Selaat arkistoa kohteelle vahinko.

Kolme porrasta

10.10.2017 Yleinen

Anoreksian paranemisprosessin olennaisimpia paloja on myöntäminen. Sen voisi yksinkertaistaen muotoilla kolmeen portaaseen, jotka koskevat ennen kaikkea sairauden oikean ja virallisen nimen ääneen sanomista. Ensin se opetellaan sanomaan itselleen. Sitten lääkärille ja hoitohenkilökunnalle. Viimeinen porras on asian myöntäminen ympärillä oleville ihmisille.

Minulta vei aikaa jo se, että uskalsin kirjoittaa sairauteni nimen. Aluksi en maininnut sitä nimeltä päiväkirjoissani, koska en täysin uskonut sen olemassaoloon tai diagnoosini paikkansapitävyyteen. Olin oppinut tuntemaan vain Anoreksian kauniit ja ihailtavat piirteet, joten en ollut vielä sinut sen sairaudeksi kutsumisen kanssa. Kuten olen kertonut, hukkuivat ajan myötä sairauteni ideaaliset ominaisuudet kuitenkin ruman ja kurittavan puolen alle. Sitä puolta minä pelkäsin, ja siksi sen nimen omatoiminen lausuminen olisi tuntunut liian konkreettiselta ja vahvistanut kaiken todeksi.

Kaikki oli totta. Sairauteni nimen kirjoittaminen vaati rohkeutta ja tilanteen myöntämistä. Mitä useammin kynäni tanssi sanan paperille, sitä vahvemmin tiesin että kaikki niiden kirjainten muodostaman otsikon alle kuuluva oli minut hypnotisoinutta pahaa. Kun aloin päiväkirjoissani puhua sairaudestani sen oikealla nimellä, astuin samalla paranemisprosessin ensimmäiselle portaalle. Sillä portaalla seisoin monta vuotta. Myönsin sairauteni välittömän läsnäolon ja aloin kutsua toista persoonaani sen oikealla nimellä, mutta se kitkerä ja kiero nimi maistui pahalta suussani. Se herätti minussa inhoa ja pelkoa, mutta tuotti kielenpäälläni myös häpeän eri makuja.

Monet vuodet kävin lääkäreiden vastaanotoilla kertomatta sairaudestani. Mikäli käyntini ei koskenut suoranaisesti syömishäiriötäni, sain tilaisuuden olla puhumatta asiasta. Niinä kertoina mielsinkin käynnit temppuratamaisina, itseään toistavina kaavoina. Lääkärissä käyminen oli minulle jo rutiinia, joten tiesin tarkkaan ne kohdat, joissa oli vaara kompastua. Aluksi oli vältettävä lääkärin kuihtunutta ulkomuotoani koskevat lisäkysymykset jotka voisivat johtaa aiheeseen. Vakiintunut keinoni päästä yli utelusta, oli pukea monta suurta paitaa päällekkäin. Seuraava haaste oli hoitokertomus. Useimmiten riutunut olemukseni sai lääkärit lukemaan tietoni tarkkaan. Istuin ja seurasin miten heidän katseensa valuivat hoitokertomukseni sanoja pitkin kohti 2011 tehtyä diagnoosia. Luonnollisesti sairauteni nimi pisti kertomuksesta esiin kuin alleviivattuna. Hoitohenkilökunnalle se oli punainen lanka joka punoi kaikki minusta luettavissa olevat havainnot siististi järkeenkäypään nippuun. Minulle se oli leimasin, joka lätkäisi otsaani Anoreksian ruman ja häpeällisen merkin. Kaikki lääkärit eivät kuitenkaan olleet yhtä innokkaita perehtymään potilaidensa taustoihin. Niinä harvoina kertoina kun hoitokertomusta ei vilkaistu, siirryin erävoittajana eteenpäin. Temppuratani viimeinen este oli yhdistelmä tutkimuksia joissa paitakerrostani pyydettiin raottamaan. Harvemmin selviydyin kompastumatta viimeistään keuhkojen kuunteluun.

Anoreksian oveluuskaan ei siis pahimpina aikoina pyyhkinyt sen minuun jättämiä merkkejä pois lääkäreiden silmistä, ja hyvä niin. Nyt ymmärrän, että sairauteni esille tuleminen lääkärikäyntien yhteydessä oli elintärkeää, oli lääkärikäynnin syy mikä tahansa. Anoreksia on diagnoosi joka vaikuttaa kaikkeen, ja joka kerää omatunnolleen mitä kattavimman määrän terveydellisiä ongelmia. Sen vaikutus on niin petollinen, että se vaikuttaa uhrinsa lisäksi kaikella ympärillään olevaan. Siksi Anoreksian seurassa jopa lääketieteen ammattilainen voi helposti tietämättään aikaansaada enemmän harmia kuin hyvää.

