Selaat arkistoa kohteelle vauva.

Iskänä olemista

26.12.2016 Yleinen

Tässä kun vietettiin ensimmäistä joulua iskänä niin ehkä siitä jo voi hieman avautuakin.

Minun kohdalla ei voi hirveästi kertoa, kun aika sivusta seuraava olen ollut vaikka mitä nyt välillä vaippaa vaihdan.

Hieman kertomusta lauantailta vaippaa vaihtaessa:  Peban kun sain pestyä ja aseteltua Linnean takaisin alustalle niin uutta kusta alkaa jo tulemaan ja siinä sitten hamuilet hädissään uutta vaippaa ja kappas lyötkin käden suoraan vanhan vaipan paskaan :D

Onneksi ei nyt ihan näin paha mutta kuitenniin.

kivaahan se on seurailla ja ostella kaikkea järkevää lapselle.

Tässä Linnea sovittamassa uutta Tiikeri pukua :) vähän iso se on vielä, mutta kovaa se kyllä kasvaakin.

Joulu vietettiin Haminassa/Kotkassa.

Ei ollut ainakaan ruuasta pulaa pikemminkin allekirjoittanut ei jaksanut syödä enempää.

On sillä Korvatunturin valkoparralla ollut taas kantamista, että on saanut kaikki lahjat vietyä, kun meillekin tuli useita paketteja.

Kotiteatteri saa vihdoin vähän jatkoa kun KEF:n takakaiuttimet tulee jatkoksi.

Tarkoitus olisi saada kaiuttimet sekä vitriinit seinään kiinni, mutta oikein tuo oma taito ei taida riittää. En oikein tiedä pitäisikö vitriinit ensin pultata toisiinsa kiinni ja sen jälkeen seinään vai ensin seinään joku levy/lauta mihin sitten pultattaisiin vitriinit kiinni?

Kaiuttimet saan kyllä seinälle kun tiedän vain missä kohtaa koolaukset menee.

 

Pakko oli ottaa Katan vaasista vai mikä toi on kuva kun oli niin hieno ja sopii hyvin sisustukseen.

 

 

Eteiseen tuli tuollainen penkki, joka tosin ei kestä sitten yli 100kg eli navetassa punnittavat eivät sitten siihen istu tai kyllähän minä tiedän että paskaksihan sen joku vielä vetää.

loppuun Linnea Elisabeth Maria Kiviharju ja muutama kummi ja sukulainen ja perhetuttu :)

Omakotielämää

17.12.2016 Taloprojekti, Yleinen

Jahas kesä meni ja syksykin siinä sivussa.

Oikein muista mistä edes aloittaisi :/

No Meille syntyi 7.8.2016 pieni tyttövauva nimeltä Linnea

Taloon päästiin muuttamaan aikataulussa lokakuun loppupuolella

Kaksi asiaa joita eitoista ei voi edes sanoin kuvailla miten ihmeellistä on ollut.

menee päiviä ja yhtäkkiä tajuaa siis toi on mun tytär siis wooooot.

Tulee seurailtua pienen tytön liikeitä ja kasvua ja ei oikein keksi sanoja millä kuvata, kun miettii kuinka avuton on vielä pieni Linnea <3

Pieni Linnea ihmetyttää jo tempuilla ja iskä on myyty joka kerta kun hymy korvissa selittelee jotain omaa mongerrusta.

Itseasiassa samaa kieltä kuulin Artsin kolmekymppisillä, mutta ei niistä enempään sillä hulmuttelut ei kuulu tähän blogiin. Tai ainakaan tämä reissu.

Talon ensimmäiset päivät alkoivat ensin pikku takaiskuilla, kun takan muutaman esilämmityksen jälkeen pistin täydet tulet ja ensimmäisen pesällisen jälkeen aloin lisäämään puita ja riks raks poks luukku irti ja tippui lattialle niin, että luukun lasi hajosi!! ei jäänyt paljo vaihtoehtoja kuin napata paljain käsin luukku takaisin paikoilleen. sormen päät paloi, ja lasinsiruja jaloissa, mutta sen vakavampaa ei onneksi käynyt paitsi nyt uusi takka paskana.

Soitin kyseisen firman miehelle ja jo puhelimessa tiesi mikä oli vikana! ”joo varmaan saranatappi liian lyhyt sanoi Sergei tai vastaava puhelimessa ja kappas saranatappi oli aivan liian lyhyt ei siis ollut käytännössä ollenkaan kiinni!!

Noh korjaajat tuli nopeasti ja nyt on toiminut :)

Toinen oli sauna, kun ensin odoteltiin käyttökytkimen ja kiukaan välistä piuhaa, kun oli liian lyhyt.

Asentajat kävi ja innoissaan sauna tulille.

Alkoi sauna näyttää valmsta ja eikun ineen niin no hemmetti ovi ei mene kiinni!

Oven yläpuolinen lasi oli valunut alaspäin kiinnikkeissä ja oli oven kanssa päällekkäin.

