Selaat arkistoa kohteelle viiltely.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

En tiedä miten selviän tästä

10.9.2017 Kuulumisia (negatiivisia tosin), pohjalla jälleen

Ikuisuus myöhemmin..

En tiedä onko mun aina tauon jälkeen samanlaista alkua, mutta menkööt.  Voin ihan hyper pikakelauksella tiivistää mitä viimeseen 2kk:n on mm. sisältynyt. Tässä siis pari tärkeintä asiaa, jotka ensimmäisenä mieleen nousevat. Parhaan ystäväni armeija ei ole ottanut sujuakseen oikeestaan yhtään, hän on viettänyt enemmän aikaa veksissä (varusmiessairaala), kotihoidossa ja muuten vapautettuna kuin itse hommissa. Kaiken huipuksi hän joutui viettämään tovin keskussairaalassakin. Koska olemme läheisiä tämä hänen jatkuva sairastelunsa on huolettanut minua kovasti. Tiedän ettei hän ole ollut ainakaan kolmeen vikaan vuoteen ollut yhteensä niin paljon kipeä ja pahasti kuin nyt armeijassa.

 

Koulu alkoi normaalisti, enkkua, psykaa, maantiedet: EN7s ja PS5s ovat kursseja joita en oo viel aiemmin tehny, GE4s tunneil käyn kerratakseni yo-kokeeseen. Eli tosiaan nyt olis tarkoitus rämpiä pitkäst enkust ja maantieteest läpi. Kuten kaikki jotka mut tuntevat, vaikka vain tän blogin kautta tietävät suhteeni enkkuun. Pakkopullaa, yhtä helvettiä, tuskaa, vaikein kaikista aineista yms. Ja tämä ihanuus mun on kirjoitettava vieläpä pitkänä, koska en ole tarpeeks hyvä matikassa, et mitenkään selviäisin pitkäst matikast.

Enkun varsinainen koe o ke 20.9., maantiede on pe 29.9. ja arvatkaas vaan milloin on enkun kuuntelu, onnen päivänäni maanantaina, vieläpä 11.9.

 

Me tehtiin viime viikol enkun tunnil yks vanha yo-kuuntelu. Opettajan tsemppaavat sanat: jotta voisi olla jotenki kuivilla ja hengittää vapaasti, kokeesta tarvis saada edes 30pistettä (täydet o 90). Tai tietty ei oo pakko saada jos saa varsinaisest kokeest “10+” arvoiset pisteet, mikä ei tietenkään oo multa mahdollista. Yllättäen sain harjoituskokeesta n. 25 pistet riippuen hiuka siit mitä yo-lautakunta olis tykänny vikan osion vastauksistani. Vikas osios vastataan suomeks kysymyksiin, joten sitä mun on vaikee tietää kovin tarkasti, mitä olisin oikeesti voinu saada. Muis osiois vedetään lottoriviä a, b, c väli vissiin ehkä myös d.

 

Yhden toisen opettajan vinkki oli, et jos ei oo oikeesti mitään hajua niin sitten veikkaa vaikka kaikki a-kohtia, sielt voi voi saada semisti pisteitä ellei sitten onnistu valitsemaan juuri sitä riviä, jossa on vain muutama oikea kohta. Ärsyttävää ja tosi kannustavaa on myös se, että jos todella yritän parhaani lotto-osioissa saan vain todellisella tuurilla jotain oikein. Ja jos samalla ne kohdat joita en yhtään ymmärrä veikkaan vaikka a:ta, vedän nämä kohdat just pieleen. En tiedä mitä mun pitäis maanantaina tehdä, jot saisin mahd paljo pisteit, et mul olis jotai toivoo päästä enkusta ehkä jopa läpi. Kompensaatiopisteet ovat myös juttu eli jokasest läpäistystä kokeesta saa arvosanasta riippuen tietyn määrän pisteitä, joilla voi korottaa hylätyn arvosanan hyväksytyks. Kompensaatiopisteis on vaan yks pikkunen mutta, nimittäin se saanko äikäst, maantieteest, terveystiedost ja matikast tarpeeks pisteitä, et ne riittävät enkun pelastamiseks..

 

Te ette varmaa oikeasti tiedä kuinka paljon toi kuuntelu (sen jälkeen noi muutki) mua ahdistaa, koska oon kuullunymmärtämises enemmän kuin surkea. Tiedän ettei mul oo käytännös mitään toivoo saada siitä ees siedettävii pisteit, se tieto ei paljoa kannusta. Jokaikinen kerta ku asia tulee esille (varsinki mitä lähemmäs sitä mennään) saa mut about romahtamaan.

