Selaat arkistoa kohteelle voitto.

Keskeneräisyys on pelkoa

2.5.2017 Yleinen

Kela korvaa lähetteellä aloitettua psykoterapiaa kolmen vuoden ajan siten, että jokaisesta käyntikerrasta jäljelle jää vain muutamien eurojen hintainen omavastuu. Kun ensimmäinen terapiavuosi oli kulunut siihen, että aloin luottaa terapeuttiini, ja toinen siihen, että uskalsin alkaa horjuttamaan suojamuurejani yhdessä hänen kanssaan, päästiin vasta kolmantena vuotena asioiden ytimeen. Työskentely oli intensiivistä ja raskasta, mutta toisinaan vaikeat solmut vaativat auetakseen enemmän kuin valtio on valmis tukemaan. Kolmen tiiviin terapiavuoden jälkeen olin edelleen keskeneräinen.

Kun viimeinen Kelan tuellinen puolivuotinen alkoi lähestyä, keskustelimme terapeuttini aloitteesta ensimmäistä kertaa vakavasti siitä, mitä tapahtuisi kun jokainen 45-minuuttinen tulisi maksamaan minulle 65 euroa. Ennen sitä en ollut pitänyt terapian jatkamista tuen loppumisen jälkeen edes vaihtoehtona. Valtio oli asettanut rajan, johon mennessä minun pitäisi olla valmis, enkä missään vaiheessa ollut kyseenalaistanut sitä. Aika kuitenkin kului nopeasti välittämättä siitä, että Anoreksian sotkujen siivoaminen käy hitaasti.

Kun minulla oli puoli vuotta jäljellä, aloin muodostaa terapiasta Anoreksian mittapuun mukaista tavoitetta, joka oli verrattavissa anorektiseen urheilusuoritukseen. Tekisin jokaisella kerralla aivotyötä ainakin kolminkertaisen määrän, ja lopettaisin vasta kun olisin valmis aikarajaan mennessä.
Oletettavasti ihmismielen kuntouttaminen ei kuitenkaan käy kuntosalien kesäkuntokampanjoiden tavoin, ja huomasin sen pian itsekin. Myös ääripäisyyteni ymmärsi suunnitelmani mahdottomaksi, ja keikautti täten mieleni kuntoutustavoitteet jo muutamassa viikossa toiseen ääripäähän. Sen seurauksena makasin kotona peittojen alla ja koko olemustani varjosti tuo kaikuvana kummitteleva sana: keskeneräinen. Minä olin keskeneräinen. Kolme pitkää vuotta oli kulunut, ja silti, kaiken jälkeen, olin edelleen keskeneräinen.

En uskaltanut kertoa kenellekään siitä, että joutuisin jatkamaan terapiassa. Vaikenin asiasta täysin terapiahuoneen ulkopuolella, ja aloin suorittamaan laskutoimituksia siitä, miten saisin maksettua käyntini. 130€ kuukaudessa vielä vuokran ja muiden kustannusten lisäksi tuntui mahdottomalta. Samalla mietin, miten onnistuisin käymään terapiassa kenenkään huomaamatta. Ajatusmyrskyn luoma pelko ja epätietoisuus olivat raskaita yksin kannettaviksi, ja ne häiritsivät vahvasti viimeistä Kelan tuellista puolivuotista.

Tiesin, että vanhempani tukisivat minua terapiamaksuissa miettimättä hetkeäkään. Tiesin, että heille minun terveyteni tulisi aina asettumaan kustannusten edelle, ja tiesin, että heillä olisi kyllä varaa auttaa minua. Kaikki se tieto kuitenkin lisäsi ajatuksia velkaantumisesta. En uskonut, että vanhempani pitäisivät kirjaa terapiasummista ja perisivät ne minulta myöhemmin. Sen sijaan uskoin, että olisin heille velkaa terveyteni. Ajattelin, että jos he maksaisivat minun terapiani, olisi minulla velvollisuus tulla terveeksi. Ongelma oli yksinkertainen: En voinut hankkiutua terveyden velkakierteeseen, koska en tiennyt tulisinko koskaan terveeksi. Kuka olisi taannut minun lainani, kun sitä ei ollut mahdollista taata?

