Selaat arkistoa kohteelle viha.

Anteeksiantaminen

1.5.2017 Yleinen

Buddhan sanoin vapaasti käännettynä: ”Vihasta kiinni pitäminen on kuin myrkky, jonka itse juot, mutta odotat toisen siihen kuolevan.”

Juuri näin se on.  En edes ole varma kuka minua käytti hyväkseen, koska en sitä muista, mutta minun tunteeni eivät varmasti vaikuta hänen elämäänsä millään tavalla. Hän ei ehkä edes muista minua enää, eikä tiedä miten hänen tekonsa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen minun elämääni. Hän ei tiedä millaisen helvetin läpi olen kahlannut, eikä sitä millaisia haasteita ja ongelmia hän on pakottanut minut kohtaamaan. Hyväksikäyttö ei ole vain se hetki jolloin se tapahtuu, vaan siinä viedään toiselta koko elämä. Joku onkin verrannut raiskausta murhaan, jossa uhri jää henkiin, ja sitä se todellakin on. Tiedän, että elämäni olisi aivan erilaista ilman tuota kokemusta. Lähes kaikilla hyväksikäytön uhreilla on erilaisia niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen kohdistuvia ongelmia. Ihminen on kokonaisuus, eikä elävää ihmistä ole ilman sielua, eikä ilman ruumista.

Minä oireilen selässä ja hartioissa, jotka jumittavat myös verenkiertoa pään alueella aiheuttaen kammottavia päänsärkykohtauksia. Yläselkä ja hartiat ovatkin yleensä kipeitä ihmisillä jotka kantavat jotain henkistä murhetta tai taakkaa. Minun taakkani on osin se että olen kantanut näin valtavaa salaisuutta koko ikäni, suojellakseni vanhempiani, veljeäni ja osin myös itseäni. Minun taakkani on häpeä ja myös syyllisyys siitä etten koskaan kertonut kenellekään. Syyllisyys siitä, etten osannut sanoa hyväksikäyttäjälle ”EI”, enkä saattaa häntä vastuuseen teoistaan. Häpeä siitä etten lapsena ymmärtänyt mitä tapahtui, ja häpeä siitä kun vanhempana ymmärsin.

Kun muistot alkoivat vallata mieleni en voinut niitä pysäyttää, tuntui joka kerran kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle siinä hetkessä. Niinkuin olisi humalaisen baari-illan jälkeen aamulla herättyä alkanut muistaa mitä eilen tapahtui. Ja se häpeän tunne oli musertava. Oli vaikea erottaa mennyttä ja nykyhetkeä. Vaikea ymmärtää etten se ollut minä aikuisena, joka antoi sen tapahtua, vaan minä olin silloin vasta lapsi enkä tiennyt mitä oli tapahtumassa. Ei minulla ollut keinoa, eikä mahdollisuutta estää sitä.

Lopulta ymmärsin että päästäkseni eroon syyllisyydestä ja häpeästä, minun olisi annettava anteeksi itselleni. Se ei ollut minun syytäni. Minä olen viaton ja syytön eikä hänen häpeänsä kuulu minun taakakseni. Ymmärsin myös, ettei kaunan kantaminen tai vihasta kiinni pitäminen auta minua millään tavalla. Tosin vihasta irti päästäminen ja niin kammottavan teon tekijälle anteeksiantaminen on vaikeaa. Jollain tavalla kuitenkin onnistuin antamaan hänelle anteeksi, ainakin osittain. Tai ainakin lakkasin tuntemasta sisintäni polttavaa vihaa häntä kohtaan.

