Selaat arkistoa kohteelle väsymys.

To 5.10. yön ajatuksia

10.10.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Kirjoitin tämän to 5.10. – pe 6.10. välisenä yönä, mutten päässyt blogiini julkaisemaan aiemmin. Oli nää päivät jotain häikkää jossain, en päässyt edes omablogi.fi:n sivustolle, joten siks tää tulee hiukan hölmösti jälkijunas.

 

 

Kaikenlaist sekavaa sanojen yhdistelyy, josta tuskin ottaa mitään tolkkua..

 

Oon huolissani itsestäni, voinnistani. Oon todella väsynyt kaikkeen, mikään ei tunnu tuovan iloa. Ylipäätään oikeen mikään ei tunnu miltään. Aamulla olis tiedos aikanen herätys ja enkun koe, en millään jaksaisi herätä ja mennä, ei voisi vähempää kinostaa lunta mun oveni eteen. Viime yö meni ihan harakoille, sain unen päästä kiinni vihdoin 5.20., herätä olis pitäny 8.30, enpä päässy ylös. Huomiseen kokeeseen olis pitäny lukea, jotta mul olis ees säälittävät mahdollisuudet päästä läpi. En tiedä oikeasti jaksanko aamulla lähteä kouluun tekemään koetta vai jäänkö vaan kotiin nukkumaan.

 

En tiedä mikä mua vaivaa, miks tää ei muutu parempaan. Alan olla lopussa, en vaan jaksa.

 

Syömiset o vähä niin ja näin, tänään oon syöny vaan pari pient kipallist puuroa ja mansikkasoset (aamukympilt ja kahen aikaan iltapäiväl), mitään muuta en oo saanu meneen alas ja nyt kello huitelee jo puol kahttoist yöl.. helvetin hyvin menee. En tietenkään kiellä etteikö mulla olis nälkä, tietenkin mulla on, ollu jo ainaki puol neljäst lähtien. Mut ei, ei vaan nappaa syödä yhtään mitään. Mikään ei maistu. En saa alas mitään. En myöskään kiellä etteikö mul olis huono olo ku en oo syöny, heikottaa enkä oo varma pysynkö tolkuissani siis pyörrynkö vai en.

 

Mua pelottaa mun itsetuhoiset ajatukset ja ne yhdistettynä ”mikään ei tunnu miltään, millään ei oo mitään väliä” ajatuksiin, tiedän se ei oo kovinkaan hyvä yhdistelmä, ei sitte alkuunkaan. Äsken tajusin miettiväni oikeasti tosissani viiltelyä, haluan vaan tän ahdistuksen ja pahan olon loppuvan. Haluaisin tietää tuoko se vielä sen euforisen tunteen, joka mukamas pitäis saada liikunnasta ja ties mistä kaikesta, ehei en vaan mä saa sellasist mitää hyvää fiilist vaiks pitäis.. Vieläkö tunne poistaako ahdistuksen ja muun, edes hetkeksi. Ja kai se että viiltelen on parempi vaihtoehto kuin itsemurha, mene ja tiedä mitä mieltä kukin on. En välitä vaikka joku näkisikin, vaikka jäisi ikuiset arvet, tää tappaa mut kuitenkin, joten mitä väliä. Ei millään oo oikeen mitään väliä. Pelkään suunnattoman paljon. Pelkään itseäni. Ajatuksiani. Toivottomuuden tunnetta. Jatkuvaa väsymystä joka ei lopu nukkumalla. Kaikkea. Ei musta ole tähän, en jaksa. Saanhan sanoa sen jo ääneen?

 

Toisaalta en ymmärrä miks mul on niin pakottava tarve satuttaa itseäni (ja vain itseäni, musta ei todellakaan tuu mitään itsemurhapommittajaa yms.). Mutta toisaalta syy on päivänselvä, haluan tuntea jotain käsinkosketeltavaa, jotain mihin on oikeasti (helposti) ymmärrettävä syy, vaikka sitten fyysistä kipua.

 

Inhoan tätä kun olen niin ailahtelevainen. Itsetuhoinen. Masentunut. About kaikkea mitä olen. Jos mulla olisi keino poistaa itseni kaikkien muistoista, kyky saada heidät unohtamaan mut, tekisin sen. Ei kenenkään tarvitse muistaa mua, ei siihen oo mitään tarvetta.

 

-Elina

Viime yön painajainen ja sitä tavanomaista liibalaabaa

26.9.2017 Fiilikset matalalla

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu maanantaina 25.9., vaikka julkaisu venahti tiistain puolelle)

 

Heräsin tänään (ma) klo 4.27 oikein ihanasta unesta.. ei kun siis painajaisesta. Erikoista unessa oli se, ketä siinä oli pääroolissa, yllättäen exäni. Okei en muista koska olisin viimeksi nähnyt siitä tyypistä unta, painajaista, joskus ajat sitten. Onhan tässä aikaa ehtinyt kulua vaikka kuinka paljon, 2013, 2014 elämäni todelliset painajais vuodet. Herätessäni hätkähdin sitä kuinka todentuntuinen uni jälleen oli. Jos totta puhutaan mun on vaikea muistaa miltä sen ääni kuullosti, totta kai tunnistaisin äänen, jos sen jossain kuulisin parinkin sanan verran, en sitä kiellä. Mun on vaan vaikeahko hahmottaa, palauttaa mieleeni äänen tunnusomaisia piirteitä, en saa kiinni siitä miltä se kuullosti. Tai siis oli vaikeaa siihen asti, kun sunnuntai ehtoona nukahdin, seuraavan kerran herättyäni asia oli aivan toinen. Mutta jospa nyt kertoisin unen ja jatkaisin ajatusteni raapustelua tuonnenpana..

 

Eli en muista unen alkua kovinkaan selvästi, lopun kylläkin.. Anyway olin äitini ja pikkuveljeni kanssa keittiössä pöydän vieressä, puuhailimme siinä jotain ja samalla juttelimme jostain, itse taisin tehdä läksyjä tms. Vilkuilin kelloa joka oli jotain 16.30, mulla oli joku meno ja piti vahtia, että lähtisin sinne ajoissa.  Yhtäkkiä puhelimeni soi. En muista enää mitä soittajan nimenä luki, mutta jotain sellaista, että tiesin exäni soittavan mulle. Katsoin puhelintani aika kauan, ihmetellen miks ihmees se mulle soittaa. Pitäiskö mun vastata vai ei? Tietty mul olis täys oikeus ol vastaamat, kettuako se sai mun elämääni enää häiritä. Lopulta houkutus kävi liian suureksi, en voinut vastustaa kiusausta tietää miks se soitti mulle, jos en vastais en koskaan sais tietää. Joten puhelin kädes juoksin etuovest ulos, en todellakaan halunnut muiden kuuntelevan puhelua. Kävelin talon seinustalle kivetykselle. Vastasin. Se alko heti raivoon mulle jostain asiasta, se huus, pilkkas, solvas, haukku jne. Totesin jotain, et mul on nyt uus elämä, paljon parempi sellane. Lisäks mul on nyt paljon kokeita (yo + koeviikko), joten mua ei nypi jutella sen kans.   Sit se halus viäl pilkat mua, koska oli jollain ketun konstil saanu tietää, et onnistuin kadottamaan pankkikorttini (pitkä stoori, en oo kauheen ylpee). Randomil unes pankkikortti vaan oli vaihtunut ajokortiks syystä x. “Mitäs olit niin saatanan tyhmä, et hukkasit sen. Ei kukaan voi ol niin tyhmä yms. yms.” Totesin sil: “Mut kait sä tiiät et sain korttini takas?” “Niin mut mitä helvetin väliä sillä on ku oot niin tyhmä, et alunperinki menit sen menettään!”  Kai se raivos viel jotain, mutta pian mun oli menoni takia pakko lopettaa, etten myöhästyisi.

En tiedä mikä vuodenaika unen alussa oli, mutta jutellessani ulkona puhelimessa katselin samalla kun, joku ehkä pikkuveljeni, joka oppi teleporttaamaan, aurasi pihassamme n.2-3m korkuista lumivallia, eipä taida ilmastonmuutos sentään uniin asti vaikuttaa. Huh, saan ehkä vielä joskus nähdä lunta täällä Länsi-Suomessa..

 

Uni oli masentava, ahdistava. Se halus taas vaan lytätä mut, tietenkin onnistuen siinä..  Jo unen aikana ehkäpä jo exän ekojen sanojen kohdal, mul mieliala alko meneen alamäkeen. Tiedän vain uni, mutta silti. Mulhan ei oo menny viime aikoina kovinkaan häävisti, joten kaikki tuollainen pääsee helposti vaikuttamaan muhun.

 

Tällasest oli niin ihanaa herätä. Koko päivän oon kuullu sen puhetta, koko päivän se on viettäny haukkuen mua. Tuntuu kuin aivoni olisivat pieni lapsi, joka on keksinyt uuden kivan sanan ja hokee sitä koko ajan.

 

 

************************************

 

Muutenkin tää päivä on menny harakoille, fyysisen huonon voinnin vuoks. Nimittäin painajaisen jälkeen sain nukahdettua uudelleen (aikaa nukkua oli viel 2h) ja kun herätyskellon rämisemiseen heräsin tajusin oitis heränneeni migreenin kanssa. Oi kuinka mahtavasti tää päivä alkaakaan painajainen + migreeni + jotain ”fantsua” x2 tms. No sain itseni kouluun. Yllättäen migreenin kohtauslääke auttoi tällä kertaa ja päänsärky lakkasi (okei kyseessä ei ollut ”jäin tiejyrän alle” -migreeni vaan onneksi semi lievä). Kouluun päästyäni hauskuus jatkoi tai oli se alkanut jo kotona, mutta paheni monin kertaiseksi. Nimittäin mua oksetti, heikotti, pyörrytti. En ollut ollenkaan varma selviänkö oppitunnista, mutta selvisin jollain konstil. Seuraavaks mul olis ollu kaks hypäriä ja viel psykaa. Huilasin ekan hypärin terveydenhoitajan odotustilas sohval ja tulin siihen tulokseen et mun lienee parempi mennä lepäilemään kotiin. Mut hyvin tuntevat tietävät, et jään koulusta pois vaan hyvästä syystä, tulen kipeäksi flunssa tms., tai joku oikeasti pakollinen meno. Mä en harrasta ”on hiukan vatsa kipeä” tai pää tms. Tosi harvoin, ehkä kerra vuodes jos sitäkään, joudun oleen pois koulust/ (yleens) lähtemään aiemmin kotiin esim. migreenin tai huonon olon vuoksi (en tarkoita nyt sitä et tulisin kipeeks, vaan semmost hetkellist, yhden päivän kestävää kuten tänään oli). Ehkä tänään lähdin hiukan hatarin perusten, mutta toisaalta vielä illalla kuuden maissa mua pyörrytti, kun olin koiran kanssa pienellä lenkillä.