Mun vointi romahtaa, ruokahalu menee, ahdistaa ihan järjettömästi, tulee kaikki “niin ihanat” ajatukset mieleen (itsetuhoiset) jne. En pysty keskittyyn mihinkään, kaikki voimat katoavat ja vaan lysähdän kasaan, en pysty, enkä halua tehdä mitään muuta kuin lopettaa ahdistuksen, vaikka sitten kärsisin siitä päätöksestäni loppu elämäni (lyhyen tai pitkän sellaisen). En tiedä pystynkö pitämään itseni kurissa ja kasassa, haluanko sietää mut hengiltä kuristavaa ahdistusta vai yrittää lopettaa sen tai edes hillitä sitä. Jos oon ollu aiemmin epävarma ja pelänny mitä teen, se ei oo tainnu ollu pal mitään tähän nähden tai ainaki silt must tuntuu kuin toi ahdistus iskee mut pohjaan.

 

Jos tää tilanne menee oikeestaan yhtään pahemmaks en tiedä miten mun käy, selviänkö taisteluarvilla, teho-osastolla vai viekö tää mun henkeni. En tiedä jaksanko tai haluanko selvitä.

 

Suren että päästin tietyt ihmiset niin läheisiks, jos olisivat etäämmällä en tuhois heit samal.  Yks lisäsyy miks pelkään tilanteen vakavuutta, on ajatukseni, ettei sillä ole mitään väliä, jos edes hieman omaa oloani helpottaisin, mutta samalla satuttaisin heitä. Kaikki järjen rippeet huutavat edellisen ajattelua ja kirjoittamista vastaan, mutta silti lasittunein katsein apaattisena kirjoitan kaiken mitä ajattelen..

 

 

-Elina

 

Ps. Tän kirjoittaminen ja musiikin kuuntelu pelasti mut tällä kertaa retkahtamasta mihinkään ikävään. Toistaseks myös ahdistus lieveni ja oon taas ainaki hetken järjissäni

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Itsetuhoisuus

13.10.2016 Yleinen

Olen yrittänyt miettiä että mistä aloittaisin. tulisiko minun kirjoitaa ensin lapsuudestani ja aikajanassa tulla tähän päivään, mutta koska tarkoitukseni ei ole kirjoittaa mitään kirjaa päätinkin että kirjoitan niistä asioista mitkä nyt sattuvat olemaan päässäni sillä hetkellä tai mitkä tulevat kirjoittaessa mieleen.

Nyt kun olen parin viikon ajan kamppaillut jälleen syvää masennusta vastaan ja päässä pyörii hyvinkin kovasti itsetuhoisia ajatuksia koska olenhan elämäni aikana kymmenen vuotta käyttänyt viiltelyä ja itsensä polttamista keinona millä selviän ahdistuksesta (mikä ei poista sitä mutta antaa hetkellisesti helpotuksen siihen koska ajatukset pakostakin kääntyy johonkin muuhun tunnetilaan). Mutta koska vuosien varrella olen monet kerrat ollut läääkärissä paikattavana ja psykiatrian puolella lääkäreillä on ollut kova kiinnostus tähän itsetuhoisuuteen että miksi teen sitä mitä siitä saan ja jne. jne..
Tästä syystä olen kovasti miettinyt että kaikilla ihmisillä on omat saksuaaliset mieltymykset, jotku tykkää vähän rajummasta ja jotku taas ei. Mutta millä tavalla se että olet masentunut sekä ahdistunut ja käytät tätä itsetuhoisuutta keinona saada hetken tauvon tähän omaan olotilaasi, niin miten ihmeessä joku voi saada siitä seksuaalisen mieltymyksen? Ja tämä kysymyshän on peräisin siitä että muutamaan otteeseen joku lääkäri on kysynyt että saanko tästä seksuaalista tyydytystä..Oikeasti? mitä ihmettä..miten siitä voi saada seksuaalista tyydytystä? Pitäisikö mun kostua siitä jotenkin vai saada ihan fyysinen orgasmi? vai kenties henkistä mielihyvää että mulla ei ole muitakeinoja selvitä siitä ahdistuksesta kuin viillellä omaa ihoani pilalle niin etten voi käyttää kuin pitkä hihaisia ja lahkeisia vaatteita! Aina minun ymmärrys ei vaan riitänäihin kaikkiin kysymyksiin, koska se että olen ollut hyvin huonosssa mielentilassa ja kuitenkin pitäisi jokainen potilas ottaa yksilöllisesti huomioon.