Lopulta kolme vuotta oli kulunut ja tiesin vastauksen vain yhteen kysymykseen: Minulla ei olisi varaa maksaa terapian jatkumista itse. Muistan kun otin asian puheeksi äitini kanssa. Tunsin itseni huonommaksi kuin pitkään aikaan. Olin pettänyt itseni. Olin valinnut terapian aloittamisen, mutta en ollut pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olin pettänyt koko valtion. Se oli antanut minulle mahdollisuuden parantua tietyssä ajassa, mutta minä en ollut tullut valmiiksi. Nyt minusta tuntui, että petin myös vanhempani. Jouduin pyytämään apua asiaan, jota ei pitänyt tapahtua.
Äitini reagoi kuten olin ajatellutkin. Hän ei empinyt hetkeäkään sitä, etteivätkö he auttaisi minua kustannuksissa. Kun yli puoli vuotta pyörittämäni velka-ajatukset lopulta virtasivat ulos suustani kuin purkautuva pato, minua pelotti ja hävetti. Kaiken jälkeen minulle kuitenkin vakuutettiin, että terapiaa jatkettaisiin, eikä minun tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun kuin paranemiseen, sillä erotuksella ettei se olisi minulle velvollisuus. Minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että olin ollut niin epäonnistunut tytär, ja silti minuun panostettiin suurilla rahallisilla summilla. Tiesin, että se oli puhdasta rakkautta, mutta en voinut olla ajattelematta rahan arvoa. Minusta tuli lottokuponki. Summa oli vakio, mutta voitosta kukaan ei tiennyt mitään.

2.8.2016, Tiistai klo 18:21
”Ehdotin että pian vähennettäisiin käynnit yhteen kertaan kahdessa viikossa. Tiedän että tarvitsen kaikki mahdolliset mutta äiti ja iskä maksaa ne, eikä ne todellakaan ole halpoja. Ajattelen sitä joka kerta. Taina sanoi että hänen mielipiteensä on että kuntoni pitäisi olla edes sellainen mitä se oli vuosi sitten, jotta se olisi kannattavaa. Kukaan ei pysty ennustamaan milloin sellainen jakso tulee, jos se tulee ollenkaan. Tuntuu vaan, että ei mitään radikaalia ehdi tapahtua jouluun mennessä niin vahvasti positiiviseen suuntaan että olisin valmis. Joten terapia tulee kuitenkin loppumaan kesken. En aio jatkaa enää joulun jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. Ellei minulla sitten ole varaa itse maksaa sitä, mutta mistä saisin yhtäkkiä niin paljon rahaa? Lisäksi tämä on niin hidasta apua ettei muutamasta lisäviikosta varmaankaan olisi suurta hyötyä. Rahallisesti sekin tuntuisi. Ja sen takia; vaikka saisinkin jostain rahaa, käyttäisin sen mieluummin esim. matkusteluun. Sillä saisin taatun helpotuksen edes siksi aikaa kun matka kestäisi. Ja tässä tilanteessa maksaisin siitä mieluummin kuin parista viikosta terapiaa, joka saa minut lyhytnäköisesti niin voimattomaksi.”

”Jos katson taaksepäin näitä vuosia, niin terapiasta on ollut ihan hullu apu, niin raskasta kun se onkin… Mutta on kulunut pitkä aika. Ja yhä on jaksoja jolloin en halua parantua. Uskon että terapia on antanut minulle ymmärrystä ja työkaluja, mutta se halu on löydettävä itsestäni ja minun on itse kaivettava se esiin. Siksi niin usein Taina toistaa ne samat sanat: Mitä sinä oikeasti haluat. Hän käskee minun kysyä sitä itseltäni päivittäin. Tunneittain… Aina kun ajatukset lähtee väärille raiteille. Ja se on raskas ja iso kysymys.”

Kului muutama kuukausi ennen kuin ymmärsin, että lottokupongiksi heittäytyminen veisi voittoa kauemmas. Rahan miettiminen terapiaistuntojen aikana tulisi kalliimmaksi kuin terveyteen keskittyminen. Olin pelännyt keskeneräisyyttä, velkaantumista ja epäonnistumista niin paljon, että olin taas ajautunut pois siitä, mikä on tärkeää. Ei ole olemassa keskeneräisiä tai valmiita ihmisiä, eikä psykoterapia tee ihmisistä valmiita. On olemassa vain ihmisiä jotka elävät, oppivat ja ymmärtävät, ja nämä kolme asiaa jäävät kesken ainoastaan, jos niiden toteuttaja jää kiinni pelkoon.

