Selaat arkistoa kohteelle vertaistuki.

”Miten oksennetaan?”

7.11.2016 Yleinen

Internetin ja median tarjoamat mahdollisuudet ovat myös hyvin vahingollisia. Erinäisten sivujen kautta löytyy paljon apua, neuvoja ja vertaistukea, mutta netissä tämä kaikki toimii myös toiseen suuntaan. Voin pahoin ajatellessani niitä kontrolloimattomia virtuaaliyhteisöjä joissa esimerkiksi juuri Anorektikot jakavat vinkkejä toisilleen. Vinkkejä painautua lähemmäs kuolemaa.

Itse en juuri käynyt niillä palstoilla, ennen kuin ahdinko ajoi minut kirjoittamaan googleen nuo ratkaisevat avainsanat: Miten oksennetaan? Kuulostaa ehkä hassulta, mutta oma-aloitteisesti oksentaminen on taitolaji. Itse en kyennyt siihen ennen kuin löysin netistä ohjeet. Kyllä, ohjeet oksentamiseen. Sellainenkin informaatio löytyy tästä tiedon ja viihteen arvostetusta aarrearkusta.

Tiedän, että netissä on mahdollista jakaa myös positiivisia asioita. Siitä voi olla apua ja tukea, ja sitä kautta voi mahdollisesti löytää ihmisiä joista saa apua ja tukea. Haluan kuitenkin tuoda esiin sen, miten Anoreksia näkee internetin mahdollisuudet, sillä olen kirjaimellisesti nähnyt ne ’hänen’ silmillään.

En tiedä miten voisin kyllin vahvasti ilmaista tunteet, joita syömishäiriön netissä toteuttaminen minussa herättää. On niin helppo syyllistää ihmisiä, jotka virtuaalimaailmassa kirjoittavat hukassa oleville syömishäiriöisille vinkkejä joilla päästään yhä syvemmälle. Todennäköisesti nämä ohjeitaan jakavat ovat kuitenkin vähintäänkin yhtä syvällä, ja se tekee tästä kaikesta vain surullista.

Internet luo sairastaville vaarallisen väylän. Anoreksia tuhoaa sen kantajaa sisältä ja ulkoa, mutta tämä tietoverkko mahdollistaa sen tuhoavan vaikutuksen ulottumisen myös toisiin, eri vaiheissa oleviin sairastaviin. Anoreksia osaa kirjoittaa hakusanat. Se osaa etsiä oikeat palstat. Se osaa kirjoittaa vääriä asioita, ja vain yhdellä enterin painalluksella se siirtää itseään eteenpäin tuhansilta verkkokalvoilta eri puolilla maailmaa. Internet on nykypäivän mahdollisuus, mutta se on myös väline, jota ei vain ihmiset – vaan myös sairaudet pääsevät väärinkäyttämään.

Kuten sanottu, minä en osannut oksentaa. Olin kuullut, että sillä pystyisi tyhjentämään itsestään kalorit, jotka on jo erehdyksissään ehtinyt laittaa sisäänsä. Ajattelin sen mahdollisesti olevan ratkaisu kaikkeen. Ajattelin, että sen avulla pystyisin ehkä syömään normaalisti ja katkaisemaan läheisteni huolen. Istuin monesti ruokailujen jälkeen kylpyhuoneessa vessanpöntön ylle kumartuneena ja hiukset sidottuina. Yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, ja ajauduin satuttamaan itseäni. Lukuisten tyhjäksi jääneiden yritysten ja arpien jälkeen keksin kuitenkin ensimmäistä kertaa käyttää hyväkseni sitä tietolähteiden valtakuntaa, joka odotti minua läppärin kannen alla. Näin opettelin taidon, jota tänä päivänä en olisi koskaan halunnut oppia.

Itseni satuttaminen, kuten ei myöskään ruokailujen vähentäminen loppunut vatsalaukkuni sisällön uudenlaiseen hallitsemiseen. Lopulta oksentaminen toimi minulla lähes samankaltaisena viimeisenä ratkaisuna kuin viiltely. Saatoin kuitenkin käyttää sitä vain heti ruokailujen jälkeen, sillä netissä sanottiin, että syödystä ruoasta pitäisi hankkiutua eroon ennen kuin se ehtii imeytyä. Viiltelyn lailla oksentaminen myös pelotti minua. Se oli keino johon ajauduin hädässä, joka sattui, ja joka sai minut itkemään. Jokaisen yökkäyksen jälkeen rukoilin itseäni lopettamaan, mutta Anoreksia antoi luvan lopettaa vasta kun ulos ei tullut enää muuta kuin karvasta nestettä. Siitä huolimatta, kaiken hirveyden ja kivun keskellä, sairauteni osasi tapansa mukaan naamioida negatiivisia naurettavuuksia positiivisten faktojen vaatteisiin. Joskus jopa uskoin sen keksimän järjettömän väitteen siitä, että oksentaminen käy samalla vatsalihasharjoituksesta.

En ole täysin päässyt eroon oksentamisesta. Kehotan itseäni siihen useammin kuin kuuntelen kehotuksiani, mutta toisinaan teen molemmat. Päähäni pinttyneen ruokailumallin uhmaaminen on yleisin impulssi joka ajaa minut oksentamaan vielä tänäkin päivänä. Se saa aikaan reaktion, josta kirjoitin päiväkirjassanikin: pakko tehdä jotain HETI -olo. Omaisteni epäilyistä huolimatta en voi kuitenkaan tehdä sitä enää nopeasti ja huomaamattomasti vessassakäynnin yhteydessä. Kuten kuka tahansa, saatan käydä kylpyhuoneessa ruokailun jälkeen. Kenelle tahansa harvemmin kuitenkaan esitetään kysymystä siitä, ovatko he mahdollisesti oksentaneet käyntinsä aikana. Itse joudun silloin tällöin vastaamaan tämän kaltaisiin kysymyksiin, vaikka kysymyksiä edeltäneissä tilanteissa en ole oksentanut enää pitkiin aikoihin. Jos olisin, niin heidän ei olisi tarvinnut kysyä. He olisivat kyllä huomanneet sen.

30.4.2016, Lauantai klo 18:10
”Inhoan oksentamista. Se on ihan kamalaa ja en osaa kuvailla sitä minkälaiseksi se tekee naaman. Huulet turpoaa ja silmäluomet, ja vettä tulee silmistä koska se on niin inhottavaa ja samalla itkettää koska on pakko pakottaa tekemään sitä.”

En tiedä miksi, mutta oksentaminen muuttaa väliaikaisesti kasvojani. Ehkä se johtuu vuosien varrella kehittyneestä suunnattomasta pelosta ja inhosta mitä tunnen sitä kohtaan. Se on jotakin, mihin joudun edelleen välillä alistamaan itseni, enkä voi olla itkemättä jos joudun sen tekemään. Itkupilkkujen lisäksi yllä oleva huhtikuussa 2016 päiväkirjaani kirjoittamani kuvaus pitää paikkansa. Oksentamisen jälkeen minua katsoo peilistä muutamien kymmenien minuuttien ajan joku muu. Ehkä se on sairaus joka muuttaa kasvonpiirteitäni, tai sitten se on oksentamisen raju fyysinen käsittely. Tällöin näen heikon ja inhottavan ihmisen, meikit poskilla. Helpotus jota pakonomaisesti lähdin hakemaan, peittyy kitkerän hajun ja jälleen uuden pettymyksen alle.

Kivoja kavereita

5.8.2015 Yleinen

elokuuElokuu on pyörähtänyt käyntiin nopeasti.

Kuntoutuksen jälkeen olen yrittänyt pysyä liikkeellä ja välttää päiviä, jolloin olen vain kotona. Olen pitänyt huolta ateriaväleistä ja liikkunut. Tavoitteet ovat mielessä, mutta muuta vastapainoa antavat kivat kaverit.