Lääkärin tai hoitajan sanat voivat olla tuhoisia mielelle, joka on vielä jumissa Anoreksian piikikkäässä sylissä. Vartalon ja painon tilanteen tavuakin tarpeellista laajempi kommentointi aiheuttaa helposti suurta myrskyä joka voi pitkällä tähtäimellä jättää pysyvää paranemisprosessin seuraavan portaan kauhua. Anoreksia tarttuu sanoihin ja sanavalintoihin pitkillä kynsillään, muovailee niitä kivuliaampaan muotoon ja kaivertaa ne käyttömuistiin, josta niitä on mahdoton unohtaa. Se tarttuu sillä mentaliteetilla kenen tahansa sanoihin, mutta lääkärin tai hoitajan vastaanotto on herkästi kyseisille kommenteille altistava tilanne. Huonommassa sairauden vaiheessa hoitohenkilökunnan huomiot pahasta laihuudesta herättävät Anoreksian pyörteissä julmaa hymyä ja lisää vaativaa ahneutta. Painon kannalta parempi vaihe puolestaan ei kerro mitään henkisestä tilanteesta. Tällöin lääkärin tai hoitajan mahdollisesti helpottuneeksi, kehuvaksi tai kenties varmuutta valavaksi tarkoitettu kommentti anorektikon ei-niin-pahasta ulkonäöstä saattaa olla anorektikolle arvet auki repivä epäonnistuminen, tai pahimmassa tapauksessa koko tulevaisuuden vaarantava haaste.

12.11.2014, Keskiviikko klo 20:00
”Miksi kaikkien lääkärien täytyy kommentoida potilaansa vartaloa? Kun he lukevat sieltä mitä läpikäyn, ja että olen jo paremmassa vaiheessa… Ja sitten kun he tekevät tarkastusta, sieltä tulee jotain että ’no ethän sä ihan kuoleman laiha ole’, ’olethan sä hoikahko’ tai niin kuin eilen: ’olet sä onneksi jo ihan jäntevä’. Eivätkö he ymmärrä että nään jo peilistä itse että olen lihonnut? En tarvitse sitä tietoa enää heidän suustaan. Ne sanat tarttuvat mieleen kuin kärpäspaperiin… ’Hoikahko’ eli ei laiha eikä hoikka. Hoikka on normaali. Olen siis hoikahko, eli normaalia lihavampi. Entä sitten ’jäntevä’… Miehet ovat jänteviä!?”

Hoitotilanteissa myös painon mittaaminen on operaatio, jossa mahdollisuudet anorektikon taaksepäin tönäisyyn vaivalla eteenpäin otetuista askeleista ovat valtavan suuret. Minulle paras keino punnituksissa on aina ollut silmien sulkeminen vaa’an osoittaman numeron edessä. Samalla se on ollut kaikista keinoista hankalin toteuttaa. Anoreksia on hyvä sulkemaan silmiäni asioilta, mutta painolukeman kohdalla se työntää silmäluomiini tulitikut. Tällöin testissä on terveydenhuollon kentällä toimivan ammattilaisen syömishäiriötietoisuus ja ammattitaito. Toiset asettavat minut vaa’alle oikein päin, hyvälle näköetäisyydelle luvusta. Anoreksia nappaa aitiopaikaltaan näkemänsä informaation ja sormeilee sen ylitsepääsemättömään muotoon. Toiset kysyvät minulta haluanko nähdä lukua. Ennen kuin ehdin kunnolla avata suutani, tulee sieltä jo ulos vastaus, jonka takana on Anoreksia. Vain harvat lääkärit ja hoitajat omaavat niin hyvän syömishäiriötietoisuuden, että he peittävät luvun omatoimisesti. Vieläkin harvemmat varmistavat vielä sitä peittäessään että Anoreksia ei pääse temppuilemaan. Lopulta ammattilaisen tulisi olla tarkkana vielä punnituksen jälkeenkin. Luku kirjataan tietokoneelle ja sitä verrataan aiempiin lukemiin, mutta tämä kaikki tulisi tapahtua hiljaisena työskentelynä suojassa Anoreksian korvilta. Toki potilaan on tärkeä tietää mihin suuntaan ollaan terveyteen tähtäävän prosessin kanssa liikkumassa. Sen ilmaisemiseen riittävät termit hyvä ja huono, sekä niiden ympärille rakennetut variaatiot, kuten esimerkiksi vähän parempi, melko huono ja ei hyvä. Lukuja ja ulkonäköä koskevia kommentteja ei tarvita.

Psykoterapeuttini kehotti minua kokeilemaan mitä tapahtuisi, jos kiertäisin lääkärikäyntien temppuradan sanomalla jo heti alkajaisiksi ääneen totuuden. Minä sairastan Anoreksiaa. Se tuntui mahdottomalta ja ennenkaikkea häpeälliseltä, mutta minä haastoin itseni. Siitä eteenpäin lääkärikäynnit näyttäytyivät minulle temppuradan sijasta tilaisuuksina. Monta kertaa kävelin päättäväisenä lääkärin huoneeseen, mutta jo kynnyksellä häpeä liimasi huuleni yhteen, jättäen harjoittelemani lauseen niiden taakse jumiin. Minä olin kuitenkin edelleen anorektikko, ja kävin lääkärissä diagnoosini vaatiman määrän mukaisesti. Tilaisuuksia siis riitti.