Vittuileva s-posti työnjohtajalle ja tuli oikein itse korjaamaan (voin kyllä suositella Design-taloa jätän nyt TJ:n nimen mainitsematta) ja kuntoon tuli

muuten on kyllä hyvin pelannut kaikki talossa ja sitten vähän kuvia 

Sadevesisuihkut ja aaltolaattaa mii laik

Sauna on sairaan magee. harmi, että kuvaaja ei osaa ottaa kunnon kuvia :(

Mustaa ja valkoista teema jatkuu

kuvassa vielä vanha teevee taso. nykyään leveämpi kiiltävä musta. Ei jaksa nostaa persettä sohvalta että yhden kuvan ottaisi niin olkaa ilman ihan vitun sama jee Tero uhmaikä 37v

Ulkoa tulee muuttumaan paljon sillä jäi aika pahasti kesken kaikki, kun tuli talvi joka tosin arpoo vieläkin tuloaan.

Joo ja tapaus Posti.

Tilasin Videotykin Saksasta syyskuussa ja seurasin lähetystä kunnes luki noudettu WTF kuitannut Andre Culberg (kuka?)

Soitto postiin ja moneen kertaan kysyi sinä siis et tiedä tätä kyseistä henkilöä? NO EN  VITUSSA

Noh olet varmaan saanut väärän seurantatunnuksen. Tarkistin että kaikki täsmää.

Emme voi auttaa sillä lähettäjän täytyy tehdä katoamisilmoitus

Eli s-postia lähettäjälle

Kymmenien s-postien jälkeen marraskuun alussa posti ilmoittaa mulle että paketti on hävinnyt AAAHAHAHAHAHAHA NO SHIT

Marraskuun lopulla lähettäjä ilmoitti että on saamassa postin vakuutuksesta rahat takaisin ja tätä tykkiä ei enää saa joten tulee uudempi tykki. Jee kivaa mut tulis nyt saatana.

Yleensäkin miten helvetissä joku on saanut sen paketin haettua? En keksi mitään muuta kuin on saanut saapumisilmoituksen ja väärentänyt valtakirjan.

Ja loppuun pieni lisäys: Miksi aina kun jokin tilaamani tuote tulee postin kautta menee jokin vituiksi :/

Ei tainu Terppandalen saada tykkiä tänä vuonna mut ei se mitaa.

Olisko seuraava sitten Joulun mietteitä saa nähdä soronoo bitchesss

 

Kuulumisia tohinan keskeltä

23.5.2016 Yleinen

No niin, eipä sitä ole paljoa ehtinyt tässä tietokonetta availemaan, saatikka kirjoittamaan jotain. :) Ei sillä, poitsu nukkuu kyllä hyvin myös päivällä, mutta jotenkin sitä ei vaan ole saanut sitten aikaiseksi raapustaa teille kuulumisiamme. No yritetään nyt, edes jotain. :)

Arki rullaa täällä ihan mukavasti. Pojan kanssa hengaillaan kotosalla ja nyt kun ilmatkin on näin upeat niin koitetaan ulkoilla mahdollisimman paljon. Elämä kipsin kanssa on sujunut ihan mallikkaasti ja edessä olisi vielä pari kipsin vaihtoa ja sitten kesäkuun alussa tuo minun pelkäämä akillesjänteen tenotomia eli katkaisu. Silloin vietämmekin sitten päivän ja yön sairaalassa pojan kanssa. Tulee olemaan sitten itselleni hyvin raskas päivä. Mikään muu ei itseäni juurikaan pelota, mutta tuo nukutus. Koitin udella kiurgilta nukutuksesta, mutta hän antoi hieman ympäripyöreän vastauksen. Lähinnä kun toimenpide on hyvin pieni, kestoltaan ehkä 2min + kipsaus, että joutuvatko laittamaan hengitysputket jne. Toivoisin niin, että tuo tehtäisiin vaan kevyessä humautuksessa. Mun sydän varmaan hajoaa jos tuolle pienelle laitetaan hengitysputki. :( Tiedän kyllä, että pienempiäkin vauvoja leikataan ja heille tehdään isojakin sydänleikkauksia, mutta nyt täytyy sanoa, että oma on oma. Se pienikin asia tuntuu oman lapsen kohdalla ihan kauhean suurelta ja pahalta. Ja tietenkin tähän liittyy vahvasti myös tuo oma menettämisen pelko, joka vaivasi minua koko raskauden. Leikkaus on aina riski, joten tiedostan myös sen varjopuolet. Ja menettäminen… Se olisi jotain ihan kammottavaa. Itken jo nyt, kun mietinkin tulevaa leikkausta. :(

Synnytyksestä kirjoittaessani en muuten muistanut ollenkaan kertoa kokemuksiani doulasta. No, lyhyesti: Parasta! Siis voi hyvänen aika. Ehkä meidän kohdalla vielä sattui doulan kanssa kemiat niin hyvin yksiin, että vaikkei oltu nähty ennen synnytykseen menoa kuin pari kertaa niin tuntui kuin oltaisi tunnettu pidempäänkin. Aivan loistavaa. Ja mikäli tulevaisuudessa vielä päädyn synnyttämään niin ihan varmasti otan doulan mukaan. Samaa mieltä on myös puolisoni jolle jäi myös tosi hyvä mieli synnytyksestä. :) Että miettikää ihmeessä doulan käyttöä, vaikka se oma puoliso siellä synnytyksessä paikalla olisikin.