8.9.2012, Lauantai klo 17:55
”Pelko. Jos vain voisin heittää sen pois harteiltani kuin selkärepun… Ja hyppiä sen päällä niin, että kerrankin voisin nauttia jokaisesta kilosta joka lanteillani on. Koska jokainen kilo painaisi sitä pelkoa lyttyyn enemmän ja enemmän.”

Vanhempani maksavat edelleen psykoterapiani, mutta nykyään pyrin jokaisella terapiakerralla kohtaamaan pelkoni katsomalla sitä silmiin. Kun kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan, tiedän, että haluan elää, oppia ja ymmärtää. Pelko ei enää kasva minussa. Se on vain yksi pala elämää, jota pitää oppia ymmärtämään. Kun sitä ymmärtää, se kyllästyy ja muuttaa muotoaan. Se on aina olemassa, mutta ilman valtaa se on vain varjo joka muodostuu taakseni kun aurinko paistaa.

 

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

24 tunnin peli

24.11.2016 Yleinen

Olen puhunut pakonomaisesta ruokailumallista, sairauden aikaansaamasta toisesta persoonasta, sekä jatkuvan suorittamisen ja stressaamisen aiheuttamasta lopullisesta lamaantumisesta. Syömishäiriöni lamaannuttaa minua monesti kuitenkin jo päivittäisellä tasolla. Minun elämässäni ruokailujen toteuttamista voisi verrata yksinkertaisesti köydenvetoturnaukseen. Se on raskas laji. Minun normaalin päiväni tulisi sisältää 6 ottelua ja 6 voittoa.

Viimeisestä ruokailusta on kulunut 3 tuntia. Minulla on ollut 3 tuntia aikaa toipua edellisestä mittelöstä, ja nyt on aloitettava seuraava. Mallin mukaan on aika syödä. Mieleni aloittaa köydenvedon köytenään päätös, joka pitäisi tehdä: Syödäkö vai eikö syödä. Vaikka päätös syömisestä voittaisi, ollaan vasta alussa. Voiton jälkeen vuorossa on seuraava erä.

Ruokailujen jatkuva suunnitteleminen aamusta asti ei ratkaise ottelua. Se on ainoastaan välttämätön kiusa, jota voisi tässä kehyksessä kutsua otteluun valmistautumiseksi. Niin fyysisessä, kuin henkisessäkin urheilussa tärkein valmistautuminen on kuitenkin lepo, sillä keho ja aivot tarvitsevat aikaa palautua. Siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Mieli puskee valmentajan lailla ruokailusuunnitelmia käyttömuistiini, eikä valmentajalle sanota vastaan. Ajattelen kaiken mitä se heittää eteeni, vaikka olisin ajatellut samat asiat jo monta kertaa.

Lamaannuin pitkään jääkaapin eteen ja mitä kauemmin odotin, sitä syvempään lamaannuin. Kun mieleni sisäinen tahtojen taisto käy liian kovaksi, jää usein jäljelle vain tyhjä kuori, jossa lihaksisto ei saa aivoilta selkeää impulssia toimia mihinkään suuntaan. Tilannetta seuraa syvä ahdistus aiheesta en tiedä mitä söisin, ja lopputuloksena on usein itkun sekainen ahdinko otsikolla en syö ollenkaan. Edellämainittu mielentila koostuu tyytyväisestä naurusta kohdistuen syömättömyyteen, itkusta kohdistuen väärän puolen voiton tajuamiseen, ja ahdingosta kohdistuen lamaantumiseen, joka esti tilanteen korjaamisen. Ottelu on hävitty.

Aika opettaa, ja vaikka mietin ja suunnittelen edelleen aamusta asti ruokailujani, olen keksinyt muutamia apukeinoja elämääni Anoreksian kanssa. Niin kauan kun jaksoin tapella oikeiden ajatusten puolesta, sain nimittäin välillä palkinnoksi tilaa ajatella niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Olen oppinut, että kun se tila kerran tulee, se kannattaa käyttää äkkiä hyödyksi.

Keksin turnaukseen uudet säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti: Minulla on keittiön pöydällä kahden euron kolikko. Jääkaapin edustalla valitaan vaihtoehdot, jotka määrää pitkälti jääkaapin sisältö. Puuro tai jogurtti. Leipä tai rahka. Salaatti tai keitto. Jotain on pakko valita. Useimmiten vaihtoehdot ovat minusta huonoja, mutta varmasti parhaimpia huonoista. Kolikkoa heitetään, ja se päättää mitä syödään. Kolikon tahtoa vastaan ei saa taistella. Se on tuomari, joka ratkaisee viimeisen erän ja katkaisee köyden jota kiskotaan joka suuntaan.