 

 

************************************

 

Kaipa mun on vielä sanottava sananen psyykkisestä puolesta: itsetuhoisia-ajatuksia on ollut paljon, niitä on ollut joka päivä. Viimeksi nyt tänään mielialani on heittelehtinyt, vaikkeikaan nollan ja sadan välillä (huonon ja hyvän) vaan aikalail pysytelly kokonaisvaltasesti huonol puoliskol, mutta sen sisäl vaihdellu aika rajusti. Yhdes vaihees olo on ihan tyhjä kuin ei tuntuis miltään ja seuraaval sekunnil joku keksii vetästä esiin ”tahdon satuttaa itseäni” -kortin ja syöksykierre on valmis. Tänään viimeksi tässä samal ku rustailin tätä juttelin erään frendini kans WhatsAppis. Juttelimmen niitä näitä, mutta lopulta päädyimme jälleen aiheeseen itsetuhoisuuteni ja sen kumppanit. En tiedä miksi rento keskustelu niin usein menee aiheeseen johon tavalla tai toisella liittyvät itsetuhoiset-ajatukseni, itsemurha yms. kaikki niin ihanat aiheet, joista kuka tahansa haluaa mun kans jutella.. tai siis vain harvat ja valitut kestävät niitä aiheita. En itsekään ymmärrä, miten joku voi jaksaa olla mun elämäs ku fiilikseni, tunteeni, ajatukseni jne. heittelehtivät koko ajan laidast laitaan. Miten joku voi kestää sitä jatkuvaa myrskyä, kun en (/joka ei) tunnu rauhoittuvan oikein koskaan? Miten joku muu voisi kestää sitä, kun en itsekään tahdo kestää.

 

 

 

-Elina

 

ps. Sain tänään kuulla alustavan arvion enkun kirjoitusten osalta: pisteet kaikkineen 124 eli pisterajoista riippuen i+ tai A (i+ = ”ekan tason hylätty”, just riman alle ja A = just ja just läpi). Lopulliset tulokset selviävät marraskuun loppupuolella, jossain kuulemani pvm 23.11., ehkä jo hiukan ennen sitä, väitteestä en tiedä totuuspohjaa sen kummemmin. Joka tapaukses saan kärvistellä n. 2kk:ta, Toivotaan parasta ja pelätään pahinta kun muutakaan ei voida..

Onko loruni lopussa vai loppuuko tämä alamäki edes hiukan positiivisemmalla tavalla?

22.9.2017 Fiilikset matalalla, pohjalla jälleen

Alamäki sen kun jatkuu ja jatkuu.. Tää tais alkaa koulun alettua eli reilun kk:n, eikä loppua näy. Ajattelin et oloni kohenis, vointini kääntyis parempaan kunhan saisin enkun kirjoitukset tehtyä, mutta ei, ei merkkiäkään moisesta. Toki onhan ens pe viel maantieteen kirjotukset, mutta enkkuhan on se kamalin.. Kuinka kauan tällane voi jatkua? Kääntyykö mun vointi lainkaan parempaan?

 

Jos itsetuhoiset ajatukset ovat olleet mulle vuosia joka viikkoisia, niin nyt viime aikoina sellaiset ajatukset ovat olleet mulle enemmän kuin jokapäiväisiä eli jos ei ny ihan 24/7 niin vähintäänki ne ovat mieles parin tunnin välein. Keskiviikko ehtoo oli kaikkein kurjin toviin, itsetuhoisia ajatuksia, jäätävä ahdistus lisäks melkein menin paniikkiin parikin kertaa, ainoastaan jollain ihme konstil sain pidettyä itteni aisoissa etten repiny itteäni riekaleiks. En ole ihan selvillä miksi en ”vieläkään” ratkennut helpottamaan oloani terällä leikkien, ehkä sitten tänään tai huomenna tai..

 

En tiedä jaksanko tätä, jos tää jatkuu vielä kovinkin kauan, tunnen alkavani oleen lopussa. En jaksa näitä ajatuksia ja tätä tuskaista oloa ja sekös mua vasta pelottaakin, mitä teen kun en enää jaksa 😢

 

 

 

-Elina

Opiskeluvuosi

10.9.2017 Yleinen

Siinä missä kouluvuoteni alkoi toiveikkaan hyvin, lähti se nopeasti epämiellyttävään laskuun joka pysähtyi vasta vuoden jälkeen, päättäjäispäivän tönäistyä minut liikkumattomaksi mytyksi kuopan pohjalle, kesän juurelle.

 11.10.2015, Sunnuntai klo 19:30
”Koulu on ihan hullua. Nettijärjestelmät kaatuu ja työmäärä kasvaa ja lisääntyy enkä ehdi opettelemaan kaikkea vaikka haluaisin. Kaiken ajan mitä on, joutuu käyttämään siihen että saa nopeasti kaiken tehtyä. Oppiminen jää täysin toisarvoiseksi kun koetan vaan selviytyä kaikesta. Torstaisin on opiskelijabileitä, mutta nekin tuntuu velvollisuudelta kun olen niin väsynyt. Flunssa ja kuumeilu ei ole lähtenyt mihinkään, en muista koska olisin viimeksi ollut terve? Itken iltaisin koska olen niin väsynyt. Itken ihan pienimmistä ja naurettavimmistakin vastoinkäymisistä. Sietokyky on nollassa. Tai ei sitä taida edes olla. Tämä ei voi jatkua näin… Entä jos joudun lopettamaan koulun, jos en vaan jaksa? Mietin sitä usein, mutta sen jälkeen kysyn itseltäni aina sen ratkaisevan kysymyksen: Mitä ihmettä minä sitten tekisin? En tiedä vastausta ja itken taas. Se hetkellinen jakso jossa luulin olevani takaisin elämän kyydissä tuntuu pysähtyneen kuin seinään. Taina sanoo että sairasloma on vaihtoehdoista paras, mutta minusta kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Onko sairasloma edes vaihtoehto? Onko minulla ylipäätään vaihtoehtoja? Tiedän vain että romahdus ei ole kaukana… Kun joka hetki tuntuu pieneltä romahdukselta.”

 18.10.2015, Sunnuntai klo 20:02
”Koulukaverit puhuu paljon siitä mihin haluaisivat suuntautua. Kaikkia vaihtoehtoja punnitaan kätilöstä mielenterveyteen… En tiedä miten olisin niissä keskusteluissa. Tiedän nuorten mielenterveysosaston toiminnasta ja toimintatavoista juuri niin paljon kuin siitä oppii yhdessä kesässä potilaan näkökulmasta, ja osaisin vastata kaikkiin heidän pohtimiinsa kysymyksiin, mutta yleensä istun hiljaa ja koitan näyttää siltä että olen mukana keskustelussa, vaikka en ole enkä halua olla. En silti halua myöskään olla ulkona siitä… Haluan olla normaali, niin kuin muutkin, tässä suhteessa. Mutta en pääse menneisyydestäni eroon ja mietin miten selviän kaikista opinnoista.
Ravitsemuskurssilla tehtiin kokonainen ruokapäiväkirja ja sitä analysoitiin oikeilla ravinto-ohjelmilla jotka kirjaimellisesti kertovat kaiken. Se oli vaikeaa. Ihan tarpeeksi vaikeaa jo pitää sitä päiväkirjaa tämän kaiken keskellä… Olisin voinut vaan keksiä sen päästäni tai antaa Fiian pitää sitä, kuten hän ehdotti. Mutta jokin pakotti minua pitämään sitä totuudenmukaisesti ja vähentämään mahdollisimman paljon jotta se kaikki näyttäisi siedettävältä paperilla. Ja jos Fiia olisi tehnyt sen, olisin vain alkanut verrata itseäni häneen… Analyysin tuloksena oli liian vähän kaloreita, ehkä siksi selvisin siitä.
Jossain vaiheessa täällä alkaa mielenterveysopinnot. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa minuun. Joskus mietin että heitettäisiinköhän minut ulos täältä koulusta jos ne tietäisivät kuinka epävakaassa tilassa olen. Siellä hakupapereissa piti silloin hyväksyä kohta: ’Olen henkisesti ja fyysisesti kunnossa kyseiseen ammattiin ja sen opintoihin’. Eihän minun pitänyt edes päästä tänne sisään, niin mitä väliä sillä että rastitin sen ruudun silloin…”

 25.3.2016, Perjantai klo 22:00
”Prioriteeteistäni ensimmäinen on parantuminen, toinen on henkiset pakotiet jotta ensimmäinen mahdollistuu, ja kolmas on koulu, joka välillä tunkee ensimmäiseksi koska yritän niin kovasti pärjätä. Että pääsisin joskus elämässäni jonnekin, vaikka en edes tiedä varmaksi minne haluan, ja vaikka tuolla koulussa mikään ei toimi. Opettajat eivät opeta, tunneilla esitelmöidään toisillemme siitä että hyötyliikunta on hyvä juttu (mikä opetettiin jo ala-asteella), ja silti kokeissa pitäisi tietää kaikki. Tämä epäkohtien lista voisi jatkua ikuisuuksiin.”

 27.3.2016, Sunnuntai klo 20:20
”Olenko oikeassa paikassa? Haluanko tehdä tätä? Vaikka haluaisin, niin valmistunko koskaan osaavaksi tätä menoa? Jaksanko? Tämä kaikki saa minut voimaan pahoin ja kadottamaan kykyni käsitellä asioita. Ei se ole asioiden käsittelyä että oksentaa. Tai että vähentää ruokasuunnitelmasta jotain. Se ei auta tätä koulua tajuamaan että näin ei voida opettaa, eikä se auta minua jaksamaan. Kirjoittaisin yleisönosastokirjoituksen jos olisin normaali minä. Puuttuisin asioihin, yrittäisin ainakin. Tekisin sen muotoilemalla epäkohdat nerokkaasti lauseisiin jotka herättäisivät ihmisissä reaktioita. Mutta en jaksa tehdä sitä nyt.”

 28.3.2016, Maanantai klo 12:48
”Ahdistuskohtaus tuli taas suurena illalla… Luulen että se johtui vaan loputtomasta väsymyksestä. En jaksa enää lukea tenttiin. Minusta ei ole siihen. Eikä siihen että nostan itseni täältä kuopasta… On vaan tosi paha olla.”

9.5.2016, Maanantai klo 19:03
”Vielä 5 tenttiä. Yritän lukea, mutta kun on tarpeeksi kauan lukenut joka päivä vähintään 6 tuntia ja tentti tentin jälkeen palannut aina tähän pöydän ääreen seuraavan koealueen pariin, niin pää ei enää toimi. Sen kasassapitäminen muuttuu hankalammaksi koko ajan.”

 20.5.2016, Perjantai klo 18:43
”2 tenttiä vielä. Tuntuu että teipaan askarteluteipillä päätäni kasaan vielä tulevaksi kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen haluan uskoa että kesä kasaa sen itsestään.”

26.5.2016, Torstai klo 18:06
”Se on kaikki ohi nyt. Tein eilen vielä muistiinpanot muistiinpanoistani mutta nyt se on loppu. Pää särki niin kovaa aamulla. Minusta ei ollut mihinkään, mutta tsemppasin viimeiset tunnit ja kirjoitin kokeeseen kaiken mitä tiesin. Olin varma että viimeisen tentin jälkeen olo olisi vähintäänkin huikea, mutta todellisuudessa tuntui että jätin viimeisetkin voimat siihen tenttipaperille. Muut lähtivät juhlimaan. Sanoin että minulla särkee pää ja menin kotiin. En vaan jaksanut, enkä halunnut juoda mitään. Halusin nukkumaan. Nyt se kaikki on tehty. Ihan kaikki. Mutta missä on vapauden tunne? Minä tunnen vain uupumusta. Enkä halua syödä. Ehkä se vapaus tulee huomenna? Haluaisin ravistella itseäni ja huutaa että haloo, kesä on täällä. Mutta ehkä nukun ensin vielä vähän.”