Kun olin ensimmäisen kerran sanonut lääkärin läsnäollessa ääneen faktan, jonka kanssa olin kamppaillut monta vuotta, tuntui kuin koko tabun roolin saanut informaatio olisi äkkiä normalisoitunut. Lääkäri ei pitänyt minua hulluna tai inhottavana kun kerroin sairaudestani oma-aloitteisesti. Hän ei myöskään kyseenalaistanut sanojani, ei kauhistunut, ei nauranut, eikä katsonut minua kuin syntistä. Hän suhtautui minuun parhaalla mahdollisella tavalla, vakavan ammattimaisesti. Kyse ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut lääkärin reaktiosta, vaan minun omastani. Siitä, miten minä itse reagoin kuullessani sairauteni nimen omasta suustani.

Myöntämisen toinen porras avasi minulle ovet maailmaan, jossa hoitokäynnit eivät ole peliä. Tässä maailmassa kerron mitä sairastan, jotta saan parhaan mahdollisen avun tullakseni terveeksi. Haen apua kun tarvitsen sitä, sillä tiedän että se on terveyden merkki. Pyydän itse hoitavaa henkilöä peittämään vaa’an lukeman, koska tiedän että sen katsominen riepottelisi minut kauas mielenrauhan lähettyviltä. Tässä maailmassa kaikki edellämainittu ei suinkaan ole helppoa ja Anoreksiavapaata toimintaa, vaan suurten henkisten tappeluiden jälkeen tapahtuvaa voittoa. Täällä kuitenkin tappelen oikeiden asioiden puolesta.

23.1.2015, Perjantai klo 11:23
”Niin soitin lääkäriin itse. Taina sanoi että se olisi iso askel eteenpäin, että ottaisin itse vastuun kaikesta ja tekisin sen. Kertoisin itse mikä on vikana ja pyytäisin apua. Yritin sulkea mielestäni kaiken ristiriidan, sekä järkevät että tappavat äänet ja kuunnella vain sitä ääntä mikä toisti päässäni Tainan sanoja kuin nauhalta. Minun on soitettava, jotta saan taas sairauteni kuriin. Muuten tässä käy taas huonosti. Minä tein sen. Varasin soittoajan, ja vielä siinäkin vaiheessa kun lääkärin numero vilkkui varaamani aikana kännykkäni ruudussa, oli hirveän vaikeaa painaa vihreää ja nostaa luuri korvalle. Punainen väri näytti niin paljon paremmalta. Mutta minä tein sen.”

Anoreksian taistelutahdon erityisen lujasti laukaisevia hoitokäyntejä ilmenee edelleen harva se kerta. Osaan nyt itse pyytää minua hoitavia lääkäreitä ja hoitajia salaamaan vaa’an lukemat, mutta sekään ei aina riitä. Kuten sanottu, minulle pyyntö merkitsee poikkeuksetta sitä ennen käytävää henkistä taistelua. Voimaa lyödä maahan häpeä, väärät ajatukset sekä sairauteni houkuttelevat kuiskaukset. Samalla se on epätietoisuuteen ja Anoreksian arvailun kipuun antautumista, uskoen sen olevan pienempi paha. Tämän taistelun jälkeen on turhauttavaa huomata miten rutiiniluontoisesti toimivat terveydenhuollon ammattilaiset saattavat unohtaa pyyntöni jo punnitustilanteessa tai heti sen jälkeen. Tällainen unohdus on Anoreksialle riemuvoitto.
Voisin sanoa että edellämainitut vahingot eivät johdu terveydenhuoltomme ammattilaisten huonosta muistista, vaan tiedon puutteesta. Syömishäiriön nokkeluuteen on hankala valmistautua koulun penkillä. Sen tunnistamiseen tarvitaan kokemusta, ja sen kierouksien kiertämiseen tarvitaan kykyä ajatella mielisairauden tavoin. Voiko sellaista kykyä edes opetella? Siinä missä syömishäiriöisen potilaan kohtaaminen poikkeaa täysin tavallisesta kaavasta, sotkee soppaa vielä sairauden ilmenemispaikka. Lääkäri tai hoitaja ei kykene lukemaan potilaansa ajatuksia, ja siksi syömishäiriön läsnäoloa saattaa olla mahdotonta havaita ennen kuin se on vienyt kantajansa silminnähden huonoon kuntoon. Ulkoisesta kunnosta huolimatta sen henkiset vaikutukset voivat olla mitä pahimmalla tasolla, ja tällöin hoitavan henkilön epätietoisuudesta johtuvat tilanteet pääsevät helposti tekemään suurta tuhoa.