Havahduin tässä toissapäivänä siihen, että aloin kaipaamaan sitä pyöreää raskausvatsaani ja sen sisällä potkivaa tyyppiä. Jossain määrin pidin siitä vatsasta. Samaten kolmen viikon aikana olen useaan otteeseen itkenyt sitä, kun näen tuon pienen pojan kasvavan. Eihän minulla kohta enää ole sitä pientä vauvaa… :( Ne pienet tulitikun ohuet sormet ovat saaneet ylleen pienen rasvakerroksen. Samoin leuanalle on tullut toinen leuka ja posketkin ovat nyt niin pyöreät. Poika viettää päivässä jo useamman tunnin hereillä, ärisee, örisee ja päästelee kaikkia ihmeellisiä ääniä. Katselee jo tarkkaan ympärilleen. Niin, ja on muuten poika kietonut jo molemmat vanhemmat pikkusormensa ympärille. Että saa nähdä miten hienosti tässä vielä käy. ;)

Adoptioprosessi ei ole vielä edennyt juuri mihinkään. Paperit on laitettu eteenpäin, mutta nyt siellä PeLassa odottelevat kaupungilta maksusitoumusta ja jotain tietoja. Viime viikolla kävin isyydentunnustuksessa. Kyllä meinasi mennä hermot siihenkin touhuun, kun eka he eivät tienneet mitä sinne pitää kirjoitella kun isyyslaki on muuttunut. Verenpaineet nousi jo melkoisesti jo pelkän puhelinkeskustelun aikana. Onneksi itse käynti lastenvalvojalla oli sitten helpompi nakki, ja hän pyyteli vielä anteeksi sitä säätämistä. No, mutta jospa tämä jossain vaiheessa etenisi mutkattomasti. Onhan tässä kaikkea muutakin huolta ja stressiä, että ei jaksaisi enää noista asioista stressata.

P.S. Ette muuten usko, mutta en ole vieläkään saanut Kelalta päätöstä äitiyslomasta! Katselin juuri tänään noita omia tietojani Kelasta ja edelleen siellä odottelevat työnantajalta sitä yhtä paperia. Pikkusen alkaa kismittämään! Niin, ja nyt kun opintovapaani katkaistaan vaan sairausloman perusteella, mikä on kuitenkin minulle palkallista äitiyslomaa on työnantaja hakenut Kelalta sairauspäivärahaa! Mikähän soppa tästäkin syntyy… Pahoin pelkään, että tämä ei pääty hyvin. :(

 

Rakkaudesta sekaisin <3

2.5.2016 Yleinen

Anteeksi pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta ehkä sen sallinette sillä siihen on erittäin hyvä syy. :) Meidän pieni poikamme näki päivän valon perjantaina 29.4.2016. <3 Eilen, kaksi päivä myöhemmin kotiuduimme sairaalasta ja koitamme nyt sopeutua tähän uudenlaiseen arkeen. Mutta kirjoitellaanpas jotain pääkohtia viime aikaisista tapahtumista.

Maanantaina 25.4. kävimme äitipolilla kontrollissa ja keskustelemassa lääkärin kanssa synnytyksen käynnistyksestä. Kaikki oli kunnossa ja lääkäri ehdotti, että synnytys käynnistettäisiin keskiviikkona 27.4. jolloin alkaa rv 39. Eli hyvillä fiiliksillä kotiin pakkailemaan sairaalakassia valmiiksi. Lääkärin kanssa sovimme, että ballongin laiton jälkeen jään osastolle odottelemaan tilanteen etenemistä. Tämä sen takia, että minä ja puolisoni saamme rauhassa levätä ja nukkua, eikä tarvitse hermoilla synnytyksen käynnistymisestä. Ja samalla pystyvät osastolla seurailemaan minun verenpaineita.

Keskiviikko aamu koiti ja suunnistimme aamupäivästä äitipolille. Ensin istuin taas käyrillä n. 20min jonka jälkeen pääsin lääkärille. Ballongin laitto oli minulle ainakin hyvin helppo toimenpide. En tuntenut sitä lainkaan. Paineen tunne tuli vasta sitten kun nousin jalkeille. Ballongin laiton jälkeen kätilö vei minut sitten osastolle. Keskiviikko menikin sitten osastolla hengaillessa. Alkuun ballongi aiheutti paineen tunnetta ja pientä menkkamaista kipua. Iltaa kohti tuo kipu helpottui vaikka koitin pysyä mahdollisimman paljon liikenteessä. Ensimmäinen yöni sairaalassa oli melkoinen kokemus. Sänky oli aivan kamala. Nukuin yön todella huonosti. 1-2 tunnin pätkissä ja sitten oli aina pakko kääntää kylkeä jne.