Palasin kuntoutuksesta perjantaina ja minut oli koirani kera kutsuttu lauantaina kesäjuhliin. Olin aika väsynyt ja minua jännitti mennä juhliin, josta en tuntenut kuin niiden pitäjän. Isot, meluisat juhlat, jossa ainoa tuntemani ihminen ei ehdi paljoa kanssani puhua, ei innostanut. Juhlat piti kaveri, josta olen aiemminkin kertonut: tutustuimme koirapuistossa ja aloimme sopimaan yhteisiä iltalenkkejä ja koirapuistoiluja, sitten ystävystyimme enemmän. Olin jo melkein perumassa juhliin menemistä, kun tajusin ”Jos tämä kaveri on niin mukava, tasapainoinen ja hauska ihminen, varmaan sen kaveritkin ovat ja ainahan voin puhua koirastani, jos en muuta keksi”. Pystyin lopettamaan turhan stressaamisen tähän ja rohkaistuin.

Onneksi rohkaistuin, sillä minulla oli todella hauskaa! Juhlat olivat tien toisella puolella, joten viemiseksi skumppapullo mukaan ja ei kun juhlimaan. Vieraita ei ollut kovin paljoa, ehkä kymmenen ja koiralleni seuraksi oli nämä kaverini kaksi koiraa. Tarjolla oli ihana kesäinen buffet ja suolaisia piirakoita, meille tarjottiin kuplivaa ja istuimme parvekkeella juttelemassa. Arvaukseni piti paikkaansa, kaikki paikalla olleet ihmiset vaikuttivat tosi mukavilta ja hauskoilta tyypeiltä. Kaikkien kanssa syntyi juttua ja juhlien järjeställäkin oli aikaa jutella kanssani kunnolla. Tuntui, että kaikki olivat todella läsnä ja viihdyinkin todella hyvin.

Kunnes. Kunnes he keksivät, että voisimme porukalla pelata Piirrä ja arvaa-peliä. Heti omat sisäiset paineet nousivat ja aloin stressaamaan. En tykkää pelata muuta kuin Aliasta ja Scrabblea, sillä minun on vaikea sisäistää uusia sääntöjä ja keskittymiskykyni ei aina riitä pitkiin peleihin. Tässä pelissä oli vielä yksi stressaava ulottuvuus: piirtäminen. Lapsuudessani luokanopettaja haukkui piirrustustaitojani niin paljon, että lopetin piirtämisen kokonaan vuosikausiksi. Sen takia taitoni eivät kehittyneet ja olin erityisen arvosteleva piirrustuksiani kohtaan. Olen työstänyt asiaa, mutta täysin vieraiden ihmisten edessä piirtäminen ja vielä niin, että tietyn ajan sisällä muiden pitäisi arvata sen perusteella esim. elokuvan tai esineen tai tekemisen nimi! Hui!

kynäYritin livistää tilanteesta sanomalla, että taidan aluksi katsoa vain vierestä, kun en osaa sääntöjä enkä ole ennen pelannut mitään vastaavaa. Tähän kuitenkin yksi näistä uusista ihmisistä sanoi, että ei kukaan muukaan ole ja että tule nyt mukaan. Päätin siis hengittää syvään ja mennä peliin mukaan. Ennen omaa vuoroani oli kahden muun vuorot ja huomasin tykkääväni pelistä. Se oli kuin Aliasta, mutta hiljaista sellaista, sillä piirtäjä ei saa puhua mitään. Nauttiessani pelistä unohdin jännittää omaa vuoroani ja sen tullessa meinasin ensin panikoida. Minun piti piirtää täysin tuntematon elokuva/kirja ”Pako Tallinnaan”. Ensin haparoin tikku-ukkoa piirtäessä, mutta joku silti ymmärsi ukon olevan pakenemassa jotain. Helpotus! Mutta Tallinna… Ensin keksin vain laivan ja toivoin heidän arvaavan sen perusteella kohteen, mutta ei. Sitten keksin viime hetkillä haparoiden piirtää suomineidon ja epämääräisen Baltian, jota osoitellessa se Viro ja lopulta Tallinnakin tuli. Ryhmäni keksi Pako Tallinnaan!! Voi mikä voiton ja onnistumisen tunne. Seuraavilla kierroksilla sain jopa useampia arvauksia piirrettyä ryhmälleni ja meidän ryhmä voitti. Oloni oli todella hyvä ja ilta jatkui hauskana erilaisia pelejä pelatessa, skumppaa juodessa ja jutellessa. Olin todella onnellinen, että olen löytänyt tälläisiä ihmisiä ympärilleni ja huomatessani, että nautin tälläisistä juhlista.

lapsiMaanantai-aamusta sainkin vieraita kotiini. Miespuolinen ystäväni, jolla on myös fibro, tuli vaimonsa ja pienen puolitoista vuotiaan tyttärensä kanssa kyläilemään. Ensin jännitin heidän vierailuaan, että viihtyvätkö he luonani, mutta heti heidät nähdessäni kaikki jännitys unohtui. Hänen vaimonsa on todella mukava ja inspiroiva ihminen, johon oli mukava päästä tutustumaan näin lähemmin. Ja voi, heidän viehättävä tyttärensä on niin suloinen! Joimme heidän tuomaansa teetä ja söimme keksiä, juttelimme rennosti. Tyttö ei tosin meinannut kauaa pöydässä pysyä, kun hänellä oli niin kova into päästä leikkimään koirani kanssa. Sain olla niin ylpeä koirastani, joka ennen pelkäsi lapsia ja nyt pikkuveljeni kanssa on oppinut rakastamaan lapsia. Hän osasi olla hyppimättä, tuoda palloa lapselle, varoi liian innokkaita yrityksiä ottaa turkista kiinni ja kävi antamassa pusuja. Tyttö nauroi koko vatsan kyllyydestä ja me saimme nauttia näiden kahden touhuja katsoessa.

Kävimme vielä teehetken jälkeen viereisessä puistossa, missä tyttö pääsi purkamaan energiaa ja me saimme samalla jutella kauniissa kesäilmassa. Mietin siinä kävellessä, kuinka ihanaa on, että minulla on näin monenlaisia ystäviä. Pystyin heidän kanssaan olemaan rennosti, juttelemaan kaikista arkipäivän asioista ja silti menemään halutessa syvemmälle tasolle, kekustelemaan fibromyalgiasta, parisuhteesta, sairastuneen läheisestä ja vertaistuesta. Läsnäoloa, keskustelutaitoa ja hyvää mieltä, niitä sain tältä ihanalta pieneltä perheeltä.

meriTotesin tuolle ystäväperheelle, etten ole pitkään aikaan käynyt Suomenlinnassa ja suunnitelmista huolimatta se näyttää tänäkin kesänä jäävän vain puheeksi. Kuin tämän kuulleena, eräs ystäväni laittoi viestiä muutaman tunnin myöhemmin ja ehdotti seuraavalle päivälle reissua Suomenlinnaan. Kuin tilauksesta!

Aurinkoinen aamu sai minut lähtemään hieman aiemmin Kauppatorille, nautin päivästä kuin turisti. Ostin litran makeita herneitä, söin niitä ja kietelin ympäriinsä katselemassa turisteille myytäviä tavaroita ja katselin ihmisiä. Yllättäen silmiini osui myös eräst tuttu korumyyjä! Olin Pride-puistojuhlassa nähnyt hänen tekemiään kierrätyskoruja ja ihastunut niihin, mutta minulla ei silloin ollut käteistä. Jäin pohtimaan korua ja varmistuin, että todella olisin sen halunnut itselleni, joten nyt en jäänyt aikailemaan, vaan ostin itselleni sen korun. Kaikeksi iloksi se oli vielä alennuksessa ja sain sen heti kaulaani koristamaan!

Kun ystäväni liittyi seuraan, suuntasimme ensin Lonnaan – pieneen, viime kesänä yleisölle avattuun saareen Suomenlinnan vieressä. Ostimme kahvilasta piknik-korin, etsimme sopivan kallion, josta ihailimme Helsingin siluettia ja nautimme päivästä. Tosin, pakko sanoa, että piknik-kori oli todellinen pettymys ja ellemme olisi osanneet ottaa sitä huumorilla, se olisi todella harmittanut meitä. Nauroimme aivan hulluna sen vähäiselle sisällölle ja surkeudelle. Eikä siinä vielä kaikki, aina välillä lähistölle tuli muita ihmisiä samojen korien kanssa ja saimme oikein todella kovat naurut, kun näimme samat reaktiot heidänkin naamallaan.