Ja jos nyt vielä sen verran kerron tästä viiltelystä ja itsensä satuttamisesta niin kuin omalta kohdalta, niin minulla se alkoi jo 14-vuoden iässä, koska en osannut puhua omista oloista tai tuntemuksista. Kyllähän minua parhaani mukaan yritettiin auttaa niin koulussa kuin kotonakin mutta se että minun itsetuhoisuuteni ei ollut huomion hakua koska tein sen salasssa enkä siitä kertonut kenellekään. Ja vaikka sain keskustelu apua niin ei siitä ollut mitään hyötyä koska en luottanut aikuisiin ihmisiin enkä osannut puhua omista oloista ja tuntemuksista, koska luulin että ne on väärin tai että niin ei saa tuntea. Mutta palatakseni tähän itsetuhoisuuteen niin se ei pakosta ole aina fyysistä sitä saattaa tietämättään myös henkisesti pahoinpidellä itseään, mitä kyllä uskon kaikkien ihmisten tekevän tai ainakin joskus tehneen, ihan tietämättään.Siitä se varmaan kaikilla itsetuhoisilla ihmisillä lähtee ja pikkuhiljaa se ei enään riitä vaan siirtyy sitten ihan tähän fyysiseen toimintaan.

Toivon että kaikki tietävät että itsensä satuttaminen on aina avun huuto ja sitä joka sen tekee pitää auttaa ja ohjata saamaan apua vaikka sitten tahdosta riippumatta.

Keino keinottomuuteen

21.9.2016 Yleinen

Käytännössä koko Anoreksia on itsensä satuttamista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oman vartalon kurittaminen nälkiinnyttämisellä, tahallisella oksentamisella ja energiavajauksen aikana tehdyillä urheilusuorituksilla ovat fyysistä vahinkoa pahimmillaan. Sen fyysisen kivun tuottaminen mistä aijon nyt puhua, saa kuitenkin alkunsa todellisesta henkisestä kivusta. Lopulta itseään tällä tavoin sattuttamiseen ajautuminen johtaa vain suurempaan henkiseen piinaan, ja jälleen on uudenlainen versio sairaudelleni tyypillisestä oravanpyörästä valmis.

Viiltely on aihepiiri josta me kaikki olemme kuulleet. Ihmiset yhdistävät sen erilaisiin konteksteihin, joista yleisipiä ovat varmasti teini-ikä, masennus ja huomionhakuisuus. Mikään näistä ei kuitenkaan yksin vastaa omia kokemuksiani.

Olen miettinyt jo muutamia viikkoja miten kirjoittaisin itseni satuttamisesta. Se on ollut vahvasti läsnä lähes koko sairauteni ajan, mutta siitä puhuminen tuntuu edelleen haasteelliselta. En halua kertoa kauhutarinoita siitä miten itseäni vahingoitin. Omat muistoni tuovat minulle pelkoa siitä, että antaisin kyseistä teemaa käsitellessäni vääränlaista mallia ihmisille, jotka elävät mahdollisesti jotakin sairauden vaihetta tätä lukiessaan. En halua tarjota kenellekään ideoita tai vinkkejä itsensä vahingoittamiseen. Sen sijaan koen tärkeäksi rikkoa ihmisten ennakkokäsityksiä ja tuoda ymmärrystä tähän muuten niin käsittämättömään aiheeseen. Kertoa keinottomille että fyysinen kipu ei ole keino.

9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”Sellainen kova ahdistus on kamalinta mitä tiedän. Ei sitä voi oikein kuvailla. Äänet ja ajatukset vellovat päässä ja saavat aikaan vyöryn joka kasvaa ja kasvaa ja peittää kaiken hyvän alleen. Sitten sitä vaan itkee eikä oikein pysty tekemään mitään.”

14.9.2011, Keskiviikko klo 14:13
”Miten yhden ihmisen päässä voi tapahtua näin kauheita asioita? Henkinen huono olo voi oikeasti olla niin huono, ettei pysy niin henkisesti kuin konkreettisestikaan pystyssä.”

Kun mielialani pyörähti tähän pyörään mukaan ja alkoi teettää minulle ahdistusta josta oli vaikea päästä irti, sitä oli myös hankala käsitellä. Ajattelen tätä ahdistusta sellaisena, että sairauden ja terveyden välinen ristiriita on kaiken aikaa liian suuri. Se on paikoitellen niin valtava, että jopa sairaimmassa vaiheessa se saa aikaan lamaannuttavaa pelkoa ja epätietoisuutta, joka purkautuu ahdistuksena. Näinä hetkinä muiden ihmisten mahdollinen läsnäolo ja sanat kaikuvat jostakin liian kaukaa. Pakotietä ei ole ja henkinen ylikuormitus on niin laaja, että ihminen on poissa itsestään. Normaali elämä, ominaiset luonteenpiirteet ja persoonallisuus katoavat hetkellisesti, ja keinot tilanteen käsittelyyn loppuvat yksinkertaisesti kesken.