 3.6.2016, Perjantai klo 12:41
”Kuumetta. Ehkä sen piti taas tapahtua, niinhän tapahtuu aina… Loma alkaa, kuume alkaa. Ne kulkee käsikädessä minun elämässäni.”

 12.6.2016, Sunnuntai klo 23:14
”Kroppa on loppu, hiukset lähtee… Fiia letitti niitä ja huudahti miten ne ovat ohentuneet. Niitä lähtee nipuittain ja tupoittain. Syy on ehkä selvä, mutta lämmin ruoka, riisi, pasta, peruna… Puhumattakaan herkuista. En pysty niihin. Syön salaattia ja maitorahkaa, hedelmiä ja marjoja. Tiedän että se ei riitä, mutta en pysty. Tappelen kyllä… Ylemmät voimat tietää kuinka paljon tappelen näiden kanssa joka päivä. Mutta nyt kun en edes liiku kun olen kipeä enkä vaan parannu. Haluaisin tehdä jotain repäisevää, ikimuistoista kesäjuttua. Pelkään että sairastan ohi hyvien aikojen… Että vaikka vielä joskus pääsisinkin kaiken tämän yli niin että huomaan silloin etten tehnyt lainkaan tarpeeksi sellaista mitä tämän ikäisenä tehdään. Sellaista kuin viimekesänä. Toisaalta taas… Olen väsynyt. En vaan haluaisi kohdata sitä totuutta että tämä kesä ei ole sitä mitä ajattelin.”

Ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeinen kesä ei parantanut ongelmiani itsestään, kuten toivoin. Itsensä loppuun ajaminen Anoreksia seuranaan kuuluu niihin asioihin, joiden korjaaminen ei milloinkaan tapahdu itsestään – vaan aina korkeimman omakätisesti itse. Pitkän ajan ja kovan työn kanssa.

Olin koko vuoden yrittänyt niin kovasti. Olin yrittänyt olla normaali, terve, hyvät voimavarat omaava ja omillaan pärjäävä versio minusta. Sitä versiota ei kuitenkaan ollut ehtinyt koskaan syntyä. Sen rakentamisen sijaan olin edeltävänä kesänä päättänyt ottaa vastaan opiskelupaikan, joka nyt näytti minulle todellisen tilani. Vielä tämänkin tajuttuani yritin. En ollut normaali, terve, hyvät voimavarat omaava tai omillani pärjäävä, mutta yritin yhä esittää sellaista. Koulussa ihmisten silmien alla hymyilin omaksumani roolin hymyä, kotona itkin väsymyksensekaista vaihtoehtojen puutetta. Kaikki mahdolliset vaihtoehdot nimittäin esittäytyivät minulle mitä vastenmielisimmän otsikon alla. Tuo otsikko oli luovuttaminen, ja se tuntui nopeasti sulkeutuvan pois koko vaihtoehto –sanan merkityksen piiristä. Niinpä mahdolliset vaihtoehdot kääntyivät silmissäni mahdottomiksi, ja minä en osannut puhaltaa peliä poikki ennen kuin se puhalsi poikki itsensä.

Koulun loputtua haahuilin elämässäni kuin jo siitä pääosin poistunut. Nukuin kaikki yöt sekä suurimmat osat päivistä, ja jäljelle jäävät tunnit purkasin väsymyksen alta puskevaa patoutunutta kouluuni kohdistuvaa vihaa kirjoittamiseen. Minä kirjoitin sen yleisönosastokirjoituksen josta päiväkirjassani kesken kouluvuotta puhuin. Minä tein sen nimettömänä, mutta sain etusivun jutun myötä valtavan ihmislauman puolelleni nostamaan kouluni epäkohtia esiin.

Siinä väsymyksen siivittämässä kesässä ei yleisönosastokirjoitukseni hyvää vastaanottoa lukuunottamatta ollut lainkaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat muistuttaneet minua siitä, millaiseksi minä kesän muistin. Sen sijaan tuo kyseinen kesä alkoi näyttää minulle välivuoden puolesta liputtavia merkkejä. Merkkejä, jotka olivat jo tasan vuosi sitten olemassa, mutta jotka silloin lymyilivät piilossa paremman olon alla. Kun uusi syksy lähestyi, minun vartaloni, koko olemukseni ja väsymyksen alle kadotettu itseni anelivat minua ottamaan opikseni viimekerrasta.

 

Huonoja uutisia

1.7.2017 Fiilikset matalalla, Kuulumisia (negatiivisia tosin), Raiskaus ja väkivalta muistot

Tiedän, etten ole about “sataan vuoteen” kirjoittanut, vaikka aika monesti olis asiaakin ollut. Kyllä mä näemmä viel hengis oon.

 

Mutta nyt on aivan pakko saada purkaa pahaa oloa ja ahdistusta. Läheinen ystäväni on lähdössä armeijaan maanantaina (3.7.) ja sain tänään häneltä kuulla, hänen tuntevan erään joka on tulossa sinne samaan aikaan. Ystävääni lainaten “se kaikista paskin vaihtoehto”. Ystäväni sanoi kestävänsä ja tulevansa toimeen jopa kiusaajiensa kanssa, mutta tämän yhden kanssa hän ei ole hiukkaakaan vakuuttunut pystyvänsä elämään.

 

Suorista ja vähemmän suorista vihjailuista lienee helppo arvata kenestä kusipäästä on kyse, tietenkin exästäni. Se estää mua käymästä lähelläkään koko paikkaa, silloin kun siihen muuten olisi mahis. Se tulee myös saamaan mut pelkäämään hullunlailla bussissa matkustamista, koska mun surkealla tuurillani osun kuitenkin samaan bussiin sen kanssa, koska reitti on osittain sama. Edellinen taas johtaa siihen, etten halua käydä koulussa bussin vuoksi.

 

Tuossa puoli yhden maissa kun tulin sänkyyn, alkoivat muistot palautua mieleeni. Tuntuu kuin tuli korventaisi aivojani ja ne kuvat syöpyisivät ikuisesti mieleeni muistuttamaan tapahtumista, joista en pysty puhumaan ja joita en halua muistaa. Eivätkä pelkät muistikuvat palanneet vaan mukana tuli se liiankin tuttu likaisuuden tunne. Tiedän se ei varsinaisesti  ole totta, muttei se poiskaan lähde, tunne likaisuudesta ei lähde missään pesussa, se ei edes kulu pois. Mua oksettaa ja puistattaa.

 

En tiedä pystynkö olemaan huoneessani, pystynkö ahdistuneena ja peloissani nukahtamaan. Saatan nukahtaa vasta kun olen aivan uuvuksissa ahdistuksesta. Saatan nukahtaa vasta kun olen itkenyt itseni uneen.
Onneksi saan keskittyä edes tämän pienen hetken kirjoittamiseen, koska silloin ahdistus ei saa niin hyvää otetta. Mutta kun lasken puhelimen kädestäni ja lopetan kirjoittamisen alkaa paniikki kasvaa. Tämän vuoksi tavallaan toivoisin, että saisin kirjoittaa koko yön, en halua paniikkikohtauksen iskevän. Pelkään sitä yhtä, mutta pelkään myös itseäni. En ole hyvään toviin toivonut pääseväni tuskasta lopullisesti eroon millään radikaalilla keinolla, nyt haluan. En välttämättä haluaisi luovuttaa, koska en haluaisi sen yhden voittavan viedessään multa vielä hengenkin. Mutten oikeasti tiedä miten paljon kestän tuskaa ja ahdistusta. En tiedä milloin murenen lopullisesti ja katoan kaikkien ulottumattomiin.

 

Toivottavasti teillä muilla menee paremmin..

 

 

-Elina

 

Ps. Omien itseeni kohdistuvien pelkojen lisäksi pelkään exän satuttavsn edellä mainitsemaani ystävää. En tiedä, miten, muttei sen väliä, tärkeintä on ettei hänelle tapahdu mitään. Vaikka en osaa ja pysty ystävääni rakastamaan, välitän hänestä silti, tuskin pystyisin elämään ilman häntä.

Adrenaliinia ja esiintymislavoja

5.4.2017 Yleinen

Musiikki on toinen ulottuvuus. Paikka jossa haluan olla, työ jota haluan tehdä, ja asia jossa haluan olla hyvä. Minulle elämisen arvoiset hetket ovat aina olleet liitoksissa esiintymiseen ja sen tuomaan adrenaliiniin. Olen läpi sairauteni tavoitellut niitä hetkiä heittämällä itseni esiintymistilanteisiin yhä uudestaan ja uudestaan.

En tiedä miten anorektikot yleensä viihtyvät yleisön edessä. Ehkä on poikkeuksellista, että olen pyrkinyt lavoille jopa sairaimpina vaiheinani. Voisi kuvitella, että katseiden osuessa minuun, olisin ollut täysin paniikissa. Usein ennen esiintymisiä tunnenkin ennenaikaista kauhua kaikista niistä silmäpareista, jotka tulevat kiinnittymään minuun. Ne kauhut heijastuvat kuitenkin minun omista silmistäni. Jos en ole ennen lavalle astumista tyytyväinen omassa vartalossani, ihmisten katseet tuntuvat nauliintuvan minuun terävällä tavalla. Kun taas olen panostanut siihen, että viihdyn itseni kanssa mahdollisimman hyvin, ne tuntuvat kohdistuvan minuun lempeämmin.

Minä en ole neuroottinen ulkoisesta habituksestani. Voin huoletta mennä kauppaan yöpuvussa tai lähteä ulos ilman meikkiä. Lavoille noustakseni tarvitsen kuitenkin rauhan itseni kanssa, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan useita täydellisyyttä tavoittelevia tunteja. En valmistaudu huolellisesti näyttääkseni hyvältä muiden silmissä. Käytän sen ajan kerätäkseni kasaan kaikki ne pienet palaset joista pidän itsessäni, ja käyttääkseni niitä rohkeutena jonka avulla uskallan lähteä lavalle tavoittelemaan hetkiä, jotka herättävät elämäniloni. Sairauteni kanssa niiden palasten kerääminen ei ole helppoa. Toisinaan se tuntuu kadulle hajoneen lasipullon kasaamiselta paperiliiman kanssa.
Laittaudun mielelläni jo useita tunteja ennen keikkapaikalle lähtöä, sillä tarvitsen niin sanottua henkistä hengailuaikaa, jonka käyttämiseen saan rauhan vasta kun kaikki muu mahdollinen on tehty. Istuskelen monesti täydessä ulkoisessa lähtövalmiudessa paikoillani keräten sisäistä valmiutta. Valmistautumisrituaalini hämmästyttävät erityisesti siskoani, joka nukkuu vielä vartin ennen lähtöä ja hyörii sitten itsensä keikkakuntoon vain muutamissa minuuteissa. Sitä ei kutsuta huolettomuudeksi, vaan sisäiseksi tasapainoksi. Siskoni tapauksessa molemmat termit ovat kuitenkin kuvaavia.