Piknik-koripettymyksen jälkeen jatkoimme lautalla Suomenlinnaan. Haimme parempia eväitä kaupasta ja etsimme syrjäisän kalliopaikan, jossa saimme nauttia auringosta rauhassa ja keskustella syvällisiä. Tämä ihminen on käynyt oman, rankan tiensä kohti itsetuntemusta ja tasapainoista elämää, joten meillä oli paljon samankaltaisia kokemuksia elämästä ja jatkoimme juttelua tuntikausia. Sain taas kokemuksen läsnäolosta ja ihanan syvällisistä, ei kuitenkaan synkistä keskusteluista.

Kun katsoimme aaltoilevaa merta lautalla kohti pimenevää Helsinkiä, meitä molempia nauratti. Koko päivä oli vierähtänyt huomaamatta ja keskustelunaiheet vaihdelleet naurun remakasta vakaviin asioihin. Olimme molemmat tyytyväisiä päivään.

aivot ja sydan

Taas kerran voin todeta, kuinka itsetutkistelu ja oman arvon oivaltaminen johtavat siihen, ettei enää ylläpidä pinnallisia ystävyyssuhteita, vaan avautuu löytämään syvällisempiä ihmissuhteita. Vaikka itsessään mitkään asiat eivät ole helpottuneet tai ongelmat poistuneet, omalla rohkeudella ja asioihin suhtautumisella olen voinut oppia kokemaan asiat uudella, positiivisella tavalla. Ja mitä enemmän kiinnittää positiivisuuteen huomionsa, sitä enemmän sitä huomaa ympärillään ja se vahvistaa myös positiivisia kokemuksia. Ja samalla vetää puoleensa samanlaisia ihmisiä, joiden kanssa oikeasti viihtyy.

Järki ja tunteet mukana, tasapainossa, ilman että kummallekaan antaa liikaa valtaa, mutta ei myöskään torju mitään puolia itsessään. Siinä haastetta ja tavoitetta itsetuntemukselle, mitä olen jo oppinut jo jonkinverran ylläpitämään.

Mökkeilyä

16.7.2015 Yleinen

mökiltäOn taas ollut taukoa täällä kirjoittamisesta, tällä kertaa se johtui mökkeilystä.

Suvullani on iso mökki tai oikeastaan talo, vanha maatalo Keski-Suomessa. Sain yhtäkkiä idean, että sen ollessa yli viikon tyhjillään, voisin mennä ystäväni kanssa sinne oleilemaan ja kaikki tapahtui nopeasti, vain muutamassa päivässä idean saamisesta matkalle lähtemiseen. Hain vanhempieni koiran oman koirani seuraksi reissulle, pakkasin kamat ja hain ystäväni, ja äkkiä olimmekin maaseudun rauhassa.

Meillä oli iso talo, isolla tontilla aivan kaksin. Koirat nukkuivat sängyssä, kumpikin toisen vieressä ja leikkivät päivisin keskenään, meidän touhuja seuraten. Me ihmiset vähän siivosimme ja sisustimme, tylsää ei ehtinyt tulla. Talo on ollut pitkään jämähtäneenä vanhoille vuosikymmenille, eikä se ole vastannut uusien sukupolvien makua. Ruokakaapitkin olivat niin siivottomia, että kun kaksi tälläistä touhukasta naista näki tilanteen ja pääsi käsiksi taloon, johan alkoi tapahtumaan. Puhdistimme energiaa ja teimme valtavan työn saadaksemme sen mieluisampaan kuntoon. Muutamana päivänä innostuimme liikaa ja se tuntui kropassa, mutta muuten pyrimme kuuntelemaan kroppaamme ja tekemään sen tahtiin. Välissä saunoimme, ystäväni osasi laittaa saunaan kosteat 50-asteen löylyt ja jopa minä pystyin kivuitta saunomaan melkein päivittäin. Tuntui voittajalta, kun pystyin nauttimaan saunan löylyistä tällä tavoin!

mökiltä2Puunaamisen lisäksi toki nautimme oloistamme muuallakin kuin saunan lauteilla. Ystäväni keitti meille hyvät pannukahvit aina siltä tuntuessa ja istuimme juttelemassa kaikesta tuntikausia. Pelasimme myös sanapeliä ja luimme kirjoja. Yhtenä päivänä kävimme paikallisessa kaupungissa turisteina, kiersimme kirpputoreja ja kannoimme lisää kirjoja maalle luettavaksi. Tutkimme myös villiintynyttä puutarhaa ja löysimme ihania kukkia ihasteltavaksi, kuvattavaksi ja sisään maljakkoihin kerättäväksi. Käytin aikaa myös poimulehti-kasvien ja vadelmapensaan lehtien keräämiseen ja kuivaamiseen, sillä niillä on ennen hoidettu gynekologisia vaivoja. Nyt on sitten luonnonapteekista kerätty kunnon teeainekset!

Oireettomana toki en tänäkään viikkona onnistunut olemaan. Ranteet olivat välillä kivusta aivan vääntyneet ja reagoivat helposti liikaan tekemiseen. Alavatsa oli toisina päivinä niin kipeä, etten voinut maata selälläni ollenkaan. Toisina päivinä taas alaselkään poltteli kipeästi. Uusina vaivoina tulivat hermokipu ja lämmönsäätelyn ongelmat. Menin uimaan kylmään järveen ilman mitään ongelmaa, kun en tuntenut kuinka kylmää se oli. Saatoin myös olla talon ollessa kylmänä toppi ja shortsit päällä ilman ongelmaa, huomaamatta kylmyyttä. Välillä taas pesuvesi saunalla saattoi polttaa aivan kamalasti, vaikka se oli viileää.

Onneksi ystäväni on itsekin kipukroonikko ja sen lisäksi, että hän huomaa ja tunnistaa oireeni, hän välittää minusta. Kun en tuntenut kylmää, mutta kehoni vapisi kylmästä ja olin aivan kalpea, hän peitteli minut sänkyyn peittojen alle ja laittoi sähkölämmittimen päälle. Siitä lähtien hän myös seurasi, kuinka hyvin huomasin lämpötilanvaihtelut ja osasinko reagoida siihen oikein, esimerkiksi pukeutumalla tarpeeksi. Myös uuden oireen, hermokivun, ilmaantuessa hän oli tukenani. Kun minua pelotti uudet kivut kasvojen ja kaulan, sekä vasemman koko säären matkalta oleva kipu, hän tuli lähelleni. Hän valvoi kanssani ja lohdutti minua, katsoi, että sain lääkkeet otettua (vaikka eihän ne vieneet kuin terän kivulta) ja pärjäsin. Sain taas kokea sellaista rakkautta ja huolenpitoa, että en siitä onnellisempi voisi olla. Rakastan tätä ystävääni ja toivon hänen kokevan sen, hänen saavan samanlaisia välittämisen kokemuksia minulta. En voi kuin toimia rakkaudesta käsin ja toivoa sen välittyvän ystävälleni.

ystävätOlen niin kiitollinen tälläisestä ystävästä. Olen myös erittäin kiitollinen siitä reilusta viikosta, minkä saimme luonnon keskellä viettää. Sää ei ollut paras mahdollinen, vain yhtenä päivänä paistoi kunnolla aurinko, eikä järvivesikään ollut uimakelpoista, mutta mitä siitä. Loppujen lopuksi aika vähällä maalla pärjää: hyvällä seuralla, kahvilla ja katolla pään päällä.

On se kummaa, mitä reilu viikko täysin eri maisemissa voi saada aikaan. Olo on ihan irtaantunut, kevyt ja tuntuu, kuin olisin ollut pidempäänkin matkalla jossakin eri kulttuurissa. Sen on oltava merkki onnistuneesta lomasta, eikö?