Torstai aamuna klo 10 lääkäri tuli sitten ottamaan ballongin pois. Se lähtikin ihan vetämällä. Siitä sitten tavarat matkaan ja kohti synnytyssalia jossa puhkaistiin kalvot klo 11. Salissa odottelinkin supistuksia jotka alkoivat kyllä, mutta kovin vaimeina. Pari tuntia taisimme odotella supistuksia ja sitten klo 13 alettiin tiputtamaan oksitosiinia. Tehokas aine. Supistuksia alkoi tulla. Annosta nostettiin vähän väliä ja supistukset pahenivat. Koitin pysyä liikenteessä mahdollisimman paljon. (anteeksi, mutta ajantajuni on varmaan kadonnut jossain vaiheessa) Ensimmäisenä kivunlievityksenä käytin ihan suihkua. Lämmin suihku oli aika ihana ja siellä vierähti aikaa noin 40min (suihkusta tulon jälkeen huoltomiehet tulivat paikalle sillä joku viemäri oli vuotanut alakertaan. Aiheutin sairaalalle vesivahingon). Tämän jälkeen kivunlievityksenä kokeiltiin kohdunsuunpuudutetta (tai joku vastaava). Se ei kuitenkaan tehonnut kovin hyvin. Kärvistelin jonkin aikaa ja sitten pyysin jo vahvempaa kipulääkettä. Ja siinä ei kauaa mennyt kun paikalle tuli nukkumatti laittamaan epiduraalipuudutuksen. Kokemuksena ei nyt mikään kovin ihana, varsinkin kun ensimmäinen pisto osui suoraan verisuoneen. Mutta taivas aukeni sen jälkeen. Ihana puudutus. Sillä mentiinkin sitten koko loppu synnytys.Puolen yön jälkeen oli pakko ottaa parin tunnin unet, kun homma eteni kovin hitaasti minun kohdalla. Kätilöillä kyllä riitti kiirettä, kun synnäri oli täynnä. Joutuivat soittamaan lisää henkilökuntaa töihin.

Jossain vaiheessa pidettiin oksitosiinista puolen tunnin tauko, että vauva ei ala stressaamaan. Oli ihan hyvä, sillä sain taas nukuttua hetken aikaa. Aamuvuoron vaihtuessa oli kohdun suu 8cm auki ja sain häpyhermopuudutuksen ja lisää epiduraalipuudutetta. Joskus klo 9 pintaan alkoi olla ponnistamisen tarve. Alkuun pikku treeniä ponnistamisesta ja siitä sitten enemmän tosissaan kunnon ponnistamista. Klo 9.38 maailmaan saapui huutava 10 pisteen poika. <3 Itku tuli aivan välittömästi ja sitähän riitti. Siihen tunnetilaan ei vaikuttanut mikään mitä minulle sanottiin. Synnytyskassiin olin kuitenkin pakannut vauvalle vaaleanpunaiset vaatteet. Olihan meille luvattu 99% varmuudella tyttövauvaa. (kotona oli siis laatikot täynnä tyttöjen vaatteita). Toinen mitä kätilöt kertoivat vauvan synnyttyä oli, että hänellä on kampurajalka. Mikään näistä tiedoista ei saanut minua itkemään tai murehtimaan. Itkin valtoimenani sitä onnea mitä tuona hetkenä koin. Niitä kyyneliä mitä olin tuskissani ja peloissani pidätellyt sisälläni koko raskausajan. Nyt minä olin oikeasti äiti. Minulla on ihana pieni poika joka on terve ja me olemme nyt ihka oikea lapsiperhe.

Pienen poikamme strategiset mitat syntyessä olivat 45,5cm ja 3070g. <3

Nyt olemme aloittelemassa arkea kotona ja eihän tässä ole ehtinyt tehdä muuta kuin ihastella pienokaista. Paljon kaikkea puuhaa on edessä. Keskiviikkona menemme sairaalalle kun kipsaushoito aloitetaan. Perjantaina tulee sitten neuvolantäti kotikäynnille. Adoptiopaperit pitäisi saada kasaan ja lähetettyä eteenpäin jne. On tässäkin hirveesti hommia, mutta tuo poika vaan on niin ihana ja rakas, että  sen vuoksi me tehdään mitä vaan. :) Mutta paljon on vielä taisteleltava. Tästä se elämä pienen pojan kanssa alkaa. <3

 

Huh hei!

30.11.2015 Yleinen

Tämä kirjoitus alkaa syvällä huokauksella ja kevyemmällä hengityksellä. :) Tänään kävin lähetteellä ylimääräisessä ultrassa äitipolilla. Kokemus oli hyvä, kun lääkärinä oli empaattinen ja ymmärtäväinen lääkäri. Tämä sama lääkäri oli viime talvena myös paikalla, kun kävimme seurantaultrissa lapsivesien menon jälkeen. Silloin hänestä jäi jo hyvät kokemukset. <3 Nyt siis tarkoituksena oli miettiä mitä tehdään, lapsivesipunktio vai uusi verikoe. Omaa oloani helpotti se, että lääkäri sanoi suoraan, että yhdistelmäseulan tulos on sen verran hyvä, että punktiossakin on suuremmat riskit kuin tässä tilanteessa. Punktiossahan on keskenmenoriski 1% luokkaa ja tuo minun seulan tulos jää reilusti tuon alle. Olin kyllä itsekin sitä mieltä, että punktiota en halua. Joko uusi NIPT- testi tai ei mitään. Lääkäri ultrasi ja mittasi. Kaikki vastasi hienosti raskausviikkoja eikä mitään viitteitä nyt olisi mistään kromosomivirheestä. Joten helpotuksen huokaus ja nyt jatkamme näin eteenpäin. Tällä hetkellä pienellä painoa huikeat 160g. <3

