Selaat arkistoa kohteelle verenpaine.

Osaston arkea

15.10.2016 Yleinen

Mielenterveydellisellä osastolla on tarkat säännöt.

Omia kännykötä ei saanut olla, mutta sen sijaan tiloissa oli puhelinkoppi, jota sai käyttää hoitajien luvalla. Henkilökunnan kansliaan oli jätetty muutamia vanhempieni hyväksyttämiä puhelinnumeroita, joihin minulla oli lupa soittaa. Henkilöt näiden puhelinnumeroiden takana kykenivät myös soittamaan minulle yleiseen puhelimeen, jolloin joku osastolta vastasi, ja haki minut luurin toiseen päähän. Puhelinkoppi oli lasinen, ja se sijaitsi keskellä yleisiä tiloja. En pitänyt siitä. Tunsin olevani näyteikkunassa, joten puhelutkin tuntuivat julkisemmilta mitä ne olivat.

Omaiset saivat käydä katsomassa minua vierailuaikoina. Äitini kävi joka päivä ennen työpäivänsä alkua, enkä voi kyllin kiittää häntä siitä, että hän teki pelkällä läsnäolollaan niistä päivistä minulle hieman helpompia. Välillä hän letitti hiuksiani, välillä luki kirjaa. Iltapäivinä muukin perhe tuli lähes joka päivä. Pelasimme pelejä ja joskus vaan olimme. Jo tunteja ennen heidän tuloaan saatoin istua ikkunalaudalla ja kurottaa katsettani ikkunalasin sumennetun rajan yli, jotta näkisin parkkipaikalle. Kuvittelin heidän astuvan ulos jokaisesta pihalle ajavasta autosta.

Ruokailut toteutettiin aluksi minun omassa huoneessani, jossa joku hoitajista valvoi vieressäni. Välillä haettiin keittiöstä mitta-astioita, joilla hoitaja todisti minulle, että niin valtavalta näyttävä ruoka-annos oli kuin olikin todellisuudessa vain ruokasuunnitelman määräämät puoli desilitraa. Ajattelin vakavasti hoitajien harjoittavan silmänkääntötemppuja, mutta tiesin myös, että niin tai näin, puolesta desilitrasta olisi edettävä vielä paljon suurempiin annoksiin. Kuukausien myötä minut siirrettiin suorittamaan ruokailujani yleiseen tilaan muiden potilaiden keskelle. Viisi kertaa päivässä istuin paikoillani katsellen suurimman osan heistä syövän normaalisti, ja nousten sitten pöydästä muiden juttujen pariin. Minä istuin ruokani ääressä tunteja. Minulle hoettiin: ”Jokaisen lusikallisen myötä sitä ruokaa on vähemmän.” Yritin unohtaa, että jokaisen lusikallisen myötä sitä olisi enemmän sisälläni.

Jokaisen ruokailun jälkeen minun oli istuttava vähintään tunti yleisissä tiloissa hoitajan vieressä. Tänä aikana ei saanut mennä vessaan, ja pakottavassa hädässä sinne mentiin hoitajan kanssa. Tällä ehkäistiin oksentaminen sinä aikana, kun ruoka ei ollut vielä ehtinyt imeytymään.

Jos hoitajat näkivät minun seisomassa tai kävelemässä kauemmin kuin oli tarpeen, minun käskettiin aina istuutua. Yhtään ylimääräistä ei saanut kuluttaa. Kun painoa saatiin nousemaan muutamia kiloja, sain käydä ensimmäisiä kertoja ulkona. Nämä ulkoilut toteutuivat aina valvonnan alaisina joko hoitajan, tai jonkun läheiseni kanssa. Aikaa oli maksimissaan puoli tuntia, josta suurin osa meni puiston penkillä istumiseen. Oli poikkeuksellisen lämmin kesä. Jokaisen ulkoiluluvan aikana koitin hengittää ulkoilmaa varastoon. Pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä minulta kiellettäisiin taas kaikki pienet vapaudet, jotka olin taistellut itselleni takaisin.

Kerran viikossa oli ratsia, jolloin kaikki huoneet käytiin huolellisesti läpi. Lomilta takaisin tulleille potilaille tehtiin poikkeuksetta ruumiintarkastus, mutta aina oli mahdollisuus siihen, että joku potilaista oli kaikesta huolimatta saanut tuotuaan mukanaan jotakin kiellettyä. Huonetarkastuksissa takavarikoitiin usein lasinsiruja, pieniä teriä, tai piilotettuja lääkkeitä. Opin ajan myötä lähtemään huoneestani ratsioiden ajaksi. En halunnut katsoa kun tavaroitani pengottiin. Kun näin hoitajien poistuvan huoneestani, menin takaisin sisään ja järjestin aina tavarani täsmällisesti järjestykseen, jossa ne olivat ennen kuin niitä siirreltiin. Yritin asetella ne mahdollisimman tarkkaan, jotta unohtaisin, ettei yksityisyyden raja enää yltänyt niihin.