En pelkää yleisöä, vaan oikeilla eväillä saan siitä voimaa. Jo sairaimpina aikoina tunsin itseni paremmaksi jokaisten aplodien myötä. Ne olivat minulle ainoita onnistumisen kokemuksia kaiken epäonnistumisen keskellä, ja ilman niitä olisi ollut vieläkin hankalampaa ponnistaa terveyden suuntaan.

3.10.2013, Torstai klo 10:30
”Kun seisoin lavan takana valmiina kävelemään sinne, minua pelotti. Ei siksi että emme olisi harjoitelleet tarpeeksi, koska olimme raataneet kuin hullut sen konsertin eteen… Mutta jotenkin olen ollut niin väsynyt, että tuntui että olisin ollut horroksessa kaikki päivät ja sitten BUM, yhtäkkiä herännyt siitä: Valmiina astumaan suuren (suuremman kuin osasimme ikinä odottaa) yleisön eteen. Hassua ja odottamatonta oli se, miten kaikki meni niin hyvin. Jos tunsin olevani valveilla ennen kuin astuin saliin, niin taisin tuntea itseni jopa eläväksi kun ensimmäinen biisi oli ohi. Jokaisten aplodien jälkeen elin yhä enemmän. Yleensä vain keskittyy siihen mikä on pielessä ja mitä voisi tehdä paremmin, mutta nyt kaikki oli melkein kohdallaan.”

”Muut jatkoivat yöhön fiilistelemään, minä en yksinkertaisesti pystynyt… Aina pitäisi pitää hauskaa kun siihen on mahdollisuus, mutta väsymys naulaa minut lattiaan. No, yksikin eloisa hetki tämän unihiekan keskellä on aika mieletöntä. Pystyisipä eloisista hetkistä imemään myös fyysistä energiaa. Niistä saa voimaa ajatella että kaikki järjestyy, mutta se voima ei nosta minua ylös sängystä tai lattialta ja ravistele kiinni tähän elämään. Ehkä se vain saa minuun tahtoa avata silmät väkisin silloin kun ne tekisi mieli sulkea, ja sekin on jotain. Tällaiselle päivälle avaisin aina silmäni, ja ajatuksissani tulen avaamaan ne tähän päivään vielä monesti.”

 Esiintymisjännitys on ilmiö, joka on käännettävä voitoksi. Sille pitää antaa tilaa, mutta ei valtaa. Kun pienenä esiinnyin pianomatineoissa, en koskaan oppinut hallitsemaan jännitystäni. Se oli kamalinta mitä tiesin. Matineat itsessään ovat jääneet minun muistoihini painajaisena. Muistan ne jäykkinä tilaisuuksina joissa salin täytti painostus. En osannut selättää jännitystäni koska en kertaakaan muista todella halunneeni nousta lavalle näyttämään mitä osasin. On kaksi eri asiaa olla jännittynyt, ja kokea olevansa väärässä paikassa. Kun olen löytänyt sen mistä nautin, on uskomaton tunne astua lavalle jännityksen kanssa, ei sen varjossa. Jos ei jännitä, ei koskaan ylitä itseään lavalla, koska ilman jännitystä ei ole mitään ylitettävää. Olen helposti liian kriittinen itselleni ja unohdan, miten lavalle nouseminen jännityksen lomasta on itsessään jo oman itsensä ylittämistä.

 Olen tehnyt lukuisia teatteriesityksiä ja keikkoja kunnossa, jossa en olisi itsekään uskonut selviytyväni esitysten viimeisille tahdeille asti. Olen palavasti kaivannut onnistumisen tunteita, mutta olen myös ollut tunnollinen ja pitänyt huolta siitä, ettei esiintymisiä peruta kevyistä syistä. Totuus kuitenkin on, etten ole perunut niitä myöskään raskaista syistä.

Adrenaliini on mielenkiintoinen ilmiö. Se joko nostaa suorituksen uudelle tasolle, tai sitten –kuten minun tapauksessani, se siirtää jaksamisen maaliviivaa hieman pidemmälle. Adrenaliini on usein kantanut minua kun omat voimani ovat loppuneet, mutta sen kanssa suorittaminen tuntuu marionettiesitykseltä, jossa adrenaliini vetelee minuun sidotuista naruista. Se ei ole ihanteellinen tapa tehdä sitä mitä rakastaa. En ole koskaan pyörtynyt lavalle, mutta sitäkin useammin olen lyyhistynyt sieltä poistuessani. Adrenaliini kykenee ihmeisiin, mutta unohdan liian helposti, kuinka lyhytnäköisiä sen ihmeet ovat. Kun esiintymisen ja jännityksen aikaansaama energia haihtuu, huomaan usein ajaneeni itseni entistäkin huonompaan kuntoon. Minulla on eniten kokemusta juuri siitä, miten lavalle noustaan ilman terveyden tuomia takeita, mutta muistan myös millaista on esiintyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Silloin adrenaliinin voima tuntuu terveelliseltä Heroiinilta.

Anoreksian kanssa esiintyminen on sen vääristävien ominaisuuksien kanssa aina oma prosessinsa. Esiintyjänä on tärkeää olla itsevarma ja seistä oman tekemisensä takana. Anoreksia vaikuttaa epävarmuustekijöillään tietysti niihin molempiin, ja puuttuu sen lisäksi myös ihan konkreettiseen jaloilla seisomiseen syömättömyyden aiheuttamalla heikkoudella. Vaikeinta minulle on kuitenkin pitää sairauteni kurissa, kun se saa esiintymisjännityksestä aiheutuvat negatiiviset sivuilmiöt esittäytymään minulle riemunkirjavana kaupanpäällisenä.

 16.10.2016, Sunnuntai klo 02:12
”Nappasin itseltäni taas yhden todella sairaan ajatuksen. En tiedä mitään parempaa kuin keikkailun tuoma adrenaliini ja fiilis kun ihmiset tykkää. Siinä ei ole mitään sairasta. Sairasta on seuraava: Yleensä ennen keikkaa kroppani reagoi koko päivän jännittämällä vaikka mieleni olisikin suhteellisen rauhallinen. (Yleensä sekään ei ole rauhallinen, stressin aiheet ovat vakiot… Esim. kestääkö ääni, koska olen aina kipeä). Kroppani jännittää pistämällä vatsani totaalisen sekaisin. Riippuu keikasta kuinka sekaisin, mutta esimerkiksi tänään mikään ei pysynyt sisällä, eikä mitään tehnyt mieli. Ruoan nopea poistuminen on äärimmäisen inhottavaa. Se poistuu vaikken edes söisi mitään. Kukaan ei voi nauttia sellaisesta. Mutta se poistuu. Ja siksi se on minusta salaa siistiä vaikka se sattuu. Ja se on sairasta. Todella sairasta. Rakastan keikkailua ja haluaisin rakastaa sitä vain ja ainoastaan oikeista syistä. Mutta rakastan sitä oikeista ja vääristä syistä. Olen tänään syönyt todella vähän, ja kaikki mitä olen saanut alas, on tullut heti ulos. Adrenaliini antaa virtaa hoitaa keikan läpi, mutta sen jälkeen voimat menee. Makaan nyt sängyssä ja tunnen miten huomenna huippaa vielä enemmän. Vatsa on niin tyhjä kun voi olla, ja koitan olla antamatta itselleni lupaa pitää sitä kivana juttuna, mutta kuitenkin pidän.”

 Isäni minulle epäilyksinä ja tekosyinä näyttäytyvät lauseet muuttuvat todellisiksi syiksi joka kerta kun saan itseni kiinni anorektisesta ajattelusta yhdistettynä keikkailuun. Ei keikalle voi ottaa ihmistä joka jättää syömättä tai pyörtyilee. Laulajan homma on raskasta työtä, ja siitä pelkän adrenaliinin voimalla selviytyminen avaa minulle sairaalan ovia keikka keikalta. En tiedä olenko koskaan kiittänyt isääni siitä, että hän on lopultakin ottanut minut keikoille mukaan, vaikka tiedän, että toisinaan koko bändi on jännittänyt minun kuntoni puolesta. Hän on joutunut sulauttamaan isän sekä työkaverin roolit yhteen, ja hän on tehnyt sen molempien roolien kustannuksella. Voiko isä päästää huonokuntoisen tyttären lavalle? Voiko työkaveri kieltää toista tulemasta töihin? Voiko isä antaa anteeksi itselleen jos tyttären sydän pysähtyy lavalla? Nämä ovat isäni näkökulmasta esitettyjä kysymyksiä, joita minä olen vasta hiljattain oivaltanut ajatella. Voin pahoin kun mietin, onko isäni joutunut miettimään niitä kaikki nämä vuodet. Samalla olen kiitollinen siitä, että minut lopulta otettiin –ja pidettiin mukana. Ilman sitä, en olisi saanut onnistumisen kokemuksia, jotka tarjoavat terveyttä minulle kultaisella lautasella. Sillä lautasella on terveyden muoto, joka lävistää Anoreksian haarukalla syöttäen minulle ajatuksen: ”Mieti miten siistiä tämä olisi jos olisin kunnossa.”

Huonossa kunnossa keikkailu ja esiintyminen näkyy aina esityksen jälkeisessä tunnelmassa. Fyysisesti merkit ovat selvät: uupumus, huimaus ja tärinä. Jalat eivät kanna ja heikottaa. Henkiset merkit ovat kuitenkin minulle paljon merkittävämpiä. Adrenaliini auttaa selviytymään viimeisiin aplodeihin saakka, mutta esitykseen ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen, kun sen tekee puolikuntoisena. Keikkojen saattaminen loppuun sairautta kantaen on ehkä itsessään jo onnistumista, mutta minulle onnistuminen on jotain aivan muuta. Se on tunne siitä, että olen tehnyt kaikkeni. En kaikkeani Anoreksian tarjoamissa puitteissa, vaan kaikkeni minuna itsenäni.

Kun esiintyjä onnistuu, välittyy onnistuminen myös yleisöön, ja heijastuu sieltä takaisin välittömänä. Silloin aploditkin kuulostavat erilaisilta. Minun matkaani Anoreksian kanssa mahtuu kuin mahtuukin uskomattomia onnistumisia. Niiden ohella olen kokenut useita henkilökohtaisia katastrofeja.

26.3.2017, Sunnuntai klo 02:15
”Minua harmittaa… Saatiin tehtyä isot bileet Marinaan, mutta itse en ollut hyvä. Kroppani ei pysynyt mukana ja koko homma meni selviytymiseksi. Pää unohteli kaikkea ja lauloin huonosti… Olin jännittänyt koko päivän eikä mikään ruoka pysynyt sisällä. Söin jopa yhden välipalan liikaa. Vapaaehtoisesti. Se ei tuntunut auttavan… Olin surkea. Olen niin pettynyt itseeni. Tämä kaikki saa minut taas kyseenalaistamaan kaiken… Onko minusta sittenkään tähän tässä kunnossa? Fiia on rautainen ammattilainen, ja onneksi on. Mutta sitten on näitä keikkoja kun tuntuu että kompuroin perässä koko setin… Se saa minut todella miettimään. Ensin inhoan sairauttani ja sitä, etten pysty siihen mihin haluaisin pystyä. Vaikka kuinka koitan syödä, niin pää ei toimi ja kroppa ei jaksa. Mutta sitten mietin pidemmälle. Pystynkö minä tähän lainkaan?”