Äitipolilta poistuin hyvillä mielin, kun lääkärikin vielä sanoi, että saa tänne tulla uudestaankin jos siltä tuntuu. (ehkä minä nyt pärjään sinne rakenneultraan saakka) Seuraavaksi olikin sitten vuorossa soittoaika neuvolaan ja sokerirasituksen tulokset. Ettei meidän hyvä tuuri nyt kaatuisi niin NAPS, sain heti diagnoosin raskausajan diabetes. Ehkä eniten vituttaa se, että kun paastoarvon raja on 5,3 niin minulla se oli 5,4!!!! No, menen tällä viikolla käymään neuvolassa josta saan kotiin sokerimittarin ja ohjeistuksen ruokavaliosta. Viikon ajan sitten mittailen kolmesti päivässä sokeriarvoja. Ja nyt ehkä taas ärsyttää se, että joulu on tulossa ja aion kyllä syödä herkkuja. ;) Joulu on kuitenkin vaan kerran vuodessa. Nyt sitten tosiaan pitäis alkaa kokeilemaan, että millainen ruokavalio itselle sopii, mikä ei nosta sokereita liikaa jne, kun sekään ei kuulemma ole ihan kauhean yksinkertaista. Se mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle jne. Mutta täytyy sanoa, että näiden kaikkien kokemusten jälkeen, tämä diagnoosi ei juuri minua hetkauta tai aiheuta mitään isompaa ahdistusta. Nyt jos teillä lukijat on jotain hyviä vinkkejä niin otan kaiken ilolla vastaan. :)

Huomenna pitäisi jaksaa raahautua kouluun, edessä yksi iso tentti. Hirvittää vähän miten mun käy, mutta toisaalta en jaksa sitäkään turhaan stressata kun tiedän että voin mennä uusimaan sen tentin sitten tammikuussa. Ja sittenhän mulla pitäisi olla paljon aikaa, kun nyt näyttää ja tuntuu siltä, että harjoittelut siirrän sitten jonnekin tulevaisuuteen. Tällä viikolle menenkin juttelemaan opettajan kanssa siitä, mitä kursseja voisin kevään aikana suorittaa, ettei tältä vuodelta nyt kauheasti jäisi opintoja rästiin.

Tällaisilla fiiliksillä näin alkuviikosta. <3

7.9.2015 Yleinen

Koulujen alkamisen jälkeen lapsilla ovat alkaneet myös harrastukset. Miehen nuorempi tyttö on tähän asti käynyt jääkiekossa ja lentopallossa. Nyt hän kuitenkin puhuu haluavansa lopettaa lentopallon. Minun ja mieheni puolesta saa lopettaa, kunhan ei jahkaa edes takaisin sen asian kanssa. Aina kun tytöltä kysyy hänen omaa mielipidettään, niin hän sanoo lopettavansa ja soittaakin äidilleen ettei halua enää harrastaa lentopalloa. Aina näiden puheluiden jälkeen hän sitten kuitenkin on sitä mieltä, että jos nyt kuitenkin jatkaisi. Tulee aivan sellainen tunne, ettei tytön äiti anna tytön valita itse omia harrastuksiaan. Minä en ainakaan aio omia lapsiani manipuloida käymään harrastuksissa, joita he itse eivät halua harrastaa. Miehen pojistakin vanhempi päätti lopettaa jääkiekon. Nuorempi heistä kuitenkin vielä jatkaa pelaamista. Suurin harmi lasten harrastuksista on kuskaaminen. Lähes joka päivä saa olla viemässä ja hakemassa jostakin.

Miehen vanhempi tyttökin oli meillä viikonlopun. Mitään apua hänestä ei kylläkään ollut. Lähinnä kävi vain nukkumassa, kysymässä onko ruokaa sekä komentelemassa nuorempia sisaruksiaan, vaikkei se tässä huushollissa hänen tehtävänsä olekaan. Sitten kuitenkin kun huomautin nuoremman pojan huoneen olevan kuin sikolätti ja että pojan on se siivottava, niin tämä vanhempi tyttö totesi siihen vaan että ehkei se haittaa sitä poikaa. Joo ehkei haittaa, mutta jos minä sanon että se huone pitää siivota, niin poika sen siivoaa, eikä vain silloin kun isosisko on sitä mieltä että huone pitää siivota. Vaikka miehen vanhempi tytär on mukava ja olisi kiva, että hän viettäisi enemmän aikaa meillä, niin en pidä siitä että hän yrittää ottaa meillä emännän paikan ja määräillä kaikkia muita.

Viikonloppuna kävimme mökillä järvellä. Menomatkalla kävimme miehen veljen luona katsomassa pari viikkoista poikavauvaa. Tuliaisina vein puolukkajuustokakun, jonka ohjeen löysin Pirkka-lehdestä. Kerrankin sai kylässä syödä surutta kakkua, koska oli sen itse tehnyt. Oli muuten hyvää. Hapan päällinen sopi hyvin yhteen makean täytteen ja pohjan kanssa. Isäntä teki mökillä hiukan remonttia ja veimme yhden verkon, jolla tuli yksi siika. Koirat löysivät pahalle haisevan jäniksen raadon ja vaikka kuinka yritimme sen piilottaa, niin vanhempi koira kaivoi sen ylös ja söi siitä puolet. Nyt se on ilmeisesti kärsinyt vatsavaivoista, koska ei ole koskenutkaan ruokaansa.

puolukkajuustokakku

puolukkajuustokakku

Sunnuntaina oli vielä nuoremman tytön koulukirjojen päällystysoperaatio. Oma olo on ollut kohtalainen, välillä kuvottaa ja väsynyt olen jatkuvasti. Onneksi olo on kuitenkin pikku hiljaa normalisoitunut. Miehen veljelle tuli muutama viikko sitten poikavauva ja nyt myös toinen hänen veljensä sai tiistaina poikavauvan. Saas nyt sitten nähdä onko tämä meidänkin poika. Itse en ainakaan osaa ajatella edes muuta. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus mennä taas mökille ja käydä mahdollisesti lintumetsällä koirien kanssa.