Halusin ymmärtää miksi joku tekee toiselle ihmiselle, vieläpä lapselle, jotain niin kamalaa. Luin pedofiilien ja lapsiin kohdistuvia haluja omaavien ihmisten haastatteluita ja siellä yleensä toistui heidän oma häpeänsä ja kauhunsa omista ajatuksistaan ja mahdollisista teoistaan. Toki siihen joukkoon mahtuu myös täysin sieluttomalta vaikuttavia psykopaattisia ihmisiä, mutta kyllä tuollaisen teon tekijä vie itseltäänkin mahdollisuuden henkiseen rauhaan ja hyvinvointiin. Jossain syvällä sisimmässäni uskon heidän kärsivän jopa pahemmin kuin minä, koska minä voin antaa itselleni anteeksi, he tuskin siihen koskaan kykenevät. Tai sitten vaan haluan kuvitella niin, koska minun mielenterveyteni vaatii oikeudenmukaisuutta edes jollain tasolla.

Ehkä en ole kyennyt antamaan tekoa anteeksi, mutta olen kyennyt hyväksymään tapahtuneen osaksi elämääni ja vapautumaan siitä. Sitähän anteeksiantaminen lopulta on, vapautumista ja irti päästämistä. Sen takia halusin kirjoittaa samaan tekstiin sekä anteeksiantamisesta omalle itselle, että tekijälle, koska vaikka antaisin itselleni anteeksi, mutta kantaisin kaunaa ja vihaa sisälläni satuttaisin vain itseäni. Ei se mitä minä tunnen mitenkään rankaise tekijää, eikä saa tekoa tekemättömäksi, mutta minä voin vapauttaa itseni pikkuhiljaa siitä taakasta, jota sen vuoksi olen joutunut mukanani kantamaan. Anteeksiantaminen on totuuden hyväksymistä, eikä tarkoita että teko olisi millään tavoin hyväksyttävissä tai perusteltavissa.

Anteeksiantaminen on vapauttanut minut, vain ja ainoastaan minut. Se on ollut yksi tärkeimmistä kulmakivistä paranemisprosessissani. Kun päästää irti vihasta ja kaunasta tuntuu kuin sieluun oli saanut siivottua tilaa jollekin paremmalle. Minun kohdallani anteeksiantaminen ei lopulta koskenutkaan vain minut raiskannutta miestä, vaan tajusin kantaneeni kaunaa koko miessukupuolta kohtaan. Kaikkia miehiä kohtaan tuntemani epäluulo ja kuvitelma että olisin heille vain seksilelu katosivat. En ollut edes tajunnut kuinka olin asettanut kaikki (minusta kiinnostuneet) miehet samalle viivalle, kuinka he kaikki edustivat minulle hyväksikäyttäjää. Aloin tuntea rakkautta ja tunsin myös rakkautta joka kohdistuu minuun. Tunsin olevani rakkauden arvoinen ja opin luottamaan miehiin aivan uudella tavalla. Opin nauttimaan omasta naiseudestani ja seksuaalisuudestani, kun en enää tuntenut häpeää tai vihaa seksiä, omia halujani tai kehoani kohtaan. Olen monta kertaa puhkennut itkuun, kun tunnen jonkun rakastavan minua tällaisena kuin olen. Niin kauan kuvittelin olevani arvoton ja ajattelin ettei minua voi rakastaa, kunnes opin antamaan anteeksi.

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.

 

Aika herätä

31.12.2016 Yleinen

Kuten sanottu, lukiosta pääsemistäni seurasi elämäni paras kesä. Siitä tasan vuoden päästä oltiin luisumassa takaisin alkuun. Nyt on Joulukuun viimeinen päivä ja täällä ollaan. Lähtöruutuun palaaminen ei kuitenkaan muuttanut mitään ennen kuin huomasin jääneeni siitäkin kauemmas. Olin astunut ulos pelilaudalta.

9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Se päivystyksen lääkäri istui viereeni ja katsoi minua vakavana. Hän lausui sanansa harkitusti, painavasti ja hitaasti. Ymmärsin kyllä. Jos en ala syömään, edessä on sairaala. Sydämeni ei kestä. Elimistöni on saatava pois kuivumistilasta. Kidutan sydäntäni. Kidutan itseäni. Istuin hiljaa ja nyökkäilin. En tiedä uskonko enää edes parantumiseen… Välillä se vaan tuntuu niin kaukaiselta, vähän niin kuin joltain tarulta tai legendalta. Jännitin vain sitä pääsisinkö kotiin vai en. Yleensä minun päivystysreissuni päätyvät osastolle.”

