Selaat arkistoa kohteelle valehtelu.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Keino keinottomuuteen

21.9.2016 Yleinen

Käytännössä koko Anoreksia on itsensä satuttamista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Oman vartalon kurittaminen nälkiinnyttämisellä, tahallisella oksentamisella ja energiavajauksen aikana tehdyillä urheilusuorituksilla ovat fyysistä vahinkoa pahimmillaan. Sen fyysisen kivun tuottaminen mistä aijon nyt puhua, saa kuitenkin alkunsa todellisesta henkisestä kivusta. Lopulta itseään tällä tavoin sattuttamiseen ajautuminen johtaa vain suurempaan henkiseen piinaan, ja jälleen on uudenlainen versio sairaudelleni tyypillisestä oravanpyörästä valmis.

Viiltely on aihepiiri josta me kaikki olemme kuulleet. Ihmiset yhdistävät sen erilaisiin konteksteihin, joista yleisipiä ovat varmasti teini-ikä, masennus ja huomionhakuisuus. Mikään näistä ei kuitenkaan yksin vastaa omia kokemuksiani.

Olen miettinyt jo muutamia viikkoja miten kirjoittaisin itseni satuttamisesta. Se on ollut vahvasti läsnä lähes koko sairauteni ajan, mutta siitä puhuminen tuntuu edelleen haasteelliselta. En halua kertoa kauhutarinoita siitä miten itseäni vahingoitin. Omat muistoni tuovat minulle pelkoa siitä, että antaisin kyseistä teemaa käsitellessäni vääränlaista mallia ihmisille, jotka elävät mahdollisesti jotakin sairauden vaihetta tätä lukiessaan. En halua tarjota kenellekään ideoita tai vinkkejä itsensä vahingoittamiseen. Sen sijaan koen tärkeäksi rikkoa ihmisten ennakkokäsityksiä ja tuoda ymmärrystä tähän muuten niin käsittämättömään aiheeseen. Kertoa keinottomille että fyysinen kipu ei ole keino.

9.7.2011, Lauantai klo 16:13
”Sellainen kova ahdistus on kamalinta mitä tiedän. Ei sitä voi oikein kuvailla. Äänet ja ajatukset vellovat päässä ja saavat aikaan vyöryn joka kasvaa ja kasvaa ja peittää kaiken hyvän alleen. Sitten sitä vaan itkee eikä oikein pysty tekemään mitään.”

14.9.2011, Keskiviikko klo 14:13
”Miten yhden ihmisen päässä voi tapahtua näin kauheita asioita? Henkinen huono olo voi oikeasti olla niin huono, ettei pysy niin henkisesti kuin konkreettisestikaan pystyssä.”

Kun mielialani pyörähti tähän pyörään mukaan ja alkoi teettää minulle ahdistusta josta oli vaikea päästä irti, sitä oli myös hankala käsitellä. Ajattelen tätä ahdistusta sellaisena, että sairauden ja terveyden välinen ristiriita on kaiken aikaa liian suuri. Se on paikoitellen niin valtava, että jopa sairaimmassa vaiheessa se saa aikaan lamaannuttavaa pelkoa ja epätietoisuutta, joka purkautuu ahdistuksena. Näinä hetkinä muiden ihmisten mahdollinen läsnäolo ja sanat kaikuvat jostakin liian kaukaa. Pakotietä ei ole ja henkinen ylikuormitus on niin laaja, että ihminen on poissa itsestään. Normaali elämä, ominaiset luonteenpiirteet ja persoonallisuus katoavat hetkellisesti, ja keinot tilanteen käsittelyyn loppuvat yksinkertaisesti kesken.

Tiesin kyllä mitä viiltely oli, mutta eniten olin kuullut siitä lääkärissä, hoitajan vastaanotolla ja psykologilla. Olin vastaillut kysymyksiin itseni satuttamisesta ja täyttänyt mielialatestejä joissa aihe putkahti esiin vähän väliä. On ironista, että juuri tämä ammattiauttajien toimesta esiin otettu teema tarjosi minulle viimeisen keinon keinottomuuteen. Kukaan ei tietenkään kehottanut minua kokeilemaan viiltelyä, mutta toistuvat kysymykset aiheesta istuttivat sen mieleeni. Kun ahdistus koitti ja elämä rikkoutui silmieni edessä, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla sitä jotain, mihin olin aina ennen vastaanotoilla vastannut kieltävästi. Yhtäkkiä huomasin että käsissäni oli jälkiä, jotka muuttivat kaikki ne ammattilaisten kysymykset aiheellisiksi.