Sairaalakassi

7.5.2015 Yleinen

Aloitan sairaalakassista
Sairaalaan kannatta ottaa mukaan mm.
Äitiyskortti, ajokortti tai muu kuvallinen henkillisyystodistus ja käteistä rahaa jos haluat käydä kanttiinissa.

Vauvalle kotiinlähtö vaatteet: Body, puolipotkuhousut, pitkähihainen potkupuku, villasukat, villarasat (tai pehmeät sukat) hyvin korviasuojaava myssy (muista ettei vauvasi ole syntyessään välttämättä niin pieni että 50cm vaatteet mahtuu)

Imetysliivit ja liivinsuojia, rintakumi jos haluat käyttää, sain itse ainakin vauvan helpommin juomaan kun käytin rintakumia ensimmäisinä päivinä, myös tutti mukaan jos haluaa, ja nänni rasvaa. Jos et aio imettää ota kotimatkaa varten mukaan tuttipullo. Jos haluat käyttää vauvalla kestovaippoja ota ne mukaan.

Huulirasvaa ja itse otin bebanthenia mustelmiini.

Kamera, kännykkä ja molempiin laturit jos huonot akut.

Lämmintä vaatetta kannattaa varata mukaan, ainakin villasukat.(synnytys sali on toosi kylmä!)
Sairaalassa saa käyttää omia vaatteita, kannattaa ottaa mukaan ainakin omia sukkia ja vaikka croksit (koska sairaalan sukat ja tossut eivät olleet mitään mukavia pitää.)
Mitään farkkuja en suosittele mukaan ottavan eli mielummin hyvät oleiluasut, ja muistahan että se maha ei muutu muutamassa päivässä ennalleen joten mitään pieniä vaatteita ei kannata itselleen ottaa. Alushousut voi myös itse ottaa mukaan mutta ei mitään stringejä.. iso side pitää mahtua housuihin ja luultavasti joudut ne kymmenen kertaa vaihtamaan ja itse pesemään.

kaurapussi tai vastaava jos se helpottaa.

Periaatteessa tämä hyvin henkilökohtaista mihin on tottunut ja mitä haluaa käyttää mutta itse koin tarpeelliseksi ottaa mukaan hammasharjan ja tahnan, dödöä, omat shamppoot ja hoitoaineet ja vartalopesuaineet ja vartalorasvat. Myös oman käsi- ja naama pyyhkeet otin. Myös itse tykkäsin käyttää mietoja intiimialueen puhdistusliinoja.Meikkejä, kiharrinta, suoristusrautaa ym. voi ottaa mukaan jos haluaa. Harja ja kampa

Sairaalasta saa kyllä eväät mutta jos itse haluaa mukaan eväät voi ne ottaa.
karkkia, suklaata, sipsiä,keksiä, leipää, hedelmiä,säilykkeitä,purkkaa?
Otin mukaan piltin luumusosetta, koska usein on ummetusta synnytyksen jälkeen ja luumu auttaa siihen.
Juotavaa suosittelen ottamaan. (toki sitä saa automaateista ja voihan sitä sulle joku tuodakkin.) Tykkäsin sairaalan ruuasta mutta mies toi mulle suolapurkin kun pyysin, kaikki ei varmaan tykkää suolaisesta ruuasta mutta sai vähän edes makua! :)

Turvaistuimen voi varmasti Teidän kotiinhakija tuoda tullessaan! :)

Tämä lista on minun näkökulmasta ja toivon että se jotain kiinnostunutta auttaa. Sairaalaan ei tietenkään tarvitse mennessään ottaa välttämättä juuri mitään muuta kuin äitiyskortti ja henkkarit. Jos on hyvä tukiverkosto ja lapsen isä tai tukihenkilö sielä käy päivittäin niin tottakai he voivat aina tarvittaessa tuoda mukanaan mitä koet tarvitsevasi.

 

K

Huhtikuu 2015

24.4.2015 Yleinen

Päätin aloittaa bloggaamisen tänään vihdoin, ( hieman väsyneenä ) mutta ollut haaveissa jo pitkään eli katotaan mitä tästä tulee !

Ensinnäkin voisin vähän kertoa itestäni. Olen 23-vuotias nuori nainen Helsingistä. Olen seurustellut nyt kaksi vuotta, asumme pk-seudulla koiran ja mieheni kanssa, odotamme ensimmäistä lasta tällä hetkellä ( jo rv 38 meneillään eli h-hetki lähestyy, laskettu aika kahden viikon päästä). Niin ja hei olen naimisissa!! Mentiin muutama päivä sitten avioon maistraatissa, myöhemmin pidetään sitten kunnon juhlat ja järjestetään ne ”oikeat häät” siitäkin siis mahdollisesti postausta myöhemmin.