Kaikki rakentamani on viety minulta silmän räpäyksessä. En ole kykeneväinen asumaan yksin, ja sairaalan ovi aukenee minulle päivä päivältä enemmän. Sydämeni on alkanut sanoa itseään irti. Rytmihäiriötyyppiset kohtaukset eivät säikäyttäneet minua ennen kuin pulssini nousi hälyttävän korkealle punnituksessa. Nyt istun paikoillani koettamatta rasittaa kroppaani, koska tiedän että ohjakset eivät enää ole minulla. Ne eivät enää ole edes Anoreksialla. Kaikki riippuu sydämestäni. Minä voisin ehkä vaikuttaa sen hyvinvointiin, mutta kukaan ei enää pysty sanomaan onko se liian myöhäistä.

Kun puhutaan Anoreksiasta, puhutaan aina siitä heräämisen hetkestä. Hetkestä, jona sairastunut ymmärsi jotakin niin ratkaisevaa, että tie terveyteen lähti raketin lailla etenemään. Kun olen kirjoittanut tästä kaikesta, olen miettinyt ja kaivellut historiasta sitä hetkeä, mikä herätti minut. Nyt, takaisin alkuun palatessani en ainoastaan kokenut sitä hetkeä, vaan myös tajusin, että en ollut kokenut sitä ennen. En löytänyt heräämishetkeäni historiastani, koska sitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Anoreksia vaivutti minut kaameaan painajaiseen todellisuudesta kuudeksi vuodeksi. Kirjoitin siitä, miten masennuksen ilmaantuessa uudelleen kadotin hetkellisesti tahtoni parantua, mutta nyt minusta tuntuu, että se onkin ollut piilossa koko ajan. Se on nukkunut kaiken aikaa kuin Prinsessa Ruusunen, eikä ole tämän kuuden vuoden aikana kertaakaan ollut kunnolla hereillä. Vuoteenaan sillä on ollut Anoreksian vankila ja unikuvinaan kauhukuvat kaikesta minulle näiden vuosien aikana tapahtuneesta. Se on ehkä kävellyt unissaan niinä hetkinä, kun asiat ovat olleet vähän paremmin. Kuuden vuoden aikana tapahtuneet kauhut ovat kuitenkin olleet totisinta totta, ja sydämeni koettaa nyt kertoa sitä minulle. Kaikkien vuosien jälkeen heräämiseen tarvittiin lopulta tapahtumaketju, joka vain sattui käynnistymään juuri oikeaan aikaan.

Sydämeni toimintahäiriöt ravistelivat minua ja tahtoani kevyesti Anoreksian luomasta unesta. Varsinainen herätys alkoi tapahtua kuitenkin muutaman päivän jälkeen kun siskoni laittoi minulle tekstiviestin. Istuin bussissa ja itkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Siinä viestissä ei kirjaimellisesti ollut mitään maailmaa mullistavaa tai elämää suurempaa, mutta minulle se oli kirjaimellisesti juuri sitä kaikkea. Hän ilmaisi huolensa. Hän sanoi pelkäävänsä sitä, miten sydämeni alkaa irtisanoutua, ja miten järkyttävää on, että edes se ei saa minua heräämään tästä kaikesta. Itkin ahdistuksen omaisesti. Se ei kuitenkaan ollut ahdistusta. Se oli pelkoa. Mitä jos hän on oikeassa? Se mahdollisuus on olemassa. Mitä jos en ole herännyt, mitä jos en herää, ja mitä jos on liian myöhäistä herätä?