Anorektikot ovat hyviä seuraamaan joustamattomasti sääntöjä, joten pitkällä kaavalla kyse on sääntöjen laatimisesta. Anorektikot ovat myös hyviä kiertämään sääntöjä, mikä selittää muun muassa sen, miksi ympärivuorokautinen ruokailujen suunnittelu ei silti aina toteudu suunnitellulla tavalla.

Pyrin olemaan se ovelampi osapuoli päässäni, jotta ehtisin toimia ennen sairauteni oveluutta, tai jotta edes tunnistaisin sen metkut. Olen huomannut Anoreksian viekkauden kohdistuvan rakentamassani pelissä usein juuri esimerkiksi siihen jääkaapin sisältöön. Päässäni on viaton ajatus joka sanoo minulle: ”Jos jääkaapissa ei ole mitään, ei voi syödä.” Se ajatus räpsyttelee sinisiä silmiään, mutta olen opetellut näkemään sen päähän kasvavat sarvet.

Rehdit ihmiset eivät huijaa peleissä, mutta Anoreksian kanssa elämisessä täytyy välillä tyytyä huijaamiseen. Ideana on siis itsensä tehokas huijaaminen oikeaan suuntaan. Minä tiedän miten se tapahtuu; olen vuosia tehnyt sitä väärään suuntaan.

6.10.2013, Sunnuntai
”Liian usein yritän huijata itseäni näytöksissä ’unohtamalla’ eväät kotiin. Kun niitä ei ole, ei voi syödä.”

 Nyt kyse on enää aidosta tahdosta voittaa jokapäiväinen turnaus. Voimasta olla iloinen jokaisen voitetun ottelun jälkeen. Ehkä jonain päivänä pääsen eläkkeelle tästä kierteestä, ja toivon todella, etten ole eläkeikäinen sinne asti päästyäni. 

Hengellinen sodankäynti

1.6.2015 Raamatusta

Miksi käymme taistelua sielunvihollista, saatanaa vastaan? Koska se vastustaa ja vihaa Jumalaa, jota edustamme hänen lapsinaan. Miksi toiset uskovat kokevat paljon hänen hyökkäyksiään elämässään, kun taas toiset eivät lähellekään siinä määrin? Ne, jotka tahtovat elää radikaalisti, palvellen elävää Jumalaa kokosydämisesti, joutuvat kokemaan myös paljon vastustusta, koska vihollinen pelkää kuinka paljon tuhoa he saavat aikaan hänen näkökulmastaan katsottuna. Ne uskovat, jotka eivät ole viholliselle vaaraksi, jotka eivät tiedosta taistelua käytävän koko ajan heidän ympärillään näkymättömässä, hengellisessä maailmassa, eivät ole hänelle uhka. 

Efesolaiskirje 6:10-18

Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana. Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta.

Näissä jakeissa apostoli Paavali kehottaa viisitoista kertaa(!) uskovia, ja meidänkin tulee huomioida nämä omaan elämäämme, jotta voimme vastustaa sielunvihollista ja sen joukkoja, jotka ahdistavat meitä. Ensimmäisenä meitä kehotetaan vahvistumaan vastaanottamalla Jumalan voima yllemme, koska yksikään kristitty ei selviä taistelusta vihollista vastaan omassa voimassa. Meidän tulee pukeutua myös Jumalan taisteluvarustukseen, jolla voimme sekä puolustautua, että hyökätä ja kulkea Kristuksen voittosaatossa. Huomio ystäväni, että Herra siis antaa voimansa ja varusteensa käyttöömme, joiden avulla voimme selvitä ahdistuksista ja koetuksista pystyssä pysyen! Hän on tarkoittanut meidän elävän vapaudessa. 