Tiesin kyllä mitä viiltely oli, mutta eniten olin kuullut siitä lääkärissä, hoitajan vastaanotolla ja psykologilla. Olin vastaillut kysymyksiin itseni satuttamisesta ja täyttänyt mielialatestejä joissa aihe putkahti esiin vähän väliä. On ironista, että juuri tämä ammattiauttajien toimesta esiin otettu teema tarjosi minulle viimeisen keinon keinottomuuteen. Kukaan ei tietenkään kehottanut minua kokeilemaan viiltelyä, mutta toistuvat kysymykset aiheesta istuttivat sen mieleeni. Kun ahdistus koitti ja elämä rikkoutui silmieni edessä, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla sitä jotain, mihin olin aina ennen vastaanotoilla vastannut kieltävästi. Yhtäkkiä huomasin että käsissäni oli jälkiä, jotka muuttivat kaikki ne ammattilaisten kysymykset aiheellisiksi.

1.2.2011, Tiistai klo 16:38
”Se on yllättävän helppoa. Tuntuu että… Hallitsen itseäni paremmin. Mutta pistää sekaisin. Kukaan ei saa nähdä… Mitä minulle on tapahtunut?”

 24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Käteeni en voi enää satuttaa. Se näkyy musikaalin hihattomassa rooliasussa… Olen antanut neljän syvän viillon arpeutua, mutta vaikka arvet katoaisivat kokonaan, ne ovat piirtyneet syvemmälle kuin vain käteen. Minusta tuntuu kuin ne olisivat sydämessä asti.”

 Aluksi viiltely on ratkaisu johon ajauduin äärimmäisessä hädässä. Sitten se iskostui tavaksi, joka katkaisi fyysisellä kivulla ahdistuksen kierteen. Se antoi hetkellisesti avaimet ahdistuksen hallintaan ja oli siten jollakin kierolla tavalla hyvin koukuttavaa. Voisin jopa sanoa jääneeni siihen koukkuun. Päädyin tarttumaan milloin mihinkin terävään esineeseen liian nopeasti, ja pian koko toiminta muuttui pakonomaiseksi. Siihen asti olin pelännyt vain kontrollin menettämistä ja kaikkea pääni sisällä tapahtuvaa, mutta nyt kohtasin uudenlaisen pelon. Pelkäsin ahdistusta, koska tiesin että se ajaisi minut tekemään asioita joita pelkäsin vieläkin enemmän. Aloin pelkäämään itseäni.
Vaikka aikaa kului, en koskaan tottunut itseni vahingoittamiseen. Se oli joka kerta painajaista johon ajauduin pakonomaisesti. Aina viiltelyn jälkeen pelon peitti pettymys, syyllisyys ja häpeä. Hitaasti ahdistus laantui, mutta tilalla oli tunteita jotka söivät minua sisältä.

28.6.2011, Tiistai klo 20:50
”En halua enää satuttaa itseäni. En halua! Pelkään sitä… Pelkään itseäni. Nyt se on loppu. Ei koskaan enää.”

Niin monesti päätin lopettaa sen kaiken, ja niin monesti palasin entisiin tapoihini kun keinot loppuivat uudestaan ja uudestaan kesken. En kyennyt pysäyttämään aloittamaani kierrettä, ja lopulta pettymys itseeni oli niin suuri, että se sai minut uskomaan omia valheitani. Hetkinä joina viiltelin tai yritin tehdä itselleni mustelmia ja murtumia, olin poissa todellisesta minästäni. Olin jossakin niin syvällä, että palattuani ahdistuksen jälkeen niin sanotusti nykyhetkeen, ei ollut enää hankalaa omaksua todeksi keksimiäni selityksiä.

Uin yhä syvemmälle valheisiin kun näin mitä ahdistukseni jäljiltä syntyneet fyysiset jäljet tekivät läheisilleni. Tiesin, että jokaisen viillon ja mustelman myötä satuttaisin heitä henkisesti. En voinut peittää fyysisiä jälkiä konkreettisesti, joten peitin niiden syntytavat yhä kierommilla tarinoilla. Keksin satuttamiseen sellaisia tapoja, joiden jäljet vastasivat selityksiäni. Pahinta oli, että kaikki ne selitykset upposivat minuun itseeni paremmin kuin keneenkään muuhun. Olin kietonut itseni yhä tiheämmäksi käyvään valheiden verkkoon.