Bussi oli perillä, meikkini olivat poskilla ja Fiian viesti välkkyi yhä kännykkäni ruudulla. Tilanne oli eskaloitunut ja kukaan ei enää tiennyt mitä olisi tehtävissä. Äitini oli minua vastassa, ja hän todella kävi yhden automatkan aikana läpi koko järkytyksen kirjon. Hän lohdutti minua, hän itki itsekin, hän oli epätoivoinen, hän oli melkein vihainen, hän kiroili, ja oli ennenkaikkea tuskainen. Kaikesta siitä tunteiden myllerryksestä Anoreksian verkon läpi repeytyi hänen itkun ja vihan sekaiset sanansa: ’Katson vierestä kun tyttäreni tekee hidasta itsemurhaa’. Se oli kipeä potku minun syvälle unelleni. Vahvempi ravistus. Ymmärrys siitä, että se itsemurha ei ehkä olisi kauaa enää edes hidas. Sydämeni voisi päättää kaiken viiltävän nopeasti.

Kun pääsimme kotiin, isäni sanoi: ’Ootko sä koskaan edes ollutkaan parantumassa? Ole rehellinen itselles. Ootko sä ikinä ollut edes pääsemässä irti tosta sairaudesta?’ Ne sanat, ja hänen kärsivä ilmeensä tuntuivat kylmältä vesiämpärilliseltä suoraan Anoreksian minulle rakentamaan risuvuoteeseen. Tiedän nyt vastauksen kysymykseen, mutta sillä ei enää ole merkitystä.

Palasin siskoni viesteihin. En enää itkenyt, vaikka kasvoni olivat kyyneleistä turvonneet. ’Musta tuntuu että toi sydänjuttukaan ei oo oikeesti herättänyt sua. Pelkään ihan sikana et toi tauti vie sut mukanaan’. Silloin jostain mieleni pohjalta, syvältä pimeimmästä kaivosta, häkkien ja verkkojen alta hätkähti hereille minun tahtoni. Siitä, kuten minusta itsestänikin oli jäljellä vain nälkiintynyt varjo, mutta se oli silti minun tahtoni. Se olin minä itse, ja se oli ensimmäinen kerta kun Anoreksia ei kyennyt käyttämään luonnettani minua vastaan. Olen päättäväinen, pippurinen, ja ärsyttävän itsepäinen. Keräsin ne kaikki piirteet Anoreksian levittämästä palapelistä ja asettelin ne takaisin omille paikoilleen. Purin hammasta yhteen ja yllättävää kyllä, olin vihainen.

Olisin halunnut vastata siskolleni, että ei ole syytä huoleen. Olisin halunnut luvata, että kaikki järjestyy, ja niin olisin aina ennen sanonut. Nyt olin kuitenkin hereillä ja tiedostin tilanteen kaikessa sen kauheudessaan. Kykenin ainoastaaan lupaamaan, että teen kaikkeni parantuakseni, ja sitä tarkoitin nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minut ja tahtoni oli herätetty mitä inhottavimmalla tavalla, mutta en ollut vihainen herättäjilleni. En isälleni, äidilleni, enkä siskolleni. Olin vihainen Anoreksialle.

Sydämeni sekä perheeni oli puhunut. Kukin tahoiltaan, tietämättään mitä heidän sanansa aiheuttivat. Minä olen hereillä, ja tahdollani on yhtäkkiä voimaa. Se on nukkunut pitkään, ja nyt huomaan että nukkuminen virkistää. Heräämiseen tarvittiin kaikkien vuosien jälkeen siis yksi epäkuntoinen sydän ja kolme huolesta sekaista, minulle maailman rakkainta henkilöä. Fair enough, kaikkilla on sydän, mutta kaikilla ei todellakaan ole kolmea maailman rakkainta henkilöä ja niiden seinähullua huolta, joka herätää tahdon kaikkea muuta kuin hellästi kutittelemalla. Ehkä siihen tarvittiin myös kaikkien palasten loksahtaminen paikoilleen vain oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. En tiennyt – enkä vieläkään tiedä onnistuuko Anoreksian voittaminen, mutta viimeinen erä on alkanut. Oikeastaan, nyt pelilaudalta pudonneena toivoisin, että minun ei tarvitsisi palata sinne lainkaan. Se on Anoreksian keksimä lautapeli. Jos lähden toiseen suuntaan, saan ehkä vaihteeksi luoda omat sääntöni.