Erityisherkkä

5.7.2015 Yleinen

avainOlen jo jonkin aikaa miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta. Siitä on tullut jonkinlainen muoti-ilmiö mediassa, mikä toisaalta on hyvä: jos jostain puhutaan paljon julkisesti, voi tunnistaa itsestään tuttuja piirteitä ja löytää niille nimen. Se mikä mielestäni on huono puoli, on se, että ihmiset luovat esimerkiksi isoja facebook-ryhmiä, missä kaikki mahdollinen elämässä oleva asia leimataan erityisherkkyyden alaiseksi tai siitä johtuvaksi asiaksi. Toisaalta myös ihmiset tekevät diagnooseja itselleen erityisherkkyydestä välttämättä olematta sitä, vaikka vain muutaman tai yhden piirteen perusteella, mistä tuskin on suurta haittaa, mutta ehkä itsetuntemuksen kannalta asioita olisi hyvä pohtia syvemmin.

Kuten olen täällä aiemmin maininnut, käyn terapiassa juttelemassa traumoista ja ongelmista lapsuudesta, sekä sairauteen liittyvistä asioista. Oikeastaan käsittelemme siellä kaikenlaisia asioita, mikä lisää itsetuntemusta samalla. Yhdellä kerralla terapeuttini kysyi minulta olenko kuullut sellaisesta termistä kuin erityisherkkyys, että hänen mielestään minä vaikutan sellaiselta ihmiseltä. Minulle on pienestä pitäen sanottu kuinka olen reipas ja rohkea, kun taas sisarukseni on se herkkä ja olen näin sivuuttanut koko herkkyyden itsessäni. Terapeuttini lainasi minulle HSP – Erityisherkkä ihminen- kirjan, joka todella avasi silmiäni.

”Erityisherkällä ihmisellä on rikas sisäinen maailma, ja hän eläytyy voimakkaasti ympäristön ärsykkeisiin. Monet erityisherkät ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia ja älykkäitä, mutta he saavat helposti liiallisen latauksen hälystä, kiireestä sekä muista ihmisistä. — Psykoterapeutti Elaine Aron kehitti termin highly sensitive person (HSP) eli erityisherkkä ihminen kuvatakseen ihmisiä, jotka reagoivat tavallista herkemmin ulkoisiin ärsykkeisiin” (Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen, 2013.)

Tunnistin itsessäni todella paljon erilaisia piirteitä ja ”oireita”, jotka sopivat itseeni, ne olivat löydettävissä jo lapsuusmuistoista. Minua on kuitenkin kasvatettu sosiaaliseksi, rohkeaksi ja pärjääväksi, joita puolia olen myös itse yrittänyt vahvistaa. Olen ollut liian monessa asiassa mukana, ollut väkisin sosiaalinen, itselleni oikeasti epätyypillisesti huomion keskipisteenä, hengannut isoissa joukoissa ja pyörittänyt isoja sosiaalisia kuvioita. En ole tunnistanut itsessäni todellista puoltani, erityisherkkyyttäni, sekä sen tuomia tarpeita. Ei olekkaan ihme, että olen uupunut ja sekin voi vaikuttaa fibromyalgian puhkeamiseen, kun ei ole kuunnellut oikeita tarpeitaan.

11224172_10207024447354278_7309697061642961577_nMitä sitten erityisherkkyys minulle tarkoittaa? Itsetuntemuksen lisääntymistä ja todellisen minän kuuntelua. Olen tehnyt huomioita, jotka ovat olleet itselleni tärkeitä:

  • Tarvitsen yksinoloa. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa akkujen lataamiseen, palautumiseen ja rauhoittumiseen. Se on hyvä tunnistaa ja pitää myös huolta, että kaikesta kivasta tekemisestä huolimatta huolehdin myös tästä puolesta.
  • Tarvitsen omaa tilaa. Pidän läheisyydestä ja lähellä olemisesta, mutta minulla on myös aika tarkat rajat, ketä päästän lähelleni ja kuinka lähelle. Joidenkin ystävien kanssa esimerkiksi olen todella läheinen fyysisestikin, mutta toisten kanssa saatan olla todella tietoinen rajoistani, vaikka hekin olisivat ystäviäni. Olen tietoinen omasta tilastani ja saatan ahdistua, kun sitä ei kunnioiteta (se ei esim ruuhkaisessa bussissa ole aina mahdollista). Yritän oppia ilmaisemaan tätä tiukemmin ja paremmin myös hankalissa tilanteissa. Myös tavat millä tavoin pidän lähelläni olemisesta vaihtelevat ihmisen, ajankohdan, paikan ja fiiliksen mukaan. Taas, joidenkin kanssa olen hyvin läheinen monella eri tapaa ja joidenkin kanssa taas en halua edes mitään kosketusta. Oman tilan lisäksi kuitenkin haluan läheisyyttä, mistä on myös tärkeä pitää huolta, kunnioittaa itsessäni molempia puolia. Onneksi on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, eikä se kuulu vain romanttisiin suhteisiin.
  • Olen omimmillani pienessä porukassa. Vietin ennen aikaa isoissa porukoissa ja ryhmissä, bileissä ja juhlissa. Kuvittelin, että pääsemällä johonkin porukkaan, olen tyytyväinen ja että se tuo lisää hyvää oloa elämääni. Nyt olenkin huomannut, että vaikka tulen toimeen isoissa porukoissa, väsähdän niissä nopeasti, kun on niin paljon ärsykkeitä (paljon ihmisiä, joita tarkkailla ja kuunnella, aistia). Olen omimmillani pienessä porukassa tai kaksin, kun on mahdollisuus olla todella läsnä ja keskittyä.
  • Arvostan toisissa ihmisissä samoja erityisherkkiä piirteitä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joilla on samoja erityisherkkyys piirteitä ja heidän kanssaan meillä on syntynyt tästä syystä syvälliset ihmissuhteet. Keskusteluissamme ja yhdessäolossamme pääsemme syvemmälle tasolle ja molemmat oikein hehkuvat hyvää energiaa, kun saa muodostettua hyvän yhteyden.
  • Olen todella aistiherkkä. Reagoin voimakkaasti hälyyn, suuriin ihmismassoihin, erilaisiin pieniinkin ääniin ja valoihin. Saan helposti migreenikohtauksia näiden takia. On kuin minulla olisi kokoajan tuntosarvet pystyssä ja tarkkailen jatkuvasti kaikkea, niin että tälläiset ympäristöön liittyvät aistiärsykkeet saavat minut uupumaan nopeasti. Tämä vaikuttaa myös kipuihini, joten tämä on tärkeä tiedostaa. Yritän huomioida tätä vaikuttamalla esimerkiksi ympäristöön, jossa olen ja sopimalla vaikka ryhmätapaamisia hälyisän kahvilan sijaan jonkun meidän opiskelijan omaan kotiin. Pidän myös huolta, että minulla on kunnon mahdollisuus palautua ”ärsyke-överin” jälkeen.
  • ”Ärsyke-överit” voivat tulla koulupäivän aikana, joissain juhlissa, isommissa porukoissa, harrastuksissa, kaupoissa (joissa vaikka valaistus on liian kirkas), uusissa paikoissa ja asioissa, jotka voivat olla myös kivoja. Eli överit eivät tule todellakaan negatiivisista asioista tai sellaisista asioista, joita pitäisi ehdottomasti välttää. Jos näitä kaikkia välttää, voi menettää positiivisia kokemuksia tai erakoitua, mikä ei yleiseen hyvinvointiin liittyen taas ole hyvä asia. Pitää rohkeasti silti mennä ja tehdä, yrittää vähentää ärsykkeitä ja jos se ei onnistu, niin lähteä kun ne käyvät sietämättömiksi, ja mikä tärkeintä – antaa itselle kunnolla mahdollisuus palautua. Helposti hsp-ihmisenä jää kotiin ja suojaa itseään mahdollisilta ärsykkeiltä, mutta sekään ei ole hyvä asia. Pitää rohkaista itseään ja löytää hyvä tasapaino tekemisen ja levon välille.
  • Erilaiset tapahtumat voivat väsyttää ja aiheuttaa ärsyke-övereitä, mutta niihin on hyvä myös osallistua välillä. Toisaalta on myös hyvä tiedostaa, että aina ei tarvitse mennä. Jos jättää jotain väliin, ei välttämättä menetä jotain. Voi olla tärkeämpää levätä ja viettää aikaa omassa hyvässä seurassaan, kuin olla mukana jossain.
  • Erityisherkkyys on yksi puoli minussa ja sitä tutkimalla ja tutustumalla opin itsestäni lisää. Fibro voi vaikuttaa myös erityisherkkyyteeni ja toisinpäin, joten on senkin kannalta hyvä lisätä itsetuntemusta tältäkin saralta. En enää ajattele, että elämäni pitäisi mennä jotain tietynlaista kaavaa,mitä muillakin, vaan tiedostan selvemmin elämänpolkujen erilaisuuden. Yritän oppia pitämään silmäni auki erilaisille elämänvalinnoille, jotka voivat tukea erityisherkkyyden ja fibron kanssa elämistä positiivisella tavalla. Nämä voivat olla sellaisia valintoja, joita ”muut” (yleinen mielipide tai jotkut vieraammat ihmiset) eivät ymmärrä tai osaa odottaa, mutta minun on priorisoitava oma hyvinvointini.
  • Minun täytyy siis hieman tutustua itseeni paremmin, annettava aikaa ja pidettävä huolta itsestäni jaksaakseni paremmin.

puuMistä sitten tuli kipinä vihdoin kirjoittaa ja kertoa tästä puolestani?

