas halunnu. Koulussa oli onneks luotettava henkilökunta, joka oli todella huolestunut miusta. Lupasin, että kesälomalla kerään itseni kasaan ja syksyllä tulen ja oon reipas.

kaikkee voi aina luvata,mut kuka sano et lupaukset ois pakko pitää.

skippaan vuoden välistä. Se vuos..se oli niin rankka henkisesti käsitellä et käsittelen sen ensin. Lyhyesti; asioita arvostaa vasta sitten, kun ne menettää. Touko-elokuu, kosteeta aikaa. Olin opiskelija ilman kesätyötä, mutten ollut työtön, sillä olin koulun kirjoilla. Silloin kuulin sen, sossupummi. se sattu. Niin läheinen sanoi sen ja valmiiksi maahan tampattu ihminen, se ei voi enää murtua, mutta se voi lohduttaa itseään. Niin mie teinkin, mitään en vaa siitä irti saanu.

syksy 2014. valmistuin koulusta. Jälleen aika aloittaa alusta. Tällä kertaa varmistan uuen alun ja muutan toiseen kaupunkiin sillä tekosyyllä et on töitä tarjolla. Niin piti ollakin, mutta oli pari muuttujaa tilanteessa. Näin olin siis palannut takaisin siihen, mistä yritin nousta. On työttömyyspäivärahaa, asumistukee, sosiaalitukee, on vuokraa, auton ylläpitoa, koiran lääkärimaksuja, nettimaksuja ja ruokaakin olis saatava. Koulun kirjoilta ulos 3.11, tutkintotodistus oli kirjattu vasta 16.12. Tällä välillä minusta tuli yhteiskunnan hylkiö. en ollut oikeutettu edes asumistukeen. Joulukuussa sain asumistuen ja veronpalautukset. Maksoin vuokran.

Ennenku kukaan miettii päässään et ylimääräsiä menoja ni haista p…

1. Auto. Miule on sama vaikka sitä ei ois. Se tarkoittas vaa sitä et tukiverkko kotikunnalla menis kauemmaks. Minähän se olen joka kotikunnille palaa, muilla kun on työt ja menot. Isäni maksaa auton isoimmat kulut.

2. Koira ja el.maksut. se koira on syy miun hymyyn. Se on miun lapsi. Kaikki kaikessa. Pihistän omista menoista, jotta sillä on kaikki tässä heti nyt. Suuren kiitoksen( ja määrän rahaa) olen velkaa vanhemmilleni, mutta he tietävät että koira on viimeinen asia, josta luovun.

3. Netti. Se on hyvä et vaaditaan kaikki sähkösenä. Sähköseen asiointii tarvitaan netti. Ja onhan asiat helppo netissä hoitaa ja tarkistaa ja miusta netti kuuluu joka talouteen. Tavalla tai toisella.

4. Ruoka. En sano muuta kuin että on syöty puuroo ja juotu kahvin sijaan teetä ja oltu syömättäkin ja ruoka korvattu ihan vaan veden juomisella. Onhan tässä painokin paikkakunnan vaihtamisen jälkeen tippunut 4kg. Ihan vaan itsestään. Olen myös sairastellut ja kärsinyt järkyttävistä hammaskivuista, mutta ei ole varaa nyt itseään hoidattaa. Joululahjatkin ostin pullonpalautusrahoilla, jotka eivät olisi kuuluneet minulle.

nykytilanne. Töitä saatu uudelta paikkakunnalta. Vielä on vaan epäselvää milloin ne alkavat. Tai..soitettiin että nyt sait töitä ja varmistettiin tiedot jne..työsopimusta tässä vaan ollaan ooteltu ja tarkempaa tietoa. Tammikuussa en saanut kuin asumistuen. Maksa sillä sit laskut ja vuokra. Maksoin vuokrasta osan. Olin väsynyt ja kuumeillut joulusta asti, muita oireita ollut läpi syksyn.. ajattelin vaa et stressi näyttää voimiaan. Kun kuulin että saan töitä, halusin tulla vielä kotikunnalle moikkaamaan miule tärkeitä ihmisiä ja olla kaikkien kanssa. Sairasteluni vähän arvelutti, mutta uudella paikkakunnalla minua ei otettu lääkäriin vastaan, sillä kotikuntani oli muualla. Siispä pakkasin koiran ja laukut autoon.