Aamut alkoivat verikokeilla. Veriarvoja seurattiin tarkkaan, sillä aliravitsemus olisi voinut viedä minut hetkessä vielä huomattavasti huonompaan kuntoon kuin mitä valmiiksi olin. Useina aamuina heräsin labran työntekijän huomeneen ja neulan nipistykseen. Aluksi halusin nähdä neulan painuvan ihoni läpi, mutta lopulta totuin siihen niin täysin, että saatoin olla vielä puoliunessa kun verinäytteitä otettiin.

Verikokeiden jälkeen mitattiin rutiinina verenpaine, jonka jälkeen mentiin hoitajan kanssa punnitukseen. Ainoastaan alusvaatteet saivat olla päällä vaa’alle noustessa. Minulle ei koskaan kerrottu mitään lukemia, mutta sain silloin tällöin tietää oliko tilanne mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Yritin kovasti lukea hoitajien ilmeitä, mutta punnituksissa he olivat kivikasvoisia. Mitään ei voinut aavistaa.

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin aina yleisiin tiloihin. Itse en usein ehtinyt paikalle, koska tappelin aamiaisen kanssa useamman tovin. Näissä aamuhetkissä kuitenkin katsottiin uutiset ja käytiin yhteisesti läpi viikko-ohjelmat. Minun viikko-ohjelmani näytti poikkeuksetta samalta: Siihen oli kirjattu hoitoneuvottelut, keskusteluajat omahoitajan kanssa, sekä ravintoterapeutin ja lääkärin tapaamiset. Osastolla järjestettiin myös kaikenlaista hauskaa ohjelmaa kuten musiikkia, leipomista ja liikkumista, mutta minulla ei ollut lupaa eikä halua osallistua niihin.

Hoitajien kanslian lähettyvillä oli huoneita, jotka pidettiin aina suljettuina. Toisessa huoneessa oli lepositeet, ja toiseen oli mahdollisuus sulkea potilas, joka käyttäytyi aggressiivisesti. Itse nukuin muutaman yön viimeksi mainitussa, vaikka en milloinkaan antanut siihen asianmukaista aihetta. Syy oli kuitenkin yksinkertainen: Olin hiljattain saanut uuden, psykoosista kärsivän huonetoverin. Tyttö oli kapinallinen, eikä pelännyt kertoa ongelmistaan. Minä pelkäsin häntä. Sairaalahuoneet olivat siihen aikaan täynnä, joten hoitajat kokivat parhaaksi siirtää minut tuohon kolkkoon tilaan. Huone oli harmaa ja betoninen, ja se suljettiin raskaalla ja paksulla ovella, jossa oli pieni ikkunaluukku muutaman kalterin takana. Huoneessa ei ollut mitään. Minun tapauksessani ovi oli kuitenkin kokoajan auki, ja sinne tuotiin patjojen lisäksi julisteita pupuista ja kissanpennuista. Lopulta koin oloni siellä turvallisemmaksi kuin vanhassa huoneessani.

Välillä osastolla oli kaikkea muuta kuin rauhallista. Potilaita tuli ja meni, ja minusta tuntui että vain istuin paikoillani ja näin sen kaiken. Näin, miten yksi potilaista ei suostunut menemään suihkuun, mutta meikkasi joka päivä uudestaan. Hänen naamaansa ei enää erottanut sen lian ja meikin alta, mutta kuulin, miten hän tappeli vastaan suihkutiloissa. Näin, miten joku pyyhki räkäänsä sohviin ja kävi hoitajien päälle kun nämä käskivät hänen lopettaa. Kuulin, miten aina silloin tällöin joku huusi hoitajille käyttäen kieltä, jota en itse ollut milloinkaan käyttänyt.

Kun palasin entiseen huoneeseeni, otti se psykoosista kärsivä tyttö huoneessamme ikään kuin johtajan aseman. Hän ei ollut anorektikko, mutta hän halusi kapinoida, ja teki sen usein minun kustannuksellani. Hän sai ideoita jotka kiehtoivat minua. Hän keksi, että hoitajan ollessa poissa, voisimme kävellä huoneessamme ympyrää, ja häntä nauratti kun suoritin kävelyä hänen kanssaan toivoen että se kuluttaisi tarpeeksi syömistäni aterioista. Hän katsoi käsivarsissani olevia raapimalla syntyneitä palovammoja ja halusi että opetan hänelle miten ne tehdään. Välillä hän istui öisin hereillä ja tuijotti tyhjyyteen.

Kotilomille oli mahdollisuus päästä kun tilanne oli tarpeeksi vakaalla pohjalla. Potilaita pyrittiin päästämään kotiin heti sen ollessa mahdollista, joten esimerkiksi juhannuksena muistan kiivenneeni ikkunalaudalle ja katselleeni kun suurin osa potilaista kirmasi kesälaitumille. Olin itse liian huonossa kunnossa lähtemään. Osastolle jäi silloin minun lisäkseni vain yksi potilas, ja hänkin oli anorektikko. Meidän molempien vanhemmat viettivät urheasti juhannuksen seuranamme suljetulla osastolla. Hoitajat olivat tehneet meille tietokilpailun, ja jokin tässä muistossa on jopa koomista. Ratkoimme juhannuskysymyksiä vanhempiemme kanssa ja kisan voittajaksi selviydyimme yllättäen me kaksi ainoaa paikallaolevaa potilasta. Kotilomille päästettyjä varten varatut karkkipalkinnot jäivät hyllylle, kun molempien voittajien diagnoosi olikin Anoreksia.