Ei ollut helppoa nousta ylös siitä suosta, joka ympärilleni rakentui sen niin sanotun viimeisen keinon käyttämisestä. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta, kun uskalsin kyseenalaistaa sen, mihin olin itse alkanut uskomaan. Olin niin pitkään tietoisesti unohtanut arpieni todelliset syntytavat, että muistin jo totuutta selkeämmin mistä mikäkin arpi oli tarinoideni mukaan tullut. Totuus tuntui enemmänkin unelta. Painajaiselta, joka oli totta vain sen hetken, kun arpia tuli lisää. Pettymyksen ja syyllisyyden aikaansaamasta tietoisesta todellisuuden unohtamisesta oli tullut osa alitajuntaani, ja minun oli kaivettava se esiin ja lopetettava itseni huijaaminen. Ehkä tiesinkin koko ajan huijaavani itseäni, mutta vasta kun pystyin sanomaan sen ääneen, pystyin lopettamaan huijatuksi tulemisen.
Ennen tätä kaikkea en tiennyt, että ihminen kykenee tarpeeksi halutessaan muuttamaan omaa todellisuuttaan. Nyt tiedän myös, että sen muuttaminen takaisin normaaliksi on hankalaa. Sen onnistumiseksi tarvitaan tiukka ote normaalista elämästä.

Kun käsitin valehdelleeni pääasiassa itselleni, minusta alkoi tuntua siltä, että satutin toimintani kautta läheisiäni vieläkin enemmän kuin itseäni. Tunne siitä auttoi sietämään ahdistusta: en halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni, joten tuntui vähemmän kamalalta sietää keinottomuutta, kuin turvautua keinoon joka vahingoittaa ihmisiä joita rakastan.
Satutin itseäni vielä tämänkin jälkeen, siitä ei ollut helppo päästä irti. En kuitenkaan enää kieltänyt todellisuutta, ja se oli käänne, jonka myötä sain voimaa ja halua etsiä muita keinoja.

Nykyään tämä kaikki on jättänyt jälkeensä syvät arvet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tietynlaiset pelkotilat ovat kai edelleen tallella, koska pelkään itseni satuttamista ahdistuksen iskiessä minuun vielä tänäkin päivänä. En enää tee sitä, mutta valtava pelko kaikkea sitä kohtaan tekee yhä harvemmin tulevista ahdistuskohtauksista minulle entistäkin lamaannuttavia tilanteita.
Käytän mieluiten pitkähihaisia paitoja. Tilanteet, joissa jonkun ulkopuolisen silmät osuvat paljaisiin käsivarsiini, ovat kuitenkin yleisiä. Se sama säikähdyksen sekainen ilme, lyhyt katsahdus kasvoilleni ja nopea pään pois kääntäminen katseittemme kohdatessa. Se kaikki on minulle tuttua. En ole ylpeä arvistani, enkä ole omaksunut niitä osaksi menneisyyttäni tai vartaloani. Ne ovat ruma muistutus sairaudestani, ja häpeän niitä edelleen. Ehkä kestää taas vuosia ja vuosia tulla sinuiksi näiden jälkien kanssa, mutta asioiden hitaaseen etenemiseen alan pikkuhiljaa tottua.

Hengityksen salpaava ahdistus ja viiltävä sisäinen tuska

17.9.2016 pohjalla jälleen


Tänään kaikki ei mennyt niin kuin piti, tai suurimmaksi osaksi joo, mutta loppupuolella.. Mun piti viedä pikkuveli yhelle Nesteelle, jossa isä oli vastassa (ne menevät huomenna rakentamaan yhtä terassia). Nesteen pihaan kääntyminen sotii kaikkia mun loogiikoitani vastaan, parhaani yritin mutta pieleen meni. Luojan kiitos peltivaurioilta vältyttiin (tällä kertaa), jos olisin ajanut kolarin siinä ihan isän silmien alla, suurella todennäköisyydellä en nyt olisi tässä tätä kirjoittamassa. Tiedän maailmassa on tsiljoona ”parempaa” syytä poistua täältä, tämänpäiväinen on oikeasti vain yksi hiekan murunen aavikolla, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä minulle. Itsetuhoisetajatukset, häpeä, itsetuho ja ahdistus iskivät hyökyaallon lailla aikeenaan hukuttaa minut. Jos hetki tapahtuneen jälkeen minulla olisi ollut terä, en tiedä olisinko pystynyt estämään itseäni, en todellakaan tiedä. Hetkeen en olekaan halunnut näin kovasti päästä pois. Halu tappaa itseni, sen voima tuntui niin suurelta ja voimakkaalta, että tunsin itseni säälittävän pieneksi ja hauraaksi, aivan kuin olisin ollut vain hentoinen heinänkorsi, nips vain ja olisin katkennut.

Tällä hetkellä oloni on edelleen surkea, erittäin surkea. Tunnen oloni huteraksi, hauraaksi, aivan kuin hajoaisin, katoaisin pienestäkin kosketuksesta. Haluan niin kovasti tämän kivun loppuvan, olen niin kyllästynyt olemaan se särkynyt pieni surkea mytty. En jaksa olla se mitä olen. Vihaan itseäni, sitä mitä olen, millaiseksi olen valintojeni kautta tullut. En edes tiedä mistä tämä kaikki viha kumpua.