1.2.2011, Tiistai klo 16:38
”Se on yllättävän helppoa. Tuntuu että… Hallitsen itseäni paremmin. Mutta pistää sekaisin. Kukaan ei saa nähdä… Mitä minulle on tapahtunut?”

 24.2.2011, Torstai klo 20:43
”Käteeni en voi enää satuttaa. Se näkyy musikaalin hihattomassa rooliasussa… Olen antanut neljän syvän viillon arpeutua, mutta vaikka arvet katoaisivat kokonaan, ne ovat piirtyneet syvemmälle kuin vain käteen. Minusta tuntuu kuin ne olisivat sydämessä asti.”

 Aluksi viiltely on ratkaisu johon ajauduin äärimmäisessä hädässä. Sitten se iskostui tavaksi, joka katkaisi fyysisellä kivulla ahdistuksen kierteen. Se antoi hetkellisesti avaimet ahdistuksen hallintaan ja oli siten jollakin kierolla tavalla hyvin koukuttavaa. Voisin jopa sanoa jääneeni siihen koukkuun. Päädyin tarttumaan milloin mihinkin terävään esineeseen liian nopeasti, ja pian koko toiminta muuttui pakonomaiseksi. Siihen asti olin pelännyt vain kontrollin menettämistä ja kaikkea pääni sisällä tapahtuvaa, mutta nyt kohtasin uudenlaisen pelon. Pelkäsin ahdistusta, koska tiesin että se ajaisi minut tekemään asioita joita pelkäsin vieläkin enemmän. Aloin pelkäämään itseäni.
Vaikka aikaa kului, en koskaan tottunut itseni vahingoittamiseen. Se oli joka kerta painajaista johon ajauduin pakonomaisesti. Aina viiltelyn jälkeen pelon peitti pettymys, syyllisyys ja häpeä. Hitaasti ahdistus laantui, mutta tilalla oli tunteita jotka söivät minua sisältä.

28.6.2011, Tiistai klo 20:50
”En halua enää satuttaa itseäni. En halua! Pelkään sitä… Pelkään itseäni. Nyt se on loppu. Ei koskaan enää.”

Niin monesti päätin lopettaa sen kaiken, ja niin monesti palasin entisiin tapoihini kun keinot loppuivat uudestaan ja uudestaan kesken. En kyennyt pysäyttämään aloittamaani kierrettä, ja lopulta pettymys itseeni oli niin suuri, että se sai minut uskomaan omia valheitani. Hetkinä joina viiltelin tai yritin tehdä itselleni mustelmia ja murtumia, olin poissa todellisesta minästäni. Olin jossakin niin syvällä, että palattuani ahdistuksen jälkeen niin sanotusti nykyhetkeen, ei ollut enää hankalaa omaksua todeksi keksimiäni selityksiä.

Uin yhä syvemmälle valheisiin kun näin mitä ahdistukseni jäljiltä syntyneet fyysiset jäljet tekivät läheisilleni. Tiesin, että jokaisen viillon ja mustelman myötä satuttaisin heitä henkisesti. En voinut peittää fyysisiä jälkiä konkreettisesti, joten peitin niiden syntytavat yhä kierommilla tarinoilla. Keksin satuttamiseen sellaisia tapoja, joiden jäljet vastasivat selityksiäni. Pahinta oli, että kaikki ne selitykset upposivat minuun itseeni paremmin kuin keneenkään muuhun. Olin kietonut itseni yhä tiheämmäksi käyvään valheiden verkkoon.

Ei ollut helppoa nousta ylös siitä suosta, joka ympärilleni rakentui sen niin sanotun viimeisen keinon käyttämisestä. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta, kun uskalsin kyseenalaistaa sen, mihin olin itse alkanut uskomaan. Olin niin pitkään tietoisesti unohtanut arpieni todelliset syntytavat, että muistin jo totuutta selkeämmin mistä mikäkin arpi oli tarinoideni mukaan tullut. Totuus tuntui enemmänkin unelta. Painajaiselta, joka oli totta vain sen hetken, kun arpia tuli lisää. Pettymyksen ja syyllisyyden aikaansaamasta tietoisesta todellisuuden unohtamisesta oli tullut osa alitajuntaani, ja minun oli kaivettava se esiin ja lopetettava itseni huijaaminen. Ehkä tiesinkin koko ajan huijaavani itseäni, mutta vasta kun pystyin sanomaan sen ääneen, pystyin lopettamaan huijatuksi tulemisen.
Ennen tätä kaikkea en tiennyt, että ihminen kykenee tarpeeksi halutessaan muuttamaan omaa todellisuuttaan. Nyt tiedän myös, että sen muuttaminen takaisin normaaliksi on hankalaa. Sen onnistumiseksi tarvitaan tiukka ote normaalista elämästä.