Saatuani varmuutta puhua sairaudestani ääneen lääkärissä, olen pikkuhiljaa opetellut katkomaan siivet elämäntilanteitani koskevilta häpeäntunteilta myös lääkärihuoneiden ulkopuolella. Sairaudestani vaikeneminen on vuosien aikana ajanut minut vähäsanaiseen asemaan. Olen tottunut vastaamaan ihmisten kuulumiskysymyksiin neljällä sanalla: Ihan hyvää, entä sulle? Nuo neljä automaationa suustani ulos tulevaa sanaa on ohjelmoitu välttämään lisäkysymykset elämästäni, jonka anorektista sisältöä en ole halunnut tuoda esiin. Ne tulevat tilanteesta riippumatta ulos hymyssä suin, ja sen konemaisen kokonaisuuden taakse jäävät myös small talkiksi kutsutut muutamat lauseet, joilla voisin kertoa jotakin siitä ’ihan hyvästä’. Alan kuitenkin ymmärtää, että mitä kovemmin teen töitä tuottaakseni rutiiniluontoisten neljän sanan lisäksi muutamien sanojen verran lisää sisältöä vastaukseeni, sitä lähempänä olen viimeistä porrasta.

Toiselta portaalta eteenpäin ponnistaessani kohtasin ristiriitoja joiden selvittäminen vei aikaa. Sairaanhoitajavuotenani huomasin, että ihmisten täydellinen epätietoisuus minun todellisesta elämästäni vei paljon energiaa. Minun täytyi päivittäin salailla, piilotella ja valehdella. Lääkärikäynnit, punnitukset ja verikokeet vaihtuivat suustani ulos tullessaan perhetapaamisiksi ja pieniksi päänsäryksi. Ahdistuslääkkeet olivat buranaa. Kaikelle täytyi keksiä selitys, ja jokainen selitys oli muistettava. Huomioitava oli myös selitysten tarvittava variaatio: Kukaan ei käy perhejuhlissa neljää kertaa viikossa. Toivoin että ihmiset tietäisivät taustastani ilman että minun täytyisi kertoa kenellekään. Samanaikaisesti koin kuitenkin myös painetta siitä, jos joku läheisimmän lähipiirini ulkopuolinen tiesi sairaudestani. Se pakotti minua toimimaan sairauteni mukaisesti. ’Näytä niille’, oli Anoreksian ensimmäinen kehotus sukujuhlissa joissa tiesin minulle kaukaisempienkin ihmisten tietävän elämästäni. Samalla pelkäsin, että jos osoittaisin terveyden merkkejä, minut leimattaisiin huomionhakuiseksi. Kukaan ei uskoisi että minä todella olen ollut sairas.

Sairaslomani loppupuolella opettelin vastaamaan ihmisten elämäntilanteita koskeviin kysymyksiin rehellisesti. En nauttinut sanan sairasloma käyttämisestä, mutta tiesin että se oli oikea tie terveyteen. Usein ihmiset säästivät minut tungettelevilta kysymyksiltään kuullessaan totuuden elämäntilanteestani. Sairaslomasta kertominen riitti myös tappamaan piilottelun ja valehtelun tarpeen. Ihmiset ymmärsivät, vaikka eivät tienneetkään koko tarinaa. Samalla tasasin tilejä häpeäni kanssa. Olin lähipiirini ulkopuolisille ihmisille ensimmäistä kertaa rehellinen itsestäni sitten vuoden 2011.

Asioiden jakaminen voi parhaimmillaan muodostua eheyttäväksi, vahvistavaksi ja hyväksi kokemukseksi. Se voi rakentua jopa vastavuoroiseksi keskusteluksi, joka muodostaa keskustelijoiden välille pitävän siteen. Maailmassa on ihmisiä joille puhuminen lakaisee häpeäni ja pelkoni pehmeästi pois tieltä. Niille ihmisille puhuminen auttaa minua pääsemään sinuiksi pelkojeni kanssa. Toivon, että kaikki joille olen joskus valottanut elämääni, ymmärtävät, että he ovat minulle erityisiä. Niin erityisiä, että ylitän yhden suurimmista kynnyksistäni heidän kanssaan.

13.2.2017, Maanantai klo 15:46
”Nauroimme sitä, miten molemmat olemme pystyneet peittämään niin hyvin kaiken mitä kannamme sisällämme. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut toisesta mitään mitä tänään kerroimme ja kuulimme, koska me olemme aina olleet juuri ne tyypit jotka hymyilevät ja esittävät menestyksekkäästi että kaikki on hyvin, ja kuuntelevat muiden ongelmia. Olemme mestareita siinä. Tänään kuitenkin riisuimme naamiomme ja se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Siitä teki vielä erityisempää se, että kumpikin tiesi, että kumpikaan meistä ei riisuisi sitä naamiota ihan kenen tahansa edessä.”

 

Kuolema

20.11.2016 Yleinen

Muistan ensimmäisen kerran kun huomasin peiliin katsoessani, että aloin muistuttaa niitä kuvia, joita olin joskus katsellut googlesta hakusanalla ”Anoreksia”. Muistan miten niiasin vessan lavuaarin yläpuolisen peilin edessä siten, että näin peilikuvani vain navasta ylöspäin. Navasta alaspäin pidin itseäni lihavana. Katselin muuttunutta yläkroppaani ja se tuntui niin jännittävältä. En silloin tiennyt katsovani hidasta kuolemaa.