Näin nyt lauantaina ystävääni, jolla on samoja erityisherkkyys piirteitä. Hän matkustelee paljon työnsä takia ja tarvitsee kotiin tullessaan paljon palautumisaikaa, minkä takia emme näe niin usein. Yleensä ystävät syyllistävät häntä siitä, mutta ymmärrän häntä hyvin ja mielestäni hyvät ystävät eivät syyllistä kuinka kauan viime näkemästä on, vaan nauttivat siitä, kun voivat taas nähdä. Hän kuvailikin meidän suhdettamme sillä, että ”Vaikka joitain ihmisiä näkisi melkein päivittäin tai viikottain, voi joku ihminen olla läheisempi, vaikka näkisi kerran puolessa vuodessa. Silloin vain nautitaan toisen seurasta ja jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin”.

Oli ihana puhua asiasta hänen kanssaan, sillä olin miettinyt ihan samalla tavalla. Minusta oli ollut hassua tuntea niin suurta yhteyttä ja ystävyyttä toisen kanssa, vaikka näemme aika harvoin. Ja silloin kun näemme, toki vaihdamme aluksi innolla kuulumisia, mutta saatamme välillä pomppia ihan muihin aiheisiin tai vain hymyillä toisillemme rauhassa, ilman mitään kiusaantumista tai tarvetta sanoa mitään kummempia. ”Nautimme vain toistemme energiasta” kuten eräällä tutullani on tapana sanoa, mikä tuntuu hassulta ajatukselta, kunnes sen kokee ja ymmärtää.

Istuimme kesäisellä piknikillä eräässä puistossa ja juttelimme kaikesta. Kuulumisesta ja elämästä: kuinka molemmat ovat käyneet monenlaisia, vaikeitakin asioita läpi ja kuinka on huomannut, että omat elämänvalinnat tai mietteet erilaisita mahdollisista valinnoista voivat kummaksuttaa muita. Puhuimme suomalaisesta kulttuurista, jossa elää vieläkin tietty vanhanaikainen kulttuuri: tietyssä iässä tulee seurustella, tietyn seurusteluajan jälkeen tulee muuttaa yhteen, jossain vaiheessa aletaan katsella sormuksia ja jossakin kohtaa jälkikasvusta aletaan keskustella. Jos tätä kaavaa haluaa rikkoa tai muuttaa jotenkin, tai elämänpolku vain vie toisille suunnille, aika nopeasti suvaitsevaisinakin pidetyt ihmiset alkavat yllättäen, varmaan tiedostamattakin ihmetellä kaavan puuttumista.

Kun olimme keskutelleet tälläisiä aiheita ja pohdintoja, sekä vaihtaneet kuulumisia, mietimme hetken mitä tekisimme; suuntaammeko koteihimme vai jatkammeko vielä jonnekin. Ystäväni ehdotti, että lähdemme kävelylle, jos kroppani vain kestää. Aurinko paistoi vielä vähän ja ilma oli lämmin, joten lähdimme vain kävelemään ja jatkoimme juttelua aiheista toiseen vaihdellen. Puistossa ollut taustahäly ei enää häirinnyt, vaan saimme olla rauhassa ja syventyä taas paremmin toisiimme, ajatuksiimme ja kokemuksiimme. Pysähdyimme välillä eräälle kahvilalle ja otimme teet mukaan, onneksi se oli vielä auki ennen kymmentä, sillä olimme tässä vaiheessa viettäneet aikaa yhdessä jo kuusi tuntia. Kävelimme erilaisia reittejä ja pysähdyimme ihailemaan kauniita maisemia, vanhoja taloja ja erilaisten putiikkien ikkunoita.

Kun viimein hyvästelimme toisemme, oli molemmilla onnellinen olo ja kerroimme sen toisillemme. Molemmat olimme ihan innoissame, että olimme menneet kävelylle, sillä harvoin lauantai-iltana lähtee Helsingin keskustaan kävelemään ja nauttimaan. Yleensä sitä on menossa ulos juhlimaan, mikä sekin on välillä kivaa, mutta myönsimme molemmat nauttivan tälläisestä paljon enemmän. Tunteesta, että toinen on läsnä ja ymmärtää, voi vaan olla tai puhua, ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Melkein kuin olisi ollut romanttisella iltakävelyllä, mutta sellaisen toiseen rakkaudellisen hullaantumisen sijaan, olikin jokin sielujen yhteys ja kumppanuus. Sielujen yhteys ja kumppanuus kauniilla, sydäntä lämmittävällä ja kehon pehmeällä lämmöllä täyttävällä tavalla.

ystävyys

Pientä stressiä

15.4.2015 Yleinen

Vitsi miten ahdistaa taas nuo Facebook päivitykset. Tuntuu niin pahalta, miten raskaana olevat jaksavat valittaa jo puolessa välissä raskautta olotilaansa. Itsehän ovat raskautuneet, joten olisivat iloisia siitä. Tuntuu niin pahalta, kun itse tekisin mitä vain että olisin siinä samassa tilanteessa.

Pieni muotoinen stressi taitaa olla täällä päällä tuon painon pudotuksen suhteen. Näin viime yönä unta, että olin klinikalla jossa hoitaja käski mennä vaa´alle. Sain aivan kamalan itkukohtauksen enkä suostunut menemään. Lääkärille itkin, että oon tehny kaikkeni ja paino ei vaan putoa. :D ois varmaan syytä tehdä jotain, tai antaa mennä vaan elämän omalla painollaan. Perjantaille sain ensimmäisen ajan akupunktioon. Jännittää. Jospa siitä ois jotain hyötyä.

Liityin pari päivää sitten Facebookissa Käpy ry:n sivuille. Käpy ry on tarkoitettu lapsensa menettäneillä. Todella rankkoja tarinoita. Ilman kyyneliä ei niitä tarinoita ole voinut lukea. Toivottavasti sieltäkin löytyisi edes vähän vertaistukea, vaikka tällä hetkellä oma tilanne tuntuu jo suhteellisen hyvältä. Ajatukset ovat jo paljon elokuussa. Suunnitelmia, suunnitelmia. Jännää. :) Let´s see what happens. <3

Pääsiäisen jälkeen

7.4.2015 Yleinen

veistos

Tämä veistos on Martin Hudacekin tekemä ja nimeltään Memorial for unborn children. Näin tämän kuvan ensimmäisen kerran Simpukan keskustelupalstalla. Silloin taisin vielä olla onnellisesti raskaana, mutta jotenkin tämä kosketti syvältä jo silloin ja myöhemmin se on saanut vielä toisenlaisen merkityksen omassa elämässäni. Itselleni tämä kuvasti alkuun niitä tuskia mitä hedelmöityshoitojen aikaan olin käynyt läpi. Sitä pettymystä ja surua epäonnistumisesta. Nyt tämä kuvastaa enemmän sitä surua ja ikävää omaa lasta kohtaan, joka varmasti yrittää enkelinä lohduttaa itkevää ja ikävöivää äitiään