Kun käsitin valehdelleeni pääasiassa itselleni, minusta alkoi tuntua siltä, että satutin toimintani kautta läheisiäni vieläkin enemmän kuin itseäni. Tunne siitä auttoi sietämään ahdistusta: en halunnut tuottaa tuskaa läheisilleni, joten tuntui vähemmän kamalalta sietää keinottomuutta, kuin turvautua keinoon joka vahingoittaa ihmisiä joita rakastan.
Satutin itseäni vielä tämänkin jälkeen, siitä ei ollut helppo päästä irti. En kuitenkaan enää kieltänyt todellisuutta, ja se oli käänne, jonka myötä sain voimaa ja halua etsiä muita keinoja.

Nykyään tämä kaikki on jättänyt jälkeensä syvät arvet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tietynlaiset pelkotilat ovat kai edelleen tallella, koska pelkään itseni satuttamista ahdistuksen iskiessä minuun vielä tänäkin päivänä. En enää tee sitä, mutta valtava pelko kaikkea sitä kohtaan tekee yhä harvemmin tulevista ahdistuskohtauksista minulle entistäkin lamaannuttavia tilanteita.
Käytän mieluiten pitkähihaisia paitoja. Tilanteet, joissa jonkun ulkopuolisen silmät osuvat paljaisiin käsivarsiini, ovat kuitenkin yleisiä. Se sama säikähdyksen sekainen ilme, lyhyt katsahdus kasvoilleni ja nopea pään pois kääntäminen katseittemme kohdatessa. Se kaikki on minulle tuttua. En ole ylpeä arvistani, enkä ole omaksunut niitä osaksi menneisyyttäni tai vartaloani. Ne ovat ruma muistutus sairaudestani, ja häpeän niitä edelleen. Ehkä kestää taas vuosia ja vuosia tulla sinuiksi näiden jälkien kanssa, mutta asioiden hitaaseen etenemiseen alan pikkuhiljaa tottua.

Luola

17.7.2016 Yleinen

Kerran lapsena istuin kotipihamme rikkinäisessä kiikussa ja vieressäni keinui kaverini, jota olin nähnyt harvoin. Kerroin hänelle muutama vuotta vanhemmasta naapuristani, joka oli pari päivää sitten esitellyt jalkapallotaitojaan. Hän oli pomputellut jaloillaan palloa ilmassa ja hetken aikana saanut parhaaksi tuloksekseen neljä pompautusta peräkkäin. Se oli mielestäni todella vähän.

Katsoin naapurin ikkunaan ja sanoin kaverilleni, että siellähän hän onkin. Huusin sinne jotakin, enkä yhtään välittänyt siitä, oliko siellä ikkunan takana oikeasti ketään. En ainakaan huomannut.

Hän valehteli usein. Hän esimerkiksi väitti, että hänen koulukaverinsa on keksijä, joka oli mm. rakentanut taskulaskimesta ja jäätelötikusta joystickin. Ikäisilleen hän ei kuitenkaan valehdellut, eikä kiusannut muita kuin itseään fiksumpia ja nuorempia. Aina kun hänellä oli luokkakavereita mukanansa ulkona, hän kiusasi heidän kanssaan meitä talon nuorempia ihmisiä. Hän sanoi joskus, että hänen vain pitää esittää heille.

Hän oli myös sitä mieltä, että yskin ihan liian hiljaa.

Myöhemmin hänen isänsä kertoi äidilleni, miten häntä harmitti, kun hänen poikansa ei halunnut jatkaa enää jalkapalloharrastustaan. Hän oli kuulemma enemmän kiinnostunut musiikista ja hänellä olikin oma bändi nimeltä Eat Metal. Luultavasti hän oli kosketinsoittaja, koska siihen malliin hän kerran oli näppäillyt sormillaan ilmaa viereisellä bussinpenkillä.

Ja hänen isänsä oli ulosottomies, jolla oli tapana ottaa ihmisiltä ulosottamiaan tavaroita itselleen. Heidän asuntonsa sijaitsi kerrostalon alimmassa kerroksessa ja sen alle oli kaivettu kotoisa luola. Sinne perheen isä aina kätki anastamiaan tavaroita. Muistan pojan sanoneen minulle kerran siitä. Että sinne pääsivät vain harvat ja valitut.

Olin siellä unessani. Tykkäsin paikasta. Ainoat esineet, joita muistan nähneeni siellä olivat kuitenkin kosketinsoittimia. Niissä oli lappuja, joissa luki ”to do!” joten ajattelin, että ne olivat rikki ja niitä oltiin korjaamassa.

Ajattelin, että minäkin haluan oman luolan.