Samoihin aikoihin ajattelin paljon sitä, mitä tapahtuisi jos kuolisin. En pelännyt kuolemaa, mutta tunsin olevani lähempänä sitä. Ajattelin, että ihmiset olisivat helpottuneita, jos pääsisivät eroon minusta.
Minulla oli tapana luoda mielikuvia omista hautajaisistani. Mietin kuka sinne tulisi, tai mitä minusta sanottaisiin. Pahimpina hetkinä uskottelin itselleni, että kukaan ei itkisi jos lähtisin tästä maailmasta. Anoreksia heitteli minua jääkylmillä mielikuvilla kuin lumipalloilla. Ne osuivat ja vihloivat koko kropassa. Kuvissa istuin alttarilla ja katsoin kirkon penkeillä istuvia, paikalle saapuneita ihmisiä, joiden kasvoilta ei ollut luettavissa yhtäkään tunnetta. Tunsin heistä jokaisen, mutta en päässyt lähelle heitä. Kuvitelmieni kyynisyys saattoi minua syvemmälle masennuksen kylmään syliin.
Parhaimpina hetkinä tiesin, että minulle rakkaat ihmiset tuntisivat surua jos kuolisin. Näinäkin hetkinä kuitenkin halusin pois. Elin jossain, jossa ero hyvien ja huonojen hetkien välillä oli vain siinä, uskoinko kenenkään tuntevan mitään jos poistuisin lopullisesti.

En koskaan tarkkaan suunnitellut miten kuolisin, mutta suunnittelin kaiken muun. Suunnittelin, miten jättäisin keittiön pöydälle suuren korin, jonka täyttäisin kirjeillä. Suunnittelin, miten korissa olisi kirje jokaiselle ihmiselle joka minua oli jollain tapaa koskettanut. Suunnittelin, mitä kirjeisiin kirjoittaisin.

Kauhea loppu on parempi kuin kauhu ilman loppua –ajattelin. Siitä huolimatta en koskaan osannut ottaa kuolemaa omiin käsiini. Ehkä en halunnut sitä tarpeeksi. Elin päiviä, viikkoja, ja jopa kuukausia, joina toivoin että joku muu tekisi sen mihin itse en kyennyt. Tarvittiin vain huolimaton kuski joka ajaisi pimeällä tiellä eikä huomaisi minua. Tarvittiin vain yksi huolimaton liike. Yksi toivottu vahinko.

22.1.2011, Lauantai klo 23:41
”En halua toteuttaa kuolemaa, mutta ajattelen. Joskus se on jotain ajatuksen ja toiveen välimaastosta.”

 Mietin myös paljon onnellista loppua. Käsitettä, josta on tullut jollakin lailla pakollinen. Se halutaan nähdä elokuvissa, ja se halutaan lukea kirjojen viimeisiltä sivuilta. Se halutaan kokea viimeisinä hetkinä. Lopulta kaikki on hyvin. Jos kaikki ei ole hyvin, kaikki ei ole loppu. Ajattelin paljon sitä, mitä hyötyä on onnellisesta lopusta jos kaikki loppuu siihen? Mitä hyötyä on pitkästä taistelusta, jos sillä tavoittaa heti päättyvän onnellisuuden? Onko sellaista asiaa olemassakaan, kuin onnellinen loppu?

Kun nykyään katson itseäni siitä samaisesta vessan peilistä ja kyykistyn hieman, heittää peilikuvani minut nopeana flashbackina päivään, jolloin näin Anoreksian ensimmäisen kerran. Nyt hidas kuolema on pysähtynyt, ja nopean toiveet ovat kauempana. Takauman läpikäyminen tuo minulle viimein vastauksia aiheisiin, joita pohdin aikoinaan:

En vieläkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään Anoreksiaa, ja ne kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. Pelkään, että Anoreksia saa vallan. En ehkä osaa vielä luopua siitä, mutta en myöskään halua kuolla sen puolesta. Ymmärrän, että se haluaa tappaa minut, ja tiedän, että edessäni on vielä lukuisia päiviä joina antaisin sen tehdä sen. Nyt kuitenkin tiedän myös, että onnellinen loppu on tärkeä, koska se ei koske vain minua. Se koskee kaikkia joita rakastan, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Jos minun loppuni on kauhea, on heidän tarinassaan särö, jota ei voi korjata. Kauhu ilman loppua on ehkä minun säröni, mutta sen voi korjata, koska minulla on rakkaita ympärilläni.

24.4.2012, Tiistai klo 18:03
”Ehkä osa minusta tietää, että vaikka näin ihana perhe ja läheiset ansaitsevat lähelleen ihmisiä jotka eivät ole epäonnistujia, he ansaitsevat myös olla kokematta läheisen kuolemaa… Oli se sitten millainen läheinen tahansa. Ehkä en halua kuolla.”

”En ryve itsesäälissä. Inhoan sitä. Mutta olen realisti, ja maailma on julma. Nino sanoi etten ole heikko. Hän sanoi, että minulla on sellaista voimaa mitä monella ei ole… Miksi se ei tunnu siltä?”