 10.4.2016, Sunnuntai klo 04:00
”Minulla on kurkku kipeä ja olen stressannut ääntä koko eilisen ja tämän päivän ihan melkeinpä näille pikkutunneille saakka, mutta kyllä oli kivaa. Pitkästä aikaa tunsin taas eläväni! Jokaikinen keikka muistuttaa minua siitä että hei, tämä on elämää. Sitä pitää elää eikä pelkästään selviytyä.”

 20.9.2015, Sunnuntai klo 12:22
” Olin kipeä ja rehellisesti sanottuna pelkäsin niiiiin paljon astua sille lavalle. Pitkästä aikaa se oli sellainen jännitys että en olisi halunnut nousta lavalle lainkaan. Paineet olivat kai niin suuret… Mutta se meni hyvin. Hirveän hyvin ja se oli ihanaa. Ihan uutta ja ihan hirveän ihanaa. Toimiva bändi, iso lava, paljon tanssivaa yleisöä ja minulla edessäni vain mikkiständi ja lavalla paljon tilaa liikkua. Ei nuotteja, ei sanoja. Täytin myös 20 mutta en muistanut koko syntymäpäivääni, olin koko päivän stressannut kuollakseni ja todennut satoja kertoja että tästä ei ole tietä ulos. Että minun on astuttava sille lavalle olin sitten kipeä tai en, tai olin sitten epävarma kyvyistäni tai en. Mutta yleisö lauloi minulle Paljon onnea. En edes tiedä mistä ne tiesivät!! Bändi lähti lavalta ja seisoin siellä yksin ja kuuntelin kun koko halli huutaa ’PALJON ONNEA EDEN’. Siinä hetkessä suljin silmäni, avasin ne uudestaan ja otin niillä kuvan mieleeni. Sellaisen kuvan jota en ikinä unohda.” 

Tiistai 4.4. tilitys päivästäni

4.4.2017 Fiilikset matalalla, jotain positiivista, Jotain sälää, Kuulumisia (negatiivisia tosin)

Enpä oo toviin mitään rustaillutkaan, nytkin kyl pitäis lukea maantietoa, mut en vaan jaksa. Tää päivä on ihan fyysisestikin ollut kaikkea muuta kuin löhöilyä. Aamul herätys suht aikaisin, koska mun piti olla pyöräkorjaajan luona klo 10.30 Matkaa tulee 17km ja tietenkin tänään on tuulisin päivä useempaan viikkoon. Okei tiedän se et tääl tuulee ei oo mikään ihme, varsinkin kun on menos kaupunkiin päin kohti merenrantaa. Anyway kun ynnää yhteen vastatuulen ja sen et kuntoni on rapistunu talvella, tiesin etten pääsis tunnissa sinne (suht normi on 50min, pari kertaa jopa 45min), joten hyvin tiesin et tarvisin varmuuden vuoks reilummin aikaa. Mun siis piti lähteä klo 9.15, mutta kuinka ollakaan olin unohtanu tehdä useemman homman ja sit jouduin tekeen ne kiireellä +melkein unohdin kesärenkaat kotiin (enhä ollu menos vaihdattamaan nastoja pois). Eli mul meni myös oma aikana kun koitin löytää edes melkein mukiin menevää ratkaisua. Lopulta taisin päästä lähteen jo n. 9.20, etten myöhästyny ihan kauheesti. Pari minimaalisen lyhyttä taukoa (parempi viritelmä kesärenkaist ja toine oli juomatauko, jota en renkaiden kanssa viittiny ruvet säätään) ja muuten koitin painaa meneen. Okei oon pahemmallakin vastatuulella polkenu nimittäin viime kesänä ehtool ysin jälist 16km, aikaa meni valehtelematta 1,5h. Sillo oli äytön vastatuuli+melkeen koko kotimatka ylämäkeä, sillo tuntu silt et yritän polkee ylämäkeä jonka jyrkkyys on vähintään 80 astetta, eikä helpottanu oloo et olin muutenki jo naatti. Vauhti tais olla pitkälti 10-12km/h, oli niin tosi mukavaa kattella noita lukuja kun tiedän, saavani tasamaallakin suht helposti 30km/h rikki, joskus jopa 40km/h.

 

Jälleen tänään sai loistaa suomalainen täsmällisyys, mun siis piti olla siel klo 10.30 ja olin siel 10.29, tosin olin monesti matkal sata varma etten ehdikään ja viimeset about 4km poljinkin hieman vauhdilla. Korjaaja ihmetteli oikeen ääneen kuinka hyväs kunnos mun pyörä on kun ottaa huomioon et se on ostettu 8 vuot sit ja se on todellakin ollu kovas käytös, eikä sitä oo pidelty silkkihansikkain. Laskeskelin et oon ajanu tuol ainakin 10 000km, mutta tuskin riittääkään. Pyörä on melkein alkuperäisessä asussaan: ketjut vaihdettiin ekaa kertaa koko aikana viime vuonna, renkaita oon useamman saanu rikki joten niistä en sano mitään, vaihteet meni vaihtoon tänään (pyörä 7 vaihteinen), nii ja satula vaihdettiin vuos sitten parempaan ja lukko koska olen avaimen kamittanu jonneki kuuseen ja tuo uus on hiukan parempikin. (Tuol kaupungis en suostu jättään pyörää hetkekskään vahtimatta vaan laitan sekä pyörän oman lukon lukkoon että tuollasel ”irtolukol” esim. telineeseen kiinni. En myöskään jätä pyörään matkamittaria, vaikkei se kallis olekaan, mutta siitä on tullut tärkeä, siitä näkee nopeuden ja todenmukaisesti matkan. (Viimesen 11kk:n aikana oon pyöräilly 2 322km, ei muuten luku olis noin iso ellen olis viime kesän ottanu itteni kans kisaa 1 000kilsast.)  Hiukan tuntuu et tääl olis Satakunnan Amsterdam, kun vähän väliä pyöriä katoilee, niin lukollisest varastost (luultavasti joku samas talos asuva vieny), kuin myös omistajan nähden, eikä pyörän arvolla oo mitään väliä lähtee niin maastopyörä kuin vanha mummis tai melkein romuttamolta noukittu.) Muuta en sitten keksikään. Jeps että näin. Kattoo pääsenkö ajaan tuolla viel toiset saman moiset vai sanooko sopparin aiemmin irti. Nii ja pyöräkorjaajaa huvitti myös se, että pyöräni (Helkama Kaunotar) on made in Finland, eipä sellassia enää saa.

 

Korjaajalta lähdettyäni menin kauppakeskukseen ja etin ittelleni mukavan sopen sillä odotin yhtä kaveriani käyttäen ajan hyödyks lukien lauantain hissan kokeeseen. Ja kyllä koulullani on mahtava tapa pitää täs ennen pääsiäistä nelos jakson lopus random lauantaityöpäivä. Kaverin kans paransin maailmaa vajaan tunnin, hänen lähdettyään luin vielä puolituntisen, onneks viikolla iltapäiväl ei oo paljoo ketää liikkeel, joten taustahäly ei kauheesti haitannu. Sitten sainkin pyöräillä nykyisen terapeuttini luo.

 

En muista olenko täällä kirjoittanut siitä että aloin käymään yksityisellä psykoterapeutilla, mutta jos otan pienen tiivistelmän tähän väliin. Eli hieman kärjistettynä syy on se ettei julkisella puolella ole tilaa, joten mun katottiin olevan valmis vaihtoon (lääkkeet yms. kattellaan edelleen vanhas paikas). Nykyinen terapiani on nimellä Kela-terapia, koska Kela maksaa osan kuluista, tosin päätöstä ei ole vieläkään kuulunut. Koska olen vaihtanut niin monta kertaa terapeuttia (ja lääkärit ovat vaihdelleet vielä useammin), olen jo niin tottunut vaihdoksiin, että tuo oli mulle aika yhdentekevää. Olipa huonosti muotoiltu, meinaan et vaihdokset ovat mulle jo niin rutiini, ettei paljon hetkauta. Tämän terapeutin löytäminen oli haasteellista, koska monilla oli täyttä, tästäkin joku toinen sanoi että hän luuli ettei tämän luokse pääsisi, joten ei suositellut siksi. Mutta nyt olen tammikuun lopusta käynyt kerran viikossa tämän uuden luona ja hän taitanee olla paras tähän mennessä. Tosin vielä en ole joutunut sellaiseen rääkkiin kuin tutustumiskäynneillä sain ymmärtää. Rääkillä meinaan traumojen sun muiden tarkkaa tarkastelua ja läpikäyntiä. Mutta kaikki aikanaan..

 

Tulin kotiin suht myöhään koska hain ystävältä Toyotan avaimet, sillä olin lainannut autoa hänelle, kun hän meni koulusta käymään jossain eikä toisen vuosikurssin opiskelijoilla vielä tuppaa olemaan ajokortteja. Ja juurikin omin lupineni lainailen isän autoa, ragekohtaus siit vaa olis tullu jos olisin menny asiast kysyyn. Pikkuveli tuli samaa matkaa kyydilläni kotiin niin hänen ei tarvinnut miettiä ja matkustaa bussilla.

 

Tosiaan olin kotona viideltä ja kiljuva nälkä ollu viimeset pari tuntia, koska en ollu reissullani missään vaihees muuta kuin kaks voikkaleipää (ruisleipää välis keitettyy kananmunaa). Äiti tuli töist vähän myöhemmin ja pyysin et ruokana olis jotain suht nopeeta, kun vatsani ei kestäny odotel perunoiden kypsymist. Vatsakipu vaan ei hellittänyt syömisen jälkeen vaan jatkui pitkälle iltaan.

 

Tunti syömisen jälkeen lähdin naapurin kans koiralenkil, täl kertaa meil oli vaan Sohvi (joku sekarotuinen, about suomenpystykorvan kokone), koska naapurini äiti oli lähteny perhoskoirien (2kpl) kans lenkil. Joten tällä kertaa kävelyvauhti ei ollu pikkukoirien mukaista löntystelyä ja jatkuvaa pysähtelyä, vaan päästiin ihan mukavaa vauhtia etenemään. Fiilikseni ei ollut kaksinen, enkä ollut kummemmin hyvää seuraa lenkillä. En tiedä huomasiko ystäväni vai onnistuinko sittenki piilottamaan sen suht hyvin. Syitä on useampi huonoon vointiini on useampia: ensinnäkin mielialani oli muutenkin matalalla. Toiseksi mulla vatsani on ollut melkein koko päivän aika pahastikin kipeä eli se ei helpottanu oloa yhtään. Eikä myöskään se että mulla oli hiukan hutera olo, koska en oo syöny tänään kovinkaan paljoa, mutta liikuntaa kuitenkin harrastanu suht paljon. Mul ei ollu kovinkaan sosiaaline olo, ei huvittanu olla kenenkään lähel ja ol tekemisis yms., halusin vaan vetäytyä omaan rauhaani. Sain onneksi lyhennettyä lenkin pituutta 1-1,5kilsalla, koska olo oli sen verran kurja +lenkki olisi kestänyt kauemmin, en tänään vaab halunnut muuta kuin vetäytyä huoneeseeni, vaikka fyysisesti olisinkin jaksanut. Kun pääsin kotiin kapusin huoneeseeni melkein heti, koska oma rauha +fyysinen väsymys +ei inspiny syöminen, vaikka se ehkä olisikin ollut järkevää +mietin että voisin tulla kirjoittamaan tätä.