Ajattele miten timantti Jumala meillä on! Hän tahtoo, että sisäistämme identiteettimme hänen Pojassaan, joka tuli ihmiseksi, kärsi synnin rangaistuksen edestämme, voitti saatanan ja hallitsee tänään! Hän todella ymmärtää mitä käymme läpi ja tahtoo, että elämme siinä vapaudessa, johon hän pyhällä sovintoverellään on meidät jo lunastanut. Me voimme elää siis hänen voittosaatossaan, eikä vihollinen voi meille yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään todellista valtaa meihin. Miksi sitten välillä kaadumme ja teemme syntiä? Koska olemme syntyneet syntiinlangenneeseen ihmiskuntaan joka luonnostaan tekee syntiä, toistaalta myös siksi, ettemme tiedosta Jumalan lapsina asemaamme saatanan orjuudesta vapautettuina. Toimin itse niin, että pukeudun tähän Jumalan taisteluvarustukseen aamuisin ennen arjen kiireitä, koska ilman sitä en pärjää ollenkaan. Tiedostan, että olen heikko ja vajavainen ihminen, siksi tahdon turvautua Jumalaani, enkä omaan ymmärrykseeni. Jumala on opettanut pikku hiljaa enemmän ja enemmän sitä, etten minä voi tehdä yhtään mitään ilman häntä. Tiedostan, että olen täysin riippuvainen Hänen voimastaan ja siksi tarvitsen kipeästi häntä jokaiseen päivääni. 

Miten pääsemme voitolle taisteluissamme paholaista vastaan? Puolustautumalla ja hyökkäämällä Jumalan sanan auktoriteetilla. Oma tulkintani on, että uskon kilpi ja Hengen miekka on Jumalan sana, jälkimmäinenhän mainitaankin tutkimassamme jaejaksossakin. Uskomme perustuu vain ja ainostaan Jumalan iätikestävään sanaan, ja sisäistämällä identiteettimme Jeesuksessa torjumme paholaisen valheet ja hyökkäykset. Siksi on elintärkeää jokaiselle Jumalan lapselle sisäistää asemmme! Sen avulla tulemme näkemään voittoja kiusausten kohdatessa meitä, ja voittojen kautta huomaamme, että Jeesuksen kanssa olemme aina voitokkaita :). Kun alamme kasvaa hengelliseen aikuisuuteen, alamme näkemään Jumalan sanan valossa siteitä, jotka ovat voineet kulkea elämässämme pitkänkin aikaa, voimme vapautua niistä Jumalan sanan auktoriteetin voimalla. Tiedostamme, hylkäämme ja vapaudumme ja iloitsemme, että identiteettimme saa vahvistua päivä päivältä kun kasvamme uskovina tämän ajan keskellä. 

Meidät on kutsuttu loistamaan Jumalan valoa tähän pimeään maailmaan, jotta ne, jotka ovat vielä pimeydessä voisivat erottaa meidät ja tulla tuntemaan totuuden joka vapauttaa heidätkin. Jumala on pelastanut sinut tarkoitusta varten, ja hän tahtoo sinun elävän hänen tahdossaan ja suunnitelmassaan, joka on paras mahdollinen elämällesi. Ole siunattu :)

Kotikasinon muhkea 3000€ arvonta on ratkennut

7.4.2015 Yleinen

Kotikasino arpoi pääsiäisen aikana torstaina 02.04.- maanantai 06.04. välisenä aikana arvontaan osallistuneiden kesken huikean 3000€ matkalahjakortin. Onni matkasi Kuopioon. Kasinokeisari kertoo enemmän.

Taistelu mielestä

10.2.2015 Raamatusta

1. Piet. 5:8-10

Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastutajanne, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä. Vastustakaa häntä lujina uskossa, tietäen, että samat kärsimykset täytyy teidän veljiennekin maailmassa kestää. Mutta kaiken armon Jumala, joka on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa, vähän aikaa kärsittyänne, hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava. 

Voit uskoa, että nämä jakeet eivät ole olleet helppoja minulle. Vaatii todellista nöyryyttä myöntää, etten itse pärjää taistelussa, omassa voimassa, vihollista vastaan. Monien taisteluiden jälkeen olen pikku hiljaa oppinut, että itse en voi tehdä mitään, vaan annan Jumalan olla Jumala minun elämässäni. Kaikkea ei tarvitse kantapään kautta oppia.