Kuka tahansa meistä voi lähteä täältä koska tahansa, ja se ei aina ole meidän käsissämme. Meidän käsissämme on kuitenkin onnellinen alku, loppu, sekä kaikki se, mitä siinä välillä tapahtuu. Lopulta tarinat koostuvat vain hetkistä. Hyvistä, huonoista, onnellisista ja onnettomista. Yksinäisistä ja yhteisöllisistä. Kun oppii ottamaan kaiken irti onnellisista, pääsee niiden avulla yli onnettomista. Ja sitten on niitä ihan tavallisia hetkiä. Sellaisia, joina voi hengähtää ja valmistautua ottamaan vastaan sen, mitä elämä heittää eteemme seuraavaksi.

Me itse olemme se kynä, joka piirtää tarinan. Ympärillämme olevat tärkeät ihmiset ja asiat ovat värikyniä. Sairaudet, kuten Anoreksia, ovat pyyhekumeja. Ne pyyhkivät pois värejä, mutta ääriviivat kuolevat todella vasta kun muste loppuu. Siihen pyyhekumilla ei ole valtaa. Ja kaikesta huolimatta – jäljelle jää kuva. Minä haluan että minun kuvani on kaunis ja värikäs.

Elämä on liikettä ja pysähtymistä

26.10.2016 Yleinen

Opettelen viihtymään uuden, lyhyen tukkani kanssa. Jätin kampaamon lattialle itsestäni lopulta vain palan, jonka olin omaksunut osaksi identiteettiäni, mutta jonka leikkaaminen oli vain asennekysymys. Minulla on kevyt ja rohkea olo. Katson peiliin enkä ainoastaan opettele viihtymään hiusteni kanssa. Herään miettimään sitä, miten itsensä kanssa on kokonaisuudessaan opittava viihtymään. Rentoutumaan. Liikkumaan, mutta myös pysähtymään.
Havainnollistan nyt hieman sitä, millaista elämäni oli niinsanottuina kiirevuosinani ja mitä olen siitä oppinut.

Minulle tuttua on tunne siitä, kun hengitys on epätasainen ja väsymys painaa silmäluomia ja jalkoja, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Koulun jälkeen on tunti aikaa pyöräillä treeneihin ja antaa parastaan, illalla hoitaa koulutyöt kunnialla ja ennen nukkumaanmenoa käydä juoksulenkillä. Aamulla sama alkaa alusta. Viikonloput täyttyvät hommista ja lomailu tuntuu turhalta; miksi hukata aikaa sohvalla makaamiseen?

Joka päivä kaikkialla ympärillämme tapahtuu liikettä ja pysähtymistä. Liikennevalot neuvovat pysähtymään ja kertovat, koska saamme lähteä liikkeelle. Heittäessämme pallon ilmaan se laskeutuu, pomppii aikansa ja lopulta väistämättä pysähtyy. Ikiliikkujaa ei ole kyetty keksimään, ja fysiikan lain mukaan kaiken liikkuvan on joskus pysähdyttävä. Painovoima vetää liikkuvaa kappaletta kohti maata, ja tämän johdosta heittäessä mitä tahansa ilmaan, se palaa aina takaisin maanpinnalle pysähtymään. Tämä kaikki pätee myös ihmiseen. Kukaan ei jaksa ikuisesti, ja jos ihminen ei itse ymmärrä pysähtyä, niin luonto hoitaa pysähtymisen hänen puolestaan. Elämä on liikettä ja pysähtymistä, ja kumpaakaan ei ole ilman toista.

Aina pysähtyminen ei ole niin konkreettista, kuin esimerkiksi linja-auton pysähtyminen viittoessa kuskille. Molemmat, fyysinen sekä henkinen pysähtyminen, ovat liikkeen ohella välttämättömiä elämässä. Itse ymmärrän henkisen pysähtymisen käsitteen jotenkin sykähdyttävänä kokemuksena. Tällainen saattaisi olla mistä tahansa mielenterveydellisestä sairaudesta toipuminen, uskoon tulo, tai johonkin muuhun asiaan herääminen. Henkinen pysähtyminen saattaa parhaimmillaan muuttaa koko elämän. Ongelmia ei ratkaista tarpomalla niiden läpi, vaan pysähtymällä niiden keskelle ja kohtaamalla ne ajatuksella. Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun kokee jotakin silmiä aukaisevaa, se herättää pysähtymään kesken liikkeen. Kun taas pysähtyy kesken liikkeen, se herättää avaamaan silmät.