Kirjoitinko mä eilen tuon tekstin

13.2.2015 Salilla, Yleinen

Tuntuu kummalliselta, että se oli eilen kun kirjoitin tuon edellisen tekstin. Sen jälkeen olen ollut jo kaksi kertaa salilla. HAH! Tässä tulee esiin mun maanisdepressiivisyys. Välillä masentaa niin ettei usko ikinään selviävänsä ja sitten seuraavana päivänä lentää siivillä kuin Lokki Joonatan.

Eilen kiukutti. Treenari ja kaveri eivät päässeet samaan aikaan salille ja mä olin jo ihan hiilenä. Pakkasin tavarani ja painoin salille polkeen kuntopyörää. Siinä hetken pojettuani nuo molemmat treenari ja kaveri tulevat omia aikojaan salille. Argh! Teki mieli purra molemmilta pää poikki. No sitten katsoin kaveria ja treenaria ja kysyin treenataanko.

Olen tosi paljon miettinyt minkälaista lähestymistapaa kannattaisi käyttää painojen nostossa ja liikkeissä. Kun painot koko ajan kuitenkin lisääntyvät ja voimat kasvavat. Treenarin treenaustapa on kuitenkin se, että lopuksi vedetään niin painavilla painoilla, että 10 toistoa ei onnistu. Silloin kehittyy eteen päin ja jaksaa seuraavalla kerralla enemmän. Olen monesti ottanut rintapäivänä penkkipunnerruksessa ajatuksia mukaan siihen että miten nostan painoja. Olen ajatellut ikäviä, minulle väärin tehtyjä ajatuksia ja asioita joista olen vihainen ja suuttunut.

Mutta mä katoin itseäni peilistä ja päätin tehdä kaiken juuri päin vastoin. Meillä oli pystypunnerrus seisten ja kun mä otin tangosta kiinni mä aloin hymyillä. Mä katsoin kaveria ja hymyilin. Mua nauratti se koko tilanne ja mä nostin mun poskipäät kohti kattoa. Ja mitä tapahtu? No mä tein enkat tietenkin! Viime treeneissä mä sain nostettua pelkkää tankoa (20kg)10 ja 8 kertaa sekä 22,5kgx10. Nyt mä nostin 10×22,5 / 10×25 / 9x 27,5. Harmittaa, että toi viimeinen ei noussu ja siinä pääsi muutama vittukin suusta, mutta ei se vain noussu.

Mitä tästä opimme? Hymyile ennen toistoja. Naura itselles ja tilanteelle. Viimeisessä toistoissa 7 jälkeen tuli ”vittu, saatana”, 8 jälkeen ”et helvetti koske siihen tankoon” (tän sanoin mielessäni koska en halua urputtaa treenarille, 9 jälkeen tuli vittu ja liike pysähty eli treenari auttaa sen kympin ylös.

Sit tehtiin vielä vatsoja. Salilla oli niin paljon porukkaa, että oikeesti ei kauheasti haluttanut häväistä itseäni siinä kaikkien keskellä. Kävin tekemässä toisella puolen salia vatsoja ja sitten tehtiin vielä sekasalin puolella yhdessä vatsoja jalkoja nostamalla penkillä. Kyllä niitä saatiin muutama tehtyä ja tuntuihan ne.

Vitutti mutta helpottikin. Joskus se on vain terapiaa se salilla käynti.

