Selaat arkistoa kohteelle vertaistuki.

Masennuspäiväkirja, osa 9: Diagnoosista diagnoosiin

25.11.2018 Yleinen

Nyt kun olen lähtenyt itseni tutkimisen tielle ja hakenut apua oireiluuni, olen väistämättä joutunut lähestymään asioita, joiden en haluaisi edes olevan olemassa. Asioita, jotka olen halunnut unohtaa, mutta jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun koko ajan. Asioita, jotka on pakko käydä läpi, jos haluan yrittää hallita niiden aiheuttamia oireita sen sijaan, että ne hallitsevat minua.

Minua todella pelottaa kirjoittaa tätä. Pelottaa siksi, että mieleen tulvii ikäviin muistoihin liittyviä ahdistavia asioita, mutta myös siksi, että mielensä sisältöjen avaaminen muille on usein melkoista uhkapeliä. Löytyy ehkä niitä, jotka tunnistavat tai luulevat tunnistavansa itsensä ja ymmärtävät, ainakin jollain tasolla. Löytyy niitä, jotka suhtautuvat myötuntoisesti, vaikka eivät ymmärtäisikään. Mutta löytyy myös niitä, jotka eivät ymmärrä, eivätkä edes yritä, tai niitä, jotka ymmärtävät väärin. Mutta siitä huolimatta otan riskin.

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt säännöllisesti juttelemassa eri ammattilaisten kanssa. Olen käynyt myös luennoilla, tutustunut monenlaiseen teoreettiseen ja kokemusperäiseen tietoon sekä osallistunut vertaistukiryhmän toimintaan. Olen pyöritellyt asioita mielessäni ja paperilla. Olen saanut paljon hyvää perspektiiviä ja tietoa, tukea sekä keinoja selvitä oireiden kanssa arjessa. Vähitellen olen alkanut ymmärtää – ja samalla armahtaa – itseäni enemmän. Mutta tieto lisää myös tuskaa. Välillä oireet pahenevat ja minusta tuntuu, ettei piina lopu koskaan, vaikka yritän kaikkeni; että kierrän loputonta kehää, josta ei ole ulospääsyä.

Mistä aloittaisin? Ehkä on lähdettävä liikkeelle traumaattista kokemuksista. Itse olen ajatellut, että traumoja on vain yksi, mutta keskusteluissa ammattilaisten kanssa on käynyt ilmi, että traumaattisia elementtejä on ollut useita jo lapsuudessa. Myös tuon nuoruudessa tapahtuneen yksittäisen traumatapahtuman jälkeen olen joutunut kokemaan asioita, jotka ovat syventäneet traumaa ja pahentaneet oireita entisestään. Masennus on ollut seuralaisenani jo pitkään, suojaamassa näiden kokemusten haavoittavilta vaikutuksilta, mutta myös rampauttamassa toimintakykyäni.

Uutena diagnoosina minulle on esitelty PTSD (engl. post-traumatic stress disorder) eli traumaperäinen stressihäiriö. Aikaisemmin minulla on epäilty esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta oireet selittyvätkin traumakokemuksen aiheuttaman suojareaktion pitkittymisellä. Aivoni ja kehoni ovat siis jääneet ikään kuin jatkuvaan hälytystilaan. PTSD aiheuttaa minulle vaihtelevasti ylivireystiloja, joihin liittyy pelkoa ja ahdistusta, jopa paniikkikohtauksia, sekä alivireisyyttä, joka yhdessä masennuksen kanssa saa minut tuntemaan väsymystä ja jähmettyneisyyttä. Kärsin myös ajoittain painajaisista ja takaumista. Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy myös välttämiskäyttäytymistä eli sellaisten asioiden ja tilanteiden välttämistä, jotka voivat muistuttaa tapahtumasta tai herättää siihen liittyviä tuntemuksia, mikä väistämättä kaventaa ja rajoittaa elämää.

Traumatietouden ja keskustelujen myötä on tullut esiin sellainen käsite kuin dissosiaatio. On puhuttu myös dissosiaatiohäiriöstä, vaikka sellaisesta ei minun kohdallani kuitenkaan ole kyse. Dissosiaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä siis mielen puolustuskeinoa tai sopeutumisreaktiota, jonka traumaattinen kokemus aiheuttaa. Dissosiaatiossa traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tunteet, muistot ja stressi erotetaan tietoisuudesta. Tämä selittää esimerkiksi sen, etten muista itse traumatapahtumasta juuri mitään. Usein tuntuukin siltä kuin se ei olisi tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle.