On melko ironista, että kaikelta vaaditaan pysähtymistä liikkeen keskellä, mutta aika kulkee ikuisesti pysähtymättä. Juuri tästä syystä ihminen helposti suorittaa elämäänsä, jotta ehtisi tehdä aivan kaiken, mutta unohtaa liian nopeasti, että hetken hengähdys ei tosiasiassa ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein juuri parhaimpia hetkiä elämässä ovat hetket, joina ihminen ei katso menneisyyteen eikä tulevaisuuteen, vaan heittäytyy ajan vietäväksi. Hetkessä eläminen vaatii tietynlaista pysähtymistä jokaiselta. Omalla kohdallani sitä tapahtui harvoin. Kun se tapahtui, se tapahtui yleensä vahingossa. Tällaiset päiväkirjoissani muistissa olevat vahingot ovat kuitenkin sen aikaisen elämäni parhaimpia päiviä.

13.2.2013, Keskiviikko klo 22:10
”Tänään otin itselleni aikaa vahingossa. Niin, tämä oli yksi niistä harvoista päivistä kun minulla ei ollut mitään menoa. Ei niinkään etten olisi tehnyt koulujuttuja tai jotain muuta fiksua, mutta minulla ei ollut edes sellaista tekemistä. Kävin lääkärin pyynnöstä taas labrassa tarkastuttamassa veriarvot ja kotimatkalla jäin antiikkikauppaan etsimään vanhoja valokuvia. Rakastan niitä. Todellinen syy taisi kuitenkin yksinkertaisesti olla se, etten halunnut mennä kotiin potemaan huonoa omatuntoa siitä etten tee mitään fiksua. Tajusin aika pian ettei minulla ollut kotiavaimia, hanskoja, lompakkoa… Olin unohtanut ne kotiin. Ulkona oli jo pimeää. Päätin kävellä kotiin ja tiedostaen että ketään ei olisi kotona vielä pitkään aikaan, kävelin vielä kauemmas. Kiersin ylikulkusillan kautta ja katsoin sen päältä kiireistä liikennettä. Pitkästä aikaa minulla ei ollut mihinkään kiire, ja se tuntui oudolta. Juoksin ylös ja alas Raunistulan koulun portaita, ja lopulta alas jalkakäytävälle. Kävelin hitaasti ja nopeasti, lopulta päätyen Koroisten ristille. Se on kaunis. Niin kaunis. Minusta tuntui kuin jokainen puu ja huurteinen heinänkorsi olisi ollut jotenkin erityisen hieno tänään. En malttanut lähteä vaikka oli kylmä. Lauloin hiljaa ja makasin hangessa ja hymyilin. Minulla oli onnellinen olo… Tämä oli päivä jona mieleni jätti minut rauhaan. Ehkä sain taas voimaa jatkaa tätä taistelua. Sain melkein puoli päivää lomaa tästä sairaudesta.”

 Elämä on sitä, että alitajunta jättää avaimet kotiin. Elämä on sitä, että ympärillämme on paljon pieniä iloja, jotka on vain opeteltava näkemään. Se hieno juttu tässä sairaudessa on, että kun silmät ovat tarpeeksi kauan auki ainoastaan omalle sisäiselle maailmalle ja niiden kauhuille, niin silloin harvoin kuin ne aukeavat ulkomaailmaan, se on aika uskomatona. Välillä minusta tuntuu, että niinä hetkinä näen maailmasta vielä enemmän kuin kukaan muu.

 7.7.2012, Lauantai klo 22:50
”Kävelin äsken talomme edustalla. Koirat olivat vapaana, ja minäkin tunsin itseni henkisesti vähän vapaaksi. Taivas oli siniharmaa, mutta siinä oli vaaleita reikiä… Minua ei paleltanut yhtään, vaikka oli keskiyö ja normaalisti palelen aina. Luna ulvahti riemukkaasti kun se löysi maasta jotakin. Minä katsoin ensin ylös kesäöiselle taivaalle ja sitten alas jalkoihini ja näin rikkinäiset tennarit ja paljaat sääret mustelmilla –kuten aina. Jalat seisoivat maassa vierekkäin kaikkea muuta kuin tukevasti. Ne ovat vasta saamassa voimiaan takaisin; mutta minä elän.”

 20.8.2014, Keskiviikko klo 21:57
”Kohta viikon verran on satanut kaatamalla, mutta tänään ahdisti ja lähdin sateeseen. Tietysti Koroisten ristille, mihin muuallekaan. Siellä otin hupun pois päästä ja annoin sateen sataa kasvoille ja kastella hiukset. Yritin hengittää. Jotain muuta kuin stressiä, koska stressi on tunkkaista. Tulin läpimärkänä kotiin, mutta helpotti.”

 Elämä on liikettä ja pysähtymistä. Kun nämä kaksi ovat tasapainossa, riittää energiaa liikkeeseen, ja kärsivällisyyttä pysähtymiseen. Edelleen välillä hukutan pahoja tuntemuksia tekemiseen, opiskeluun, siivoamiseen… Pitäisi jaksaa uudelleen ja uudelleen palata totuuteen ja muistaa, että ihminen ei liiku ikuisesti. Asioiden karkuun juoksemiseen käytetty energia ei ole todellista energiaa, se on tahdonvoimalla keinotekoisesti tuotettua valheellista energiaa. Lepo on ensimmäinen askel ratkaisuun. Se mahdollistaa energian ratkaisun löytämiseen ja asioiden oikeanlaiseen kohtaamiseen, sekä sellaisiin asioihin mukaan menemiseen mistä ei ole mitään hyötyä, mutta mistä on sitäkin enemmän iloa. Ja ilo on myös hyödyllistä. Se on hyödyistä parhain.