 

Nyt siis koeviikko menossa lukea pitäisi ja tehdä pari pientä maantieteen kirjoitusta. Juuri tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, et voisin tehdä Prinsessa Ruususet ja nukkua 100 vuotta tai tokko oloni siitäkään paranisi. Tulipas kerrassaan tekstiä. Jos vaikka tältä erää lopettaisin ja matkustelisin höyhensaarille.. Hyvää yötä

 

-Elina

 

Matikan yo #2 ja väsymys

23.3.2017 Fiilikset matalalla

Eilen tosiaan oli se koe ja se koe oli hirveä. En osannut kuin muutaman tehtävän. Vietin kuudesta tunnista kaks viimeistä tuntia odotellen älynväläystä, sitä että hoksaisin mitä tehtävässä kysytään ja miten saisin sen ratkaistua. Älynväläystä ei tullut.  Eilen koulun jälkeen olin ihan kuitti, mutta koska sunnuntaina yritin lukea kokeeseen, skippasin naapurin muksun kans olemisen ja sovin sen kans keskiviikosta. Niinpä vietin lapsen kans 3,5h. Tuntia myöhemmin lapsen lähdettyä kotiinsa sain jonkun ihme virtapiikin ja imuroin huoneeni tuosta noin puol ysiltä illal. Älkää kysykö, en tiedä itsekään miksi.

 

Tänään aamulla ylös nouseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin keskiviikkona. Olis niin tehnyt mieli jäädä nukkumaan koko päiväks. Tulin kotiin 12.30 ja kävin pitkällä koiralenkillä naapurini kanssa. Tulin kotiin ja lösähdin telkkarin eteen, samalla kun katsoin pari nauhoittamaani ohjelmaa söin hiukan. Ei maistunut uunikala ja peruna vaan menin hedelmä linjalla. Jonkun aikaa vaan makoilin sohvalla, mutta sitten antauduin väsymykselle ja nukuin pari tuntia heräten klo 19.45. Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, mutten oikeastaan koskaan muista mitä. Joten nyt onkin mahtava muistella unta jossa samaan aikaan katselin itseäni kun nukuin ja näin painajaista jossa putosin ja putosin. Vierestä katsellessani kuulin valittavani ahdistuksesta ja pelosta, olipa kaikin puolin piristävää.

 

En saa tartuttua läksyihin kuin ne vain liukuisivat kauemmas. En jaksa tehdä niitä vaikka pitäisi. En vaan jaksa. Surullinen fiilis. Mikään ei kiinnosta nukkumisen lisäksi. Mitään en jaksaisi tehdä kuin nukkua. Masentaa.

 

Ei huvita olla sosiaalinen, ei huvita puhua kenenkään kanssa, mutta silti tavallaan haluisin jutella jonkun kanssa. Olen myös kyllästynyt olemaan masentunut, olemaan ihminen jonka suupielet eivät nouse. Oon niin väsynyt itseeni.
Luonnollisesti abien hakiessa jatkokoulutuspaikkoja, en voi välttyä kysymyksiltä, jotka koskevat omia opiskeluitani. Joka kerran kun kuulen kysymyksen “Minne sä haet?” tms. mielialani laskee entisestään, enhän muutenkaan jo muista, etten tiedä minne hakisin. Tuntuu siltä kuin joku olisi päättänyt etten jatka opintoja lukion jälkeen, etten koskaan mene töihin, että jään lukion jälkeen eläkkeelle. Nämä ajatukset jos mitkä ovat niin mieltä kohentavia.. siksipä ei ole ihme, että itken itseni uneen. Illalla yksin hiljaisuudessa voin päästää irti ja antaa kyyneleiden tulla. Illalla yksikseni mun ei tarvitse olla vahva vaan voin antaa muurin romahtaa hetkellisesti.

 

 

-Elina

Katkelmia kovasta yrityksestä

2.3.2017 Yleinen

25.6.2015, Torstai klo 20:40
”Minusta tuntui hetken etten pystyisi syömään mitään. Mutta ajattelin: ketään ei kiinnosta jos syöt. Jos et syö, herätät sen huomion mitä pelkäät. Se oli terve ajatus. Seurasin sitä.”

6.5.2016, Perjantai klo 23:43
”Huomenna on mumman ja vaarin hääpäiväbrunssi. Olen koittanut syödä niin terveellisesti ja hiilareita välttäen kun vaan ikinä voin, jotta pystyisin huomenna olemaan normaali edes sen aamun… Syömään kuten muutkin. Viimeaikoina olen syönyt vain salaattia, hedelmiä ja maitorahkaa. Olen valmistautunut tähän monta kuukautta; Jos syö pitkään ihan tositosi terveellisesti niin sitten yksi päivä ei ehkä haittaa. Toisaalta ajattelin niin myös Saran synttäreistä. Halusin sielläkin olla kuten muut, mutta kun pääsin sinne niin ei siitä tullut mitään… Liian pitkään kun syö terveellisesti ja aika vähän niin ei tee mieli enää mitään, ja miksi söisi jos ei tee mieli? Se tuntuisi tosi väärältä. Ja vaikka tekisikin mieli niin sitä ei enää osaa noteerata. Ja toisaalta kun pääsin sinne synttäreille, en edes halunnut olla normaali enää. Minulla oli taas smoothie mukana ja kaadoin vähän likööriä sen joukkoon että tuli iltapala syötyä juomisen ohella kun muut menee baarin jälkeen jonnekin hakemaan jotain rasvaista.”

”Olen niin pitkään tähdännyt huomiseen. En vaan syömisen osalta, vaan myös etsinyt vaatteet joissa koen oloni hyväksi ja joissa voi syödä ilman että turvotus näkyy. Mutta miksi onnistuisin? Voin sulkea silmät ja ajatella optimistisesti mutta tiedän miten tämä juttu toimii. Tiedän sen paremmin kuin monta muuta asiaa. Joko en pysty siihen, tai sitten pystyn mutta se pystyminen kääntyy aika nopeasti painajaiseksi. Ja huomenna on juuri se päivä kun en haluaisi itkeä tai oksentaa tai tuntea olevani hukassa jossain yksin.”

”Kiehtoo ajatus näyttää kaikille etten syö mitään. Tuntuu oikealta ajatus siitä että annan kaikille onnellisen brunssin ilman huolta. Mutta ajatusta siitä miten kaikki tulee todella menemään? Sitä ei ole. Se selviää huomenna. On myös oikosulkuvaihtoehto. Se, missä en yksinkertaisesti tiedä mitä teen, ja sitten tulee pakonomainen tarve paeta paikalta, vaikka olen lamaantunut paikoilleni… Ehkä eniten kuitenkin pelkään sitä pettymystä. Kun olen niin kauan valmistautunut… Ja kuitenkin, kuten sanoin, takaraivossani tiedän kyllä miten nämä hommat minun päässäni menee. Olen monta kuukautta sivuuttanut sen tiedon ja uskonut tähän juttuun… Tiedän että se pettymys on oven takana ja ihan liian lähellä. Mutta sitähän tämä myös on. Onnistumisia ei oikein ole, koska mikään ei ole täydellistä eikä tule koskaan olemaan. Paitsi se, että oppii elämään oman epätäydellisyytensä kanssa. Se olisi täydellistä.”

 29.7.2016, Perjantai klo 22:50
”Ajattelin että syön puuron pois mahdollisimman pian ettei sitä ehdi ajatella, joten söin sen tosi kuumana… En halunnut jäädä odottelemaan jäähtymistä ja sitä että muutan mieleni. Vasta kun olin syönyt, alkoi tuntumaan suussa. Poltin koko suun ja nyt kitalaesta ja huulten takaa irtoaa isoja valkoisia nahkapaloja. Suu on ihan tulessa ja sattuu, enkä edes huomannut sitä syödessä kun koitin vaan keskittyä pitämään ajatukset muualla ja hoitaa koko jutun alta pois nopeasti. Koitin imeskellä jääpalaa. Tuntuu tosi pahalta… Henkisesti ja mahassa ja nyt myös suussa. Success.”

 1.12.2016, Torstai klo 11:49
”4 märkää yöpaitaa lattialla. Viides päällä. Näiden öiden on loputtava. En jaksa enää. Maha on myös alkanut sattua aina kun syön, ja etenkin jos yritän syödä enemmän. Minua oksettaa vähän koko ajan… Ja kroppa tärisee…”

 9.12.2016, Perjantai klo 18:20
”Nyt tämä pelleily saa loppua. Minun täytyy muistaa, että tämä on vakava asia. Tiedän, että sairauteni yrittää selittää muuta, mutta minun on muistettava. Tunnen että olen hereillä. Tässä maailmassa. Mutta se ei tee mistään lainkaan helpompaa, päinvastoin… Yritän vielä kerran voittaa tämän taistelun ja lopettaa kaiken. Yhden kerran. Menen syömään puuroa.”

 12.12.2016, Maanantai klo 22:05
”Vatsan venyttäminen on pirun kivuliasta. Ei ainoastaan tunnu henkiseltä myllerrykseltä syödä enemmän, vaan se myös sattuu fyysisesti. Neuvottelen yhä ruokailuista. Haluan syödä, haluan toimia oikein ja haluan lopettaa tämän, mutta en pysty siihen kaikkeen sormia napsauttamalla. Minun on neuvoteltava siitä vähemmän kivuliasta. En voi muuttaa olematonta ruokavaliota ideaaliseksi vain muutamassa päivässä. Ei sellainen mahdu minun sisälleni. Etenkään päähäni… Mutta puren hammasta ja yritän lisätä niin paljon kuin mahdollista. Yritän niin paljon. Yritän vielä vähän enemmän kuin koskaan ennen. Minkään asian yrittäminen ei ole koskaan ollut näin kivuliasta ja haastavaa, enkä koskaan ole yrittänyt mitään näin paljon tiedostaessani, että onnistuminen ei todellakaan ole taattua. Lopussa kiitos seisoo. Niin, ehkä, ellei se kyllästy odottamaan kun kiipeän hitaasti ylös sitä kohti. Minusta tuntuu kuitenkin että jokin on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin minua ohjaisi pelon ja sekaisten tunteiden sijasta taas oma tahto. Kunpa se olisi kyllin vahva kestämään tulevat koitokset.”

 14.12.2016, Keskiviikko klo 8:30
”Kaiken jälkeen haluaisin vain esittää kaikki toiveeni suuremmille voimille. Antakaa minun sydämeni jaksaa lyödä normaaliin tahtiin ja jalkojeni jaksaa seistä koko konserttimme ajan. Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen. Olen syönyt. Olen levännyt. Niin hyvin kuin pystyn, ja niin paljon kuin pystyn. Nyt vain toivon. Kaikki mitä on tehtävissä on tehty.”