Olen myös erittäin kiinnostunut kauneudesta, hyvinvoinnista ja tietenkin shoppailusta! Rakastan meikkausta, hiusten laittoa ja vaatteita vaikka tyyli välillä meneekin hieman rokahtavan puolella, tyyini on aikalailla kytköksissä mielialoihini eli fiilispohjalla mennään lokeroimatta! Biletykset on jääneet nyt raskauden ja tulevan lapsen myötä, mutta sanotaanko että olen hyvistä bileistä oman osani saanut niistä reissuista juttua ehkä myöhemmin.

ensimmäinen kolmannes

23.4.2015 Yleinen

Muistan sen päivän kuin eilisen kun istuin vessassa yksi lauantai ja tuijotin testiä enkä voinut uskoa että siinä lukee oikeasti ”raskaana”, huh mikä hetki. Vähän aikaan M kanssa hehkutimme kuinka mahtavaa tää on ja sitten jo päätin soittaa neuvolaan. No oishan sitä varmasti ehtinyt myöhemminkin, mutta innokas esikoistaan odottava ei malttanut odottaa ja varasi ajan heti :D Ensimmäisen ajan saimme yhdeksännelle viikolle ja voi kuinka muistan sen jännityksen ja kaikki ne kysymykset mitä mielessä pyöri. Minullahan on nyt ollut kauhea pahoinvointi ja eihän sitä neuvolakäynnistäkään selvinnyt ilman, että täytyi välissä kävästä vessassa, noh ainakin neuvolatäti näki todellisen vointini… Ensimmäinen neuvolakäynti oli ihan simppeli, saimme ison pinon lappuja ja vielä enemmän asiaa ja vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Sekä tietysti sen kauan odotetun ajan ENSIMMÄISEEN ultraan!

Eilen kävimme ensimmäisessä ultrassa ja voi taivas miten rakkaalta se pienenpieni tuntuu jo nyt! Sydämeni hakkasi erittäin lujaa ja ehdin käydä ajatuksissa kaikki pahimmat vaihtoehdot läpi kun asetuin makuulleen… Eipä mennyt sekuntia kauempaa kun pieni ilmestyi näytölle ja sydämen ääni alkoi kuulua, ai että voisin hehkuttaa tästä vaikka kokonaisen postauksen. Vauva liikkui kovasti ja imi peukkua ja vilkutti meille. Kaikki oli vauvalla hyvin ja laskettuaika pysyi samana. Saimme myös seuraavaan ultraan ajan joka on juhannuksen jälkeen ja sitten saammekin tietää vauvan sukupuolen, mitenhän sitä malttaa odottaa…

tässä meijän pienestä ensimmäinen kuva

tässä meijän pienestä ensimmäinen kuva

Hehkutuksesta ja neuvoloista nyt sitten siihen paljon puhuttuun pahoinvointiin. Ootteko ikinä miettineet millaista on paha pahoinvointi, ehkä oksennus viikkoon tai päivään? Ei, ei se ole sitä. Pahoinvointi alkoi minulla siinä viikolla 6(?) ja noh siitä asti se onkin roikkunut mukana. Aamun aloitan lasillisella mehua ja viisi minuuttia niin saan halailla pönttöä, noh sitten syön yleensä appelsiinin ja taas se sama viisi minuuttia ja olen vessassa… Tätä jatkuu koko aamun, päivällä ja iltaisin tahti ei ole enään niin paha, mutta satunnaisin väliajoin täytyy vessan kunto käydä tarkastamassa ;) Lohduttaudun ”faktalla”, että pahoinvointi loppuu viikon 14 tienoilla(ja taas joillain se pysyy mukana synnärille asti) Olisi mukava kuulla millaista pahoinvointia muilla on ollut! Isot tsempit kaikille pahoinvointiin, palkinto siitä tulee. :)

vielä loppuun tämänhetkinen masukuva: IMG_20150423_114148

Rakas enkelivauvani <3

25.2.2015 Yleinen

Koitti aamu, kun meidän oli matkattava osastolle synnyttämään meidän vauva. Olo oli raskas. Minua pelotti, samoin puolisoani. Olin menossa ensimmäistä kertaa sairaalaan, osastolle. Saimme ihanan rauhallisen oman huoneen ja kultaakin kalliimman aivan ihanan kätilön, joka oli meidän kanssa koko tuon raskaan päivän. Ilman hänen apua ja tukea en tiedä kuinka olisin tuosta kaikesta selvinnyt. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja sain synnytyksen käynnistykseen tarvittavat Cytotec- lääkkeet. Olin lukenut etukäteen miten nuo lääkkeet vaikuttavat ja olin valmistautunut siihen, että muutaman tunnin päästä saisin lisää kyseistä lääkettä. Mutta toisin kävi. Supistukset alkoivat alle tunti lääkkeiden laitosta. Alkuun koitin selvitä Buranalla, mutta supistukset voimistuivat nopeasti. Joskus klo 10 pyysin lisää kipulääkettä, sain Panacod:n. Aamulla kätilö oli soittanut (hänen ehdotus ja myös meidän toive) psykiatrian polille, että sieltä tulisi joku juttelemaan meidän kanssa. No psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja tulivat joskus puoli yhdentoista aikaan, mutta silloin minä olin jo kovin kipeä supistuksista joita tuli varmaan minuutin välein. Kipu oli lamauttavaa. Purin hampaita yhteen ja ajattelin, että pian tämä on ohi. En pystynyt puhumaan oikein mitään, kipu oli kovaa ja tärisin. Puolisoni olikin sitten soittanut hoitajan paikalle ja yhdentoista aikaan sain kipupiikin. Kipupiikki ei tainnut vielä edes ehtiä vaikuttaa, kun tunsin että nyt vauvamme syntyy. Äkkiä kätilö avuksi ja vessaan, johon pieni enkelimme syntyi. Päällimmäinen tunne oli helpotus, sillä kivut loppuivat samantien. Meidän rakkain enkelimme syntyi hieman yhdentoista jälkeen. <3 Minusta oli tullut äiti, mutta lapsemme lähti takaisin taivaaseen. Vaikka lääketiede puhuukin sikiöstä ja raskauden keskeytyksestä, on hän meidän vauva ja jonka minä äitinä synnytin.