Sielunvihollinen pyrkii kaikin keinoin täyttämään ihmisten mielet huolilla, murheilla, syyllisyydellä, avuttomuudella, pettymyksillä, peloilla, himoilla ja häpeällä, joka saa ihmisen musertumaan taakkojen alle, kun ei löydä rakkautta joka kestää, auttaa ylös pettymyksistä, ei syyllistä vaan osoittaa, että Jeesus on ainoa, joka todella voi auttaa. Jos ihminen ei löydä apua, hän masentuu, katkeroituu, kyynistyy ja alkaa käyttäytymään torjuvasti, eristäytyy ja alkaa menettämään toivonsa. Silloin ihminen tekee mielessään päätöksen: kumman valitsen? Nöyrrynkö olemaan täysin rehellinen ja etsimään apua vai luovunko toivosta. Jos ihminen ei hae apua, sielunvihollinen ahdistaa, syyttää ja tuomitsee niin kauan, että hän alkaa uskoa sen valheita, ettei hänelle ole enää toivoa pelastua, jolloin elämän päättäminen alkaa kuullostaa hyvältä vaihtoehdolta. 

Vain Jeesus voi puhdistaa ja vapauttaa tällaisesta kierteestä, hän on jo kantanut kaiken ihmisen tuskan, kivun, synnin ja sairauden Golgatalla, ja ylösnoussut voittajana. Hänellä on kuoleman ja tuonelan avaimet: hän voitti saatanan ja tarjoaa todellisen vapauden yhteydessään! Saatanan perimmäinen, todellinen tavoite on murskata ihmisen oma identiteetti (jonka Jumala loi kaltaisekseen), ja tuhota ihminen. Jumala tahtoo kiihkeästi päästä ihmisen kanssa takaisin yhteyteen ja siksi hän lähetti Poikansa kuolemaan ja vapauttamaan meidät saatanan orjat vapauteen! Kaksi täysin vastakkaista vaihtoehtoa, silti lukemattomat ihmiset eivät ylpeytensä ja vahvan tahtonsa tähden tahdo nöyrtyä Jumalan edessä myöntämään, että minä tarvitsen armahtajaa, joka voi ottaa kaiken taakan pois. Kuinka pimeitä me ihmiset ollaan? Miksi meidän on niin vaikeaa hyväksyä maailman paras uutinen todellisesta vapaudesta ja henkilökohtaisesta, läheisestä suhteesta Jumalan kanssa, sen sijaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena elämme kuolemaantuomittuina saatanan orjina?

Jumala päätti antaa ihmiselle vapaan tahdon, koska hän ei tahtonut robotteja, jotka on pakotettuja tekemään mitä käsketään. Nehän ovat tunteettomia. Sen sijaan Herra rakkaudessaan tahtoi antaa vapauden itse määrittää millaisia olemme, valinnanvapauden olla kuuliaisia tai tottelemattomia hänelle. Isä itkee luotujaan, jotka luulevat, ettei hän rakasta, koska maailma on täynnä pahuutta, eli syntiinlankeemuksen seurauksia, koska maailma on sielunvihollisen otteessa, ellemme hyväksy ilosanomaa Jeesuksen voitosta tästä valheen isästä, jolloin siirrymme pimeydestä valkeuteen, Jumalan armon valtakunnan laillisiksi perijöiksi :) 

Silloin kun vastaanotamme pelastuksen Jumalan lahjana, alamme kasvamaan Jumalan rakkauden vaikutusalassa ja pääsemme suhteeseen uudelleen, joka tuo ilon, rauhan, hyväksynnän, rakkauden, tasapainon, vapauden synnistä ja rikkirevityt sydämet alkavat eheytymään Isän rakastavassa sylissä.

Raamatujaksossa mainittiin, että meidän tulee vastustaa perkelettä lujina uskossa. Miten se onnistuu? Kiinnittämällä katseemme Jeesuksen loppulliseen voittoon vihollisesta. Jos alamme omaksumaan, että olemme voittajia Kristuksen kanssa, voimme voittaa kaikki koetukset. Kyse on siitä, mihin me kiinnitämme katseemme. Jos keskitymme itseemme, ongelmiimme, synteihimme, vihollinen pääsee voitolle. Jos taas uskomme, että olemme Jumalan lapsia ja turvaudumme hänen apuunsa, saamme rauhan. 

1. Piet. 5:6-7

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät koroittaisi, ja ”heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen”. 

Kun hyväksymme ja tunnustamme, että Jumala, sinä olet elämäni Herra, annan sinun hallita elämässäni kaikilla osa-alueilla, hän pitää meistä huolen. Se vaatii todella nöyryyttä myöntää, ettemme itse voi auttaa itseämme. Tätä voisi sanoa uskon paradoksiksi: Kun lopetat yrittämästä itse ja annat Jumalan hallita, kaikki muuttuu! Ole siunattu ystäväni :)