 21.12.2016, Keskiviikko klo 23:07
”Voin pahoin ja yritin jotenkin ilmaista että tämä kaikki sattuu. Ehkä onnistuin? Istuimme äidin kanssa keittiössä ja katseltiin kuvia. Olen yllättynyt. Minulla on edelleen paha olla, mutta ehkä tämä onnistuu näin? Otan lääkkeet ennen iltapalaa, ja lisää sen jälkeen jos on tarpeen. Sitten voitan tappelun, ilmaisen jotenkin että voitto tuntuu häviöltä ja saan tukea sen ajaksi että voiton aiheuttama tappio neutralisoituu. Näin vältetään suuri ja rikkova ahdistus? Olen huono puhumaan minuun kohdistuvista vaikeuksista. En ole hyvä ilmaisemaan niitä kun ne ovat meneillään, mutta koen olevani hyvä peittämään ne. Ainakin kunnes suurin ahdistus alkaa hiipiä. Mutta ehkä avain seuraavaan lukkoon on siinä, että opin helpommin turvautumaan siihen apuun, jota minulle tarjotaan. Asun nyt vanhempieni luona juuri siksi, että saan apua jos tarvitsen sitä. Ehkä se ei ole niin kamalaa joskus todeta että sitä tarvitaan…”

”En ole kykeneväinen asumaan yksin. Olen 21 vuotias ja maksan vuokraa omasta kämpästäni olemattomilla sairauspäivärahoillani vaikka asun vanhempieni luona. Monen mielestä se voisi kuulostaa naurettavalta… Mutta ei. Minulle on tärkeää tietää että minulla on olemassa terve elämäni. Se auttaa minua. Maksan siitä 428€ kuussa koska koen sen elintärkeäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä minun on opittava turvautumaan ihmisiin… Sitä kautta opin taas turvautumaan itseeni. Kaikesta ei ehkä tarvitse selvitä yksin.”

 2.1.2017, Maanantai klo 14:04
”2016 on ollut kaamea vuosi. 2017 on nyt täällä, mutta vuosiluku ei tee ihmeitä; ne ihmeet on tehtävä itse. Tulevalta vuodelta odotan ennenkaikkea terveyttä. Se on ainoa asia jota todella nyt haluan.”

 3.12.2017, Tiistai klo 23:13
”Olin aamulla punnituksessa. Paino oli laskenut!? Yli kilon… Sovittu BMI-raja lähestyy… Osasto lähestyy? En ymmärrä. Olen mielestäni syönyt kuin hullu… Olin varma että se olisi noussut ainakin 3 kiloa, siltä minun kropassani tuntuu. Ja silmissä. Mitä tästäkin pitäisi ajatella? Hyvä ettei se ollut noussut koska nyt tiedän että minulla on varaa syödä enemmän? Mutta en halua syödä enempää… En ehkä pysty syömään enempää… Olen ihan tosissani yrittänyt enemmän kuin koskaan, ja ajatus siitä että minun on yritettävä yli tuplaten kovemmin, tuntuu epätodellisen inhottavalta. Missä palkinto tehdystä työstä? Tappelen mielipuolisesti mutta normaali elämä tuntuu välillä lipuvan vain kauemmas… En halua päästää sitä tavoittamattomiin, mutta mitä voin enää tehdä? Olen vain syönyt ja syönyt ja syönyt. Tulos? Rytmihäiriöitä väärillä hetkillä ja pudonnut paino.”

”Onko tämän kaiken tarkoituksena nyt vain osoittaa minulle että todella haluan tätä? Parantumista. Kiinnittää huomioni siihen, miltä tuntuu kun kerrankin olisi oikeasti ehkä jopa toivonut että paino olisi noussut? No niin, olen nyt huomannut ja sisäistänyt sen. Muutos päässäni on tapahtunut. Voisiko ne muutkin muutokset alkaa tapahtua ennen kuin menetän voimani tapella? Ei ne riitä ikuisuuksiin. Ei kukaan halua vetää itseään jatkuvasti turpiin ellei siitä seuraa jotakin niiden iskujen arvoista. Siltä minusta tänään tuntuu. Että vetäisin itseäni turpiin 5 kertaa päivässä ilman tarkoitusta. Älä huoli, en ole luovuttamassa… Kunhan valitan.”

”Minun ei tee mieli mitään. Minua suorastaan ällöttää kaikki. Mutta olen oikeilla raiteilla ja oikeassa paikassa. On helpottavaa asua nyt täällä. Niin paljon kuin kaipaankin omaa kotiani, minun on ensin saatava terveyden siemenestä kasvamaan taimi. Ehkä jopa pieni puu… Sitä ennen en voi asua yksin. Nyt joku katsoo kelloa puolestani. Päättää puolestani mitä syön, ja kuinka paljon. Minun täytyy vain keskittyä ottamaan haarukka käteen ja laittamaan se kaikki sisälleni. On nielaistava monta kertaa. Ja teipattava Anoreksian suu kiinni jesarilla. Sitoa sen kädet yhteen nippusiteillä ettei se pääse raapimaan minua pitkillä kynsillään. Ja jalat, ettei se potki minua kun valitsen sen mielestä väärin. Se keksii kyllä keinon päästä vapaaksi… Niin se aina keksii. Sitten kai annan sen vaan raapia ja potkia vaikka se sattuu. Ironista on että elän vain jos minuun sattuu, ja muu ei auta kuin luottaa siihen että kipu loppuu ajan myötä. Ja niin ne sanovat, että se loppuu.”

 4.1.2017, Keskiviikko klo 21:49
”Tulin omaan kotiini yöksi. Pyykit on koneessa… Onko hassua jos sanon että on aivan ihanaa pestä pyykkiä? Tykkään siitä muutenkin, siitä tulee puhtauden tuoksu. Mutta nyt tässä on muutakin; Se on kivaa olla taas hetken aikaa vähän itsenäinen. Olkoonkin että se itsenäisyys tulee pyykinpesusta.”

 13.1.2017, Perjantai klo 17:35
”Olin taas yön omassa kodissani ja ensimmäistä kertaa jäin sinne hieman pidemmäksi aikaa. Tulin vasta illansuussa takaisin tänne. Huomasin, että ajatukset hyökkäsivät täysin uudella voimalla kun jäin pidemmäksi aikaa yksin. En meinannut selvitä siitä… Ne aloittivat manipuloinnin heti. Se alkoi kauniisti taivutellen ja eteni vähitellen rajumpaan suuntaan. Söin iltapalan kahdessa osassa. Ensin vain murto-osan… Tunnin päästä tulin järkiini. Sillä minuutilla kun järki iski, käytin sitä heti. Juoksin keittiöön, söin karjalanpiirakan lähes ahmien etten ehtinyt muuttaa mieltäni. Sen jälkeen otin samantien ahdistuslääkkeet ja menin peiton alle katsomatta peiliin tai tunnustelematta yhtään mitään. Olen ylpeä itsestäni. Toimin varmaan nopeammin kuin koskaan. En jäänyt hetkeksikään soutamaan ja huopaamaan. Siitä huolimatta että selvisin kunnialla, se tilanne jätti minuun jälkensä. Pelon jäljet… Ja ymmärryksen siitä, etten ole vielä kovinkaan lähellä omaan kotiini lopullisesti pääsyä.”

”Ensi torstaina on seuraava punnitus ja psykislääkäri. Molemmat samana päivänä… Minua oikeasti pelottaa se paino. Siis se, ettei se olisi noussut vaikka kaikki minussa on sitä mieltä että sen on täytynyt nousta. En kuitenkaan luota enää omiin tuntemuksiini tai silmiini tässä asiassa ja siksi se pelottaa. On vähän sellainen olo, että taistelen pussi päässä. En tiedä yhtään olenko voitolla vai häviöllä, tiedän vaan että olen tehnyt kaikkeni, eikä se ole ollut helppoa. Punnituksessa se pussi sitten revitään pois ihan pieneksi hetkeksi.”

 3.2.2017, Perjantai klo 21:30
”Fiialla todettiin paha refluksi ja hänellä on nyt tiukka ruokavalio. Hän syö tuskin mitään… Ja löydän itseni murheellisena ajattelemasta että kunpa minäkin saisin syödä vain hedelmäsoseita. Niin. Tiedäthän sen tunteen kun tietää olevansa idiootti? Minusta tuntuu siltä juuri nyt.”

 18.2.2017, Lauantai klo 16:00
”’Mihin sua pitää lyödä et osuu Anoreksiaan?’ – irvaili iskä tänään. Minusta se oli osuva kysymys. Jos tietäisin, olisin lyönyt itseäni jo aikoja sitten. Ja lujaa sittenkin.”

”Minulle sanotaan että syö, niin koko elämä järjestyy kuin taikaiskusta. Sydän, unet, mieliala, elämä. Syön hullun lailla mutta mikään ei muutu paitsi paino. Se oli punnituksessa noussut puoli kiloa… Ne sanoi että se on aika vähän tähän aikaväliin nähden… Siitä viis, kai ymmärrät että tässä tilanteessa painon nousu olisi terveellekin ihmiselle vain takaisku? Miksi mikään muu asia ei korjaannu? Miksi se ainoa välttämätön mutta kivulias asia korjaantuu, mutta ei tuo mukanaan mitään siitä mitä minulle on luvattu? Se saa minut menettämään uskoani terveyteen. Lisäksi luulin että olisin jo kyennyt olemaan tyytyväinen noususta, mutta puoli kiloa tuntui tosi pahalta. Ja sitten tuntui pahalta että se tuntui pahalta, koska toivoin niin kovasti että olisin jo osannut olla tyytyväinen. Kierre oli valmis. Olen väsymyksen, turhautumisen ja epäuskon pyörityksessä.”

 19.2.2017, Sunnuntai klo 23:24
”Tänään oli lauluyhtyepäivä Helsingissä. Lähdin jo aamulla suoraan painajaisista herättyäni bussiin, ja päivästä tuli raskaampi kuin osasin pelätä. Luulin olevani vahvempi… Ehkä se luulo tuli siitä, että sairaslomallani olen saanut aamuisin mennä takaisin nukkumaan ja korvata huonon yön aamu-unilla siten, että olen jaksanut päivällä tehdä edes jotain. Ja se jotain on ollut pääasiassa musiikin kuuntelua. Ei hirveän raskasta. Tänään kohtasin karun todellisuuden: En jaksa mitään tässä tilassa. En tunne mitään tässä tilassa.”

”Söin iltapalan itkien. En halunnut jättää sitä, mutta minua väsytti tämä kaikki. Äiti istui vieressä ja tsemppasi minua jokaisella suupalalla… Kertoi juttuja. Olen luovuttamisen ja viimeisten voimien hyödyntämisen välitilassa. Äiti oli niistä viimeisistä voimista 99% tänä iltana. Ilman häntä se 1 väsynyt prosentti ei olisi pystynyt mihinkään.”