Toivoisin osaavani purkaa tämän pahan olon järkevästi, mutten osaa. Tahdon vain pois, pois, POIS! Mutta tiedän etten tule selviämään tästä sodasta voittajana, hävisin jo ennen korttien jakamista, nyt vain koko maailma pidättää hengitystään odottaen hetkeä jona viimein murrun lopullisesti. Se hetki on todella monta kertaa ollut kosketusetäisyydellä, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Olen yksin pimeydessä, missään ei ole mitään eikä ketään, vain minä ja synkkääkin synkempi pimeys. Yksin unohdettuna, murskattuna, hehkuvilla avohaavoilla. En kelvannut elämään, viallisena synnyin, itsetuhoisuuden ympäröimänä.   Tavallaan en halua mennä, mutten näe itselleni valoisaa tulevaisuutta, pimeys ympäröi minut täysin. Vointini heikkenee hetki hetkeltä, en jaksa kävellä, makaan vaan sängyllä hädintuskin hengittäen odottaen saattajaa.

Yritin huutaa apua, mutta suustani ei päässyt pihaustakaan, en osannut kertoa sisuskaluja repivästä tuskasta, joka ei mitenkään päälle päin näkynyt. Ei en syytä teitä, se ei ollut teidän vikanne, syy on minussa, olen liian heikko elämään, se heikoin lenkki tässä ketjussa. En kestänyt muutamaa vastoinkäymistä.

Suljen silmäni viimeisen kerran, viimeinen kyynel vierähtää poskelleni, vedän vielä viimeisen kerran henkeä. Päivä sulkee silmänsä. Olen poissa. Lopullisesti. Kaikkien ulottumattomissa. Täältä ei kukaan voi vetää minua pois.

Olen todella pahoillani, että satutan teitä harvoja, teitä joille todella merkitsin jotakin. Anteeksi. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, taakkani kasvoi liian suureksi. Murruin raskaan painon alla, jalat pettivät altani. Nyt olen toivottavasti paremmassa paikassa, minulla ei ole kipuja. Itsetuhoisuus ja kuoleman toivomukset ovat poissa. Pääsin paikkaan parempaan. Älkää itkekö, en minäkään itke, enää. Nyt voin hengittää raikasta ilmaa, ilman viiltävää tuskaa. Olen vapaa, olen turvassa.  Yksi toive minulla vielä olisi: päästäkää irti, täältä en tule koskaan palaamaan.

 

 

 

Viimeisin synkkä alamäkeni alkoi koulun alettua, sain liian paljon liian suuria projekteja, liian paljon vastuuta. Kai luulin itsekin selviäväni, mutta ei, alamäkeen mennään ja lujaa. Lattia petti jalkojeni alta. Putoan ja putoan yhä syvemmälle kohti pohjatonta tyhjyyttä. Tänne eivät yllä käsivarret, eivät ystävyyden eivätkä rakkauden tunteet. Sydämeni on ikijäässä. Hengitykseni on loppunut. Rauhallisesti nukun ikiunta.

 

 

-Elina

 

Sekavia ajatuksia +savusauna

11.9.2016 Fiilikset matalalla, Raiskaus ja väkivalta muistot

 

Kasvot. Yhdet tietyt kasvot ovat tänään (la 10.9) piirtyneet silmieni eteen useammin kuin laki sallii, luvattoman monta kertaa. Olipa puheenaihe tms. ollut lähes mikä tahansa, kipeät ja vähän vähemmän kipeät muistot nousivat mieleeni. En jaksa muistella. En halua muistaa. Joku tai jokin pakottaa minut muistamaan vasten tahtoani, aivan kuin silloin… Mielialani synkkenee entisestään.