ei. Päivä kotimaisemissa ja kaikki leviää käsiin. Koiraa taas eläinlääkäriin, autoo katsastamaan ja omakin terveys alkaa pettämään. Olin jo sitä mieltä et auto seisontaa ja lisää luottotilejä kehiin, koira kuntoon. Äitini maksoi auton katsastuksen…ja koiran eläinlääkärin. Ja passitti minut menemään päivystykseen. Sain antibioottikuurin ns.yleiseen naisten vaivaa. Sanottiin että soittele parin päivän päästä tarkempia tuloksia. Soitin, yleinen vaiva oli vähä pahempi ku aluksi luultiin, mutta soita jos ei lääkkeet auta. 2 päivää tuskaa ja kipua ja kuumeilua. Soitto lääkäriin ja heti sairaalaan. Tää yleinen vaiva olikin vähä karannu vaarallisemmille vesille, todettiin munuaisaltaan tulehdus. Uutta lääkekuuria ja käskettiin lisätutkimuksiin ja jos olo ei ala paranemaan niin soittoa takaisin. Täysin viimeiset rahani menivät lääkkeisiin, niihin, jotka olivat väärät ja niihin, joiden nyt pitäisi auttaa. Koitin varata aikaa lisätutkimuksiin, soitin kuuteen eri numeroon, kukaan ei tiennyt mitään. epätoivo.

samalla huomaan että tammikuun ajalta on maksettu ttpvraha ja helmikuun asumistuki. Kaivoin kalenterini esiin ja selasin laskujen eräpäiviä. kirosin.  Kotivakuutuksesi irtisanoutuu, eräpäivän jälkeen ulosmitataan, maksumuistutus, koron lisäys… romahdin. Hetki meni, että kokosin itseni. Aloin laskemaan ja laskin monta kertaa. Ei auttanut muu kuin maksaa laskut, etten ole luottokelvoton sillä tarvitsen vielä luottoa, maksoin helmikuun vuokran ja osan tammikuun loppuvuokrasta ja laitoin viestiä vuokranantajalle että tammikuun vuokrasta puuttuu edelleen vähän.. hän oli onneksi ymmärtäväinen.

tällä hetkellä kuumetta 38, olo on aika sekava ja vähän sattuu kylkeen. Auton vakuutukset erääntyy ylihuomenna, muut maksut hoidettu tai soviteltu ja se riittää miule. Tätä kirjoittaessa on mennyt aikaa ja kello on paljon. Ei ollu työsopimus tullu postissa vieläkään ja aamulla alkaa taas selvittely jatkotutkimuksista että missä ja milloin. Terveeksi haluan ja tiedän etten voi suinpäin jonojen ohi kiilata, mutta haluan omaan kotiin toiselle paikkakunnalle ja en välttämättä kivuiltani kestä matkaa kokonaan, enkä nyt välttämättä haluaisi nalkuttaa, mutta kaksi väärää diagnoosia saaneena ilman kunnon tutkimuksia..miun sisällä on nyt jotain vikaa ja kukaa ei tiiä mistä sitä käytäs selvittää. Eka lääkärihän sanoi miule päivystyksessä ”kokeillaan nyt kepillä jäätä”.

ja näin olen töiden alkua odottava, terveytensä ja toivonsa menettänyt ”sossupummi” vaikka sossun luukulle en vaan enää taivu.

En usko parempaan huomiseen, uskon opettavaiseen eiliseen.

Hyvää yötä :*