”Ahdistuslääkkeet antavat minun ajatella mutta väsymys painaa ajatuksia alas. Ripustin neulotun peiton kulmista peilin päälle siten, etten nää sen näyttämää kuvaa. Tänä iltana se kuva olisi vain ahdistuksen kaveri. Peitto repeytyi vähän kulmista mutta minun oli saatava itseni rauhoittumaan. Nyt menen sängylle jäävien kahden peiton alle ja nukun. Tiedän että siihen tarvitaan voimia kohdata tulevan yön kauhut, mutta juuri nyt minulla ei ole voimia myöskään pysyä tässä todellisuudessa. Kunpa voisin siirtyä suoraan aamuun… Hetkeen, jona voin mennä nukkumaan vuorokauteni ainoat rauhalliset unet. Unet, joiden voimalla jaksan elää. Tämä päivä todisti kirkkaasti todellisen henkisen ja fyysisen kuntoni, enkä jaksa kohdata sitä totuutta järkevästi ellen saa nukkua.”

 21.2.2017, Tiistai klo 22:55
”En pääse pakoon omaa kroppaani ja kuvaa siitä. Voin peittää kaikki talon peilit, mutta lopulta huomaan turvonneen vatsani heijastuvan auringon heittämästä varjosta kaapinoviin. Se saa sälekaihtimien välistä sädehtivän toivon näyttämään ivalliselta. Voisin kääntää pään pois ja hypähtää pois auringon edestä, mutta teen sen aina liian myöhään. On vaikeaa yrittää jatkuvasti pysyä askeleen edellä omaa itseään. Tai Anoreksiaa… Miten vaan.”

6.3.2017, Maanantai klo 18:07
”Pyörryin tänään aamulla. Se on todella kummallinen tunne. Silmissä pimenee vaikka ne ovat auki, ja sitten koko ruumis valahtaa löysäksi, ja seuraavalla hetkellä avaa silmät lattialla ja miettii missä kohtaa ne menivät kiinni. Ruumiissa menee täriseviä velttouden aaltoja ja sitten koneisto palautuu ennalleen. Siinä aina hetken pelkää ettei se palaudu. Nousin kai vain liian nopeasti sohvalta.”

Kiitos ja anteeksi

28.2.2017 Yleinen

Kuvitellaan tilanne, jossa ollaan keskellä väittelyä. Väittely äityy tiukkasanaiseksi, ja lopulta kaikki sen osapuolet huutavat kiivaasti päällekkäin. Tuloksena on päänsärky, joka pakottaa metelin tuoksinnassa karjaisemaan kaiken päälle jotakin sellaista, mikä aikaansaa hetken hiljaisuuden. Lyhytkestoinen, hämmentynyt hiljaisuus mahdollistaa syntytavastaan huolimatta muutaman selkeälle ajattelulle omistetun sekunnin.

Edellä kuvattu tilanne ei ole niin harvinainen. Minun elämässäni väittelyn osapuolet jakautuvat kahteen joukkueeseen: omaiset ja Anoreksia. Läheisteni puolustama kanta kajahtaa ilmoille konkreettisesti, ja Anoreksia pitää puoliaan pääni sisällä. En karjaise ääneen mitään suoraan sairaudelleni osoitettua, koska sitä ei kiinnosta kuinka kovaa huudan. Se on päässäni turvassa äänenpaineelta. Sen sijaan yritän hiljentää sekä ulko- että sisäpuolelta huutavat äänet tiuskimalla läheisilleni. Tarvitsen rauhaa ajatella, mutta sen hankkiminen tapahtuu liian usein läheisteni kustannuksella. Vasta tiuskaisujen jälkeen saan ajatella järkevästi ja todeta, että hiljaisuus saavutettiin keinoilla, joita järkevä ajattelu ei olisi sallinut.

Toisinaan kutsun Anoreksiaa mieleni sisäiseksi autocorrectiksi. Monesti syljen ulos sanoja ennen kuin ehdin tarkistaa puuttuiko sairauteni niihin. Joskus minusta tuntuu, että en ole lainkaan mukana omien asioideni käsittelyssä. Vanhempani puhuvat suoraan Anoreksialle, ja se puhuu suoraan takaisin. Se tuntuu pahalta, koska sisällöstä huolimatta kirkkaasti väärässä olevan osapuolen sanat tulevat minun suustani. Joskus minun on itsekin vaikeaa ymmärtää sitä, miten minun suussani, mielessäni, ja joka puolella vartaloani asuu joku sinne kuulumaton.

2.11.2012 Perjantai klo 20:20
”En jaksa näitä ainaisia ruokatappeluita. Ymmärrän että he ovat huolissaan, mutta yritän parhaani… Todella yritän. Samaan aikaan kun riitelen äidin kanssa murolautasesta, riitelen itseni kanssa siitä samasta lautasesta sekä siitä että joudun riitelemään. Olen väsynyt koko paskaan.”

20.12.2016, Tiistai klo 12:46
”Eilen illalla hermostuin täysin. Se on niin outoa kun viha ja suuttumus ovat olleet monta vuotta haudattuna tyhjyyteen, ja sitten kun ne välillä nostavat päätään, en osaa hallita niitä yhtään. Se tilanne oli sellainen että olin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olin vaihtanut toisen välipalankin banaanin sijasta yhteen leipään. Minulla oli paha olo siitä kaikesta… Mieleni oli äänekkäässä solmussa saavuttanut kivuliaan umpikujan. Samassa äiti ja Fiia tenttasivat mitä olin syönyt ja toinen sanoi jotain siitä, että en tarpeeksi. Yhtäkkiä, minulle itsellenikin täydellisenä yllätyksenä, minut valtasi viha. Taisin jopa huutaa heille… En osannut pysäyttää sitä. Kai se johtui siitä, miten paljon olin jo tapellut sinä päivänä itseni kanssa. Minulla ei enää ollut kaiken tappelemisen jälkeen voimia alkaa todistelemaan miten reippaasti olin syönyt, kun se fakta tuntui muutenkin pahalta. Sitten vaan huusin kuin mikäkin hullu.”

”Minä en ole mikään vihainen ihminen, senkin takia se tuntui pahalta. Se viha ei oikeasti kohdistunut perheeseeni mutta se tuli ulos suustani heihin päin ampuen. Ehkä se oli myös turhautumisen purkaus. Väsymys kaikkeen ja etenkin siihen, että minulta toivotaan niin paljon nopeaa käännettä parempaan, mutta jokaisen läheisteni kanssa käydyn ruokakeskustelun jälkeen minun on todettava etten pysty siihen niin nopeasti. Ja minun pitäisi jaksaa muistuttaa heitä siitä. Ja itseäni. Silloin se kaikki muuttuu vain turhautumiseksi, väsymykseksi, pettymykseksi itseeni ja –ilmeisesti- myös vihaksi.”

”Olin niin loppu. Menin yläkertaan ja voin huonosti… Onneksi Fiia tuli sinne. Ensin ajattelin että haluan vain olla yksin, mutta sitten ilta päättyikin siihen että oltiin koko perhe yläkerrassa siinä samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että tällainen on perhe. Sairauteni saa minut huutamaan heille, mutta parin tunnin päästä me ollaan kaikki samassa sängyssä naureskelemassa toisillemme. Sen on oltava rakkautta.”

Viha ja sen purkaukset eivät sairastamisaikanani ole olleet ainoita luoteja jotka lentävät läheisiäni kohti. Pahimpina aikoina he joutuivat pitkään ottamaan minun suunnastani vastaan myös epäluuloa ja epäkunnioitusta heiltä saamaani apua kohtaan. Kuuntelin sairauttani niin sokeasti, että asetin perheeni vihollisen asemaan. Liittouduin Anoreksian kanssa ja aloin sen kehotuksesta etsimään merkkejä, jotka osoittaisivat vanhempieni halun toimia minua vastaan. Muistan kerran löytäneeni jääkaapista ruiskun, joka todellisuudessa sisälsi koiramme lääkkeen. Sairauteni maalasi sen hetkessä uuteen valoon. Se vakuutti minut täydellisesti siitä, että ruisku sisälsi rasvaa jota ruiskutettaisiin ruokaani minun selkäni takana. Se uskotteli minulle, että elin sen kanssa ’me vastaan muut’ –asetelmassa. Kaikki ulkopuolinen oli salaliittoa meidän pientä operaatiotamme vastaan. Tosielämässä se ’salaliitto’ sisälsi ihmiset joita ilman en nyt olisi hengissä.

Olen oppinut joissain määrin elämään sairauteni kanssa, mutta en koe lainkaan hallitsevani sen vaikutuksia ulkopuolellani. Mitä enemmän toivun, sitä selkeämmin näen kuinka se koskettaa koko perhettämme. Toivoisin oppivani rajaamaan sairauteni vain minuun, mutta en tiedä onko se mahdollista. Anoreksia ylettyy kaikkeen. Kaikki mitä ympäriltäni aistin, on liitutaulua jota se raapii pitkillä kynsillään. Siksi sen puuttuminen minun ja lähesteni kommunikaatioon on tuhoisaa.

18.2.2017, Lauantai klo 13:45
”Kun kerroin Fiialle painon noususta, minun oli oikein pakko selittää että ne siellä sanoivat että se oli noussut liian vähän. Selitin sitä koska pelkäsin että Fiia olisi sanonut esim: ’Vau, noin paljon!’ …Se olisi ollut kamalaa. Mutta nyt hän sanoi: ’No niin oiski pitäny nousta enemmän.” …Ja sekin tuntui kurjalta. Mikään ei tunnu hyvältä. Koitan ennenkaikkea hokea itselleni nyt sitä, että kai tajuan, että en voi pyytää omaisiltasi oikeanlaista reaktiota koska sellaista ei ole olemassa. En halua missään tiltanteessa ajautua siihen, että syytän heitä jostain mitä he sanoivat tai eivät sanoneet. Kaikki tämä on minussa, ja kaikki tämä lähtee minusta. Heidän sanansa tulevat heidän suustaan vilpittöminä ja 100% minun puoltani pitävinä. Jos ne saapuvat perille tuntuen minusta erilaisilta, se ei ole heidän vikansa.”

 Kuten olen jo todennut; Kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä sairaudesta. Etenkin sairauteni pahimpien vaiheiden harhat olivat asioita, joihin en olisi pystynyt enää edes järjellä vaikuttamaan. En osaa kuitenkaan täysin pestä itsestäni pois perheelleni tiuskimiseen kohdistuvaa syyllisyyttä. Koen, että minun pitäisi jo pystyä taistelemaan sairauttani vastaan edes silloin, kuin sen vaikutukset kohdistuvat välittömästi henkilöihin, jotka pitävät minut pystyssä. En voi, enkä halua laittaa heihin kohdistuvia purkauksia täysin sairauteni piikkiin. Haluan mieluummin ottaa vastuun teoistani. Syyllisyys on sen aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta huolimatta kuitenkin negatiivinen voima joka painaa -ja on aina painanut minua alas. Siksi koitan opetella ottamaan vastuun kääntämällä syyllisyyden parantavaan muotoon. Sen sijaan että ruoskin itseäni kilpaa sairauteni kanssa, opettelen sanomaan ääneen kaksi merkityksellisintä sanaa: kiitos ja anteeksi.