Yritin päivän aikana lukemattomia kertoja saada ajatukseni muualle, mutta muistikuvat iskeytyivät kasvojani vasten aina vain uudelleen ja uudelleen, palaten bumerangin lailla kerta toisensa jälkeen. Oloni oli samantyylinen kuin olisin ollut veden alla ja yrittänyt nousta pintaan kohti valoa, pakoon pohjalla vaanivaa pimeyttä. En vain päässyt hitustakaan etenemään, sillä pakoni esti jalkaani sidottu ketju, ketjun toisessa päässä oli erittäin raskas paino. Samalla tavalla yritin pääni sisällä paeta tuskaa tuottavia muistoja, mutten päässyt pakoon, vaikka mitä tein. Itsetuhoisuuteni heräsi jälleen ehdottelemaan pakovaihtoehtoja. En haluaisi sortua terään, olenhan sinnitellyt kuivilla jo 1,5 vuotta! Houkutus tosin kasvaa välillä suureksi, tietäessäni kuinka nopeasti oloni helpottuisi. Viillellessäni kaiketi koen jotain samantapaista kuin tupakoitsijat (en mitenkään ole asiantuntija, on lukuisia vaikeammin vältettäviä keinoja saada jyskyttävä migreeni kuin tapakoiminen).
Istuin mökillämme savusaunan terassilla, mua ei tippaakaan kiinnostanut lähteä sisälle nukkumaan. En jaksanut. Tumman tähtitaivaan alla, vienon syystuulen puhaltaessa istuin yksin kahden tallilyhdyn valossa. Hiljaa istuin yksinäisyydessä. Synkkä pimeys ympäröi minut heti parin metrin päässä kynttilöiden valokehän ulkopuolella. En muista olenko aina (hieman?) pelännyt pimeää. Nykyään pimeys useimmiten lähinnä jännittää, varsinainen pelko iskee vasta kun olen sille alttiissa mielentilassa. Vaikka järjenääneni sanoisi olevan hyvin epätodennäköistä, että pimeys peittäisi näkyvistäni, jotakin jota minun todella olisi syytä pelätä, pelokkaana sellaista on vaikea kuunnella. Niin kuin useat muut en sinällään pelkää itse pimeää vaan sitä mitä siellä saattaa olla. Oloani ei helpota yhtään omistamani vilkas mielikuvitus, eikä liioin viime vuosina selvästi pahentunut herkkyyteni säikähtää (osaatte varmasti laskea 1+2=exäni). Yhtäkkiset liikkeet, odottamattomat tilanteet (esim. kissa hyppää pöydälle, joku yllättäen alkaa hiljaisuuden jälkeen puhumaan) jne., vaikka kukaan ei tahallaan yrittäisikään säikäyttää minua saatan silti säpsähtää, ”hypätä puolimetriä” tai saada ”sydärin”. Inhoan suunnattomasti, että minut säikäytetään tahallaan, pelottelu vain voimistaa säikkyyttäni.
Lopulta keskiyöllä lähdin saunalta (noin kaksi tuntia muita myöhemmin), ei sillä etteivätkö löyly ja lämpöä olisivat piisanneet, mutta maanantain ankeaa aikaista herätystä ei voi estää lähestymästä.
Oloni ei millään ota rauhoittuakseen. Minua ei pahemmin väsytä, ajatukseni pyörivät kehää, filmi väläyttelee silmieni eteen kuvia, jotka eivät todellakaan helpota oloani mitenkään. Katin kontit, oloni muuttuu aina vain levottomammaksi. Juoksen ympäri ovettomassa ja ikkunattomassa huoneessa, pakokauhuni kerää voimia kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi. Ajatuksissani sydämeni lyöntien tahti kiihtyy, pälyilen ympärilleni säikkynä kuin saalistajaa pakeneva vain voi. Pimeys lähestyy hivuttautuen vain lähemmäksi ja lähemmäksi vieden hengitystilaani. Hengitykseni kiihtyy. Toivon pääseväni pakoon, piiloon turvalliseen paikkaan, josta ajatukseni eivät minua löydä, mutta se on turhaa, toivon menetin sinä päivänä kun päästin sen paskiaisen elämääni.

Isku toisensa jälkeen terä uppoaa syvälle kehooni, elämä ei vain suostu pakenemaan riutuvasta ruumiistani. Vasten kaikkia luonnonlakeja jään henkiin, tuskissani kituvana, säälittävänä räpiköijänä, mutta silti elossa. Miksen voi vain kuolla, mikä on se näkymätön voima, joka ei anna elämän henkäyksen otteen irrota minusta? Pimeys ympäröi minut..

 

 

-Elina

Pieni vuodatus

15.3.2016 Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Tämä toimii myös samalla vastauksena edellisen postauksen (Anteeksi) kommenttiin, eli saman tekstin voi lukea myös sieltä. Vastauksestani vain tuli niin pitkä, joten ajattelin tämän olevan mukavampi tapa lukea ja jos kaikki eivät lue kaikkia kommentteja, hän kuitenkin katsoo postaukset ja näkee tämän. Ainoastaan tota tummennettua kohtaa ei mun ko. kommentissa ole, unohdin sen sinne kirjoittaa..