9.1.2015, Perjantai klo 19:22
”Enemmän elämässä katuu sitä mitä jätti tekemättä, ei sitä mitä tekee tai teki. Mitä elämää on kieltäytyä kaikesta? Haluan mennä tilanteisiin, tehdä ja nähdä, kokea uutta ja poistua mukavuusalueelta. Ei mikään koskaan ole mukavuusalueella ellei sinne uskalla koskaan mennä. Pikkuhiljaa kehän ulkopuolelle, pieni askel kerrallaan.”

19.6.2016, Sunnuntai klo 18:35
”Jotenkin sain kerättyä sen väsyneen Edenin sieltä kuopasta yhdeksi yöksi. Kaikki meni hyvin. Uusia kavereita… Ei mitään sydänystäviä, mutta sellaisia joiden kanssa on täydellistä viettää yksi kesäyö ja sen jälkeen moikata kadulla jos tulee vastaan. Kaikenkaikkiaan ilta ei ollut mitenkään superihmeellinen, mutta ihmeellistä olin minä itse. Tai se fiilis itseni sisällä… Miten olin avoin ja mukana kunnolla jossain taas pitkästä aikaa. Miten pystyin siihen vaikka olen niin väsynyt kaikkeen. Onneksi menin. Kaikelle ei tarvitse sanoa ei vaikka elämä onkin päälaellaan.”

31.10.2016, Maanantai klo 22:25
”Alkoholia en halua juoda paljoa, mutta jos juon, niin haluan käyttää sen ’hyödyksi’. Tanssia ja olla sopivasti sekaisin. Unohtaa kaikki muu, ja muistaa vain vapaus. Täytyy myös sanoa että juon niin harvoin, että ei tarvita paljoa siihen että olen vähän humalassa. Ja niin vähän olinkin. Usko tai älä, pysähdyin välillä vaan katsomaan ympärilleni ja hämmästelemään oliko se totta. Minulla oli hauskaa. Ihan random seurassa josta kuitenkin osa oli vanhoja kavereita ja loput uusia, mutta tuntui että rakastin kaikkia. Eikä se johtunut vain alkoholista. Nostin kädet ilmaan ja suljin välillä silmät ja kun avasin ne, minulla oli yhä hauskaa. Ne ihmiset eivät tienneet mitä se ilta minulle merkitsi.”

1.11.2016, Tiistai klo 21:32
”Toivon että nukkuisin edes vähän paremmin ja että olisin vähän terveempi niin jaksaisin taas ottaa vastaan uuden kokemuksen josta toivon niiiiin paljon että se olisi yhtä hyvä kuin muutamat aikaisemmat. Ne sellaiset kokemukset potkivat minua. Sillälailla hyvällä tavalla. Lempeästi.”

16.1.2017, Maanantai klo 15:51
”Kun on lupa mennä ulos pitkän sairaslomajakson aikana vain harvoin, on aika ihanaa kun sitten saa viimein tehdä sen kunnolla. Se tuntuu samaan aikaan kotiin paluulta ja siltä kun olisi uudessa paikassa. Se on jännittävää, kivaa, ja toivoa-antavaa.”

 Nyt kun kaikki on rauhoitettu ja istun tässä, kirjoittamassa ja pala palalta hoksaamassa mitä olisin voinut tehdä toisin, mietin myös sitä, millä saan itseni takaisin elämään. Sehän se haaste alun perin oli. En halua käyttää vuotta ainoastaan penkoen vanhoja juttuja. Kun nostan pääni päiväkirjoista ja tietokoneesta, haluan olla tässä päivässä, ja tässä hetkessä. Haluan olla siinä niin vahvasti kuin niinä pieninä hetken palasina, joina olen välillä herännyt sairauteni keskeltä. Mutta nyt haluan olla siitä hereillä koko ajan.

Kevät ja ihanat ilmat!

19.3.2015 Yleinen

Olen tässä 3kk koiran omistajan ajallani huomannut mielenkiintoisia pointteja koiranomistajan näkö kulmasta. Suhteellisen samanlaisia olen huomannut myös ratsastajan näkökulmasta, mutta tämä käy jo pelottavaksi, nimittäin autoilijat. Hevosen kanssa on yleensä hidasteltu vauhtia ja annettu kunnolla tietä (ei joka kerta ja kuspäitä on aina oltava seassa), mutta kun käyn koiran kanssa lenkillä, niin autoilijat tulee yllättävän lähelle. Tiedän itsekin autoilijana ajatelleeni, että hyvinhän tuosta mahtuu, vaikka vastaan tuleekin auto, menen vain mahdollisimman keskelle tietä. Nyt kun olen itse ollut se auton ja koiran välissä oleva ”toinen ihminen” niin olen pari kertaa säikähtänyt ihan todella Lue artikkeli kokonaan →