En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, joten pääsiäinen ei merkitse minulle mitenkään erityisen paljon. En laittanut rairuohoa, en pääsiäiskoristeita enkä ostanut yhtä ainutta suklaamunaa. Talvella varasimme puolisoni veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa reissun Tallinnaan. Silloin varatessa sen piti olla erilainen reissu mitä se nyt sitten todellisuudessa oli. No, selvisin kuitenkin ja meillä oli  kaikesta huolimatta  kiva matka, rentouttava. Sydäntä riipaisi muutamat ihanat vauvan vaatteet mitkä tuli vastaan, joita en sitten voinut ostaa. Tuhlasin sitten ne rahat ostaen tädin ”pikku teinille” tosi mageet Hello Kitty tennarit, korkealla varrella ja vilkkuvaloilla. :D

Löysin muuten kirjastosta hyvän kirjan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain? Kirja sisältää 25 tositarinaa raskauden keskeytyksestä. Itkuhan siinä tulee kun kirjaa lukee, mutta on jälleen kerran helpottavaa huomata, että en ole yksin niiden tunteiden ja ajatusten kanssa jota tämä kaikki on minussa aiheuttanut. Nämä tunteet ovat siis ihan normaaleja tässä tilanteessa. Huomaan sen, että välillä kaipaisin ihan konkreettisesti toista ihmistä kenen kanssa voisin asiasta puhua ja joka olisi kokenut saman. On helppoa kirjoittaa asioista toisten kanssa, mutta syvemmälle omiin tunteisiin pääsee puhuessa. Olenkin miettinyt pariin kertaan, että olisiko minusta Simpukan vertaisryhmän vetäjäksi. Täällä meidän kulmilla ei moista ryhmää ole, lähin taitaa olla noin 80km päässä. Voisi olla kiva kohdata muita samassa tilanteessa olevia. Täytyisi ehkä ottaa selvää asiasta. Siitä voisi olla hyötyä mikäli koulun ovet aukeavat minulle syksyllä. Mutta jään pohtimaan tilannetta.

 

Sateenkaarilipusta päähän

8.3.2015 Yleinen

sateenkaariTämän viikonlopun aikana olen todella heittäytynyt omien mukavuusalueitteni ulkopuolelle!

Perjantaina olin niin väsynyt ja minulla oli niin kovat kivut, että päätin skipata koulupäivän. Nukuin pitkään ja vietin aikaa koirani kanssa, minkä jälkeen lähdin näkemään kipulääkkeiden voimalla ystävääni. Kävimme syömässä nepalilaisessa ja vietimme mukavan päivän. Olin kuitenkin kotiin päästyäni väsynyt ja kivut olivat taas painamassa mieltä alas. Pelkäsin nimittäin, etten pääsisi seuraavana päivänä koulutukseen, johon olin ilmoittautunut!

Olin nimittäin viikkoa aikaisemmin bongannut koulutuksen, jossa perehdytään HLBTIQ-yhteisöön (homot, lesbot, biseksuaalit, trans-ihmiset, intersukupuoliset ja quuerihmiset) liittyvään tietoon sekä erityiskysymyksiin ja sen tiedon soveltamisesta jos kouluttaa muita asiaan liittyen. Koulussa on ollut sen verran puuduttavaa opetusta viime aikoina, että ajattelin hieman itse aktivoitua. Jos hankin myös oma-aloitteisesti koulutusta, voi tulevaisuudessa unelmatyöpaikan löytäminen olla helpompaa tai ainakin niillä voi erottautua joukosta. Aloin katselemaan erilaisia koulutuksia elämänalueilta, jotka koskettavat omaa elämääni ja näin päädyin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita koskevaan koulutukseen.

Onneksi kipu kaikkosi yöllä, kun koirani tuli taas lämmittämään kipeää alaselkääni ja sain levättyä. Aamulla olin reippaana lähdössä kurssille, vaikka täytyy sanoa, että minua todella jännitti. Koko päivä uusien ihmisten kanssa koulutuksessa, ehdin hetken verran jo bussissa käydä päässäni läpi mahdollisia kauhukuvia. Sitten päätin vain luottaa, että asiat menevät parhain päin – rakkaudellisesti.

sateenkaari2Ja niinhän se meni.

Koulutuksessa meitä osallistujia oli todellinen sateenkaaren kirjo ja fiilis oli ihan huippu. Yhteinen asia kokosi saman henkisiä ja samantyyppisiä ihmisiä yhteen, milloin todelliset kohtaamiset mahdollistuivat. Heti tänä ensimmäisenä päivänä löysin kavereita, joiden kanssa tulin todella hyvin toimeen ja joiden kanssa aion pysyä yhteydessä. Päivä hujahti niin nopeasti ohi, vaikka meillä oli ”tylsä” osuus, kun käsittelimme terminologiaa ja teoriaa. Lähdin iloisilla mielin kotiin, odottaen jo seuraavaa koulutuspäivää.

Mutta vielä oli edessä toinen oman mukavuusalueen haastaminen. Treffit.

Aiemmilla treffeillä en kokenut olevani valmis deittailemaan, mutta nyt päätin kokeilla näitä sokkotreffejä. Tosin sokkous hävisi aika nopeasti, kun tajusimme tietävämme toisemme entuudestaan. Pienet on piirit, mutta tämä oli positiivinen yllätys. Nautimme siis toistemme seurasta ja todella mukavasta illasta hyvin mielin. Huomasin muuttuneeni, sillä vielä vuosikin sitten olisin ehkä kiinnostunut hänestä muutenkin kuin kaverillisesti, mutta nyt sen kummemmat tunteet eivät ainakaan näin äkkisältään roihahtaneet. Arvostan pehmeitä arvoja ja käytännönläheisyyttä, rauhallisuutta ja pehmeyttä. Tämä nainen on taas arvoiltaan hieman kovempi ja huomasin muitakin eroja, jotka veivät tunteet kaveriasteelle. Mutta se ei estänyt minua nauttimasta hänen seurastaan ja minulla oli todella hauska ilta. Päädyimme vielä lasilliselle treffejen jälkeen erääseen homobaariin, jossa en ollut aiemmin käynyt. Oli todella hauskaa olla pitkästä aikaa homobaarissa ja nauttia sen tunnelmasta vapaasti.

Vähäisistä yöunista huolimatta lähdin tänäänkin onnellisena koulutukseen, missä oli jo todella kotoisa ja rento olo tuttujen ihmisten ollessa vastassa. Olin edeltävänä päivänä ollut aika räväkkä, mikä yllätti minut itsenikin. Kun koulutuksessa tuli sellaisia asioita käsittelyyn, joihin suhtaudun intohimoisesti, olin todella kärkkäästi kertomassa asiasta ja keskustelemassa. Ensin säikähdin, että apua nyt olin liian kärkäs, mutta sain huomata, että se päin vastoin sai monet arvostamaan minua enemmän. Sain paljon positiivista palautetta rohkeudestani ja kommenteistani, mistä jatkoimme keskustelua vielä toisena päivänä. Sain olla oma, välillä kärkäskin oma itseni ja tulin hyväksytyksi.

Haikein fiiliksin lopetimme koulutuksen, mutta muutaman ihmisen kanssa oli niin mahtava kohtaaminen, että uskon meidän olevan yhteydessä. Vaihdoimme yhteystietoja ja sovimme jo tapaamisia.

sateenkaari3Koko viikonloppu oli todella voimaannuttava!

Sain olla oma itseni ja vahvistusta kokemukselleni siitä, että olen juuri hyvä näin. Seksuaalinen suuntautumiseni on vain yksi osa minua, yksi ominaisuus. Samoin kuin muidenkin kokemukset sukupuolesta tai seksuaalisuuden suuntautumisesta. Sain taas ihmisten tarinoiden kautta muistutuksen kuinka monenlaiseen lokeroon meitä on ja kuinka niitä lokeroita on välillä myös hyvä rikkoa – niin seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuolen kokemuksesta, kehonkuvasta, kauneusihanteista ja moninaisuudesta ylipäätään. Tapasin ihania ihmisiä, joiden kanssa oli erittäin syvällisiä ja koskettavia keskusteluja.