Kaikki tämä on ollut sekä helpottavaa että sekavaa ja ahdistavaa. Huomaan välillä miettiväni, mikä oikein johtuu mistäkin ja onko tämä nyt sitä tai tätä tai tuota. Toisaalta, kuten eräs ihminen minulle sanoi, diagnoosit ovat lopulta kuitenkin vain yritys selittää mielen ilmiöitä. Tärkeintä on kartoittaa oireita, lievittää niitä mahdollisimman paljon ja oppia selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Tähän asti olen selvinnyt, jopa vuosikaudet ihan yksin ilman minkäänlaista apua tai tukea, jota onneksi olen vihdoin saanut ja uskaltanut pyytää. Miksipä en siis selviäisi jatkossakin.

Pientä stressiä

15.4.2015 Yleinen

Vitsi miten ahdistaa taas nuo Facebook päivitykset. Tuntuu niin pahalta, miten raskaana olevat jaksavat valittaa jo puolessa välissä raskautta olotilaansa. Itsehän ovat raskautuneet, joten olisivat iloisia siitä. Tuntuu niin pahalta, kun itse tekisin mitä vain että olisin siinä samassa tilanteessa.

Pieni muotoinen stressi taitaa olla täällä päällä tuon painon pudotuksen suhteen. Näin viime yönä unta, että olin klinikalla jossa hoitaja käski mennä vaa´alle. Sain aivan kamalan itkukohtauksen enkä suostunut menemään. Lääkärille itkin, että oon tehny kaikkeni ja paino ei vaan putoa. :D ois varmaan syytä tehdä jotain, tai antaa mennä vaan elämän omalla painollaan. Perjantaille sain ensimmäisen ajan akupunktioon. Jännittää. Jospa siitä ois jotain hyötyä.

Liityin pari päivää sitten Facebookissa Käpy ry:n sivuille. Käpy ry on tarkoitettu lapsensa menettäneillä. Todella rankkoja tarinoita. Ilman kyyneliä ei niitä tarinoita ole voinut lukea. Toivottavasti sieltäkin löytyisi edes vähän vertaistukea, vaikka tällä hetkellä oma tilanne tuntuu jo suhteellisen hyvältä. Ajatukset ovat jo paljon elokuussa. Suunnitelmia, suunnitelmia. Jännää. :) Let´s see what happens. <3

Pääsiäisen jälkeen

7.4.2015 Yleinen

veistos

Tämä veistos on Martin Hudacekin tekemä ja nimeltään Memorial for unborn children. Näin tämän kuvan ensimmäisen kerran Simpukan keskustelupalstalla. Silloin taisin vielä olla onnellisesti raskaana, mutta jotenkin tämä kosketti syvältä jo silloin ja myöhemmin se on saanut vielä toisenlaisen merkityksen omassa elämässäni. Itselleni tämä kuvasti alkuun niitä tuskia mitä hedelmöityshoitojen aikaan olin käynyt läpi. Sitä pettymystä ja surua epäonnistumisesta. Nyt tämä kuvastaa enemmän sitä surua ja ikävää omaa lasta kohtaan, joka varmasti yrittää enkelinä lohduttaa itkevää ja ikävöivää äitiään

En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, joten pääsiäinen ei merkitse minulle mitenkään erityisen paljon. En laittanut rairuohoa, en pääsiäiskoristeita enkä ostanut yhtä ainutta suklaamunaa. Talvella varasimme puolisoni veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa reissun Tallinnaan. Silloin varatessa sen piti olla erilainen reissu mitä se nyt sitten todellisuudessa oli. No, selvisin kuitenkin ja meillä oli  kaikesta huolimatta  kiva matka, rentouttava. Sydäntä riipaisi muutamat ihanat vauvan vaatteet mitkä tuli vastaan, joita en sitten voinut ostaa. Tuhlasin sitten ne rahat ostaen tädin ”pikku teinille” tosi mageet Hello Kitty tennarit, korkealla varrella ja vilkkuvaloilla. :D

Löysin muuten kirjastosta hyvän kirjan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain? Kirja sisältää 25 tositarinaa raskauden keskeytyksestä. Itkuhan siinä tulee kun kirjaa lukee, mutta on jälleen kerran helpottavaa huomata, että en ole yksin niiden tunteiden ja ajatusten kanssa jota tämä kaikki on minussa aiheuttanut. Nämä tunteet ovat siis ihan normaaleja tässä tilanteessa. Huomaan sen, että välillä kaipaisin ihan konkreettisesti toista ihmistä kenen kanssa voisin asiasta puhua ja joka olisi kokenut saman. On helppoa kirjoittaa asioista toisten kanssa, mutta syvemmälle omiin tunteisiin pääsee puhuessa. Olenkin miettinyt pariin kertaan, että olisiko minusta Simpukan vertaisryhmän vetäjäksi. Täällä meidän kulmilla ei moista ryhmää ole, lähin taitaa olla noin 80km päässä. Voisi olla kiva kohdata muita samassa tilanteessa olevia. Täytyisi ehkä ottaa selvää asiasta. Siitä voisi olla hyötyä mikäli koulun ovet aukeavat minulle syksyllä. Mutta jään pohtimaan tilannetta.