Selaat arkistoa kohteelle väsynyt.

Päivä 101, palaveria ja leipomuksia

16.12.2015 Yleinen

joulutortut_lihapasteijat16122015Aamulla palaveerasin ja kävin lounaalla ystäväni kanssa. Olen ollut jotenkin todella väsynyt, mutta tämä ystävä on sellainen, jolta saan ammennettua aina positiivisia energioita. Vaikka keskustelemme niin iloista kuin suruista <3

Lounaan jälkeen aloitin perinteiset leipomukset. Olin eilen tehnyt valmiiksi rahkavoitaikinan ja jauhelihatäytteen. Leipomuksista suurinosa menee isoveljelleni sekä vanhemmilleni, sillä itse en aio nyt herkutella ;) Olipas rentouttavaa leipoa. Pyöräytin siis joulutorttuja, jauhelihapasteijoita sekä mallaslimppua.

Ateriat

  • klo 7.15 Chocolate Velvet, 153 kcal
  • klo 12.50 Lohisalaatti paikallisessa, 215 kcal
  • klo 16.15 Cappuccinopirtelö, 138 kcal
  • klo 18.30 Omenaa 100g, 52 kcal
  • klo 19.50 Suklaaminttupirtelö, 145 kcal

Uusi elämänvaihe, uudet haasteet

1.9.2015 Yleinen

Uusi kotikaupunki, uusi osoite, uusi koulu ja nyt vielä uusi blogi. Tämän pienen ihmisen elämä on mullistunut viime viikkojen aikana hurjasti. Paikkakunnan vaihto Pohjois-Pohjanmaalta Kalajoelta Tampereelle on nimittäin melkoinen muutos ja tuo mukanaan myös paljon muuta uutta. Uudessa koulussani omalla linjallani on enemmän väkeä kuin käymässäni lukiossa. Autot ja välimatkat vaihtuvat hybridi polkupyörään ja kaupunkipyöräilyyn.

Tulevissa postauksissa tulette todennäköisesti lukemaan pohdintaa ruokavalioista, elämäntavoista yms. narkoleptikon arkeen liittyvistä asioista, sekä asiaa myös monesta muusta ajankohtaisesta asiasta.

Se pieni ero

1.11.2014 Aikakausi kaksi lasta

Päivän polttavana aiheena kaikkien huulilla on tänään nainen, joka tappoi kolme lastansa ajamalla auton bussin kylkeen. Ollaan huolissaan sosiaalipalveluista ja pienten lasten äitien jaksamisesta. Osasyyksi turmaan ehdotetaan kahden pienimmän lapsen pientä ikäeroa. Onko meille kaikille nopeasti lapsia syytäneille siis käymässä huonosti?

Meillä on kaksi lasta. Heidän syntymällään on eroa vuosi ja seitsemän kuukautta. Jos minä olisin saanut päättää ja jos luonto olisi toiminut toisin, ikäeroa olisi ollut vieläkin vähemmän. Vaikka neuvolantäti asiaa kauhisteli. Nytkö jo? Eikö ehkäisyä aloiteta synnytyksen jälkeen ollenkaan? Annatte vauvan tulla jos on tullakseen? Todellisuudessa emme antaneet lapsen tulla kun se olisi itse ollut halukas. Minä olin halukas siihen, että se tulisi pian. Hyvin pian. Kuukautiseni alkoivat noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen ja muistaakseni annoin lapselle peräti kaksi kuukautta aikaa tulla kun on tullakseen. Sen jälkeen aloimme käyttää ovulaatiotestejä. Spontaanin seksin aika kun oli kauas taakse jäänyttä elämää.

Olen ollut kolme kertaa raskaana. Ensimmäinen päätyi keskenmenoon. Kun ensimmäisen kerran tulin raskaaksi olin 28-vuotias ja halunnut lasta lähes vuosikymmenen. En halunnut odottaa esikoisen kouluun menoa tai sitä, että aikuisenakaan lapseni eivät olisi läheisiä suuren ikäeron vuoksi. Niin kävi minulle ja 8 vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni. Halusin lapset mahdollisimman pian, kun mies siihen oli viimein suostunut. Halusin myös tarjota lapselleni läheisen ihmissuhteen, joka on luultavasti pisin hänen elämässään. Kauniin ajatuksen lisäksi halusin lapset pienellä ikäerolla siitä syystä, että pikkulapsi-vaiheen jälkeen voisin taas keskittyä täysillä työntekoon. Kun kerran vauvavaiheesta on päässyt, ei siihen ehkä haluaisi palata enää viiden vuoden kuluttua, itse viisi vuotta väsyneempänä ja viisi vuotta lähempänä eläkeikää. Kerralla alta pois siis!

Tiesin toki, että kahden alle kaksi-vuotiaan kanssa tulisi olemaan rankkaa. Se ei ole yllättänyt minua, sillä opin jo esikoisen kanssa mitä vauvaperhe-arki on. Omaa aikaa tuskin koskaan, sumuisat muistikuvat ystävän kanssa sovitusta ja sittemmin unohdetusta tapaamisesta sekä jatkuva syyllisyys ties mistä muka-laiminlyönnistä. Mutta myös suurta riemua siitä, kun itsetehty parsakaalibataattisose maistuu, hampaan puhkeamisitkut on viimein voitettu ja pienokainen viimein on nukahtanut syliin ihanalta vauvan tuoksulta tuoksuen. Nyt myös tiedän, että se vauva-aika menee ohi todella nopeasti. Ihan oikeasti. Vaikkei se silloin yöllä siltä tunnu.

Esikoisen kanssa saatoin itkeä pirteä vauva vierelläni sängyssä, että mun on pakko saada nukkua päikkärit kun mieheni tuli töistä kotiin. Välillä saatoin työntää rattaita syysmyrskyssä paniikkikohtauksessa. Olisin vain halunnut hetken rauhaa. Viisi minuuttia niin, ettei kukaan tarvitse minua. Toisinaan taas laskin hysteerisesti itkevän vauvan sänkyynsä ja menin vessaan huutamaan vittua niin kovaa kuin jaksoin. Nykyään olen taas alkanut tupakoimaan vuosikymmenen tauon jälkeen. Yhden tupakan illassa, mutta en joka ilta. Se on minun viisi minuuttiani.

En kadu päätöstämme. Olen tietysti väsynyt ja välillä vain odotan sitä, että lapset nukahtaisivat, mutta tiedän meidän valinneen meille oikein. Tämä ratkaisun sopii meidän perheelle. Ehkä tilanne olisi toinen, ellei meillä olisi lähellä asuvia eläkkeellä olevia lasten hoito halukkaita isovanhempia ja paljon samassa tilanteessa olevia ystäviä.

Toki vieläkin on päiviä, jolloin en jaksa. Silloin itken tai kiukuttelen. Pyydän, että mies ottaa välillä vauvan tai taaperon tai minut syliinsä. Meillä kaikilla on hetkemme. Kuilu ajatuksen ja konkreettisen teon, kuten bussiin törmäämisen välillä on kuitenkin suuri, eikä kaikkea voi selittää pienellä ikäerolla.