Treffeillä olin aivan oma itseni ja koin itseni viehättävästi. Koin olevani haluttu ja hyvää seuraa, mutta kuuntelin myös itseäni. Sain huomata kasvaneeni, elämänkokemuksen kasvattaneen minua ja muokanneen arvojani. Nautin hyvästä illasta ilman sen ihmeellisimpiä paineita.

Nyt on sellainen olo kuin minua olisi kopautettu sateenkaarilipulla päähän! Muistutettu minua rakkauden moninaisuudesta ja rakkauden mahdollisuudesta elämässäni myös kumppanuuden kautta, vaikka se ei nyt tuntuisi ajankohtaiselta. Nautin omasta elämästäni ja annan rakkauden kukkia eri muodoissaan elämässäni!

Cake

22.2.2015 Yleinen

normaaliYllä oleva kuva kertoo niin paljon viikonlopustani.

Viime viikolla tein paljon asioita: kävin koulussa, näin perhettäni, kohtasin vaikeita asioita ja tunteita, vietin aikaa ystävieni kanssa, ajoin autolla, kävin kaupassa, siivosin, pesin pyykkiä, kävin kaverin kanssa syömässä, tein vapaaehtoistyötä, join ystävän kanssa viiniä, matkustin koiran kanssa bussilla ympäri kaupunkia, olin paljon koirapuistossa. Ihan tavallisia asioita, eikö?

Fibromyalgikolle nämä niin kutsutut tavalliset asiat ovat kuitenkin raskaita ja vaativat myös palautumista. Viime viikkoa olisi voinut kutsua helpoksi viikoksi niiden asioiden perusteella mitä tein, mutta fibroa sairastavana, sitä se ei ollut. Mukava ja todella kivoja asioita täynnä oleva viikko, kyllä. Raskas viikko, kyllä.

Onneksi viikonloppu on ollut tyhjää täynnä. Olen nukkunut pitkät yöunet ja muutamat päiväunet, käynyt koiran kanssa ulkona ja sitten vain levännyt. Minulla olisi tiistaina tentti, mutta tenttikirjat ovat joka paikasta loppu, joten en voi edes opiskella. Olen siis rentoutunut ja katsellut elokuvia.

Olen myös tutustunut tuleviin elokuviin, joista kiinnostavin on ehdottomasti yllä oleva Cake.

Elokuvan päähenkilö, jota Jennifer Aniston näyttelee trailerin perusteella erittäin uskottavasti, kärsii kroonisesta kivusta. Hän käy vertaistukiryhmässä, johon hän suhtautuu skeptisesti. Hän yrittää olla vahva, hakea apua ja pysyä positiivisena mustan huumorin kautta. Välillä tulee kokeiltua vähän hullumpia ja ei-niin-sallittuja-keinoja, eikä elämä ole todellakaan helppoa. Ainakin näin trailerin perusteella vaikuttaa hyvältä ja aidolta, jopa pelottavan tutulta.

Olen erittäin innoissani, että vihdoin näin tärkeä aihe nostetaan laajemman yleisön tietoisuuteen. Kroonista kipua sairastaa niin moni ihminen ympäri maailmaa ja heidän läheistensä kautta se koskettaa yhä useampia ihmisiä, joten ihme, ettei aihetta ole käsitelty aiemmin. Kun näyttelysuorituksetkin vaikuttavat aidoilta, ei tarvitse pelätä, etteivät ihmiset ymmärrä kroonisen kivun todellisuutta ja vaikuttavuutta. Valitettavasti jos krooninen kipu ei kosketa itseä läheistenkään kautta, ei aiheesta lähde etsimään tietoa tai välttämättä ole tietoinen saati kiinnostunut koko aiheesta. Jos aihe kuitenkin tuodaan elokuvan, edes tälläisen hollywood-version, kautta suurelle yleisölle, voivat ihmiset kiinnostua aiheesta. Elokuva voi herätellä ajattelemaan ja toimimaan empaattisemmin, ymmärtäväisemmin kipukroonikkoja kohtaan heitä mahdollisesti tavatessaan.

Suuria toiveita? Toki, mutta ei mahdottomia.

Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa 6.2 eli vielä on aikaa lähteä tutustumaan elokuvaan, sekä mainostaa sitä läheisilleen. Itse aion mennä heti kun saan ystäväni kanssa aikataulut sopimaan, mahdollisimman pian.

Huomioita

6.8.2014 Yleinen

kysyMaailma on auki – kun sinä olet auki.

Tuntuu, että sen painoksi mitä menetin, saan takaisin kaksin verroin. Kun olen pyytänyt apua, olen sitä saanut. Kun olen etsinyt apua, olen löytänyt apua. Kun olen koputellut ovia, niitä on myös auennut. Kaikki tämä on ollut mahdollista, koska olen itse toimnut ja uskonut epäilemisen sijaan.

kuvaaminenViime keväästä olen kaivannut keinoja nähdä itseäni uudessa, lempeämmässä valossa. Puhuin tästä toiveesta ääneen ja hetkessä olin löytänyt voimaannuttavan valokuvan kurssin, jolla pääsisin kuvaamaan useita eri puoliani sairauteni lisäksi. Koputtelin ja ovi aukesi.

Viikonloppuna lähdin siis yksin kurssille ja sain hieman säikähtää ensin, sillä monet osallistujat olivat ns. elämäntapasairastajia. Koko elämä tuntui pyörivän vain sairastamisen ympärillä, tai ainakin puheet koskivat vain sitä osa-aluetta. Käynnissä oli jatkuva kilpalaulanta, kuka on eniten sairas, kellä kamalimmat oireet, kuka käy eniten sairaalassa, kenellä on kauheimmat lääkkeet… Kun itse taas yritin löytää muita puolia sairauden lisäksi, olin hetken pulassa näiden keskustelujen kanssa. Puheenaiheen vaihtaminenkaan ei auttanut, vaan aina keskustelu ohjattiin takaisin vanhaan.

Ymmärrän, että joillekin tälläiset leirit ovat tärkeitä ja ainoita paikkoja puhua vertaisten kanssa sairaudesta. Ja tämä heille sallittakoon, kunhan kaikille löytyy omanlaista seuraa.

jaanaOnneksi en jäänyt yksin näiden elämäntapasairastajien jalkoihin, vaan tapahtui jotakin. Istuin erään vieraan tytön viereen ja katsottiin toisiamme, hymyiltiin. Ja siinä samassa oli selvää, että olisimme toistemme kuvausparit ja ystävät. En edes osaa selittää sitä mitä tapahtui, emme kumpikaan osaa. Sattumaa vai tarkoitusta? Ei sen väliä.

Kuvaaminen oli tämän uuden ystävän kanssa erittäin antoisaa. Tuimme toinen toisiamme, ehdotimme ja vaivauduimme toistemme kuvien vuoksi, yritimme saada toisemme loistamaan yhä valoisammin. Itsekkyys ja itsellisyys hävisi – toimimme täysin yhdessä ja toisistamme käsin. Välillemme syntyi yhteys ja katseessamme toista kohtaan lempeys ja toive – kunpa saisin sinusta juuri sellaisen kuvan missä ihanuutesi loistaa ja josta sinä pidät.