 

Mulla on jatkunut tämä masennus jo 3,5 vuotta, koko aika on ollut enemmän vähemmän tuskaista. Mulla ei oo ollu oikeestaan minkäänlaista halua elää, itsetuhoiset- ja itsemurha-ajatukset ovat seuranneet mua koko matkan, viiltelyä 2vuotta (nyt vuoden ollut kuivilla, vaikka monesti on tuntunut enemmän kuin tosi pahalta, enkä tiedä miten ihmeessä olen selvinnyt retkahtamatta). 3-6 kertaa kuukaudessa on hetkiä, jolloin tuntuu aivan kamalalta, tuntuu että kuolen juuri sillä sekuntilla, ettei minulla ole minkäänlaista tulevaisuutta, että kaikki romahtaa nyt lopullisesti.
Saattaa olla omaa ujouttani ja vaikeuttani käsitellä asioita, mutta syytteen voisin silti nostaa ”heitteille jätöstä”, ettei kukaan polilla ole kahden vuoden aikana osoittanut minkäänlaista suuntaa, että mun tarvis oikeasti käsitellä traumani perusteellisesti, koska myöhemmästä elämästäni tulisi vaikeampaa, jos en käsittele traumojani. Kukaan ”niin pätevistä” lääkäreistä (arviolta 5-8 kpl hoitanu mua ko. aikana, ovat kaikki täysin tietoisia menneisyydestäni) ja terapeuteista (3kpl) ei ole osoittanut mitenkään, että hän/he uskoisivat mun todella puhuvan totta järkyttävistä traumoistani. Nyt kun itse heräsin asiaan (kiitos lähinnä terveystiedon tuntien), olen järkyttynyt tosiasiasta, etteivät ammattilaiset polilla usko mun täysin totuutta olevaa kertomustani. Noin kaks viikkoo sitte ku mul oli taas useamman päivän todella huono olo (henkisesti) kyllästyin ja lähetin terapeutilleni aika suorasukaisen viestin. Viesti oli suunnilleen näin: ”Olen turhautunut, koska koen ettei kolme vuotta jatkunut terapia ole auttanut yhtään. Mua kyllästyttää ja suuresti ärsyttää, lääkärien jatkuva vaihtuminen (yli viis lääkäriä ja kerran olen kahen vuoden aikana nähnyt saman lääkärin peräkkäisillä kerroilla, kerran). Lääkärit eivät mitenkään voi tietää mun asioita niin hyvin ku jos olis vaan yks max kaks lääkäriä, mun hoito ja paraneminen on polilla täysin turha asia. Siit ei oo mitään apuu et käyn siel kerra viikos. Ja viel siit et olen erittäin pettynyt heidän käytökseensä ja tapaansa kohdella mua potilaana. Ei mulle oo mitään hyötyä, et kerron mitä oon viikon aikana tehny tai et mitä kisuil kuuluu (3kpl). Mä suoraan vaadin, et mun traumoi aletaan käydä läpi.”  Ei tälläista voi keksiä omasta päästään, en helvetissä minä ainakaan. Tää on totisinta totta ja loukkaannun enemmän kuin syvästi, jos ja kun joku ei usko totta.

Mulla ei ole ollut moneen vuoteen mitään syytä elää. Ainoa tulevaisuuteen liittyvä suunnitelmani on lukion läpäiseminen 5 vuodessa (inan alle puolet jäljellä). Kuinka ärsyttävää ja ahdistavaa on kun kaikki koko ajan kyselevät kirjoituksista, ja muista abivuoden jutuista, seuraavasta opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista. Anteeks ny mut mulla ei oo mitään käsitystä mikä olisi mieleinen ammatti, saati missä siihen voi opiskella. Kuinka vaikeaa ihmiset.

 

Eipä mulla oikein muuta. Öitä ihmiset.

 

-Elina

Viiltely

11.12.2015 Yleinen


Hei minä olen 17v masentunut jo jonkin aikaa ja minä olen ollut itsetuhoinen en tiedä miksi mutta sen tiedän että sen aloittamisessa ei ollut järkeä koska se ei autanut loppuen lopuksi yhtään mitään aluksi se tuntui että se auttoi mutta sama ahdistunut ja paha olo tulee takaisin aika nopeasti syy siihen miksi aloin viiltelee on se että se helpotti pahaa oloa mutta nyt se on jäänyt tavaksi elikkä olen riippuvainen siihen sain yhdessä vaiheessa lopetettua sen mutta se alkoi uudestaan

Nyt se on vaikeampi lopettaa ja entistä useammin teen sitä teen jopa kauppojen pihassa ja muutenkin kaupungissa/kylissä minä en välitä jos muut kattoo ja sanoo jotakin. Lääkkeet ei ole auttanut muuttamaan mielialaa vaikka niitten pitäisi

Syyt siihen miksi olen masentunut on esim veljen sairaus ja sen kuolema kaveri kuoli muutamia vuosia sitten masennukseen ja sen isä syytti minua siintä minä olin kuulemma huonoa seuraa vaikka se kaveri sano että olin häneen ainut kaveri. Koko peruskoulun ajan olin koulu kiusattu ym.

Sen takia kirjoitan blogia koska tunnen olevani arvoton ja en kelpaa kellekkään tälläisenä kuin oon sit olen vielä lopuksi yksinäinen koska kukaan ei kuulemman uskalla olla minun kanssa.