Tänään käytiin sitten vielä aamulla kaksin kaverin kanssa salilla nostelemassa painoja. Oli ihan hauskaa, naurettiin enemmän kun oltiin kaksin ja treenari ei ollut siinä mukana. Nyt viikonlopun viettoon joka sisältää yhden kotitreenin ilmeisesti kahvakuulan kanssa. Muru tykkää kahvakuulasta ja koska se on ostanut uuden kirjan jossa on hyviä liikkeitä niin sieltä saan kuulemma treenin.

vintique_20150213_133726

Egon hiljentämisharjoitus – vihasta luopuminen

30.9.2014 Yleinen


Olemme mestareita luomaan negatiivisuutta aivan tyhjästä. Ego kärjistyy jos ei muualla, niin aamutunneilla makkarakioskilla. Kun alat huomioida oman egosi puolustusmekanismit, alat nähdä myös mekanismin järjettömyyden. Ympäristö ei aiheuta sinussa vihaa, vaan sinun egosi.

Ihana egomme tulee esiin parhaiten kassajonossa, kun joku nutipää kiilaa eteemme. Tämä on täydellinen hetki harjoitella egon hiljentämistä.

Ei ole todellisuudessa mitään väliä elämäsi kannalta, vaikka joku kiilaisi eteesi. Menetät ehkä aikaasi, joka on harha sekin. Mitä enemmän vastustat vastoinkäymisiä, sitä enemmän imet niitä puoleesi.

Harjoitus alkaa: Älä reagoi etuiluun millään tavalla, älä raivoa, älä huomauttele, älä puuskuta. Hengitä rauhassa sisään ja ulos. Voit tuntea hetken epämielyttävää olotilaa, alemmuutta, häviämistä. Mutta ennemmin tai myöhemmin tajuat oman vahvuutesi ja negatiivisuuden järjettömyyden.

Viha on itse asiassa oman egosi tuotos. Tuo etuileva ihminen ei tuonut vihaa tullessaan ja pistänyt sitä paitasi sisään. Kehitit sen aivan itse. Kun huomioit oman egosi, se alkaa heikentyä. Sille saa myös vapaasti nauraa.

Tämä harjoitus ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi olla jatkuvasti toisten kynnysmattona. Vaan oppia reagoimaan asioihin oikeanlaisella mittasuhteella. Jos joku paukuttaa päähäsi vasaralla, on todellakin hyvä sanoa napakka ei!

Päiväni ihmisenä

30.4.2014 Yleinen

Vähintäänkin elämäni tärkein valinta on edessä. Tehdä näin vai tehdä noin? Kukaan ei kerro, en voi kysyä, pelkään liikaa enkä tahdo valita. Edessä ihmisiä, takana ja sivuilla, kaikki odottavat vastaustani. Luon katseen kattoon, huokaisen syvään ja kerron etten tiedä. Nään pettyneet ilmeet, myötähäpeä paistaa heidän sielusta. Tahdon vajota maan alle ja jäädä sinne. Kaikki nousevat seisomaan ja kävelevät ovesta ulos jättäen oven auki huoneeseen jossa istun nyt, yksin. Ovesta näen valkoisen seinän ja mietin missä värit ovat, tälläisellä hetkellä mietin missä ovat maailman värit jotka tuovat kauneuden. Kävelen pitkin jalkakäytävää ja nään ruuhkautuneet kadut, turhautuneet ja vihaiset ihmiset autojen ratissa. Miksi he ovat vihaisia? Katseeni harhailee ympäristössä, pelkkää surua ihmisten silmissä.  Mikseivät he huomaa pientä kukkaa joka sitkeästi päivästä toiseen yrittää kasvaa läpi asfaltin halkeaman? Mikseivät he huomaa maailman pieniä kauniita asioita vaan keskittyvät vihaan ja suruun?