Saatiin erittäin ihania, koskettavia ja avartavia kuvia. Itkettiin ja naurettiin, niin hauskaa en edes muista olleen pitkiin aikoihin. Ystävyys ei toivottavasti jää vain siihen, vaikka välimatkaa asuinkaupungeilla on paljon. Ollaan oltu joka päivä yhteydessä ja suunnitellaan jo tulevia visiittejä toistemme luo.

kiitollisuusTein viikonlopun aikana ja jälkeen paljon huomioita, joista tärkeimpiä:

  • Kun puhuu ääneen, pyytää, kysyy tai tutkii, voi löytää ja saada sen mitä tarvitsee. Ei aina suoraan sen mitä haluaa, mutta mitä tarvitsee. Puhuin ääneen kuinka haluaisin voimauttavan valokuvan kurssille, kyselin ihmisiltä ja tutkin liittojen sivua – ja hups, yhtäkkiä pääsin kurssille.
  • Olen pitkään antanut muiden määritellä itseäni, kuinka olen ujo/epävarma/rohkea/itsekäs/avulias/laiska/ahkera/mitä vain eri ominaisuuksia. Välillä on ihan hämmentänyt, että mitä oikeasti olen ja enkö tee tarpeeksi itsereflektiota, enkö näe kaikkia puoliani? Kurssilla puhuin tästä ohjaajan kanssa, jonka mielestä minun tulisi kuunnella vain itseäni ja omaa tapaani määritellä itseäni. Kuvausprojektin jälkeen, uusien kuvien kautta, tajusin hänen olevansa oikeassa ja näin, että minulla on jo olemassa oma määritelmä itsestäni. Täytyy jatkossa kuunnella sitä enemmän, eikä muita.
  • Olen rohkea ja luottamalla enemmän itseeni saan paljon aikaan. Vaikka ajatusmaailmat oli useiden muiden kanssa erilaiset, tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen ja viihdyin porukassa. Päätin, että koska menen yksin ja helposti alan porukassa vetäytymään, aion vain olla oma itseni ja katsoa mitä käy. Ja hyvinhän mä pärjäsin!
  • Etsin pitkään sairastuttuani parannuskeinoa, keinoa pois sairaudesta. Kokeilin ties mitä lisäravinteita, salvoja ja hoitoja, ruokia ja uinteja. Koko ajan halusin vain parantua, itseni ja parisuhteeni vuoksi, en halunnut olla sairas, halusin huolehtia arjesta ja kodista. Nyt olen tajunnut, että onni ei löydykkään mistään parannuskeinosta, vaan hyväksynnästä. Olen lopettanut parannuskeinon etsinnän ja hyväksynyt, että olen sairas. Minulla on loppuiän sairaus ja diagnoosi, johon kuuluu eri oireita ja kipua. Joko se helpottaa tai ei, mutta ennustaa sitä ei voi. Kun olen lopettanut etsinnän ja hyväksynyt itseni näin, olen onnellisempi.
  • En halua olla elämäntapasairastaja. Kehoni on sairas, minä en ole sairas. Se vaikuttaa arkeeni ja elämääni, tietenkin myös mieleeni ja mielialaani, mutta en saa antaa sen hallita elämääni. Joskus täytyy tehdä vaihtokauppoja sairauden kanssa ja venyttää omaa jaksamistaan, että saa tehdä jotain erikoisempaa. Esimerkiksi tämä kurssi. Autossa matkustaminen, paljon fyysistä rasitusta, vähän unta, aistit koko ajan virittyneinä, kun ympärillä tapahtuu… Keho oli todella rankoilla ja tiesin, että se tulee reagoimaan siihen. Mutta varomisen sijaan, tein kaikkea täysillä. Tietenkin lepoon kiinnitettiin huomiota ja vähennettiin riskejä keholliseen reagointiin. Mutta tärkeämpää ja voimavaroja pidemmälle antavaa oli se, että sai tehdä ja olla. Sai venyttää kehon ja sairauden rajoja, nauttia. Ja nauttiminen tuo voimavaroja ja auttaa jaksamaan pidemmänkin aikaa.
  • Kun on venyttänyt kehon ja sairauden rajoja, sillä on seurauksensa. Jokaisesta kerrasta maksetaan moninkertaisesti kipuna ja väsymyksenä. Se pitää muistaa, kun on venyttämässä rajojaan. Ja jos silloin päätät, että antaa mennä, tämä on sen arvoista; niin muista tulevina kipupäivinä sitä hetkeä ja nauti siitä. Olet sentään päässyt näyttämään pitkää nenää sairaudellesi ja kivullesi silloin.
  • Olemalla oma itsensä, löytää oikeita ystäviä. Sanoin eronneeni kumppanista, en naisesta, kun puhuttiin nykyisistä asuintilanteista. Mietin hetken, uskallanko sanoa, että naisesta. Joskus kun jakaa majoituksen muiden kanssa ja on paljon vähissä pukeissa tms, iskee pelko, etteivät he ajattele mitään ikävää, että esimerkiksi katsoisin heitä. Olin ollut tämän uuden ystäväni kanssa tosi läheisesti ja esimerkiksi käytiin salaa naku-uinnilla yöllä. Pelkäsin hieman hänen reaktiotaan tai ettei hän enää olisi yhtä läheisesti kanssani, mutta halusin jakaa kaiken hänelle yhtä paljon kuin hänkin minulle. Onneksi kerroin, sillä hän reagoi asiaan ihanasti: ei mitenkään poiketen siitä kuin jos kertoisin eronneeni miehestä, ainoastaan kysyi vanhempien reaktiota. Täytyy vaan luottaa, että tulee kaikkine puolineen hyväksytyksi ja ne jotka eivät hyväksy, eivät ole sen arvoisia.

 

Näiden huomioiden ja viikonlopun jälkeen mieli on korkealla, mutta keho on aika lyöty. Tiskit on tiskaamatta, koti siivoamatta ja kaikkea pitäisi tehdä, mutta nyt on vaan pakko levätä. Ja tankata voimaa uusista kuvista. Ja naureskella hiljaa itsekseen viikonlopun jutuille…

Syntymäpäivistä

29.7.2014 Yleinen

synttäritNyt on blogissakin oikea ikä, 23 vuotta. Taas yksi vuosi tuli lisää viime perjantaina ja päivä oli erittäin onnellinen.

Kivuton? Ei, mutta sen kanssa pystyi elämään.

Töissä sain aivan ihania lahjoja, joita työkaverit olivat käsin tehneet. Eikä epäilystäkään, etteivätkö he olisi miettineet omaa sisustusmakuani ja uutta kotiani, niin hyvin sopivat sisustukseen. Ihanin oli kuitenkin kortti, joka oli kuulemma ihan kuin minulle tehty:

20140729_224126_resizedTulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiinsa”

Laitoin sen kotona jääkaapin oveen piristämään mieltä. Lahjojen ja ihanan kortin lisäksi pääsin luvallisesti lähtemään töistä kaverin kanssa hänen asuntonäyttöön yli tuntia ennen työpäivän loppumista. Aurinko paistoi, kaverin asunto oli ihana ja nauroimme paljon.

Asuntonäytön jälkeen hain koiran kotoa ja lähdimme koiran kanssa kohti toisen ystäväni kotia Kalliossa. Olimme sopineet, että vietämme synttärini yhdessä, ihan vaan rennosti. Se osoittautui parhaaksi tavaksi viettää synttäreitä: hyvää seuraa, paljon naurua, surujen jakamista, kivuista puhumista ja henkistä läheisyyttä. Totesimme kuin samasta suusta, että ”riitti kun astuit sinne huoneeseen ja heti tuntui, että tuon ihmisen olen tuntenut aina”. Ystävystymiseemme riitti, että istuttiin toisiamme vastakkain samaan huoneeseen ja hymyiltiin. Ja nyt olimme todella läheisiä ystäviä, vain muutama kuukausi myöhemmin.

Paitsi että vietimme ihanaa aikaa yhdessä, söimme epäterveellisen kunnolla ja rennosti, hieman samalla humaltuen. Musiikki raikasi, välillä lauleskeltiin ja tanssitiin vanhojen nostalgia-biisien tahtiin. Ja ennen humaltumista ystäväni käytti kampaajan taitojaan hiuksiini:

20140725_184429_resizedSinne lähti vanha, kuiva ja ohut tukka. Se oli valunut pitkin päätäni helteellä ja tuskastuttanut kieltäytymällä näyttämästä siistiltä, joten se pätkäistiin. Hieman juteltiin, että mitä laitetaan ja vielä minulta varmisteltiin, että saa leikata lyhyeksi. Katua ei ole tarvinnut, meillä on niin sama käsitys hiustenlaitosta, että heti tuli täysin sellainen, kuin halusinkin. Nyt on vapaasti liikkuva, terveemmän näköinen ja kasvoja kehystävä polkkatukka. Ei sellaista, joka pitää pyöröharjalla ja tukiaineilla vetää kuosiin, vaan sellainen joka asettuu hyvin itsestään.

Uusi tukka ja onnellinen olo. Mikäs sen parempaa syntymäpäivänä?