RR aiheuttaa ärräpäitä

27.8.2014 Terveys, Vakavasti otettava, Yleinen

Mulla huolet näkyy helposti verenpaineessa. Alla olevan kuvan mukaan mulla saattaa pieniä huolia olla. Vai ootko mitä mieltä?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hellekö painaa?

28.7.2014 Terveys, Vakavasti otettava, Yleinen

Helteet ei minuu varsinaisesti ahista, mitä nyt vähän hikoiluttaa, mut se lienee melko normalia. Mul on verenpainelääkitys. Mittasin paineet viimeks joskus kuukausi sitten. Olihan se silloinkin koholla, muttei sentään tällä tavoin. Aamun lukemat 213/131, lepopulssi 82. Ja on mitattu ihan oikealla tavalla levossa. Oisko helteillä osuutta asiaan?

 

Puoskarointia ja yleistä vitutusta

10.4.2014 Terveys, Vakavasti otettava

Harmiksenne ilmoitan olevani yhä hengissä puoskar… ei kun lääkärikäynnin jälkeen. *huoh*
Edellinen (eri) lääkäri sanoi erään mun lääkkeen kohdalla: ”tämä jätetään sinulta ehdottomasti pois.” Tämänpäiväinen (eri) lääkäri sanoi saman lääkkeen kohdalla: ”Tämän lääkkeen määrä tuplataan!” Kyseessä oli siis tismalleen sama lääke (beetasalpaaja, jonka tehtävä on nimenomaan laskea sykettä alemmas): pois vs tuplataan. Mitenhän mun pitäisi toimia? Hauskaa?

Ja kun pyysin päästä työterveyslääkärin kautta jatkotutkimuksiin, lähinnä verisuonten varjoainekuvaukseen, tyrmäsi puoskar-lääkäri sen edellä mainittuun beetasalpaajan tuplaamiseen vedoten, eli että ”katsellaan lääkkeen tuplaamisen vaikutuksia”. Vittu, täs on kateltu jo kuukausi- ellei peräti vuositolkulla, eikä ikinä mikään muutu! Lisäksi hän sanoi, että jos potilas haluaa itse tilata ajan ja hoitaa varjoainekuvaukseen liittyvät toimet ns omasta pussista, sen kun tarttuu vaan puhelimeen. Niinpä.

Puoskar-lääkäri sanoi mun olevan ”perusterve”, joskin hän mittasi neljä (4) kertaa mun verenpaineen ja sykkeen ja vieläpä kahdella eri mittarilla, kun ei heti uskonut omia silmiäänkään lähinnä tuon sykkeen osalta. Joka kerta luvut olivat luokkaa 195/125, syke 110 tai 200/130, syke 115… Niin, toki on varmaan miljoona suomalaista, joilla on paljon korkeammat lukemat, mut kun tätä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu… minult alkaa olla totaalisesti voimat pois.
Joo, perusterve mies tosiaan. Tällä perusterveellä on kuudet (6) päivittäiset lääkkeet + nitrot + muutama tarvittaessa otettava lääke. Pelkkä puhuminen hengästyttää, eikä selitys ole pelkästään ylipaino eikä epäterveet elämäntavat. En ole viime aikoina ryypiskellyt, syön suht monipuolisesti ja liikun sen verran minkä kykenen jne…

Olen tuhatvarma, että jossain kohtaa mulla on orastava tukos tuolla suonistossa, mut eipä tämä Herra Tohtori siitä välittänyt hittojakaan. Pitäis varmaan kuolla ensin, ennen kuin saa lähetteen oikeaan sairaalaan. Eli jos haluaa oikeasti parantua, sit vaan kaivaa omaa kuvettaan ja menee yksityispuolelle esim. Mehiläiseen.

Ainoa valopilkku tänään oli pomojen ja ylipäätään työyhteisöni reilu ja kannustava suhtautuminen mun paskatilanteeseen. Harmi heille, harmi firmalle, mut Puavo ei nyt kykene töihin. Melkein tuli tippa silmään tänään tehtaalla, kun selitin pomolle tilannetta. Sorry folks.

Taas paineesta

9.4.2014 Terveys, Vakavasti otettava

Tänään ke 9.4 klo 17:10 eli just äsken mitattu verenpaine:
170/123 , syke (lepopulssi) 111. Ja nimen omaan levossa!
Ei tuu huominen lääkäriaika yhtään liian aikaisin.

Kun lääkitys on kunnossa eikä sairauksia ole, on mun syke n. 60-65.

Uus mittaus puolen tunnin päästä: 179/125, 108.