Ehkä olen erilainen, ehkäpä juuri minä olen se omituinen joka poikkeaa massasta. Minulla ei ole kiire, istuudun puiston penkille ja katson merta. Se voima aalloissa on pelottava mutta vähintäänkin kiehtova. Pieni tuulen puuska saa pääni kääntymään sivulle, nään miehen, hänellä on koira mukanaan. Koira haluaisi haistella puiston puita ja nurmikkoa, mies huutaa ettei hänellä ole aikaa pysähdellä. Miksi hänellä on kiire? Miksei hän arvosta koiraansa että antaisi tämän haistella maailmaa?

Kerrostalon rappukäytävässä kuulen kuinka naapurin mies huutaa vaimolleen. Ovi aukeaa ja vaimo juoksee silmä mustana, itkien ulos. Siirryn syrjään ettei mies satuttaisi minua. Miksi mies on noin vihainen vaimolleen? Miksen minä uskaltanut astua riidan väliin?

Eksyin omassa  yksiössäni huoneisiin, pitkän etsinnän jälkeen istun sohvalle ja avaan telkkarin. Saippuasarjoja, Mainoksia, ihmediettejä, tosi-tv:tä, julkisuuden henkilöitä. OSTAOSTAMYYMYY, Miksi meitä aivopestään tuollaisella paskalla? Miksi meidän päähän ängetään tuollaisia asioita?

Kaupan kassalla kassaneiti kertoo ostosteni summan, katson häntä silmiin, huomaan väsymyksen. Maksan ostokseni ja annan hänelle ostamani tikkarin, toivon että edes tuo vaatimaton karkki piristäisi häntä edes vähän. Hänen naamalleen nousi hymy ja toivotin hyvää päivänjatkoa iloisesti vaikka sisälläni myrsky yltyi. Taas kadulla mietin miksi jätinkään ainoan ostokseni tuolle väsyneelle kassaneidille.. Koska jokaisen tulisi arvostaa kaikkea mitä hänellä on. Arvostin löytämääni 20senttistä ja päätin lahjoittaa sen eteenpäin toivoen että vielä tuo pieni ele lähtisi kiertämään ja muuttuisi suureksi.

Kävelen ohi leikkipuiston ja nään nuoren naisen kahden lapsen kanssa. Se viaton hymy lasten naamalla kertoo ilosta. Pysähdyn hetkeksi, katson jälleen ympärilleni. Nään vanhan miehen viinapullo kädessään sammuneena leikkipuiston reunalle. Mikä on saanut tuon lapsen noin iloiseksi? Onko hänellä rakastava perhe? Mikä on saanut tuon vanhan juopon tuohon tilanteeseen? Onko hän joutunut kokemaan liikaa vaikeita asioita?

Jos ihmiset pysähtyisivät ja katsoisivat ympärilleen mitä kaikkea heillä onkaan! Kaunis luonto, koira joka rakastaa sinua vaikket sinä arvostaisi tuota upeaa eläintä. Ja tärkeintä, muita ihmisiä! Jos pysähtyisit ja katsoisit kuinka moni ympärilläsi voi huonosti, voisit auttaa. Joskus pelkkä hymy vastaantulijalle saattaa pelastaa hänen ankean päivänsä. Mikseivät ihmiset hymyile toisille? Onko se tosiaankin niin vaikeaa? Koska et tunne häntä, ei sinun tarvitse huomioida häntä? Vihaamme toisiamme ja annamme sille liikaa valtaa. Ihmettelemme miksi elämä on epäreilua. Mietimme miksi maailma on näin kylmä paikka. Tahdomme kaiken mutta emme tahdo luopua mistään. Miksi? Koska olemme vain ihmisiä..

Yhtä kaikki se on, tämä liike levoton
Kaikki tahtoo sammuttaa rakkauden janoaan
Ja paljon siihen juoda saa
Sillä tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii
Kuin mennä tietä uutta tuntematonta
Vaikka se viedä voi paratiisiin
Yhtä kaikki se on, sitä kaikki haluaa
Sitä yhtä ja ainoaa

Kaija Koo – Yhtä kaikki