Päässä alkoi heittää, en pystynyt olemaan oikein pystyssä (vahva kipulääke taisi nousta päähän). Oli pakko vaan maata sairaalan sängyllä. En itkenyt. Olo oli hyvin tyhjä. Myöhemmin kätilö kysyi haluammeko nähdä vauvamme. Minä halusin. Olin kuullut monelta rohkaisevia kommentteja siitä, että kannattaa. Puolisoni ei halunnut. Hänellä oli päässään kuva meidän vauvasta, eikä hän halunnut muuttaa sitä, joten kun vauva tuotiin huoneeseen, lähti puolisoni kahville. Pieni vauvani oli nukkui nätisti harson sisällä. Hän oli niin kaunis. Pitkät sormet ja varpaat. Kauneinta mitä olen nähnyt. Sain pitää vauvaani sylissä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Se hetki oli kaunis. <3 Muistoksi hänestä jäi pari valokuvaa, joihin palaan edelleen päivittäin. Kotiin pääsin onneksi jo samana iltana, vaikka äitiyspolilla sanoivat, että joudun jäämään yöksi. Kotiin lähteminen pelotti. Onneksi sairaala oli hieman hiljentynyt ja pääsimme poistumaan kaikessa hiljaisuudessa. Kotimatka oli hiljainen. Romahdin täysin, kun palasimme kotiin. Tietoisuus siitä, että muut lähtevät tuolta samalta osastolta kotiin vauvan kanssa ja itse tulen kotiin tyhjin käsin. Se oli musertavaa. Siinä hetkessä se reippaus romuttui ja tunsin kuinka hajosin pieniin osiin. Elämäni pysähtyi. Viikonloppu oli vaikea. Puolisoni yritti jaksaa, piti huolta minusta. Unohti oman surunsa. Seuraavalla viikolla aloin järjestelemään vauvamme siunaushetkeä. Välillä tuntui raskaalta soitella ja puhua asiasta, onneksi kohtasin myös henkilökuntaa jotka selvittelivät asioita minun puolestani ja soittivat takaisin. Ei tarvinnut itse jaksaa tehdä kaikkea. Soitin myös tuolle psykiatrille, joka kävi tapaamassa meitä osastolla. Saimme ajan hänen vastaanotolle samalle viikolle. Oli helpottavaa, kun tiesi että joku kuuntelee.

Ystävien tuki muodostui tuossa tilanteessa erityisen tärkeäksi. Olin hautautunut kotiin neljän seinän sisään, mutta Facebook ja tekstiviestit ystävien kanssa olivat niitä asioita joista sain voimaa. Oli ihmisiä joille pystyin purkamaan pahaa oloani ja ikävääni. <3 Ratkaisevaksi nousi myös muiden saman kokeneiden vertaistuki. Oli huojentavaa kuulla, että muutkin ovat kokeneet samanlaisia tunteita ja ajatuksia. Syytin paljon itseäni tapahtumasta (lapsivesien menosta) ja siitä, että päädyin tappamaan oman lapseni, joka kaikesta huolimatta oli vielä elävänä kohdussani. Vuosien hoidot ja tämä tapaus ovat syöneet myös itsetuntoa. Mikä minussa on vikana, että ensin en raskaudu ja kun raskaudun niin en pysty kantamaan lastani turvallisesti tuota raskautta loppuun saakka. Olen epäonnistunut. :(

Toipuminen alkoi. Ensimmäinen viikko oli ehdottomasti se vaikein. Syytin itseäni jos huomasin, etten ollut hetkeen ajatellut kuollutta lastani, saatikka jos olin nauranut jollekin asialle. En minä voi nauraa ja iloita, lapseni on kuollut. Minun kuuluu surra. Seuraavan viikon alussa oli sairaalan kappelilla pieni rukoushetki. Meidän pieni oli laitettu kauniiseen laatikkoon lepäämään (olisin halunnut ottaa vauvani kotiin tuossa laatikossa, suunnittelin jo nappaavani sen ennen kotiin lähtöä). Sairaalateologi lauloi, luki pätkän psalmesta ja rukoiltiin. Tilaisuus oli kaunis ja alusta loppuun kyynelten peittämä. Päivä oli hyvin raskas, mutta samalla se oli piste tälle kaikelle. Vauvamme lähti takaisin taivaaseen.